Windin Hoitovihko

[Anne]

2.8.2016 Elokuinen westernvalmennus


Teksti kirjoituksessa

[Cella]

Radioaalloilla
a hundred and thirty-nine

"Kaunista torstaiaamua vietetään Liekkijärvellä, tervetuloa vain mukaan seuraamaan Radio Liekkiksen Aamuroihua! Studiossa täällä tuttuun tapaan Eero Halonen ja Saana Haili. Meillä on tänä aamuna ollut täällä puhetta eroista, ja siitä, kuinka niistä selvitään. Nyt kuunnellaan aiheeseen erittäin hyvin sopiva, kaunis ja koskettava James Bluntin kappale Goodbye My Lover –"

No ei kyllä vittu kuunnella.

"Kuuntelet Radio Suomipoppia! Aivan hetken kuluttua uutiset ja sää, mutta ennen sitä ehditään soittaa vielä yksi kappale. Tässä Laura Närhi - Mä annan sut pois –"

Are you kidding me??

" – tähän päättyy paljon hyvääää, paaljoon kaaunistaaa –"
" – koska me ei olla enäää me, ostetaan jooululahjat jollekkiiin tooisellee –"
" – HIHIHIIHI NYT ON LOISTAVA KILPAILU MENEILLÄÄN, SOITA NUMEROON JA ARVAA MIKÄ HAUSKA ESINE JANNELLA ON TASKUSSAAN!!!! VOIT VOITTAA –"
" Ja seuraavaksi eilisen merisää –"
" – ALLLLLL BYYYYY MYYYSEEEELLLFFF –"

Se ei edes sattunut. Siis se, kun mä mursin etusormeni runtatessani auton radion hiljaiseksi.

Mä olin jo unohtanut, kuinka täydellisen syvältä perseestä eroaminen oli. Se tuntui syövän sisältäpäin, eikä sitä voinut olla ajattelematta. Pitkin päivää tuli niitä pieniä leijailevia hengähdystaukoja, kun jokin akuutimpi asia valtaa ajatukset muutamaksi nanosekunniksi – kuten töissä, kun pelästynyt esteorhi meinaa jyrätä ylitse, tai kun huomaa unohtaneensa sukat jalkaan mennessään suihkuun – ja niinä hetkinä olo on lähes auvoisen normaali. Kunnes aivot yhtäkkiä rekisteröivät, että hei, tässä oli jokin ajatus kesken ennen kuin tämä asia tapahtui. Ai niin! Sä olet eronnut ja pilannut elämäsi, sehän se olikin! Tadaa, nyt sun olo on taas kolme kertaa kurjempi kuin ennen!

Tai ehkä mä en ollut unohtanut. Ehkä tämä oli vaan kamalin ero ja siten kamalin tunne, joka mulla oli koskaan ollut.

Mä en edes tajunnut, että olin ajanut Seppeleen parkkipaikalle, ennen kuin mun ruumista ohjaava autopilotti sammutti auton ja kiskaisi avaimet ulos virtalukosta. Mun piti hetken tosissaan miettiä, olinko voinut ajaa kenenkään yli huomaamattani välillä meiltä tallille, ja olikohan mulle aikanaan kortin suonut kuupää ollut ihan täyspäinen arvioidessaan mun soveltuvuutta moottoriajoneuvon rattiin.

Autosta nouseminen tuntui ylitsepääsemättömältä, mutta mä tein sen silti. Kaikki raajat tuntuivat painavan kuin valtavat lyijyt, ja mun teki mieli vain käpertyä takapenkille Oton sinne unohtuneen loimen alle ja nukkua seuraavat kahdeksan kuukautta putkeen. Se ei ollut varsinaisesti mikään uusi tunne – mä en ollut juuri muuta tehnytkään kuin nukkunut viime perjantain jälkeen. Olin ottanut saikkua töistä, antanut puhelimen akun hiipua tyhjäksi ja vain nukkunut, nähden levottomia unia, joissa Windi ja Myntti lukitsivat mut ja Allun pilkkopimeään kaappiin, mä kadotin Allun ja uni-minä itki hervottomasti siihen asti, kun oikea minä lopulta heräsi pää pyörällä.

Oikea minä ei ollut itseassa itkenyt lähes lainkaan koko eron jälkeen. Mä en ollut siitä huolissani: tavallisestikin kaikissa mun eksistentiaalisissa kriiseissä itku tuli vasta neljännessä vaiheessa. Mä olin tällä hetkellä vasta jonkinlaisessa ensimmäisen ja toisen vaiheen yhdistelmässä.

Ensimmäinen vaihe oli mulla aina juurikin järjetön väsymys. Toinen oli kaiken tapahtuneen peittäminen jatkuvan touhuamisen alle. Tällä kertaa toinen vaihe oli pyörähtänyt käyntiin maanantaina, kun mä olin täysin tunteettomalla otteella hoitanut Allun hakemaan tavaransa meiltä, ja illalla siivonnut pää punaisena koko Jinnilän tallin lattiasta kattoparruihin. Tiistaina mä olin mennyt Kristerin westernvalmennukseen. Kaikki tämä samalla, kun podin yhä ensimmäisen vaiheen väsymystä.

Seppeleen käytävät vilisivät porukkaa, kuten ne vilisivät aina, kun ei olisi tarvinnut. Oli hassua moikata ohi kipittävälle Netelle ja hakea kulunut vaaleanpunainen riimunnaru Windin ovesta, kuin olisi ollut aivan tuikitavallinen päivä - kuin maailma ei ollutkaan loppunut vajaa viikko sitten.

Windi talsi vetävin askelin mua vastaan aurinkoläikkäisen tarhansa poikki, ja antoi yllättävän säyseästi kiinni. Kuin se olisi tajunnut, että mä saattaisin luhistua yhdeksi tomukasaksi, jos se vaikeuttaisi mun elämää enää yhtään. Mä huomasin etsiväni katseellani Myntin tummanpuhuvaa olemusta, ja tunsin mun mahanpohjan kääntyvän lopulta bongatessani mustan hännän huiskauksen muiden tammojen porukasta. Mun oli pakko ottaa tukea Windin luirusta harjasta, sen verran pisti heikottamaan nähdä hevonen, joka muistutti kaikesta mitä me oltiin Allun kanssa tehty.

