|
|
Post by Cella on Apr 11, 2017 22:45:21 GMT 2
Valkosukkia sataviisikymmentäkaksi ”Sä oot kyllä nyt ihan sairaan epäreilu. Siis kuinka monta kertaa meidän yhessäoloaikana mä oon joutunu kattomaan kun sä lähet muiden kanssa johonkin?” Vastausta ei kuulunut. ”Mulla oli ihan syy olla siellä sen kanssa. Ei mun tarvii sulta mitään lupia kysellä jos mulla on muita menoja, meillä on kuitenki omatkin elämät.” Mua mulkoiltiin niin kylmästi, että mä vannoin kuulevani lähestyvän takatalven kohisevan seiniä vasten. Mä päästin huomaamattani pidättelemäni hengityksen terävänä puhahduksena nenän kautta ulos, ja haroin taas vähän liian pitkäksi venähtänyttä tukkaani pois naamaltani. ”Mä oon pahoillani että sä sait tietää tällä lailla, ihan oikeesti oon. Mun olis pitäny kertoo sulle siitä ite jo jonkun aikaa sitten. Mut ei tää merkkaa mitään eikä tän tarvii muuttaa meidän suhdetta mitenkään! Sä oot mulle edelleen kaikkein tärkein!” ”Cella meillä on tässä tunti jo alkanut, että jos saisitte Windin kanssa teidän keskustelun pakettiin ja veisit sen pois sieltä keskeltä maneesia niin me oltaisiin kaikki todella kiitollisia.” Annen ääni kuulosti siltä, että se oli sillä hetkellä kaikkea muuta kuin todella kiitollinen sen päätoimisesta päivätyöstä hoitajakaartilaistensa älyvapauden sietäjänä, ja se havahdutti mut kyllä liikkeelle melkoisen äkkiä. Windi ei ollut ilmeisesti saanut purkaa aggressioitaan juuripäättyneellä tunnilla juostessaan, vaan oli sitä mieltä, että meidän keskustelu ei ollut ohi: tamma liikahti mun perään nykien rumasti, kuin olisi ottanut ruumiiseensa kämppäkaveriksi yhden pahan hengen, ja korisi mielenosoituksellisesti koko kävelymatkan maneesin oville. Anne vilkaisi meitä sivusilmällä meidän ohittaessa sen sennutuntia starttailevan hahmon, ja näin kuinka se pudisti itsekseen päätään. Aivan turhaan pöyristeli, sanon minä. Itsehän se tämän oli aiheuttanut. Ulkona tihutti hyvin suomalaiselle keväälle uskollisesti jotain etäisesti räntää muistuttavaa sontaa. Windi yritti purra mua kolmesti sen kolmen sekunnin aikana, joka mulla kesti pysäyttää se ja vetää painavat liukuovet meidän perässä kiinni. Mä älähdin vihaisesti, ja huiskaisin luimivan knabstrupin ohjasperillä kauemmas. ”OKEI!!” mä karjaisin niin, että parvi naakkoja lehahti metsänreunan puusta lentoon. ”Okei. Välillä mä oon myös toisen kanssa. Alun perin siks, että Anne pyysi, mutta myös koska mä ite halusin. Mä ymmärrän että oot vihanen, mut niin se nyt vaan on, ja nyt se on sanottu." Windi katseli mua hailakoilla silmillään hiljalleen kastuvan otsatukkansa takaa sen näköisenä, että se suunnitteli mun murhaa. En ihmetellyt yhtään, miksi sen äskeinen tuntilainen oli juossut karkuun sillä sekunnilla, kun sen saappaankärjet olivat koskettaneet taas turvallista maankamaraa, ja jättänyt meidät kaartoon kahdestaan selvittelemään välejämme. Mä huokaisin syvään ja lähdin liikkumaan uudelleen kohti tallia. Siitä, että kahden askelen jälkeen mun kädessä puristamat ohjat nykäisivät mut pysähdyksiin, päättelin että Windi ei ollut tehnyt samoin. ”No mitä helvettiä sä hevonen haluat, häh?!! Kerro mulle!!” ”Heeei! Onko ongelmia paratiisissa?” Jutta ja Alviina olivat putkahtaneet näkyviin tallin suunnalta, takkien huput syvälle pään yli vedettyinä ja kulmakarvat kohotettuina mun ja Windin sota-asemille. Mä irtaannuin syyllisyydentuntoisena Windin kuolainrenkaasta ja viitoin kädelläni kentälle päin. ”Windi näki äsken tunnille mennessä kun mä juoksutin Arktikia.” Mä luulin muodostaneeni suhteellisen yksinkertaisen lauseen, mutta kuulijoiden ilmeistä päätellen olisin voinut sanoa saman länsifriisiksi, ja ne olisivat ymmärtäneet suunnilleen yhtä paljon. ”Sä… juoksutit Arktikia?” Jutta varmisti varovasti. Mä nyökkäsin. ”Niin, kun se on mun toisena hoitohevosena ollu nyt jonkun aikaa. Ja Windi sitten näki meidät tänään. Se oli ihan katastrofi, mun piti mennä hakeen se nyt tunnin päätteeks kun se oli niin raivona.” Alviinasta pääsi kovaääninen naurahdus, mutta tovin päästä sen silmät laajenivat ja se tajusi, että mä olin haudanvakavissani. ”Cella hei, sillä on vaan huono päivä! Hevoset kiintyy ihmisiin monistakin syistä mutta ei ne tunne mustasukkasuutta! Ei ne toimi niin!” Mä avasin jo suuni kysyäkseni Alviinalta ystävällisesti, että miten hän olikin kaikkien muiden loistopiirteidensä lisäksi myös suuri hevosten tunne-elämän guru, mutta en harmikseni ehtinyt. Samalla siunaaman hetkellä Windi nimittäin päästi pitkän vittuuntuneen puhahduksen, kallistui polvilleen, ja lysähti keskelle polkua mahalleen kuin märehtivä lehmä. Me tuijotettiin kaikki kolme pilkullista murheenkryyniä epäuskoisesti. ”Sattuko sille jotain? Pitääkö hakee Anne?” Jutta kysyi ensimmäisenä ääneen, mutta musta tuntui, että me kaikki nähtiin vastaus siihen kysymykseen ihan itsekin. Windin varsin kirkkaat silmät tapittivat mua edelleen, sen sieraimet vain värisivät äkäisesti kun mä yritin nykiä sitä pystyyn. ”Saanko mä koittaa?” Alviina kysyi ojentaen kapeita, pitkiä sormiaan mun pitelemää ohjaskieppiä kohti, kun se oli hetken seurannut mun toivotonta tönimistä ja maanittelua. Mä ojensin ohjat tytölle vähän vastahankaisesti – ja päädyin noin sekuntia myöhemmin toivomaan, etten olisi. Mä olisin nimittäin ennemmin seissyt kuusi tuntia sateessa halvaantunutta kebabeläintä leikkivän Windin vieressä, kuin seurannut sitä mulle avautuvaa näytöstä, jossa Windi nousi tyytyväisenä itseään ravistellen ylös HETI kun mä siirryin kauemmaksi, ja lähti seuraamaan kaikista maailman ihmisistä Alviina Herralaa kuin jokin lempeä ja ylikehittynyt dalmatialainen. ”Ehkä parempi jos mä vien tän talliin asti.” Alviinan ääni tihkui maireaa voitonriemua, ja vastausta odottamatta tyttö lähti harppomaan kohti valkeaa, rapattua rakennusta. Jutan taputtaessa mua jotenkin lohduttavasti olalle mä tajusin sulkea raolleen jääneen suuni, ja lähteä hitaasti loittonevan pitkäjalkaisen kaksikon perään. Kävellessäni mä kaivoin puhelimen esiin saadakseni jotain, millä ottaa ajatukseni pois kolauksen saaneesta egostani. Sateen imeytyessä vihlovan kylmänä sukkien läpi ja puhelimen akun valitellessa väsymystään mä jo ehdin pohtia, saisiko tästä päivästä enää yhtään hienompaa. Olisi pitänyt tietää siinä vaiheessa, kun avasin facebookin puhelinsovellusta, että tietenkin siitä saa. Aleksanteri Holma tykkää käyttäjän Ihana Isotissinen Ja Tekoripsinen Brunette kuvasta.Jaa. |
|
|
|
Post by Cella on Apr 16, 2017 13:10:23 GMT 2
Trulli
sataviisikymmentäkolme Aurinkoisen pääsiäissunnuntain kunniaksi me poikettiin Windin kanssa kyläkaupalla meidän maastoreissun päätteeksi. Mä en tiedä, oliko täällä mökkeilemässä ulkopaikkakuntalaisia, joiden perinteinen virpomispäivä oli viikkoa myöhemmin kuin Liekkijärvellä, vai oliko palmusunnuntaina ollut niin hauskaa että jotkut olivat päättäneet jatkaa menoa koko viikon: kylän keskustassa me nimittäin törmättiin yhteen iloiseen pieneen pääsiäistrulliin. Tyttö ei ujostellut Windin valtaisaa ruhoa pätkääkään, vaan huiski vitsallaan menemään niin, että pakkohan mun oli kaupasta kipaista sille suklaamuna virpomispalkaksi. Se tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks -toivottelu tuli kyllä niin tarpeeseen, meille nimittäin tuli Windin kanssa tällä viikolla kaksi ja puoli vuotta yhteistä taivalta täyteen! 