Windi oli nopeasti satuloitu. Kun mä ponnistin pihassa sen selkään mun mitoille kuluneiden jalustimien varassa, mä mietin, että oikeasti ilman tätä tammaa mä varmaan olisin jo hypännyt sillalta. Ei siis tietenkään missään itsetuhoisessa mielessä, elkää pelästykö, vaan joltain ihan matalalta sillalta että mä pääsisin muutamaksi päiväksi sairaalaan nukkumaan hyvissä lääkepöllyissä.

Metsässä oli mukavan hiljaista: tuuli ei havisuttanut loppukesän tummanvihreitä puita, eivätkä linnutkaan juuri laulelleet. Mä istuin syvällä satulassa pää täysin tyhjentyneinä ajatuksista, Windin päättäessä mielivaltaisesti mihin hoitajaansa kuljettaa. Mä tiesin, että olisi pitänyt ottaa ravia ja laukkaa, jotta tämä olisi käynyt liikunnasta hevosellekin, mutta jostain syystä pelkkä päämäärätön kävely oli juuri sitä mitä mä tarvitsin.

Mä en olisi varmaan havahtunut Fiian huikkaukseen, ellei Windi olisi luonnostaan pysähtynyt lajitoveri-Eelansa vierelle. Ratsukko oli tullut meitä vastaan mutkan takaa niin nopeasti, että mun väsyneet, ilmaa kohisevat aivot eivät olleet ehtineet rekisteröidä niitä näkökentässä. Fiia hymyili mulle sellaista kokeilevaa, juuri ajoissa naamalle korjattua hymyä, josta mä tiesin sen kiinnittäneen huomiota mun kaikesta nukkumisesta takaa pystyyn nousseeseen tukkaan sekä silmäpusseihin, joihin olisi voinut näppärästi pakata viikon ruokaostokset.

"Moi! Tekin lähitte painostavaa ilmaa karkuun maastoon?" Fiian ääni oli lämmin ja yllättävän tavallinen sen rapsutellessa Eelan suklaanväristä säkää. Mä en ollut edes tajunnut ilman olevan painostava: jotenkin olin olettanut että tämä päänsärky ja tuskanhiki oli vain mun henkisen kärsimyksen tuotos.

"Juu?" Mun ääni nousi tahattomasti loppua kohti kysymysmäisesti, ja se sai Fiian tarkastelemaan mua sirkein silmin.

"Onks Cella kaikki hyvin?"

Mä katsoin punapäistä kamuani ensimmäistä kertaa silmiin, ja mä näin että se oli oikeasti ymmällään. Se ei oikeasti tiennyt. Sen yhden ainoan kerran, kun mä olin luottanut seppeleläisen spekulaatiorummutuksen hoitavan tämän likaisen työn mun puolesta, se oli pettänyt mut. Tosin, samalla se paljasti, että Allu ei ollut kertonut meidän välillä tapahtuneesta kellekään.

Enkä mäkään halunnut. Mä en halunnut sanoa sitä ääneen.

"Joo! Hah, väsyttää vaan", mä vastasin kuivakasti, ja vaikka Fiian ilmeestä näki että se ei täysin uskonut mua, se ei painostanut. Mä rakastin sitä siitä.

"Okei... no, me jatketaan matkaa, te näytätte vähän siltä, ettette tarvii seuraa!" Mulle jäi huono omatunto siitä, miten nopeasti Fiia halusi eroon mun seurasta, mutta en jäänyt pitkäksi aikaa katsomaan kauemmas kävelevän ratsukon perään. Jonain päivänä se ymmärtäisi.

Mun ja Windin maastopoluilla risteily tuntui jatkuvan toisaalta kolme tuntia ja toisaalta vain muutaman minuutin. Mä upposin välillä ajatuksiini, pulpahtaen tähän hetkeen vain ohjatakseni Windiä risteyksissä tai rapsuttaakseni sen pilkullista kaulaa.

Kun me päästiin takaisin Seppeleen pihaan, mä fyysisesti tunsin kuinka mun suonissa sykähti samaan aikaan jotain kylmää ja kuumaa. Mä tuijotin ainakin puolitoista sekuntia muhun selin seisovan, hiekanruskeatukkaisen pojan hahmoa, ennen kuin tajusin sen olevan siskonsa vieressä seisova Joel. Jalkauduin leveästä satulasta kiireesti, välttäen tekemästä katsekontaktia, joka kannustaisi ihmisiä tulemaan juttelemaan mulle. Musta tuntui, että Miksun haukankatseelta mä en osaisi pitää salaisuuttani piilossa.

Pian Windi oli harjattu puhtaaksi, ja sen pilkullinen perä keinahteli musta kauemmas pidemmälle tarhaan. Riimunnaru mun kädessä keinahteli mun kädessä viimein voimiaan keräävässä tuulessa, ja sama puhuri sai tammojen jouhet pöllyämään niiden ympärillä. Musta tuntui edelleen hirveän pahalta, mutta nyt mä osasin jotenkin arvostaa sen painoa rinnalla. Se, että joku onnistui tuntumaan näin paskalta, sai tuntemaan olevansa elossa.

Mä jumituin seisomaan tarhan portille pitkäksi aikaa, kun sade alkoi valua raskaista pilvistä maahan. Mä katselin Windiä, ja mietin huolestuttavasti jo toisen kerran tänään kuinka tärkeä se oli mulle. Jos mulla olisi ollut mahdollisuus ostaa koko tamma omaksi, mä olisin riipinyt vaikka nahan selästäni maksaakseni sen täyden arvon, ja hemmotellut sen sitten yhdeksi sietämättömäksi hevospalleroksi loppuelämäkseen.

Sitten se palasi mun mieleen, joka oli unohtunut kaiken alluhulinan ympärillä. Mullahan OLI mahdollisuus omistaa joku, vaikka ei kenties aivan Windiä. Se saattoi olla ainoa asia, joka saisi mut eteenpäin tässä elämässä.

Sen tajuttuani mä lähes juoksin autolle, starttasin moottorin innosta tärisevin sormin ja kaasutin kohti tallia, jossa ihanaakin ihanampi Daisy yhä asusti.