Ihanaa ja suklaantäyteistä pääsiäistä Seppeleen väelle! |
|
|
|
Post by Cella on Apr 19, 2017 23:23:47 GMT 2
Kaimat sataviisikymmentäneljä Arktik päästi pitkän, korviavihlovan hirnunnan tervehdykseksi jollekin mielikuvitusystävälleen. Pikkuori seisoi korvat tötteröllä keskellä tarhaa sen näköisenä, että se koki olevansa aika paljon uljaampi ja vaikuttavampi kuin se reilusti ponikokoinen, rimppakinttuinen todellisuus, joka kaikkien meidän muiden silmissä näkyi. Se levitteli sieraimiaan puhistessaan viileään kevätilmaan, päästi trumpetilta kuulostavan pörähdyksen, ja sinkaisi itsensä komeaan lentoraviin niin yllättäen, että velipoika Polar pelästyi melkein ulos nahoistaan. ”Apina”, mä hymähdin, ja paransin nojailuasentoani pihaton poikien lankkuaitaa vasten. Allu mun vieressä vilkaisi mua varovasti, kuin olisi ollut fifty-fifty -mahdollisuus, että tämä eläimellinen lisänimi olisi osoitettu hänelle. Mä ujutin käteni rakastavasti pojan käsikynkkään, ja nojasin poskeni sen auringon lämmittämää takinhihaa vasten. ”Mä luin just pääsykoematskuista et on hevosia, jotka synnyttää niin nopeesti ettei ehdi ees makuulle, ja sillon se varsa saattaa ulos tullessa pudota päälleen”, Allu tuumasi asiallisesti, ja pussasi mun pipon peittämää päälakea. ”Vihjaatko, että mun pienelle Arksiliinille olis käynyt niin??” mä pöyristelin äärimmäisen loukkaantuneena. Meidän silmien edessä Arktik otti liian innokkaan pukkispurtin tarhan poikki, eikä ehtinyt jarruttaa ennen pihaton seinää. ”En”, Allu irvisti myötätuntoisesti ontosta hevosenpäästä kuuluvan kumahduksen kaikuessa aidalle asti. ”Ja sun kannattais ehkä harkita vielä tota sen lempinimeä. Mä vannon että muut ponit alkaa kiusata Arksiliinia Isolla Hiekkalaatikolla.” ”Se kyllä tarvis oikeesti suomenkielisemmän lempinimen”, mä mutisin lähinnä itsekseni. ”Kieli menee solmuun kun yrittää sanoa Arktik. ArK-tiK.” Mun jumpatessa suutani pitkätukkainen, vaalea pää putkahti näkyviin pihaton sisäpuolelta. Adalindin hymy välkähti kirkkaassa aurinkokelissä kymmenien metrien päähän, ja tyttö nosti meille kättään iloisesti. ”Mä ajattelinkin että kuulin ääniä!” blondi huikkasi harpottuaan riimunnarua heilutellen lähemmäs meitä. ”Mitäs te?” ”Mitäs me, nautitaan paisteesta ja koitetaan keksiä Arktikille lempinimeä joka ei murra leukaluuta lausuessa”, mä naurahdin vastaukseksi. ”Mites olis Kaaos?” Ada hymähti, ja osoitti korkealle reiteen ulottuvia mutaroiskeita vaaleissa housuissaan. ”Se teki vähän ralliharjotuksia meidän ympärillä kun hain Solttua aiemmin.” ”Voi helvetti!” mä kumarruin katsomaan tahroja lähempää, ja mulkaisin sitten erittäin viattoman ja itseensä tyytyväisen näköisenä häntäänsä huiskivaa eestinoria. ”No, pesukoneet on onneksi keksitty. Onko hyviä nimiehdotuksia tähän mennessä?” ”Arksiliini”, Allu älähti mun takana, ja mä löin sitä käteen. ”No mitä sen nimestä nyt sais väännettyä”, pohdin mä. ”Arkki? Arkku? Altsu? Allu junior!” Alkuperäinen Allu vilkaisi mua vähän kauhuissaan. ”Allu junior kuulostaa meidän biologiselta lapselta.” ”Selittäis sen älykkyysosamäärän.” ”Mites olis Arttu?” Adalind keskeytti meidän aiheesta poikenneen taivastelun, ja ojenteli sormiaan meitä tervehtimään valuneelle Polarille. ”Se olis aika looginen väännös sen nimestä. Tai Arsi!” ”Ei mutta! Noihan on oikeesti aika hyviä!” Veljeään uteliaana seurannut, nyt jo hieman rauhoittunut Arktik ojenteli suurta, valkomerkkistä päätään parin askelen etäisyydeltä ja puhalteli ilmaa mun kahisevaan tuulitakkiin. Mä kumarruin pujahtamaan aidan ali, ja sivelin kämmenelläni orin laikuttaisesti karisevaa talvikarvaa. ”Mitäs sanot, saisiko sua sanoa joskus Artuksi?” mä mumisin hevoselle siirtyessäni rapsuttamaan sen korvantaustoja. Rapsutuksen kohde käänsi turpaansa mua kohti, kutitellen mun naamaa hellästi pitkillä turpakarvoillaan. Ja sitten se paljasti kielensä nuolaisten mua leuasta aina hiusrajaan asti. Mun älähtäessä ja kompuroidessa pakoon tätä yllättävää rakkaudenosoitusta Adalind repesi täyteen nauruun, ja Allu päätyi näyttämään huolestuneelta siitä, oliko hän huono poikaystävä kun ei ollut suojellut mua lähentelevältä oriilta. Mä pyyhin heinänjämistä vihertävää kuolaa hihaani, ja katsoin kuinka kuolan aiheuttanut kauhukakara ravasi häntä viuhkana tarhan kauimmaiseen nurkkaan. ”No, jos jotakin”, Ada sai sanottua hikattuaan itsensä hiljaiseksi naurukohtauksestaan, ”Ainakin me voidaan päätellä että se tykkää uudesta nimestään todella paljon.” Paria minuuttia myöhemmin mä löysin itseni satulahuoneen hanan alta hinkkaamasta naamaani puhtaaksi sellaisella tunteella, että olisi voinut luulla mun houkuttelevan ulos päähäni majaansa tehnyttä pullon henkeä. Nuolaisukohta tuntui limaisemmalta kuin muu iho myös veden alla, ja mä todella toivoin, että heinä- ja puurotahrat eivät pinttyneet ihoon yhtä pahasti kuin ruokakippojen reunoille. Puoliksi vihreä naama ei ihan täysin sopinut mun imagoon. ”Heei Cella, me ollaan lähössä maastoon kun on niin hieno päivä, lähetkö mukaan?” Mä tunnistin Fiian äänen varsin hyvin, mutta jotenkin automaattisesti yritin silti avata silmiäni kuullessani kysymyksen. Se oli virhe: saippua valui raottuneisiin silmiin saaden ne polttelemaan ikävästi, ja mun piti sukeltaa saman tien takaisin juoksevan veden alle huuhtomaan sitä pois. Tai ainakin mä toivoin, että se oli saippuaa. Satulahuoneessa ei ehkä kaikista maailman paikoista kannattanut valikoida sokkona purnukkaa, joista pursottaa ainetta omalle nassulleen. ”Kiitos, mut en mä”, kurlutin pesun seasta Fiialle vastaukseksi. ”Anne pyysi mua läpiratsastamaan Windiä, se on perseillyt jotain tunneilla viime viikolla. Jokakeväisiä naisten juttuja varmaan.” Liian pitkä lause sai saippuan valumaan myös suuhun. Se ei maistunut saippualta. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin veden valumista viemäriin, ja mä ehdin jo ajatella Fiian loukkaantuneen hyvin epäfiiamaisesti ja lähteneen paikalta ilman vastausta. Niin ei kuitenkaan ollut. ”Mitä sä oikein teet?” Alviinan äänen mä tunnistin ikävä kyllä aivan yhtä helposti kuin Fiiankin, ja vain kyseenalaisen saippuan ja sen takia mahdollisen näönmenettämisen pelko esti mua pyöräyttämästä silmiäni niin että soi. ”Pesen naamaani, kiitos kysymästä”, vastasin lavuaariin kuuluvalla äänellä, ja sammutin hanan. ”Miksi?” Alviinan huvittunut ääni sai mut vetämään henkeä vähän tavallista syvempään. ”Koska helvetin Arsi nuoli mun naamaa!” Syntyi pieni hiljaisuus, kun mä katosin pyyhkeen sisään taputtelemaan ihoni kuivaksi. Kun mä nostin katseeni ylös näin Fiian, Alviinan ja tyttöjen takana satulaa alas kiskoneen Robertin katsovan mua äärimmäisen kummallisilla ilmeillä. ”Umm… he what?? Are you serious?” Robert keskeytti hommansa, ja otti pari askelta lähemmäs kuin ei olisi ollut varma, kuuliko oikein. ”No juu juu! Hyökkäs nuoleen mun naamaa, piru vie, tossa pihalla äsken kun tulin”, mä toistin elehtien käsilläni ikkunan toiselle puolelle. ”Mä tiesin että meillä on kovin intohimoinen suhde, mutta rajansa kaikella, täällä voi kuitenkin olla lapsia läsnä!” Kukaan kolmesta huoneessaolijasta ei nauranut mun heitolle, vaan vilkaisivat toisiaan jopa tyrmistyneen näköisinä. Alviinan kulmakarvat olivat kadonneet jonnekin sen hiusrajan tienoille, ja sen suupielessä nyki jokin ääneen lausumaton ajatus. Kun kolmikko ei saanut sanaa suustaan, mä kasasin Windin kamat mukaani ja lähdin kalppimaan kohti tamman karsinaa kulmiani itsekseni kurtistellen. Olisi nyt luullut, että niitä olisi edes VÄHÄN huvittanut ponilta saatu erittäin ranskalainen suudelma. Outoa porukkaa. Windi oli nopeasti ratsastuskunnossa, eikä se mun onnekseni tänään näyttänyt olevan pahimmalla cellojensyömistuulellaan muutenkaan. Anne ja tuntilaiset olivat vallanneet aurinkoisen kentän, joten meidän ei auttanut muu kuin sulkeutua maneesin syvyyksiin. Muutama muu oli saanut saman idean: Rotta ravaili juuri hallin oven kohdalla mun kiskaistessa sen auki, ja ruunapolo säpsähti äkillistä ääntä niin, että sen selässä istuvan hoitajan piti ottaa se rauhoittavalla voltille. Hymyilin Fifille anteeksipyytävän moikkauksen, ja vedin oven kiinni liioitellun varovaisesti. Myös Loviisa oli Lyylin kanssa ottamassa iloa irti tuntilaisvapaasta maneesista, mutta ei keskittymiseltään tainnut edes huomata yhden lisäratsukon saapumista. Mä en ollut ehtinyt kuin kehottaa Windin uralle alkukäynteihin ja nostaa jalkani etukaarelle satulavyön kiristämistä varten, kun koliseva ovi aukeni uudelleen. Tällä kertaa tulija ei todellakaan pyydellyt meteliä anteeksi. ”Cella mitä HELVETTIÄ!!” Inkeri rääkäisi sisään astuessaan niin, että Rotta-raukka säikähti jo toistamiseen parin minuutin sisään. Onneksi Fifi oli taitava pysymään selässä. ”Mitä??” mä suhahdin kiivaasti pysäyttäessäni Windin lähelle oviaukkoa, jota kohti nyt myös Lovvu vilkuili uteliaasti. Inkeri kapusi kentän laidalle vain mätkäistäkseen mua reiteen. ”AI?!! Mit – ” mä hieraisin jalkaani loukkaantuneena. Oliko Inkeri Johanssenilla muka ollut aina noin paljon voimaa?? Mun reisiluussa saattoi olla nyt hiusmurtuma. ”Mitä helvettiä sä meet pelehtimään ARTSIN kanssa?!? Varattu nainen??” ”Anteeks mitä??” Inksu pärskähti turhautuneena, kuin mä olisin ollut vajaaälyinen lapsi, ja risti kätensä puuskaan tuijottaessaan mua myrkyllisesti. Windi kilisytteli kuolaintaan totaalisen kyllästyneenä tähän ainaiseen draamaan, ja mä vastaavasti istuin jäykkänä kuin patsas korvat suristen. ”Sä itse kuulemma siitä äsken leveilit!! Kuinka te pussailette tallin pihoilla ja teillä on intohimoinen suhde! Sulla ja sillä pervolla RAVIÄIJÄLLÄ!!” Inkerin ääni lähti kohoamaan uudestaan, ja mä jouduin hyssyttämään sitä niin että sylki lensi. ”Mistä helvetistä sä oot tollasta saanu päähäs?? Minkä takia mä ikinä koskisin Artsiin!?” ”No sano sä mulle!! Alviina sitä kahvihuoneessa päivitteli, ja mietti pitäiskö jonkun kertoo Aleksanterille! Tai Annelle!!” Mä avasin suuni vastaukseen vihaisempana kuin Kössi kesäallergioissaan, mutta lamaannuin sitten kesken ajatuksen tajutessani, mitä oli tapahtunut. Oh no. Oh dear god no. |
|
|
|
Post by Daniel on May 30, 2017 11:25:38 GMT 2
Danielin läpiratsastuskuuri Vuoden diivan palkinto loksahti Windille, joka otti kouluratsastajan ratsuksi pääsemisen erittäin tosissaan. Välillä nauratti niin ratsastajaa kuin katsojiakin, kun pilkkupersus pongahteli menemään yliyritteliäänä, "vaaditaanko multa jotakin? Täältä pesee!" -asenteella. Kyllä se siitä sitten tasaantui ja päästin työstämään asioita ihan oikeasti. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 20, 2017 20:13:43 GMT 2
Kirjaviisaat sataviisikymmentäviisi Kaikki itseään arvostavat hevosihmiset on kuuluneet jossain vaiheessa elämäänsä Polluxiin. Niin myös mä. Iloisissa punasinisissä pahvikuorissa postilaatikkoon kolahtava paketti oli pikku-Cellan jokaisen kuukauden kohokohta – ja pakko myöntää, että viihteen lisäksi Polluxin tietokirjat myös opettivat mulle paljon elintärkeitä taitoja ja faktoja hevosenkäsittelystä. Tässä niistä muutama. 1) Hevosten lähettyvillä tulee aina pysyä tyynenä ja rauhallisena. Hevonen on luontaisesti pakoeläin, ja säikähtää herkästi kovia ääniä ja äkkinäisiä liikkeitä. 2) Hyvään tallivarustukseen kuuluvat mukavat, pitkälahkeiset vaatteet ja tukevat, hyvin jalkoja suojaavat kengät. 3) Hevosta talutetaan riimunnaruksi tai riimunvarreksi kutsuttavalla ”köydellä”. Taluttaja pysyttelee hevosen etuosassa sen vasemmalla puolella, ja pitää riimunnarusta tukevasti kiinni kaksin käsin. Missään nimessä ei tule taluttaa kahta hevosta samanaikaisesti. Olipa hienoa että mä tiesin tämän kaiken, ajattelin katsellessani mun molemmat kädet varaavia Windiä ja Arktikia ja karjuessani palohälyttimen volyymillä mun pinkkiin flipfloppiin ryömivälle ampiaiselle. ”Alkaakohan taas sataa?” Lynn murehti katsellen harmaita pilviä, jotka alkoivat vallata alaa hetkellisesti kirkastuneelta taivaalta. Blondin käsissä Tikru nyhti vielä alkukesäisen raikkaanvihreää ruohoa, luimistellen välillä ihan vain lämpimikseen Windille, joka vastasi aivan yhtä rumasti takaisin. Mä saatoin aistia niistä hiljalleen orastavan kauniin ystävyyden. ”Ei kai, kaippa se aamulla jo antoi tulla koko viikon edestä”, mä hymähdin, ja nykäisin vasemmassa kädessä pitelemääni Arktikin riimunnarua napakasti. Eestinponi ei meinannut malttaa pysyä karvahousuissaan, kun se oli päässyt ruohotreffeille ei yhden, vaan peräti KAHDEN ihanan naisen kanssa. Sen intoa ei latistanut se, että Windi ja Tikru ei tainneet pitää sitä millään tasolla varteenotettavana oriina. Tai edes varteenotettavana hevosena. Mä pyöräytin sormiani Arktikin sileällä, vaalealla kesäkarvalla, joka oli paljastunut sen harmahtavan talvisen karhuntaljan alta kuin yhdessä yössä. Pikkuori nuuhkaisi mun kättä etäisen kiinnostuneena, mutta Windin hivuttautuessa mustasukkaisesti lähemmäs toisen narun päässä se nojautui nöyrästi kauemmas. Mä rapsutin huvittuneena myös Windin säkää, ja sain sen huiskauttamaan häntäänsä ärtyneenä, kuin se ei olisi millään tavalla ollut sitä, mitä se oli toivonut. Pieni tuulenvire havisutti maneesinedustan ruoholäntin läheisiä puita ja sai mun käärittyjen kollareiden paljastamat nilkat nousemaan kananlihalle. Oli hyvin perinteinen suomalaisjuhannusviikon sää: kylmä, harmaa ja vihmovan sateinen. Sää ei ollut kuitenkaan estänyt mua ja Lynniä toteuttamasta meidän vihreänsyöttelysuunnitelmaa – kummallakaan ei tainnut olla suurta hinkua joutua hoitamaan laidunlomalla puhkeavaa kaviokuumetta, jollaisen meidän ämmätammat taatusti kehittelisivät aivan piruuttaan. ”Robert”, mä nyökäytin pienen hiljaisuuden jälkeen päälläni kohti kenttää, jonka laidalle kaukaakin tunnistettava brittipoika oli kavunnut katselemaan Fiian ratsastusta. Lynn vilkaisi mun nyökkäyksen suuntaan Windiä uhkaavasti lähestyneen Tikrun kanssa painimisen lomassa, ja pyyhki auringonvalkaisemia irtosuortuvia naamaltaan. ”Niimpä näkyy”, tyttö totesi ykskantaan. ”Missä Aleksanteri on?” Niin. Koska kukaan ei kysynyt sitä koskaan nähdessään MUT yksin, vaan Aleksanteri yhdistettiin ilmeisesti kaikkien mielissä nykyään suoraan Robertiin. #cellanteri oli jäänyt pahasti uuden ikonikaksikon, #albertin varjoon. ”Kotona varmaan. Stressaa kouluunpääsyä. Pakkaa.” Mä kohautin olkiani, ja selvittelin hajamielisin sormin Windin pitkäksi venähtäneeseen harjaan syntynyttä takkua. Lynn katsoi mua sivusilmällä ja hymyili pienesti. ”On niin outoa, että sä muutat siitä pois ja pojat muuttaa tilalle. Kai Allu vielä ottaa sun vanhan huoneen?” Mä nauroin, ja nyökyttelin päätäni. Niin me oltiin ajateltu, ja se oli munkin mielestä kieltämättä huvittava ajatus. Noin muuten koko muuttohässäkkä ei mua sitten huvittanutkaan. Oli ollut aika kova päätös luopua Rosan lähdön jälkeen mulle turhan isoksi ja kalliiksi käyneestä kämpästä, mutta sen lisäksi vielä jatkuvasti takaraivossa naputtava paine siitä, ettei mulla ollut kiikarissa kunnollista uutta majapaikkaa, sai mut menettämään ihan kiitettävästi yöunia. Mä olin ajatellut mennä väliaikaisesti mummin nurkkiin pyörimään, kuten olin tehnyt aiemminkin, mutta se ei pitkässä juoksussa ollut toimiva ratkaisu. ”Mä tarvisin vaan paikan vähän lähempää Helsinkiä, vaikka edes puolimatkasta täältä katottuna”, mä huokaisin enemmän ehkä itselleni kuin Lynnille, ja nojasin Arktikin ihanan lämpimään kylkeen. ”Mulla kuluu ihan älyttömiä määriä aikaa ja rahaa ajomatkoihin Helsinki-Vantaalle töihin ja sieltä takasin, ettei se voi jatkua näin.” ”No… sähän voit muuttaa meille. Mallaspuroon. Väliaikasesti ainakin, sinne yläkerran kämppään missä Lionelkin asui”, Lynn pudotti silmääkään räpäyttämättä, ja sen koko ilme kirkastui hiljalleen sen miettiessä asiaa pidemmälle. ”Sehän olis ihan loistavaa! Meiltä on lyhyempi matka lentokentälle, meille ei tarvis maksaa paljon mitään vuokria, ja olisit ihan mieletön apu tallissa nyt kun me ollaan niin paljon kiinni hääjärjestelyissä ja sitten häämatkalla!” Mä auoin suutani kuin vesikauhuinen karppi, kun en osannut mitään sanoakaan. En hämmennyksissäni melkein edes huomannut, että Arktik oli juuri huomannut sitä suuresti kiinnostavan kiven Windin takana, ja meinasi vetäistä mun pitelemät riimunnarut umpisolmuun kuin jokin päinvastainen Houdini. ”Daniel olis varmaan innoissaan”, mä lopulta vaan virkoin kuivakkaasti. ”Se luuli menevänsä naimisiin vaan yhden blondin kanssa, mutta jostain syystä sen talossa on toinen kaupan päälle.” Lynn päästi hersyvän naurun, ja sen silmiin oli syttynyt pieni loistelamppu mun päästäessäni suustani sanan ”naimisiin”. Mä ojentauduin puristamaan ystäväni kättä pehmeästi, ja ilmeisesti sekä Windi että Tikru tulkitsivat tämän kädenojennuksen äärimmäisen vittumaiseksi eleeksi – mä sain kiskaista raajani takaisin turvaan alta aikayksikön. Lynnille se kuitenkin hymyn leveydestä päätellen riitti. ”Mä en voi uskoa, että sä oot kahen viikon päästä naimisissa oleva nainen”, mä huokaisin jotenkin karhealla äänellä. Lynn veti syvään henkeä, ja pudisteli päätään, kuin ei olisi täysin uskonut sitä itsekään. ”Miten elämä vaan välillä heittääkin eteen tilanteita, jotka muuttaa sen kokonaan?” Siihen kysymykseen en olisi mä, eikä varmaan edes Polluxin viisaimmat tietokirjat osanneet vastata. |
|
|
|
Post by Cella on Jun 23, 2017 14:31:01 GMT 2
Jussijuttelut "Allu voitko pitää Windiä kiinni niin pääsen selkään, en ollukkaan niin hyvä nouseen sinne ilman satulaa kun luulin.” ”Robert voi pitää, se tässä tykkää Windistä.” ”Well there’s an overstatement of the year!” ”Pitäkää nyt jompikumpi vaan niin päästään lähteen!” ”Ihanan kesänen olo, juhannus ja pitkä maasto! Aattelin ensin että oisin vääntäny Windin kanssa koulua ennen kun lähetään Allun kanssa mökkeileen, mut tää on niin paljon parempi vaihtoehto!” ”No joo, vielä kun olis oikeesti kesä eikä puoltoista astetta pakkasta.” ”Älä nyt Robert kurnuta, tykkäät kuitenkin. Loviisa oli kyllä kiva kun lainas sulle Lyyliä tänään!” ”Yeah, Harry alkaa olla jo niin valtavassa kunnossa, että sillä ei paljon enää reissailla.” ”Ihanaa että kohta se syntyy! Windistä tulee kaksinkertanen kummitäti, hahhah!” ”Joo aika on mennyt kyllä tosi äkkiä. Nyt on mukava odottaa kun ei jännitäkään ihan niin paljoa kun viime kesänä.” ”Aika menee kyllä niin nopeesti. Tasan kaks vuotta sitten synty Tornadot, sehän oli juhannusvauva. Windiä taitaa kans taas mammatuttaa, ainakin siitä päätellen miten se nosteli Zodelle häntää äsken kun hain sitä sisään… Kamala puumanainen.” ”Ei siitä nyt kyllä ainakaan huomaa että sillä olis paha kiima?” ”No ei onneksi, maastossa se on aina kiva ja rento. Vai mitä eukko?” ”Olis kyllä varmaan kaikkien yhteiseksi hyväksi jos Windin lisääntyminen jätettäis minimiin.” ”Aleksanteri, sulta ei nyt taas kysytty mitään.” ”Mennäänkö tästä oikeelle? Siellä tanssilavan lähellä on se kokko taas, voitais käydä kattomassa sen sytytys.” ”No mennään! Ja otetaanko vähän ravia tässä ennen kun tullaan kylälle, saa vähän ees konit liikettä?” ”Sure. Me voidaan mennä Lyylin kanssa ekana, jos Allu ja Myntti tulee keskelle ja kiima-Windi vikaksi ettei kukaan tuu liian lähellä sen takana?” ”Kuulostaa suunnitelmalta.” ”Oho! Täällähän on väkeä kun pipoa!” ”Joka vuosi on! Kokon sytytykseen tulee aina kaikki mökkiläisetkin, ei kai Liekkijärvellä ees asu näin paljoa väkeä.” ”Jos pysähdytään tonne puiden rajaan ettei olla hevosten ruhojen kanssa kaikkien tiellä?” ”Jep. Ja toi kokko on niin iso että me nähdään se kyllä.” ”Siis… siellähän on kaikkia vanhoja huonekalujakin? Oisko tonne saanu tuoda jotain poltettavaksi?” ”Olis pitänyt tietää, oisin lahjottanut ilolla sen Robertin helvetin ruman sohvapöydän jonka se yritti tuoda sinne uuteen kämppään.” ”Wow, rude." ”Shh pojat! Nyt ne sytyttää!” ”Siis toi keltatakkinen on varmaan joku kesätyöläinen, eihän sillä oo hajuakaan mihin se tota sytytysnestettä ruikkii.” ”Hermostuukohan hevoset tulesta, oisko pitänyt jäädä vielä kauemmas…?” ”Windi nyt varmaan vaan ilahtuu kun liekit muistuttaa sitä sen kodista helvetissä.” ”Allu koita nyt päästä yli siitä että se puri sua peukaloon. Se oli ihan selvästi pahoillaan!!” ”Pitäisköhän jonkun kertoa tolle keltatakille että nurmikko palaa.” ”Nääh. Eiköhän se kohta huomaa.” ”Siis tiiättekö mitä.” ”Hmm?” ”Siitä huolimatta että hyvin todennäkösesti meidän koko kotikylä on kohta palanu maan tasalle, mulla on sellanen tunne että tästä tulee hyvä juhannus.” Tässä stoorissa vastasin yhteen Lynnin kehittelemään tarinahaasteeseen, jossa tuli kirjoittaa tarina pelkillä repliikeillä. Sen myötä aivan ihanaa juhannusta koko Seppeleen sakille!!