Koska mä olin juuri siirtynyt kriisinkäsittelyssäni kolmanteen vaiheeseen: täysin päättömien valintojen tekemiseen.

[Cella]

Kertoja

a hundred and forty

Tänä aamuna, kun mä heräsin olohuoneen lattialta täysin peittyneenä rasvaisiin sipsinmurusiin, mä tajusin, että tähän piti tulla muutos.

Se ei ollut helppoa. Suihkuun kampeutuminen ensimmäistä kertaa viikkoon, hiusten harjaaminen ja jopa meikkaaminen (kohisevia ohhoh ja wau huudahduksia tähän kohtaan, kiitos) nimittäin. Mutta jotenkin uusi päivä, raikas olo ja puhtaat vaatteet saivat mut tuntemaan itseni ihan eri ihmiseksi – ei alkuperäiseksi itsekseni, todellakaan, mutta joksikin vieraaksi, joka ei ollut juuri herännyt matolta oman ruokansa keskeltä kuin joku liikkumiskyvytön mielenterveyspotilas.

Joksikin, joka ei välttämättä ollut juuri eronnut sen poikaystävästä.

Mennyt viikko tuntui jotenkin utopistiselta, kuin mä olisin kävellyt sen halki vetäen pääparkaani pulkassa perässä. Me oltiin nähty Allun kanssa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, ja se oli kuin jotain etäisen kamalaa unta. Mutta nyt se oli tehty, pahin ensikohtaaminen. Mä olin seissyt sen kohtaamisen jälkeen peilin edessä tuijottamassa itseäni, sanoen kamalia asioita kuten "Allu vihaa sua nyt", "Sä jätit sen ja pilasit kaikkien elämän" ja "Olet ruma ja typerä luuska" – ihan vain että saisin itseni viimein itkemään, aloittamaan sen asian hyväksymisen. Mutta ei. Peilin heijastuksesta oli tapittanut takaisin samat, vaaleanruskeat ja rasittavan kuivat silmät.

Mua alkoi jo hirvittää se, että mä en vieläkään ollut itkenyt. Koska se kertoi tasan kahdesta mahdollisesta syystä: a) se kaikki jysähtäisi jonain päivänä päälle, ja tämä olotila tulisi olemaan kaksin verroin hirveämpi, tai b) mä olin syntynyt tunneköyhänä sosiopaattina.

Taivaalta mollottava, jo vähän syksyistä sävyä heittävä aurinko paistoi niin kirkkaasti, että se sai silmät vetistämään – ainakaan kyynelkanavissa ei ollut fyysistä vikaa. Tarvottuani lämpimän pihan poikki autolle ja istuttuani kuskinpenkille, mä kaivoin harvinaisen hiljaa jo useamman päivän pysyneen puhelimeni taskustani. Mua hämäsi se, että seppeleläisten kesärientojen takia hiljaisemmalle taantuneen whatsappryhmän (sekä yhden melko ilmiselvän ihmisen, joka ei enää tekstaillut mulle) lisäksi mykkäkoulua piti yksi muukin keskustelu. Annin ja mun viestejä piti etsiä kelaamalla alaspäin monta pyyhkäisyä, vaikka tavallisesti me läheteltiin päivittäin toisillemme kuulumisia ja rumia kuvia. Nyt viimeiset kaksi viestiä oli molemmat Annilta, ne oli lähetetty kenttäleirin jälkeisinä päivinä, ja niissä kyseltiin missä mä olin. Mä en ollut vastannut, koska olin silloin nukkunut eroahdistustani pois puhelin mykkänä.

Mä tiesin että mun piti kertoa sille. Tänään. Itseasiassa, mä tajusin, se saattoi olla se mitä mä tarvitsin, eikä se kauan odotettu itkeminen – mun pitäisi kertoa ihmisille. Mä painoin Annin nimessä komeilevaa vihreää luuria soittaakseni, mutta linja löi varattua. Niimpä mä starttasin auton jonkinlaisessa kummallisessa päättäväisyydessä, ja kaasutin kohti Seppelettä niin, että meidän koko koti peittyi taustapeilissä ison hiekkapilven sisään. Tänään mä kertoisin ihmisille, ja oli päivänselvää, että mä aloittaisin sen urakan tallilta.

Mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Vielä yläkerran portaissa mä olin täynnä tarmoa ja virke, jolla mä aloittaisin asian selittämisen, oli kirkkaana mun mielessä. Mutta kun ovi aukesi ja näin, kuinka ihmiset tapittivat mua huoneesta niin tyytyväisinä ja tavallisina – Inkeri puoliksi syöty vanukas kädessään, Mikaela nättinä ja hymyilevänä, ja Robert sen näköisenä, että tytöt olivat juuri kiusanneet sitä – sanat juuttuivat mun kurkkuun, enkä mä pystynytkään heittämään uutistani ilmoille. Mä olin ihan varma, että niistä kaikki tiesivät jotain olevan meneillään, kun mua ja Allua ei oltu nähty yhdessä kohta kahteen viikkoon, mutta mehän oltiin kränätty milloin mistäkin harva se viikko. Mä veikkasin että kuten me itse, kukaan muukaan ei ollut osannut kuvitella juuri tämän kränän olevan se viimeinen.

Karattuani yläkerrasta ontuvien moikkausten jälkeen, ja päästyäni Windin seuraan keräämään pääkoppani uudelleen, mulle tarjoutui uusi tilaisuus. Mä kyykin juuri putsaamassa knabstrupin kavioita, kun Robert harppoi yläkerrasta mun luo itsekin niin hankalan näköisenä, että mun Allu-vaihteelle jumittuneet aivot kuvittelivat sen ottavan itse asian esiin. Mutta ei se ottanut. Brittipoika pyysi meitä mukaan uittoreissulle, josta mä kieltäydyin, koska me oltiin jo nyt harjoiteltu aivan liian vähän meidän seuraaviin kisoihin.

"Ehkä joku toinen päivä", Robert toisti mun juuri sanomat sanat, ja jäi katselemaan Windiä ajatuksissaan pariksi sekunniksi. Mun syke nousi ihan tuntuvasti, kun mä ajattelin, että nyt mä sanon sen Robertille. Pullautan vain ulos, yhtä helposti kuin kertoisin sille, mitä olin syönyt aamupalaksi.