|
|
|
|
Post by Cella on Jun 26, 2017 19:57:51 GMT 2
Kesäkeli
sataviisikymmentäseitsemän Joskus Suomen kesä vähän... yllättää...
|
|
|
|
Post by Cella on Jul 4, 2017 21:50:10 GMT 2
”Uskotko?” sataviisikymmentäkahdeksan
sijoittuu keskiviikolle
Se alkoi siitä, kun Piritta hymyili mulle tallikäytävällä. Pirre nyt oli aina perusiloinen tyyppi, joten ensin mä en pitänyt sitä minään: hymyilimpä vain takaisin ja jatkoin Windin harjan selvittelyä tamman kilistellessä ketjuissaan. Mutta se ei jäänyt siihen, kuten mä olin hyväuskoisena luullut, vaan estevalkku jatkoi matkaansa mua kohti niin määrätietoisen näköisenä, että mun kädet pysäyttivät puunausoperaationsa kuin automaattisesti. Mun päässä alkoi raksuttaa satoja mahdollisesti jo käytettyjä tekosyitä joilla livistää tilanteesta, sillä harvat asiat jotka saivat Pirren noin iloiseksi olivat erityisen miellyttäviä meille muille. Kiiltävien nahkasaappaiden kopina lähestyi ja hymy leveni levenemistään. ”Cella! Mä olenkin etsinyt sua!” Siinä oli lause, joka pelotti mua enemmän kuin yksikään tallilaisten viime päivinä kyhäilemistä ufoteorioista. ”Ai! No, tässä mä olen, mutta mun pitää kyllä saada Windi vielä kuntoon ennen kun Allu tulee mua hakem –” ”Säästä noin hyvät tarinat seuraavalle kerralle kun mä tarvitsen puominnostajatyttöä, tämän homman sä oikeasti haluat tehdä!” Mä vilkaisin Windin toista silmää erittäin epäileväisen merkitsevällä ilmeellä, ja musta tuntui, että se vilkaisi takaisin. ”Krister ehdotti, että totutettaisiin Arktikia vähän satulaan tässä parin viikon aikana ennen sen laidunlomaa, että loppukesästä se ei olisi enää niin uusi juttu ja päästäisiin aloittamaan sen koulutusta kunnolla!” Pirren ilmeessä oli samanlaista innokkuutta kuin siinä oli aina sen päästessä touhaamaan raakilehevosten kanssa, ja pakko myöntää että munkin mahanpohjasta lehahti lentoon jotakin – ei ehkä aivan jännittyneitä perhosia, mutta ainakin iloisia banaanikärpäsiä. ”Ja – ja se alotetaan nyt??” mä mokelsin häkeltyneenä, ja meinasin keskittymisen herpaantuessa saada jälleen uuden Windin tekemän leiman käsivarteeni. Oltiinhan me treenailtu Arktikia jo kuolainten kanssa elämiseen ja käytetty isoja westernhuopia sen selässä, mutta silti ratsukoulutuksen aloitus tuli mulle pienenä yllätyksenä. Sehän oli aivan vauva vielä? Ei vauvoilla kuulunut ratsastaa?? ”Kyllä, heti kun saat sen Windin kuntoon ja Arktikin haettua. Tapaa mut maneesissa vartin päästä?” Se oli ilmeisesti tarkoitettu kysymykseksi lauseen lopussa nousseesta intonaatiosta päätellen, mutta vastausta siihen ei kyllä odotettu. Mä jäin katsomaan suu raollaan esteopen perään sen harppoessa kilometrisäärillään jo puolessa välissä käytävää siinä vaiheessa, kun loppuosa sen lauseesta vasta upposi mun tajuntaan. Mun irrotellessa Windiä käytävän ketjuista keskikäytävän ovet aukenivat, ja Anni asteli sisään kesäisen tihkusateen pisaroita hupustaan ravistellen. Brunette kohotti mulle kättään hymyillen, eikä välittänyt hevonhelvettiä (heh) Windin tekemästä rumasta naamasta. ”Heei Cepa! Mun pitikin soittaa sulle eilen, olikohan se sun neule joka jäi meille ennen niitä Danin ja Lynnin häitä?” Mä ehdin vain kohauttaa olkiani mietteliäänä, kun Anni jo astui lähemmäs silmiään tutkivasti siristellen. ”Onks kaikki hyvin?” Observantit ystävät oli samaan aikaan sekä siunaus että kirous. ”On, kai. Me alotetaan Arktikin satulaan totutus”, mä sanoin jotenkin kuivakalla äänellä. Anniin mun näennäinen epäinnokkuus ei tarttunut. ”Wau! Nytkö? Vähänkö hienoa!” ”Pirren kanssa.” Annin suupieli nytkähti varsin selkeästi. ”Vähänkö mä tuun kattomaan.” ”No et todellakaan tule.” ”Yritäppä estää.” Mä huokaisin, ja päästin Windin pyörähtämään karsinaansa puhtaat ja puunatut pilkkukankut mielenosoituksellisesti ovelle päin. Musta pahasti tuntui, että Pirren kanssa tuleva puolituntinen tulisi keskittymään enemmän Cellan kuin Arktikin kouluttamiseen, mutta olisi kiinnostavaa päästä näkemään mitä pieni hyrräori sanoisi suuresta, nupillisesta lännensatulasta. Kun mä talutin Arktikin aina vaan tihentyvästä sateesta valoisan maneesin suojiin, mä sain kokea nahoissani Seppeleen ikioman viidakkorummun tehokkuuden – jälleen kerran. Anni hymyili mulle katsomon penkiltä anteeksipyytävästi, ja sen ympärillä Wilma, Wenla, Pyry ja Salma kököttivät sen näköisinä, että ne olivat valmiita kokemaan elämänsä hienoimman tai vähintään koomisimman hevoslapsenkoulutusnäytöksen. Mä huokaisin teatraalisesti silmiäni pyöräyttäen taluttaessani pientä pörisevää eestiläistä Pirren luo kentän keskelle. Kunhan Arktik ei pistäisi hirveää rodeota pystyyn yleisön edessä. Tai juoksisi mun yli. Tai seinistä läpi. ”Okei. Krister sanoi, että satulan ei pitäisi olla ongelma, joten voidaan varmaan tänään kokeilla jo vähän sen kanssa liikkumistakin. Joku on kuulemma tehnyt hyvää pohjatyötä”, Pirre vinkkasi mulle merkitsevästi silmää, kuin olisi ollut mahdollisuus, että tämä kiitelty JOKU olisi tarkoittanut jotakuta muuta kuin mua, kuten vaikka Artsia. Mä nyökkäsin pikkuisen hermostuneena, ja nostin pitkät ohjat Arktikin sään päälle pois käsistä. ”Hyvä Cella!” Wenlan vitsikäs hihkaisu kuului katsomon puolelta mun ottaessa suuren, vaalean lännensatulan Pirreltä vastaan, ja kohottaessa sen korviaan kääntelevän Arktikin selän korkeudelle. ”Ja hyvä Arktik!” Wilma liittyi kuoroon, mutta sen jälkeen katsomo hiljeni. Pirre rapsutteli Arktikin päätä rauhoittavasti ja mä puhuin sille matalalla äänellä nostaessani satulan siiven ponin selän yli. ”Hyyyvä poika. Tää on samanlaista kun sen huovan kanssa, ei oo hätää. Hyyyyvä. Noooooin…” Hitaasti mä hellitin otettani satulasta, ja annoin sen painon levätä enemmän Arktikin selän kuin mun käsien päällä. Ori nosti päätään ja siirsi hieman painoaan takajaloiltaan, mutta pysyi rauhallisena mun ja Piritan ääniä kuunnellen. Pian satula oli kokonaan hevosen selässä, ja mä astuin hitaan askelen poispäin. ”Jes”, kuiskasin hiljaa, ja rapsutin Arktikin pehmeää kaulaa kiitokseksi. Salmalta pääsi pieni tahaton taputus, jota se ei varmaan ollut vain voinut pidätellä, ja Pirrekin hymyili. ”Hyvä. Jos laitat vyön kevyesti kiinni, niin voidaan kävellä muutama askel ja katsoa mitä herra sanoo”, esteope puhui rauhallisella äänellä, kuin me oltaisiin käsitelty pientä ydinräjähdettä säyseän hevosen sijaan. Mä nyökkäsin ja kiinnitin leveän lännenvyön löyhästi ponin vatsan alta, ja silitin sitten hieman jännityksestä värähtelevää lapaa. Sitten, täysin varoituksetta, Arktik heitti päänsä ylös silmiään pyöräyttäen, ja alle puoli sekuntia myöhemmin maneesin valot räpsähtivät sammuksiin. Katsomosta kuului yllättyneitä henkäyksiä, ja mun äkkihämärään tottumattomat silmät erottivat Arktikin vain levottomasti taaksepäin steppaavana hahmona. ”Wooou, poika, ei hätää”, mä mutisin, ja nopeasti kiepautin satulavyön irti ja koko penkin pois selästä. Se ei kuitenkaan oria rauhoittanut: se päästi pitkän, kimeän hirnunnan, ja peruutti takapuolensa kiinni kentän katsomosta erottavaan laitaan. ” Taas sähkökatkos”, Wenla hengähti ihmeissään, ja mun räpyteltyä silmiäni näin, kuinka Pyry seisoi kulmat kurtussa napsuttamassa maneesin kolmeosaista valokatkaisijaa. Mitään ei tapahtunut. ”Tää tapahtui eilenkin. Kun me tultiin maastosta”, Salman silmät olivat suuret, ja se katseli korkealla hallin katossa olevia lamppuja, jotka pysyivät auttamattoman pimeänä. ”Ei kai se voi liittyä siihen, mitä siellä pellolla tapahtui?” ”Ette kai tekin nyt usko niitä ufojuttuja!” Pirre murahti yllättävän kipakasti, ja talutti edelleen levottoman Arktikin pienelle voltille. Mun ojentaessa käteni esteope antoi ponin riimunnarun mulle, ja nainen itse pääsi kääntymään ankaran näköisenä katsomoon päin. ”Näille on kaikille ihan looginen selitys. Joku pojankloppi on päässyt isänsä traktorinrattiin tekemään jäynää sille pikkupellolle, ja sähkölinjat on välillä oikukkaita täällä maaseudulla. Siinä kaikki. Turha lietsoa mitään turhaa paniikkia!” ”Uskotko sä niin?” Wilma kysyi peukalonkynttään pureskellen. Pirre nyökkäsi, ja kuin sen eleen tehokeinoksi valot särähtivät välkähdellen takaisin päälle koko maneesiin. Arktik puhisi mun hihaan pitkän kuolavanan. ”Huh, on tää kyllä aika jännittävää”, Anni naurahti vähän hengästyneesti. Mä silitin Arktikia pitkin vedoin, ja mun ja Piritan vaihtama katse muodosti sanattoman yhteisymmärryksen siitä, että satulaan totuttelua ei kannattanut tänään enää levottoman orin kanssa jatkaa. ”Hmh, olisin ottanut kuvan teidän koulutussessiosta, mut mun puhelin on sammunut”, Wilma harmitteli, ja koputteli luuriaan kuin se olisi siten maagisesti herännyt eloon. Pirre avasi jo suutaan luultavasti uuteen ufosaarnaan, kun mun taskusta kuului epäsointuinen piippaus. Mun sormet tuntuivat äkisti aika kylmiltä, kun mä tunnustelin oman puhelimeni ulos hupparin laskoksista, ja katsoin sen outoa valoa vilkuttavaa näyttöä. ”Mit –” Mä koitin ränklätä käynnistysnapista puhelinta kiinni, mutta mitään ei tapahtunut. Mun äsken täysin ehjä näyttö ei reagoinut kosketukseen, ja se vilkautti taustakuvana komeillutta Daisyn hahmoa parin sekunnin välein kuin huonosti kytketty vanha TV. Mä vilkaisin katsomoon, jossa Anni ja Salma tuijottivat omia puhelimiaan liikkumattomin silmin. ”Pirre, uskotko sä todella että tää on ihan tavallista? Nimittäin tää… tääkin tapahtui eilen. Mun puhelin sammui itsekseen.” Mä en ymmärrä miten Salman ääni pysyi niin vakaana – mulla ainakin juoksi niin monet kylmät sormet pitkin selkärankaa, ettei musta lähtenyt ainuttakaan järkevää äännettä. ”Äh totta kai, se on tämä sade… sade se vain sotkee matkapuhelinverkkoja”, Piritta vastasi, mutta pieni mekaaninen piippaus sen omasta taskusta sai naisen äänen hiipumaan loppua kohti. Mä vilkaisin huolestuneena Arktikia, joka oli vihdoin pysähtynyt, ja jäänyt tuijottamaan hievahtamatta maneesin tyhjää nurkkaa. |
|
|
|
Post by Anne on Jul 5, 2017 10:45:29 GMT 2
5.7.2017 Perustuu Cellan tarinaan yllä.
Spessu Cellalle! |
|
|
|
Post by Cella on Aug 20, 2017 14:15:49 GMT 2
Mrs. Holma? sataviisikymmentäyhdeksän
Tietenkin mä olin joskus kuvitellut millainen se hetki tulisi olemaan. Se kun mua kositaan. Kaikenlaisiin kosiohaaveisiin on vuosien varrella kuulunut muun muassa moottoripyöriä (mulla oli teininä aika paha motoristivaihe), klassisia kynttilöitä ja itkukohtauksia (aikuisempana musta tuli romanttisempi) ja Disney-hahmoja (Herkuleksen Haades on kuuma), mutta yksi ja sama elementti on aina pysynyt mun kuvitelmissa samana – kun se tapahtuu, mä tiedän heti mitä haluan vastata, ja se koko hetki on kaunis ja vähintään elokuvaoikeuksien arvoinen. Käy siis täydellisesti järkeen, että kun se itseasiassa TAPAHTUU, kosinnan molemmat osapuolet on paniikissaan paskahalvauksen partaalla, jalat mudassa, tukka märkänä, seisomassa Seppeleen iänikuisessa, laholta lautaseinältä ja nikotiinimyrkytykseltä tuoksuvassa tupakkakatoksessa. Kyllä, siinä samassa nurkkauksessa, missä me Allun kanssa myös pussattiin ekan kerran, ja jossa se ekan kerran sanoi että se rakastaa mua. Tällä menolla myös meidän haman tulevaisuuden esikoinen syntyy siihen perkeleen tallikatokseen kuin vähemmän glamööri Jeesus-lapsi. ”Sanoitko sä jotain?” Mä säpsähdin Lynnin ääntä niin rajusti, että mun kupissa olevaa jo kylmäksi väljähtänyttä kahvia läikähti mun sormille. Mä en ole varma kauanko olin tuijotellut yläkerran suuresta ikkunasta Vänrikinmäen hiljalleen uuteen sunnuntaiaamuun valkenevia tiluksia ja jupissut kehää kiertäviä ajatuksiani puoliääneen, mutta ainakin talon isäntäväki oli ehtinyt tässä välissä nousta ylös sängystään ja hoitaa aamutoimensa niin talossa kuin tallissakin. ”En, kunhan mietin”, mä vastasin aamukarhealla äänellä, ja potkin vaivihkaa käytettyjä tyhjiä mukeja ja juomalaseja piiloon mun sängyn alle. Vieraskoreus jäi hieman päälle, vaikka mä olin majaillut Susinevoilla nyt jo useamman viikon. Se oli tapahtunut vähän vahingossa: ensin mä olin lupautunut pitämään talosta ja sen elikoista huolta Lynnin ja Danin häämatkan ajan, ja niiden palattua mun oli ollut tarkoitus etsiä uutta kämppää, mutta jotenkin meidän yhteinen arki oli solahtanut niin luonnollisiin uomiinsa että sanomalehden asuntoliitteet olivat viime päivinä jääneet täysin koskemattomiksi. Jopa Daniel (joka oli alkuun huokaillut mun leveää asentoa iltaisin niiden sohvalla ja ”mun kokoon nähden järkyttävää osuutta” talouden kahvinkulutuksesta) oli yhtenä sateisena iltana mitään sanomatta käynyt siirtämässä DS Valmennuksen logoin koristellun trailerin kauemmas tallin taakse, jotta mun Fordille oli nyt virallinen oma paikka niiden pihassa. If that ain’t love, I don’t know what is. ”Tulin sitä vaan kysymään, että lähetkö mukaan käymään Seppeleessä?” Lynnin ovenraosta kurkkaava pää kysyi, ja jonkun verran alempana toinen, vähän karvaisempi pää liittyi seuraan Peto-koiran tunkiessa toivottamaan mulle hyvää huomenta. ”Illaksi on taas luvattu sadetta ja Dani ajatteli mennä ratsastamaan Zodiacin, pääsisit kyydillä.” Mun ei tarvinnut edes vastata sanoin, kunhan rupesin innoissani kiskomaan harmaita ratsastushousuja jalkaan kuin mun elämä olisi ollut siitä kiinni. Windin valkoisia irtokarvoja pyörteili tallivaatteista auringonläikittämälle lautalattialle, mutta imuroinnista mun nyt ei ainakaan tarvinnut stressata. Jos jotakin tässä talossa ymmärrettiin, niin hevosten karvoja jokaisessa huoneen kolkassa. Ja onneksi ymmärrettiinkin. Koska Windi oli ilmeisesti lukenut jostain MeTammat-lehdestä, että alkusyksy oli hyvä omistaa täydelliselle muodonmuutokselle, se pudotti kutakuinkin koko karvapeitteensä mun käsiin heti kun mä tallille saavuttuani hönkäisin sitä päin. Mun oli pakko ottaa knabstrup ulos puomille harjattavaksi painostavaa, sademetsämäisen kosteaa ilmaa uhmaten, nimittäin karsinan ahtaissa neliöissä pölisevä irtokarva pakkautui melko epämiellyttävästi mun nenäonteloihin ja keuhkoihin. Koska – kuten edellä mainittua – mä olin viettänyt ihan liikaa aikaa tietyssä tupakkanurkkauksessa, mulla ei ollut varaa uhrata yhtäkään ylimääräistä hengitysrakkulaa. Mä huokailin teatraalisesti kopistaessani kumisukaa puomin reunaan, ja iskiessäni sitten käteni Windin takkuiseen, liian pitkään harjaan. Alma, joka oli hipsinyt hiljaisesta tallista mun seuraksi pesemään Lemonin suojia, vilkaisi silmiään siristellen mun jouhipesäkkeitä EHKÄ HIUKAN turhan lujaa nyrhiviä sormia. Siinähän tuomitsi, se ei ollut kokenut omissa nahoissaan sitä mitä tapahtui, kun Windin mielestä sen tukassa oli roikuttu liian pitkään. Alma vilkaisi mun kampausähellystä uudemman kerran, kun multa pääsi pieni kirosana erityisen sitkeän takun kohdalla. Siinä vaiheessa mä päätin arvokkaasti luovuttaa, kuin olisin ihan tarkoituksella jättänyt Windin olemuksen seitsemänkymmentäluvun-punk-henkiseksi, ja siirtyä putsaamaan kavioita. Alma laski pesemänsä jännesuojan käsistään. ”Miksi sä et pidä sitä?” Me ei oltu Alman kanssa kauhean läheisiä – eihän me oltu tunnettu kovin kauaa, eikä varsinaisesti hengailtu – mutta mä pidin siitä tyyppinä. Tyypistä pitäminen ei kuitenkaan taannut meille mitään suurta telepaattista yhteyttä, joten mulla ei ollut hajuakaan mitä sen sanat meinasivat. Alman ilme meni nopeasti vähän pahoittelevaksi, kuin se olisi tajunnut tunkeilevansa. ”Sori, jos sitä ei olis saanut kysyä! Mutta Allu silloin pyysi mun apua sen sormuksen ettimisessä, ja mä ymmärsin että se oli antamassa sen sulle.” Ahaa. Alma ei ollut siis katsellut mun sormia, koska ne olivat sen mielestä liian väkivaltaiset hyvään hevosenkäsittelyyn. Se oli katsonut niitä koska ne oli varsin sormuksettomat. Mä tukehduin omiin nielurisoihini hetkellisesti, ja vilkaisin paniikissa ympärilleni tallipihalla. Windiä ja mua ja Almaa lukuunottamatta se oli kuitenkin auvoisan tyhjä – arjen alkaminen ja suhteellisen aikainen ajankohta pitivät Seppeleen vakioporukan toistaiseksi pois hevostelun parista. Mä kumarruin kiihtyneenä lähemmäs Almaa, ja vedin vahingossa jo putsaamista varten nostamani Windin etujalan mukaani niin, että koko tamma meinasi kellahtaa kyljelleen. ”Mitä sä meinaat että autoit etsimisessä??” Musta oli täysin absurdi ajatus, että Aleksanteri olisi pyytänyt kaikista meidän yhteisistä tutuista ALMAN valitsemaan sen kanssa mulle sopivaa sormusta. Mä