Mutta mä vetkuttelin, ja hetki meni ohi. Röbö alkoi kääntyä lähteäkseen, ja mä vielä hymyilin sille sellaisen oudon suupielet alaspäin kääntävän pahoitteluhymyn, ennen kuin se katosi mun näköpiiristä. Kun me jäätiin käytävälle taas kaksin, mä päästin huomaamattani pidättelemäni ilman ulos keuhkoista yhtenä puhahduksena, ja nojasin sitten turhautuneena naamani Windin pehmeään, lämpimään, hevoselta ja auringolta tuoksuvaan kaulaan. Miksi tämän piti olla niin vaikeaa?

Stetsoni varjosti onneksi naamaa pahimmalta auringolta, niin mun ei tarvinnut kentällä siristellä silmiäni migreenin partaalle. Näin nättinä päivänä yksin treenaaminen oli yhtä todennäköistä kuin hymyilevän Kasperin näkeminen: nyt Clara ratsasteli Netalla juuri tallin puoleista sivua meidän tullessa portille, ja Sartsu vahti aidalta Alexin selässä taiteilevaa Jasonia silmä tarkkana. Me ujuttauduttiin joukkoon varoen jäämästä kenenkään tielle, ja pian mä jo tuuppasin saappaankärjen leveään, turvalliseen puujalustimeen keikauttaen itseni satulaan. Windi pörisi pää ylhäällä, eikä malttanut millään odottaa lupaa liikkeellelähtemiseen. Se oli kerännyt ylimääräistä energiaa sillä aikaa, kun mä löllöilin oman erokriisini kanssa, ja mulle tuli sen hoksaamisesta huono omatunto.

Energiasta huolimatta Windi tuntui hyvältä satulan alla. Mä liikuttelin kättäni niin, että Windi tottui taas kaulaohjan kuunteluun, ja pysäyttelin tammaa istunnalla pienin väliajoin herätelläkseni sitä alkukäyntien aikana. Kun Jason ja hymyileväinen Sartsu ohjasivat ihan kunnolla hionneen Alexin ulos kentältä ja me saatiin Claran ja Netan kanssa lisää lääniä, mä annoin Windille pohkeet ja se nosti niin pehmeän jogin, että mun sisuksia pakahdutti pieni ylpeys.

Tamma oli paremmassa kunnossa kuin koskaan: viime kesäisen varsansaannin jälkeen se oli ollut läpi vuoden kovalla treenillä niin ratsastuskoulumestaruuksien, kurssien, tuntien ja mun säännöllisen länkkätreenauksen ristitulessa, ja nyt sen kaiken työn kasvattamia hedelmiä sai poimia toden teolla. Musta tuntui, että koko hevonen toimi pelkällä ajatuksella. Käännytään oikealle. Se kääntyi. Vaihdetaan suuntaa. Se vaihtoi. Sidepass vasemmalle. Rintamasuunta muuttui, ja Windi askelsi siististi ja tasaisesti ristiin, myödäten kuin muovailuvaha mun korjaillessa sen taipumista. Mun maissa ryöminyttä mieltä kohotti se, kuinka hyvin tamma toimi, ja vielä enemmän se sai buustia, kun Clara huikkasi meille kehuja Netan selästä niin nätisti.

Laukka. Se nousi pyörivänä saman tien mun pohkeen liikahtaessa. Windi vastasi mulle koko kehollaan, ja mun teki mieli rutistaa sitä niin kovaa, että se menisi ryttyyn. Mä hymyilin ensimmäistä kertaa viikkokausiin.

Mutta se hymy ei kestänyt pitkään. Mun sivusilmä rekisteröi tallin ovista ulos astuvan ison harmaan hahmon, joka pysähtyi toisen, huomattavasti pienemmän hahmon käskystä kuin seinään. Kun mä käänsin päätäni, mä näin, miten Anni tapitti mua ovelta Lailan ohjat kädessään, ja sen ilmeen outous sai mut pysäyttämään Windin aidan toiselle puolelle.

Kumpikaan ei sanonut mitään. Anni oli tuntenut mut niin kauan, että se suunnilleen tiesi miten jokainen hius mun päässä asettui, joten se myös ilmeisesti näki kilometrin päähän kun jokin oli pielessä. Clara jäi meitä hämmentyneenä vilkuillen pyörimään Netan kanssa toiselle pääty-ympyrälle, oltiinhan me tukittu Windin kanssa nyt yksi kokonainen sivu.

"Mä ja Allu erottiin."

Sanat tuli jotenkin oudon ilmoitusluontoisina mun suusta, kuin mä olisin ollut sellainen citymarkettien kuulutushenkilö, joka ilmoittaa kaupan sulkeutuneen. Noin sekunti sen sanomisen jälkeen mun oli helpompi hengittää, mutta sitten se asia jotenkin konkretisoitui mulle. Kuin sen ääneen sanominen olisi viimein lyönyt sen viimeisen naulan arkkuun, tehnyt siitä peruuttamatonta.

Mä tajusin, että se oli oikein että Anni oli ensimmäinen jolle mä kerroin, mutta samalla se oli kamalinta, olihan se myös Allun kaveri. Mä tajusin viimein sen kaiken laajuuden, mitä tämä asia tuotti: se ei olisi pelkkää sitä, että Allun tavaroita ei ollut mun kämpässä, tai mä en voinut noin vaan soittaa sille, vaan mä olin myös lyönyt terävän jääpalikan koko Seppeleen kattavan ison kaveriporukan keskelle. Se sulaisi aikanaan pois, kun mä ja Allu voitaisiin olla taas samassa huoneessa, mutta jättäisi ikuisesti pienen kolon. Mä en voinut enää noin vain pyytää Mynttiä tunneille, tai osallistua tapahtumiin, joissa Allu saattaisi nukkua samassa huoneessa. Mä en voisi sanoa mitään, jos se löytäisi uuden tyttöystävän.

Mä en voisi enää koskea sitä spontaanisti, kun se käveli ohi.

Mun aivojen saaman paniikkikohtauksen aikana Annin ilmeet oli vaihdelleet harmistuneesta äreään, ja vähän myötätuntoisen kautta takaisin ilmeettömään. Kun mä palasin päästäni tähän hetkeen, mä tajusin, että se ei ollut näyttänyt nanosekuntiakaan yllättyneeltä.

"Sä tiesit jo."

Anni katsoi hetkellisesti mieluummin Windin kuolainrengasta kuin mua, mutta nosti sitten leukaansa ja nyökkäsi. Se oli puhunut Allun kanssa tästä. Ne oli puhuneet musta, mun selän takana, mun kärvistellessä yksin jossain kykenemättä kohtaamaan koko asiaa.

"Allu sanoi", Anni vahvisti mun ajatukset. "Melkein kaks viikkoo sitten."

Jotenkin sen kaiken keskellä mä tiedostin, että Annin ääni oli hieman vaisu, ja että Clara katsoi meitä nyt jo avoimen ihmeissään loppukäyntiensä lomassa. Windi nyki kuolaimiaan, mutta mä en tehnyt elettäkään sen selässä.

Koska kauniiksi kirsikaksi tämän irvokkaan kakun päälle Allu oli juuri astunut Myntin kanssa ulos.

Ottaen huomioon, että siinä oli kaksi ihmistä jotka mä olin tuntenut parhaiten koko maailmassa, ne näyttivät siinä mua tuijottaessaan täysin vierailta. Mun teki osittain mieli pyytää niiltä molemmilta anteeksi kaikkea, mutta mä tunsin itseni niin hakatuksi ja potkituksi, etten mä olisi pystynyt siihen. Sen sijaan mä katsoin Allua, joka katsoi musta vieläkin jatkuvasti hieman ohi, niinkuin siellä metsässä törmätessäkin.

"Moi", mä sanoin sille, mun ex-poikaystävälleni, joka mun aivan liian normaalin äänen kuullessaan räpytti silmiään hämillään.

"Moi", se vastasi vähän käheästi, ja pienen lagaustauon pidettyään käänsi mulle selkänsä vieden Myntin mukanaan.

Anni katsoi mua edelleen kuin olisi halunnut sanoa monia asioita, kun mä potkaisin Windin liikkeelle – ja käänsin tamman niin, että kukaan ei enää voinut nähdä mun naamaa.

Ja sitten mä itkin.

[Cella]

Mallaspuro

a hundred and forty-one

"You WHAT?!?!!"

Pakko myöntää, mä en ollut odottanut ihan sellaista reaktiota. Koko Seppeleen vinttihuoneen kansoittama väki tapitti mua parhaillaan kuin mä olisin juuri kasvattanut sarven keskelle päätäni ja kertonut haluavani adoptoida Kasperin – äsken hiljaisuuden kiekaisullaan keskeyttänyt Robert etunenässä.

"Mä... mä aion ratsastaa viikonlopuks Mallaspuroon moikkaan Lionelia ennen kun se lähtee?"
"No. The one before that."
"Aa! Joo! Mä ostin hevosen!"

Ihmisten ilmeistä ei ollut vaikea päätellä, kumpi mun samassa lauseessa tehdyistä ilmoituksista oli ollut niiden mielestä tärkeämpi. Tupapöydän ääressä kaksi uudemman polven hoitajaa, Katsu ja Elsa, katselivat mua avoimen innostuneina kuulemaan enemmän tästä hevoshankinnasta, mutta ne olivatkin ainoat yksinomaan positiiviset vastaanotot koko huoneessa. Fiia katsoi mua nojatuolistaan jokseenkin tyrmistyneen huvittuneena, Inkeri epäileväisenä ja Wenla vinosti hymyillen, kuin olisi ollut varma, että mä vitsailin. Sohvalla Robertin silmät taas kiilsivät vaarallisen vetisinä: vaikka olisi ollut kiva ajatella sen vain liikuttuneen niin syvästi mun uutisista, tosiasiassa sen kyynelkanavat olivat todennäköisesti auenneet kun se oli melkein tukehtunut jauhamaansa purkkaan, ja kun lähimpänä istunut Pyry oli joutunut toteuttamaan puolittaisen Heimlichin otteen pitääkseen brittipojan hengissä.

"Sä siis ostit sen Daisyn?" Fiia sai puhekykynsä takaisin sakista ensimmäisenä, ja seuraili silmillään kuinka mä talsin huoneen poikki täyttämään juomapulloani.

"Kyllä ostin! Se tulee kuun puolenvälin jälkeen, se on niin ih–"

"Have you lost your mind??!" ilmeisesti kiihdyksissään suomen kielen taitonsa menettänyt Robert hönkäisi mun haaveilevan hyminän päälle nyt jo purkkavälikohtauksestaan selvinneenä.

"Miten niin?"
"Sulla on jo hevonen??"
"Niin on."
"Mistä sulla on yhtäkkiä rahaa???"
"Ei mistään."

Robertin silmät näyttivät hetkellisesti pullistuvan siitä turhautumuksesta, kun koko poika muuttui yhdeksi jättimäiseksi "??!!!?!?" -puhekuplaksi ja haki katseellaan tukea jostakusta muusta täysjärkisestä huoneessaolijasta. Mä en siitä välittänyt – kiersin vain vastatäytetyn pulloni kiinni hiljaa hyräillen, ja avasin jääkaapin oven valikoidakseni eväitä ratsastusreissua varten. Käteeni tarttui hamuilemalla läpinäkyvä pikkupussillinen iloisenoransseja mandariineja. Ne olivat luultavasti Alviinan. Olkiani kohauttaen sulloin hedelmäpussin muutenkin pullottavaan reppuuni ja tuuppasin jääkaapin polvellani kiinni.

"Niin", mä käännyin takaisin huoneeseen päin, "Lähteekö joku mun kanssa sinne Mallaspuroon? Sinne ratsastaa muutaman tunnin, niin ollaan siellä yötä ja ratsastetaan huomenna takasin."

Robert ja Fiia vaihtoivat nopean silmäyksen.
"But –" Robsu aloitti jo määrätietoisesti, mutta tälläkertaa mä keskeytin sen vähintään joogagurun kärsivällisyydellä.