en edes tiennyt, että ne oli koskaan puhuneet toisilleen?? ”Kun se hukkasi sen?” Alma ihmetteli, kuin sille olisi täysin arkipäiväinen asia auttaa sen henkisesti lahjattomia tallikavereita menemään kihloihin keskenään. ”Se Alviina sen lopulta onneksi löysi, Aleksanteri oli varmaan tosi helpottunut!” Mun mahanpohja kääntyi ikävästi, ja mä vilkaisin edelleen etusenkiskomisepisodista närkästynyttä Windiä kuin tukea anoen. Jos Alviina Herrala oli tiennyt sormuksen olemassaolosta kohta kuukauden, mutta silti yksikään sielu ei juorunnut asiasta eikä vihjaillut outoja mun ja Allun mahdollisesta avioliitosta, tässä oli pakko olla jotakin mätää. Mun pohtiessa Alma mun edessä muuttui huolestuneen, jopa vähän pelästyneen näköiseksi. Mä osasin jo aavistaa mihin sen ajatukset olivat ehtineet, koska mun oma pää oli käynyt siinä samassa vaihtoehdossa niin monta kertaa. ”Paitsi jos… Vastasitko sä sille ei??” Mä nipistin suuni kiinni. Ja koska yläkerran isoherra itse oli tänään kerrankin mun puolella, tallin leveistä pariovista saapui kuin kreivin aikaan kaksi enkeliä Emmyn ja Fiian muotoisina ja näköisinä, pelastamaan mut tukalalta vastaukselta. ”Heei onhan täällä joku! Me ollaan lähdössä maastoon, saa liittyä seuraan!” Mä en kuunnellut mitä Alma vastasi Lemonista ja Yasministä ja koulutreeneistä, vaan tartuin maastotarjoukseen kuin krapulainen raikkaaseen vesipulloon suunnilleen helpotuksesta huutaen. Fiia vilkaisi mua kummastuneena, tai ainakin niin kummastuneena kuin ehti Elmon turpahihnan kiristykseltä, mutta mä viipotin jo hakemaan Windille suitsia päähän. Mun syke oli noussut vaarallisesti sillä hetkellä, kun mä olin kuullut sanan ”sormus”, eikä se ottanut laskeakseen. Ehkä maastoreissu olisi juuri se mitä mä tarvitsin. Pieni pilvipeite tarjosi tervetulleen helpotuksen kuumaan päivään, kun me ratsastettiin ulos tallipihalta. Windillä tuntui olevan energiaa, ja mua kadutti heti etten ollut ottanut satulaa – tällä reissulla mä saattaisin joutua tutkimaan Liekkijärven maaperää vähän liiankin läheltä. ”Kesä meni kyllä ihan uskomattoman nopeesti”, Emmy huokaili Kurbuksen selässä puolisen hevosenmittaa meidän edellä. ”Me ei olla kunnolla ees ehditty puhua tässä kesän aikana! Mitä teille kuuluu, onko jotain uutta?” Mä pidätin Windiä vähän Elmon ja Kurbuksen taakse sillä verukkeella, että polku kapeni, mutta tottapuhuen mä en halunnut joutua vastaamaan mitään ympäripyöreää, ainakaan ihan vielä. Koska mitä mä nyt olisin voinut vastata? ”Heh, no, mä asun nykyään ihanassa polyamorisessa kommuunissa Danin ja Lynnin kanssa, Arktikin koulutus ei oikein etene, ja mut laitettiin töissä tekemään Intian lentoja. Ainiin ja me ollaan menossa Allun kanssa naimisiin!! Musta tulee rouva Holma!!! Hahahaha!! Tohtori Aleksanteri Holma ja hänen vaimonsa Ella-Maria!! Mutta mitäs teille!!”Niin. Ihan turhaan huokailette tai leikitte yllättynyttä, tottakai mä vastasin Allulle kyllä?? Voiko siihen muka vastata jotain muuta?!? Mutta siitä kertominen oli ihan eri juttu. Allu oli niin ihanan onnellinen mun vastauksesta, ettei edes kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että mä en pitänyt sen antamaa sormusta, eikä kyseenalaistanut mun pyytäessä sitä odottamaan hetken ennen kuin kerrotaan kenellekään. Tai sitä, että se "hetki" oli nyt venynyt useamman viikon mittaiseksi. Mä kadehdin sitä niin paljon välillä, Allua nimittäin. Se ei murehtinut koskaan muiden ihmisten reaktioista tai siitä, miten tulevaisuus järjestyisi ja miten meille kävisi. Koska mä murehdin senkin edestä. Mua ahdisti ajatus mennä naimisiin näin nuorena, ja Allu nyt oli vielä nuorempi kuin mä. Suoraan sanoen mä en ollut koskaan ajatellut olevani ollenkaan vaimomateriaalia. Mutta pahin huoli, joka mua kalvoi, oli silti se, miten ihmiset reagoisivat. Koska kyllä mä näin ne ilmeet – silloin kun me alettiin seurustelemaan, kun meillä oli meidän iänikuisia draamoja ja riitoja, ja silloin kun me erottiin. Jopa meidän lähimmät ihmiset, niin kuin Tatu, sanoivat kyllä ihan oikeanlaisia asioita, mutta niiden ilmeistä näki, etteivät ne ottaneet meidän touhuja täysin tosissaan. Me oltiin Cella ja Aleksanteri. Me oltiin ne jotka tappeli ja jotka sai päähänsä leikkiä piilosta heinävintillä ja jotka teki täysin idiootteja valintoja, mutta ei ne asiat kestäneet. Hyvänen aika, edes ALVIINA ei ottanut meidän mahdollista kihlausta niin tosissaan, että olisi vaivautunut juoruamaan siitä. Haittaisikohan Allua jos me karattaisiin maistraattiin, ja mä olisin vaan rouva Holma kaikilta salassa? |
|
|
|
Post by Cella on Oct 1, 2017 12:06:49 GMT 2
Syysyllätyssatakuusikymmentä "Anteeksi neiti, juomassani kelluu jotain värikkäitä asioita. Ota ne pois." |
|
|
|
Post by Cella on Jan 7, 2018 18:43:08 GMT 2
Aattoratsastus
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 7, 2018 18:43:22 GMT 2
Valkoparta jouluaatolta (hienosti joulutunnelmaa loppiaisen jälkeen
koska irl-cella on munapää joka ei muista kirjoittaa)
Tuntui pyhäinhäväistykseltä raahata omat glögiä hölskyvät luunsa uudestaan satulahuoneeseen aattoratsastuksen jälkeen. Siis ihan sellaiselta häväistykseltä, joka sai itse Jeesus-lapsen kääntymään seimessään ja paheksumaan sitä, miten mä juhlistin hänen maailmanhistoriallisesti merkittävää synttäripäiväänsä.
Kaikki muut tallilaiset valuivat vuoron perään ponitallista ulos juotuaan avajaisglöginsä ja sulateltuaan aattoratsastuksen perinteiset kuoliopaleltumansa ja suuntasivat kohti omia joulunviettojaan – juuri niin kuin mäkin olin tehnyt kaikkina edeltävinä vuosina. Eli vuosina, kun mulla oli ollut vastuulla vain yksi Seppeleen nelijalkainen turpamaakari, ja kun aattoratsastuksen jälkeen mun ei tarvinnut murehtia mistään muusta liikunnasta kuin siitä, miten olisi fyysisesti mahdollista siirtyä joulupöydästä sohvalle kun olin syönyt kolme kertaa painoni verran kinkkua. Tänä vuonna sen sijaan mun piti lähteä uhmaamaan joulurauhan henkeä ja Suomen ilmastoa vielä toisenkin kerran, koska iloisen teiniuhman itselleen kehittänyt Arktik olisi ryskännyt itsensä seinistä läpi mikäli ei olisi päässyt tänään liikkumaan.
Mä olin ihan vanha tällaiseen. Jatkossa aion hoitaa ja omistaa vain säyseitä eläkeläiskaakkeja, jotka saattoi hyvillä mielin jättää vaikka koko joulun pyhiksi kasvattamaan heinämahaansa.
Anni ja Eveliina huikkailivat iloiset hyvänjouluntoivotukset ohittaessaan mut ja höyryävän eestiläisen lyhtyjen hädin tuskin valaisemalla pihamaalla, ja suuntasivat hekin jouluisasti rupatellen kohti joulun piparintuoksuista vapautta. Jupisin joitain hyvin grinchmäisiä kirosanoja puntatessani ruhoni leveään lännensatulaan ja nypätessäni toisella pitkällä ohjalla varaslähtöä tekevän Arktikin rasittavan pienelle voltille. Pikkuori puhisi turhautuneena ja mä puhisin takaisin. Kiittämätön kakara, tuolla lailla perseili vaikka mä olin tuonut sille namin joululahjaksi.
Meidän askellettua Annen talon ikkunaruutujen heittämän lämpimän valon ulottumattomiin pimeys tuntui jotenkin tavallistakin syvemmältä ja paksummalta. Mä annoin silmieni totutella musteenväriseen hämärään ja tunsin, kuinka mun hengityksen ylöspäin nouseva höyry takertui ripsiin ja otsahiuksiin ja kiteytyi pakkasilmassa valkoisiksi, tähtimäisiksi huurrekerroksiksi.
Lumi narskahteli Arktikin reippaiden askelten alla. Poni painoi korvat hörössä eteenpäin, ja unohti hyvin ominaiseen tapaansa olevansa Villi Nuori Ori™ heti päästyään työnteon makuun. Mä hymähdin ja rapsutin sen järkyttävän paksun harjan tyveä. Ei se ollut yhtään hassumpi kaveri, nyt kun oikein alkoi ajatella. Syksyn aikana Arktikin ratsukoulutusrupeama oli edennyt hyvin töyssyisesti ja saanut mut repimään hiuksiani niin omasta kuin Kristerinkin päästä (jälkimmäisellä ei ollut sitä tukkaa alunalkaenkaan ihan kauheasti), ja välillä tallille tulo oli ollut mulle sen takia iso paha mörkö. Mutta pahimmasta oli selvitty, ja jossain kohtaa yhteinen sävel oli löytynyt ja Arktikista oli muotoutunut oikeasti jo aika mun näköinen poni. Mun näköinen siten, että kuten mäkin, välillä se pönttö raivostutti kaikkia kanssaeläjiä, mutta oli pohjimmiltaan aika ihana.