"Kyllä, Robert, mä tiedän ettei uusi hevonen ole loistava idea. Ei, Robert, en ole idiootti. Kyllä, Robert, minulla on säästöjä pahan päivän varalle jos niikseen käy, ja ei, Robert, en usko että tuun katumaan sitä, koska Daisy on loistava ja tää tilaisuus on aika once in a lifetime. Joten nyt, tuutteko mun kanssa Mallaspuroon?"

Robsu tuijotti mua epäilevästi, ja vähän loukkaantuneesti, kun en ollut ottanut sen toverillista huolta mun mielenterveydestä aivan tosissaan. Mä odotin hetken hiljaisuudessa, ja soin sille sitten pienen, vinon hymyn:

"Saat olla Daisyn ekan vauvan kummisetä?"

Robert puhahti muka-närkästyneesti, vikaisi mua jurosti, mutta nousi lopulta jaloilleen.

"Fine. Mutta mun pitää käydä hakemassa himasta tavaroita. Ja Mikaela. Because Jesus knows mitä se meille tekis jos me lähettäis ilman sitä."

Robertin riemuksi sen autoon tavaroidenhakureissulle änkeytyi useampikin ihminen. Nätti, jopa vähän kesäinen syyskuulauantain keli ja Mallaspurossa odottelevat tutut olivat houkuttaneet Robertin lisäksi myös Fiian ja Wenlan lupautumaan mukaan. Meidän pyytäessä myös Katsu innostui suuresti, ja väiteltyään vartin verran (varsin kiivaasti) puhelimessa, tyttö sai kotoa luvan pidempään reissuun. Inkerikin kävi väittelyn itsensä kanssa ("Mun pitäis kyllä lukee kirjotuksiin..." "Naah ketä mä huijaan"), ja hävittyään sen kipitti kotiinsa hakemaan yöpymistavaroitaan nopeammin, kuin niin lyhyistä pygmijaloista uskoisi pääsevän.

Muiden viipyillessä mulla oli hyvää aikaa pistää Windiä kuntoon, soitella Lynnille varoitus meidän karavaanin tulosta, ja lähes unohtaa ilmoittaa Annelle, ettei kannattaisi huolestua, kun puolet sen elannon tuottavista hevosista katoaisi tulevaksi yöksi. Mä en oikeastaan tiennyt, miten idea Mallaspuroon lähtemisestä oli oikein syntynyt, ja mä jäin tuumimaan sitä harjaillessani Windin sileää kylkeä pitkin vedoin. Mä olin suunnitellut käyväni moikkailemassa Lionelia oikein pitkän kaavan mukaan monta kertaa silloin, kun Lynn ja Daniel heiluivat Saksanmaalla, mutta jotenkin kesä oli vain lipunut sivu suun, ja se oli jäänyt. Eilen illalla mä olin kuitenkin havahtunut, kun mun facebookin etusivulle oli pärähtänyt Lionelin ensi viikolle ostamistaan paluulipuista ottama kuva, joka oli oitis täyttynyt kaikenlaisista, toinen toistaan iloisemmista (ainakin Bing-kääntäjän mukaan) ranskankielisistä kommenteista.

Niimpä nyt oli viimeiset hetket käydä ranskansankaria tervehtimässä. Ja se, että samaan reissuun sai ympättyä hyvässä kelissä maastoilua, Windiä, sebeläisiä, Mallaspuron ihanaa miljöötä ja sen, että Allua luultavasti vituttaisi hykerryttävän paljon kuulla, että mä olin lähtenyt yöksi Lionelin maalaiskommuuniin, oli vain suurta plussaa.

Ei siis sillä, että mä ikinä ajattelisin mitä Allu nykyään tuumasi.

Hyvin pian talli alkoi täyttyä palanneiden reissuunlähtijöiden äänistä, kun porukka laitteli hevosiaan kuntoon. Mä paketoin jo Windin sen leveään, pitkään maastoiluun täydellisesti soveltuvaan lännensatulaan ja talutin tamman valmiiksi ulos hieman ujoon syysaurinkoon odottelemaan. Annoin knabstrupin ojennella kaulaansa ohjien päässä nyhertämään lyhyttä, loppukesän tummanvihreän ja kellastavansävyistä nurmikkoa tallin seinustalla, ja käärin omaa softshelliani lanteille. Illan hämärtyessä viilenisi taas huomattavasti, jolloin se tulisi tarpeeseen, mutta näin päivänvalossa tarkeni t-paitasillaan mainiosti.

"Moi", kuului ääni mun oikealta. "Maastoonko lähössä?"

Anni seisoi satulahuoneen oven edustalla hymyillen vinosti mun ja Windin auringossa kylpeville hahmoille. Mä nyökkäsin, ja epäröin pienen hetken. Mun ja Annin välit olivat olleet vähän hassut Allun ja mun eron jälkeen, joka tuntui hassulta nyt kun pahin pöly oli laskeutunut: eihän me oltu hyvänen aika mihinkään erottu.

"Joo, itseasiassa ollaan menossa porukalla Vänrikinmäelle. Ratsastetaan huomenna takasin. Tuu mukaan?"

Annin kulmat nousivat yllätyksestä, ja pieni hymy nosti tytön suupieltä.

"Porukalla? Ketkä kaikki?"
"Mä, Robert ja Fiia, ja sit Inkeri ja Wenla ja Katsu. Niin ja Miksu, jos se nyt tulee."
"Jessus", Annilta pääse hykertävä nauru. "Totta helkkarissa mä tuun, jos en muuten, niin näkemään sen Danielin naaman kun me kaikki rymytään niiden eteiseen ja ilmotetaan jäävämme yöksi."

Multakin pääsi vallaton törähdys naurun pyrkiessä ilmoille, ja se sai Windin nostamaan epäluuloisena päänsä ruohotupsultaan.

"Mäpä meen sitten saman tien laittaan Lailan", Anni hymähti, ja musta tuntui, että se näkymätön jännite meidän väliltä murtui. Juuri ennen kuin brunette ehti kadota talliin, mä muistin jotain, ja henkäisin sen perään:

"Ainiin ja Anni! Mahtuiskohan teidän talliin asumaan vielä yhtä knabstruptammaa?"