Me käännyttiin leveämmälle tienpätkälle, jota joku paikallinen oli aurannut eilisen lumipyryn jälkeen, joten mä pyysin Arktikin raviin. Parin hassun intotikityksen jälkeen poni rentoutui ja venytti askeltaan, ja mä pääsin istumaan alas reippaan askeleen rytmiin. Mä tunsin, kuinka veri alkoi kiertää mun pakkasenpuremissa sormissa ja varpaissa vähän paremmin.
Mutta se verenkierto pysähtyi kuin seinään Arktikin loikatessa äkkiarvaamatta tieltä ulos ja suoraan pientareen umpihankeen. Poni heitti päätään pelästyneenä ja mä yritin kaikin keinoin pitää tasapainoni, vaikka olin loikassa pudottanut sekä ohjat että toisen jalustimen.
”Soooo poika ei hätää! Nooin shhh ei juosta mihinkään, raaauha…” mä hymisin ääni säikähtäneessä falsetissa, ja yritin epätoivoisesti tähytä lumisten runkojen väliseen pimeyteen etsien sitä, mitä Arktik oli pelästynyt. Epätoivoinen oli tässä se avainsana – mä en sydäntalven pimeässä nähnyt juuri ratsuni nenää pidemmälle. Kaduin kovasti sitä, etten ollut jaksanut laiskuuksissani hakea otsalamppuani päätallin puolelta ennen lähtöä.
Arktik puhisi laajenneista sieraimistaan valkoisia höyrypilviä jouluaaton iltaan, ja lopulta pienen maanittelun jälkeen suostui liikkumaan takaisin tielle. Mä silitin paksua värähtelevää kaulaa rauhallisesti, mutta vilkuilin samalla ympärilleni kaikki aistit valppaina. Se oli varmasti ollut vain pakoeläimen mielikuvitusta, vaikka säikähtely ei yhtään ollutkaan Arktikin tapaista. Mä olin valinnut reitin tarkoituksella niin, että me pysyttiin koko ajan Seppeleen läheisyydessä, eikä täällä pitäisi mitään liikkua. Mun mieleen pompahti elävä muistikuva mun ensimmäisestä syksystä Seppeleessä, kun me oltiin Nuutin kanssa törmätty maastoretkellä hirveen. Se oli kuitenkin ainoa kerta, kun maastoreittien metsiköissä oli tullut vastaan mitään edes etäisesti jännittävää. Mun syke alkoi hiljalleen laskea. Ilmiselvästi Arktik tunsi samoin. Oltiin ilmeisesti molemmat tultu siihen lopputulokseen, että kyseessä oli väärä hälytys, eikä tässä ollut mitään hätää.
Siksipä me saatiin molemmat vähintään kolmenkertainen paskahalvaus, kun yhtäkkiä suuri, friikinmuotoinen ihmishahmo tömähti möreästi äännähtäen pimeästä meidän luo. Arktikin takaset notkahtivat niin, että mä meinasin keikahtaa ponin peräpään yli maahan, ja mä kiskaisin vaistomaisesti toisesta ohjasta kääntääkseni meidät suuntaan, josta ei könynnyt öliseviä, kyttyräselkäisiä hulluja metsämiehiä.
”Hoi!” hahmo huudahti vielä uudelleen, ja yhtäkkiä mun silmäkulmassa näkyi välkähtävän päälle kellertävä valo. Arktik pyörähteli mun pohkeiden välissä ja nosteli koipiaan lumisella tiellä.
”Hei anteeksi! Ei ollut tarkoitus säikyttää! Mitä te oikein täällä pimeässä kuljette?”
Matala ja kiltti ääni ei sopinut yhtään siihen paniikkiskenaarioon jonka ilmeisesti sekä mä että Arktik oltiin kollektiivisesti keksitty, ja se sai mut pidättämään pikkuorin aivan paikalleen. Välkähtävä valo oli ollut mörisijän taskulamppu, jonka heittämissä säteissä mä näin nyt tulijan paremmin. Punainen, paksu takki peitti tukevaa yläruumista, pitkät mustat huopasaappaat olivat peittyneet lumeen, ja mun pelottavaksi selkäkyttyräksi luulema epämuodostuma olikin selkään heitetty suuri kangassäkki. Valkoinen, kiharainen parta pyörteili hahmon rinnuksille pakkasesta punoittavan nenän alta.
Se oli Joulupukki.
Mä naurahdin hermostuneesti ja tunsin, kuinka huojennus valui mun kaikkiin jäseniin kuin sulattaen ne jäästä. Arktik ei ollut yhtä myönteinen, vaan ojenteli päätään epäileväisesti suuren, punaisen tulokkaan suuntaan.
”Me oltiin vain pikaisella joulu-ulkoilulla. Ei odotettu että täällä olisi ketään”, mä sain hengähdettyä Pukille vastaukseksi, ja sain lopulta keräiltyä sekä ohjat että jalustimet taas kunnolla oikeille paikoilleen. Silmäilin korvaansa hymyillen rapsuttavaa Pukkia, ja yritin erottaa kasvonpiirteitä parran takaa. Mun tietääkseni Liekkijärvellä oli pyörinyt vain yksi aatoksi palkattava joulupukki – siis sen jälkeen, kun Artsi oli yhtenä jouluna yrittänyt tehdä pukinhommilla lisätienestiä, sekoittanut lahjapussit ja vienyt neljävuotiaalle omat pontikankeittoaineksensa – mutta tämä ei näyttänyt häneltä.
”Te olitte kyllä myös minulle aika suuri yllätys”, Pukki hohotti, ja ojensi suuren kintaansa Arktikin haisteltavaksi. Poni peruutti kiireesti askeleen. Kyllä sietikin pelätä joulupukkia, jos ei kokenut olleensa tänä syksynä erityisen kiltti.
”Mutta myös erittäin positiivinen yllätys, minä nimittäin taidan olla vähän eksyksissä”, Pukki tuumasi, ja laski hetkeksi suuren lahjakantamuksensa hangelle. ”Luulin että tämä tie oikaisee Saarisilta, mutta nyt en löydä enää isolle tielle.”
Mä silmäilin Pukkia hieman hämilläni – kaikki paikalliset kyllä tiesivät, missä Seppeleen ratsastusmaastot kulkivat, eivätkä hyvin todennäköisesti lähteneet niitä pitkin rämpimään.
”Tuosta kun kävelet takaisinpäin ja käännyt vasemmalle niin tuut valaistulle polulle. Sitä pitkin vaan suoraan vähän matkaa niin oot siinä asvalttitiellä.” Mä osoittelin ratsastushanskoissa kohmettunein sormin Joulupukille reittiohjeita, ja tämä siristeli silmiään kiitollisesta hymystä. Arktik hätkähti kolmannen kerran, kun Pukki urahti kumartaessaan ja nostaessaan säkin jälleen olalleen.
”Kiitos sinulle hyvin ystävällisestä opastuksesta. Kiitollisia ovat varmasti myös ne monet jotka jo odottavat lahjojaan”, Pukki hymähti syvällä äänellään ja taputti sitten vatsaansa kuin niin monissa joulupukkielokuvissa olin nähnyt tapahtuvan. Pidätin pientä hymyä.
”Eipä kestä, toivottavasti et enää eksy. Meidänkin pitää suunnata varmaan kotia kohti”, mä nyökkäsin alaspäin hyvin vireältä tuntuvaa Arktikia kohti ja taputin ponia hiljaa. Joulupukki nyökkäsi.
”Tietenkin. Minä sitten en sano muuta, kuin että oikein hyvää joulua teille, Ella-Maria ja Arktik.”
Niine hyvineen punapukuinen joulun isä kääntyi, ja katosi taskulampun keiloineen puiden taakse pimeään. Mä tuijotin sen perään niin pitkään, että Arktik alkoi narskuttaa kuolaintaan kyllästyneenä.