Tuntui kuluvan noin vuosisata että koko konkkaronkka, metsäpolulta Lusmun kanssa rymistellyt Mikaela mukaanlukien, oli kasassa ja valmiina lähtöön. Windi oli samaa mieltä: siitä huolimatta, että se sai pitkästä aikaa kulkea maastossa oikein letkan etunenässä, se nyppi ohjiaan ärsyttävästi ihan vain osoittaakseen mieltä pitkästä odotuksesta. Onneksi tamman tympiminen laantui pian, ja se tasoittui pärskimään kaula pitkällä tavallista löyhempää ohjaa vasten. Syksyinen aurinko oli kellertävämpi kuin keskikesän paahtavan kirkas serkkunsa – se valaisi neulasten peittämän polun, koivujen yksi lehti kerrallaan väriä vaihtavat oksat sekä valtavan pulleat pihlajanmarjatertut, joita Windi kauhean mielellään yritti hamuilla ohikulkiessaan. Mä estin ohjillani tamman pääsyn punaisten marjojen ääreen: mielikuva Windin tavallisestikin niin sokerisesta ja rakastettavasta (<3) olemuksesta sen jälkeen, kun se olisi syönyt tertullisen sekopäisen happamia marjoja, oli kauhistuttava.

Teiden pohjat olivat mitä parhaimmat alkuviikon tihkusateiden jätettyä Liekkijärven alueen rauhaan, joten me päästiin ravaamaan ja laukkaamaan hyviä pätkiä. Pari tuntia vierähti aivan siivillä jutellessa ja ratsastaessa, ja taivaanrannasta alkoi näkyä, että hämärä oli laskeutumassa. Me pysähdyttiin pitämään pieni tauko Wenlan bongaamalle kapoisen joen töyräälle, josta hevoset pääsivät hyvin juomaan.

"Milloinkohan mä oon viimeksi ratsastanut näin pitkään putkeen", Katsu nauroi rapsutellen Netan kaulaa ja hieroskellen puutunutta takapuoltaan niin paljonpuhuvasti, että muakin alkoi naurattaa. Tyttö oli tullut niin rempseästi mukaan niin koko reissulle kuin talliporukkaankin, että oli välillä vaikea muistaa sen olevan mua yli yksitoista vuotta nuorempi.

"No onneks ei oo enää pitkä", Fiiakin totesi, tuuppien huvittuneena Elmon juuri joenpahasesta noussutta, nyt punapään päälle vettä valuttavaa turpaa kauemmas itsestään. "Eikö me kohta tulla sille isommalle tielle?"

"Juu", mä varmistin, ja asettelin jo päkiääni tukevaan puujalustimeen valmiina jatkamaan matkaa.

"Sitä jatketaan vaan hetken matkaa ja sitten ollaankin jo melkein perillä!"

Hämärä laskeutui paljon nopeammin kuin mä muistin. Pian mä sain kääriä softshellini päälle vielä valtavan villahuivini, kun pieni, syksyinen viileys hipsi iholle hämärän mukana. Tunnelmaa kirpeä keli ei sentään laskenut, päinvastoin: mä kuulin nytkin, kuinka Mikaela helähti hervottomaan naurukohtaukseen letkan takaosassa jollekin Annin heittämälle jutulle.

Pian raudoitetut kaviot kopsahtelivat asvalttia vasten meidän saapuessa isomman autotien laitaan, jonka varrella satunnaiset katulamput särisivät vastasyttynyttä oranssia valoa. Vielä ei ollut pilkkopimeää, eikä sitä ehtisi tullakaan kun he jo olisivat perillä, mutta varmuuden vuoksi mä lätkäisin leveän heijastinnauhan käsivarteeni. Windin korvat kääntyilivät vieraamman ympäristön äänistä.

"Hei mä tiedän missä me ollaan!" Inkerin ääni leikkasi meidän letkan poikki kymmenisen minuuttia myöhemmin, ja blondi kehottikin Tirkun puoliravia mun ja Windin rinnalle.

"Tästä me ratsastetaan aina sen mun ylläpitoponin kanssa joka asuu täällä, mä voin mennä edeltä!"

Ja niin Inkeri, varmasti useammankin pienistä epäilyksistä huolimatta johdatti meidät perille kotoisalle pihamaalle, johon Danin ja Lynnin kotitalon ikkunoista paistavat lämpimät valot heittivät säteitään.

"Well this is quite a surprise!" ovi aukeni lähes saman tien meidän pysäytettyä hevoset, ja Lionel loikkasi piharappujen yli leveästi hymyillen. "Lynn told me that you were coming only, like, five minutes ago!"

Lionel kiersi halailemassa meitä yksi kerrallaan, ja kättelemässä kohteliaasti Katsua, jota ei ollut aiemmin tavannut. Taustalla valoa tulvivasta oviaukosta myös Lynn oli juuri astunut vaalea tukka hartialle kihartuen, kumisaappaat jalassa lompsuen ulos, ja osoitteli nyt meitä seuraamaan kohti tallirakennusta.

"Meidän omat hevoset on vielä ulkona kun on näin lämmin, niin te vieraat saatte nyt oikein karsinat", Lynn hymyili lämpimästi avatessaan tallin ovea.
"Mä niin toivoin että olisin päässy Danin viereen ihan sänkyyn nukkumaan, mutta kai karsinakin käy", mä niiskaisin traagisesti, ja Windi vilkaisi mua kyllästyneenä mun umpisurkeaan huumoriin.

"Tältä sivulta nämä, pitäisi olla kaikissa heinää ja vettä, tulkaa sisälle kun saatte ne yöpuulle", Lynn osoitteli karsinoita sirolla kädellään, ja me kiiteltiin meidän emäntää vuolaasti. Windi kopsutteli säyseästi siistiin kulmakarsinaan, pyörähtäen pari kertaa ohjanmitan päässä mun ympäri, ja asettui sitten hamuilemaan heinäverkkoaan. Mä hymyilin kiskoessani sen nihkeänpuoleista satulaa pois selästä – mun tammani ei ollut koskaan ollut erityisesti turhista stressiä ottavaa sorttia.