Jos Joulupukki tiesi meidän nimet kysymättä, oltiinko me saamassa historiallisen paljon lahjoja? |
|
|
|
Post by Cella on May 22, 2018 22:18:22 GMT 2
Peili satakuusikymmentäkolme
muutaman päivän takaa
”Sun pitää nyt katsoa peiliin”. Se oli mun mielestä maailman typerin kielikuva. Jos mulle haluttiin ilmaista, että mä olin ihan itse aiheuttanut omat ongelmani, ei käsky tuijottaa omaa naamaansa heijastavasta pinnasta ainakaan mulle sitä toisi selväksi. Mutta silti mä olin kuullut sen käskyn toistuvasti viimeisen parin kuukauden aikana – ensimmäisenä se oli ollut Anne, sitten Allu ja viimeisimpänä mun esimies, jonka vahingoniloinen naama oli jäänyt vainoamaan mua moneksi päiväksi tilanteen jälkeen. Siksi mä olin päättänyt edes kokeilla sitä, siis peiliin katsomista, jos siinä olisikin vaikka jotain perää. Nojasin viileään lavuaariin ja työnsin naamani niin lähelle kiiltävää peilipintaa, että mun hengitys muodosti siihen pienen, aaltoilevan höyryläikän. Takaisin tapitti nyt jokseenkin pysyvästä jet lag -olotilasta kalpea naama, kireät suupielet ja silmät, jotka mä hyvin tunnistin. Tutkin mun omia kasvonpiirteitäni monta minuuttia, yrittäen saada jotain valaistumisen kokemusta siihen, mitä siellä peilissä näkyvä hyypiö oli tehnyt ansaitakseen elämäkseen yhden surkeiden sattumusten ja ongelmien sarjan. Valaistumista ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan mua alkoi ottaa päähän, koska nyt mä näin turhankin tarkasti kuinka kaikkien niiden ongelmien päälle mulla oli myös todella isot ihohuokoset ja outoja vauvahiuksia otsalla. Huokaisten mä irrottauduin peilistä ja tassuttelin hämmentävän hiljaiseen keittiöön. Lynn ja Daniel olivat edelleen sairaalalla, jossa mun uunituore kummityttö oli putkahtanut maailmaan noin vuorokausi sitten, ja kaikki talon nelijalkaisetkin olivat vetämässä sikeitä tai jahtaamassa kevään herättämiä perhosia. Mä istuin natisevaan puutuoliin, josta oli tullut virallisesti mun tuoli näinä kuluneina kuukausina, ja katsahdin mun vasenta nimetöntä, jonka ikkunasta siivilöityvä aurinko oli saanut välkähtämään. Hajamielisesti pyöräytin Allun antamaa sormusta, jota ei vieläkään oltu käyty pienentämässä mun sormeen sopivaksi, ja se yöllä pintaan noussut outo olo valtasi mut uudestaan. Danin ja Lynnin vauvan syntymä oli saanut mut niin iloiseksi, että mä olin alkanut itkeä töissä kesken lentokoneen lähtövalmistelujen. Samalla se oli kuitenkin heittänyt aika rankasti perspektiiviin sen, että mun oma elämä oli oikeasti tosi sekaisin. Enkä mä tiennyt itsekään, mitä mä halusin sille tehdä. Vaikka mä en olisi mitään muuta tehnyt mieluummin kuin jäänyt nukkumaan pitkän vuoron jälkeen, mä hyppäsin Inkerin isän kyytiin sen hakiessa Inksun aamutalleilta takaisin kohti Liekkijärveä. Inkerissä oli monia hyviä asioita, mutta erityisen valioseuraa se oli silloin, jos itsellä oli eksistentiaalinen kriisi päällä. Se luukutti Justin Bieberiä autoradiosta huomattavasti kovempaa kuin melutasosuositusten mukaan oli terveellistä ja kailotti mulle takapenkille kuinka paniikissa olisi, jos hän nyt hypoteettisesti saisi vauvan. ”Siis eri asia kun Lynnillä ja Danilla kun ne on niin semmosia! Mut mä?! Kun on niitä uutisia että joku ei ees tiiä olevansa raskaana ennen kun plumps vaan synnyttää, se olis mun pahin painajainen!” Inkeri paasasi Justinin laulun yli, ja kuskina toimiva isä-Johanssen näytti ilmeestään päätellen vähän toivovan, ettei hänkään olisi koskaan saanut vauvaa. ”Haluan nähä kun sanot Lynnille, kuinka sun mielestä ihan plumps vaan synnytetään”, mä hymähdin. ”Mut Jasperi sano kyllä hyvin kun me puhuttiin tästä, että hyviä vanhempia on monenlaisia. Et voi olla tosi hyvä äiti tai isä vaikka ei aattelis olevansa sellasta tyyppiä.” ”Kuka Jasperi?” Inkerin äänessä häivähti epäilys, ja se katsoi mua sivupeilin kautta merkitsevästi. ”Se on meidän yks lentäjä, meillä on paljon lentoja yhessä.” ”Jaa”, Inksun kiinnostus oli lopahtanut suunnilleen lentäjä-sanan kohdalla. ”Mut enivei, pitää hankkia niille joku lahja. Sun ainakin, kummitustäti.” Pienen hetken Inksu tuumasi, ennen kuin jatkoi: ”Danista mieluisin lahja olis varmaan se, ettei sen tarvis valmentaa meitä kahta enää ikinä.” Kun mun ja Inkerin tiet erosivat Seppeleen pihassa, mun korvissa soi ja ikävä kyllä myöskään päänsisäiset äänet eivät arvostaneet mua hiljaisuudellaan. Mä olin käynyt Seppeleessä kevään aikana niin harvoin, että musta tuntui siellä ihan vieraalta. Ei sillä lailla vieraalta kuin täysin uudessa paikassa, vaan pahemmalta, kuin mut oltaisiin unohdettu niin kuin siinä iänikuisessa Ihmeellinen on elämä -elokuvassa. Mun olotilaa ei ainakaan helpottanut se, että suunnilleen kolmen päivän pohdinnan jälkeen tajusin sen about teini-ikäisen näköisen tytön, joka juoksi hame päällä tallipihan poikki, olevan oikeasti Annen ja Krisun Krista. Ok, teini-ikäinen oli ehkä liioittelua koska se oli kai viisi, mutta siltä se tuntui. Jostain syystä kaikki ei pysynytkään Seppeleessä vain paikoillaan, kun mä olin poissa. Ei, mikään ei todellakaan ollut paikoillaan. Arktikista mulla ei ollut sen suurempaa huolta: siitä oli tullut ihan westerntuntien supertähti, ja vapaa-ajallaan se hankki Annen iloksi outoja haavoja mitä oudoimpiin paikkoihin. Kai se edelleen haastoi riitaa kaikkien itseään suurempien ja vahvempien kanssa, kuten Kasperin. Mutta Windi. Se alaspäin menevä kehitys, joka oli näkynyt siinä jo talvella, ei ollut kääntynyt nousuun. Tamma oli niin vihainen, energinen ja huonotapainen, että sen tunteja oli pitänyt vähentää jatkuvasti koko kevään ajan. Ja mä tiesin sen olevan erittäin paljon mun omaa syytäni – juuri siitä aiheesta mä olin kuullut ensimmäistä kertaa sen puistattavan käskyn: ”Se on veltto, turhautunut ja puutunut kun sitä ei haasteta! Ihan hevosen vuoksi pitäisi joskus mennä muualtakin kuin aita on matalin. Miksi sä olet täällä valmennuksessa, jos sua ei kiinnosta, siinä asiassa sun pitää Cella nyt katsoa peiliin!” Anne oli tylyttänyt mua talvella koko kouluvalmennusryhmän kuullen niin, että mun korvat helottivat vielä viikon sen jälkeen. Protestiksi liian kipeisiin paikkoihin osuville sanoille olin sen helmikuisen hetken jälkeen lopettanut kokonaan kouluratsastuksen harjoittelun. Aukoton kosto, eikö totta. Mä en ollut joutunut oikeasti pelkäämään Windiä yli kolmeen vuoteen, sen jälkeen, kun me oltiin opittu tuntemaan toistemme pahimpia oikkuja alkuhankaluuksien jälkeen. Mutta nyt mun viedessä sitä kuumalle kentälle juoksutettavaksi mä kipeästi toivoin jotain hyvillä käsivoimilla varustettua tukihenkilöä avuksi taluttamaan murhanhimoisesti naksuttelevan tamman perille. Kun kentän portti meidän takana sulkeutui, mä päästin helpottuneena liinan pitkäksi, ja heti Windi hölkytti musta kauemmas. Hiekka oli hellepäivän kuumentamaa ja mä tunsin mun paljaiden olkapäiden imevän aurinkoa itseensä, mutta Windin liskomaisesti niskaan liimatut korvat huokuivat pelkkää kylmää. Mun mahanpohjassa väänsi nähdä se sellaisena. Liinakieppiä apuna käyttäen mä huiskin pilkullisen tamman liikkeelle mun ympärillä. Ja alkuun se menikin ihan hyvin. Windi laukkasi ja ravaili energioitaan pois, eikä keskittynyt muhun juuri lainkaan, mutta pahimpien höyryjen purettua se veti jarrut lukkoon. Maiskuttelu ei auttanut, huitominen ei auttanut, ja sain huomata, että varsinkaan paineen luominen hölkkäämällä tammaa kohti ei auttanut. Se nimittäin tuli itse kohti kahta lujempaa. Päätään heitellen Windi peruutti mun yrittäessä saada sen liikkeelle, ja mä kirosin itseäni juoksutuspiiskan unohtamisesta. Vasta mun läimäistyä liinakiepillä ison mustelman reiteeni saadakseni uhkaavan äänen Windi pyrähti värähtelevään raviin, ja mä sain potkittua sen tielle muutamia puomeja virikkeeksi. ”Se näyttää kyllä pahalta.” Alviina nojaili kentän laitaan asiantuntevan näköisenä, tavallista kesäasustettaan eli kuuden ja puolen kilometrin mittaisia paljaita sääriään esitellen. ”Nään kyllä itekin, kiitos. Se on puutunu tunneilla”, mä kirskutin hampaideni välistä ja seurasin, kuinka epäkiinnostuneesti Windi ravasi yli raidallisista puomeista. ”Mm, sen takia Annen mielestä olikin hyvä idea, että mä tuun sillä siihen kesän kouluvalmennusrinkiin”, Alviina pudotteli sanoja suustaan kuin jokainen niistä olisi maistunut erityisen hyvältä. ”Että joku vihdoin viittis haastaa sitä vähän.” Sen kuullessani mä unohdin hengittää, ja Alviinan kääntäessä selkänsä mä toivoin entistä enemmän, että mulla olisi ollut juoksutuspiiska kädessä. Windi korskahti ja vaihtoi kannoillaan suuntaa ilman mun lupaa. Seppeleen vessan peili ei tarjonnut mulle yhtään enempää vastauksia kuin se peili Vänrikinmäellä. Nyt mun hikiseen naamaan oli tarttunut kentän harmaata pölyä ja olkapäät punoittivat auringosta, mutta siltikään kuvajainen ei osannut kertoa, missä mä olin mennyt niin helvetillisesti pieleen. Mä kaivoin puhelimen taskusta näppäilläkseni Allulle pyynnön tulla hakemaan mut, mutta värittömät nuolet näytöllä osoittivat, ettei se ollut nähnyt mun edellisiäkään viestejä. Se oli eläinlääkiskavereidensa kanssa jossain mökillä, johon mua ei oltu taaskaan pyydetty mukaan. Siitä oli syntynyt se toinen tilanne, jossa mua oltiin käsketty katsomaan siihen kuuluisaan peiliin. ”Kai mä nyt saan mennä mun kavereiden kanssa, sä oot ite aina töissä! Jos sä et kestä että mulla on elämässä muutakin kun sinä niin sun pitää ihan ite kattoa peiliin!” Se oli ollut harvinainen tilanne, koska yleensä meidän riitojen aikana Allu lähinnä keskittyi kasvattamaan otsatukkaansa piisamimaiseksi suojaksi sen ja huutavan meikäläisen väliin. Ja me oltiin riidelty tänä keväänä aika paljon, joten mä tiesin. Mun kädessä oleva puhelin värähti, ja mä vilkaisin sitä yllättyneenä. Se ei ollut Allu, vaan Jasperi, se lentäjä meidän työpaikalta. Jasperi Alaja 15:29: Joko oot ehtinyt kattomaan kummityttöä? Oliko söpö?Niimpä. Allu ei edes tiennyt Lynnin ja Danin vauvasta, koska mä en ollut saanut siihen yhteyttä uutisen jälkeen. Mun työkaverit tiesi enemmän mun elämästä kuin kukaan tässä kylässä. Sinä 15:31: En kun en oo vielä saanu kyytiä sairaalalle. Ootan kyllä kovasti ja haluun jo pois tallilta
Jasperi Alaja 15:32: No tuunko hakeen sut, ajan siitä läheltä ohi kuitenkin kun kävin mökillä?
Mä vilkaisin edessä olevaan sameaan peiliin pyyhkäisten pölyä naamasta ja hiuksia vähän edustavampaan malliin. Mun silmät, jotka oli näyttäneet äsken niin tuskastuneelta kaikkeen, oli saaneet eloa ja posket väriä, sen mä ehdin hajamielisesti huomioida ennen kuin naputin vastauksen: Sinä 15:34: Tuu |
|
|
|
Post by Cella on May 27, 2018 15:00:43 GMT 2
Lahjontaa satakuusikymmentäneljä Windin surkean käytöksen ja uudelleenlöytyneen asenneongelman takia meidän oli palattava kaikessa toiminnassa koulutuksen syvimpiin perusteisiin: uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan. Käytännössä tamma oli jo niin tottunut mun päivittäisiin uhkailumonologeihin, että ne oli menettäneet jo tehoaan, mutta konkreettiset rangaistukset ja palkinnot menivät kyllä perille. Etenkin palkitsemista mä yritin tehdä aina, kun Windi osoitti pieniäkään positiivisen kehityksen merkkejä tämänkeväisestä perseilystään. Jos se heitti mut koulutunnilla selästään, mutta ei pudotuksen jälkeen pyrkinyt pahoinpitelemään kaikkia läsnäolijoita ja tuhopolttamaan Kasperin yksiötä, se oli heti namin paikka. Baby steps.  Hieno heppa, annoit riisua riimun ilman yhtäkään rituaalimurhaa :-) |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!