Hiljalleen porukka alkoi sulkea vieraskarsinoiden ovia ja hipsiä kohti päärakennusta, ja me jäätiin Windin kanssa talliin viimeisiksi. Mä harjasin tamman selän ja kainalot huolella, putsasin matkalla hyvän määrän pikkukiviä keränneet kaviot ja pilkoin vielä yhden Alviinan mandariineista tamman ruokakippoon kiitokseksi pitkästä päivästä.

"Hyvää yötä akka", mä sipisin sille, ja sain vastaukseksi mandariinimehua tirsuttavien turpakarvojen pyyhkäisyn.

Pihalla oli nyt aivan pimeää, ja tähdet näkyivät kirkkaalla syystaivaalla paremmin kuin moneen kuukauteen. Ilman raikkaudessa tuoksui aivan selvästi häivähdys talvesta, vaikka siihen olikin järjellä ajateltuna niin pitkä aika. Mun piti oikein tunkea kädet taskuihin, sen verran viileää pihalla oli.

Merta ei näkynyt, mä en tiedä johtuiko se siitä, että oli niin pimeää, vai näkikö sitä tästä pihalta ollenkaan, mutta tiesin sen olevan lähellä. Sen kuuli, kun se kohisi hiljaa maiseman taustalla kuin jokin jättimäinen, unisesti hengittävä eläin. Mä hymyilin, ja seisahduin ihan hetkeksi käsi ovenkahvalle, miettien kuinka hyvä idea oli ollut lähteä tänne tänään – ennen kuin kiskaisin oven auki saaden vastaani lämpimän, ruuantuoksuisen tuulahduksen ja naurunremakan, josta Mikaelan räkätys nousi kirkkaasti korkeimmalle.

[Anne]

Windille rakennekuva




Kärttytamma Windi poseeraa!


(Aivan ihana Elisan line @ freehorselinearts.deviantart.com)

[Cella]

IRL

a hundred and forty-something
random-tajunnanvirta-alert

Joskus elämässä menee lujaa. Liiankin.

Mä pyöräilin tänään yliopistolle ihan valehtelematta vaakasuoraan pieksevässä sateessa, ja läheisestä talviasuun valmistautuvasta puusta putosi kivikova tammenterho suoraan mua naamaan. Ensimmäinen ajatus oli, että kyllä vituttaa. Toinen ajatus oli, että kyllä pitää kirjoittaa oikein syksyinen tarina, jossa Cella ratsastaa Windillä maastossa, ja sille käy näin. Tai Allulle. Koska Allu on just sellanen, jolle kävisi näin.

Eikä vituttanut enää yhtään niin paljoa.

Mä tein ryhmätyötä opiskelukaverin kanssa, jolla oli huono päivä, ja se nyppi jokaikistä asiaa minkä mä sanoin. Mä katsoin, miten mulle tärkeä ihminen käveli ruokalassa mun ohi edes katsomatta silmiin, enkä mä tiennyt mitä mä olin tehnyt ansaitakseni sen. Mä sain ikäviä perheuutisia, ja aloin itkeä keskellä luentosalia.

Ja sitten mä pyöräilin takaisin kotiin siinä perkeleen sateessa ja se sama perkeleen tammi heitti mua taas terholla. Ajattelin mennä kaatamaan koko puun.

Mä kaaduin läpimärkänä sängylle ja sormet naputti automaattisesti läppärin osoitepalkkiin kirjaimet S, E ja P. Älykäs laite oli tarjonnut mulle oikeaa sivua jo S:n kohdalla. Mä klikkasin Windin sivun auki ja tuijotin sen pilkullista naamaa niin kauan, että mä tunsin sen koko päivän mahassa kiristyneen solmun hellittävän. Sitten multa pääsi pieni naurahdus tyhjään kämppään. En mäkään ihan normaali ollut – hakea nyt lohtua hevosesta, joka ei ole edes olemassa.

Mutta sitten mä tajusin. Tietenkin se on.

Windi on olemassa mun päässä, mun sormissa, mun kynässä ja kaikissa niissä tuhansissa pikselikirjaimissa, jotka mä olen naputellut tämän kohta sadanviidenkymmenen hoitomerkinnän aikana. Sillä on oma persoona, jonka Anne on luonut, ja jota jokainen tamman kohdannut seppeleläinen on kasvattanut ja rikastuttanut omaan suuntaansa. Se on vihastuttanut, ihastuttanut ja inspiroinut mua niin valtavia määriä viimeisen kahden vuoden aikana, ettei mitkään sanat toisi sille oikeutta. Klisee tai ei, mutta se on osa mua, kuten kaikki te seppeleläiset – se on tarjonnut mulle sen henkireiän, mitä mä tänäänkin niin tarvitsin, ja sen pisteen johon keskittyä kun mä olen kehittänyt itseäni piirtäjänä, kirjoittajana tai ylipäätään ihmisenä.

Se, että mä en ole saanut koppia kirjoittamisesta tai piirtämisestä juuri nyt, kun kaikki keskittyminen menee päivistä elossa selviämiseen, on vaivannut mua alitajuisesti yli kuukauden päivät. Mutta ei enää. Kun mä tänään avasin foorumin, tuntui kuin mä olisin tullut kotiin. Kotiin, jossa porukka puhaltaa elämään maailman hienoimpia hahmoja ja sattumuksia. Kotiin, jossa välillä kinataan kuin uhmaikäiset siskokset mutta pidetään silti aina kaverin puolta. Kotiin, jossa Krister hieroo ohimoitaan kun Anne suunnittelee taas uuden ponin ostoa perusteella "Kyllä Kassun yksiöön vielä yksi mahtuu, täyttäähän se karsinan EU-direktiivit!!"

Mikään ei ehkä ole lohduttanut mua niin paljon tämän koko kuukauden aikana kuin sen tajuaminen, että Seppele, sen porukka ja Windi odottavat täällä kyllä.

Jopa silloin, kun elämässä menee lujaa. Liiankin.

[Cella]

#deardiary

a hundred and forty-three

16.10.2016 klo 23:12 – Rakas päiväkirja.

Mä tiedän että mä en oo kirjoittanut päiväkirjaa sen jälkeen, kun olin kolmetoistavuotias ja päättömästi ihastunut aina harkkojen aikaan viereisessä kaukalossa treenaavaan jääkiekkoilija-Aaroniin (joka oli näin jälkikäteen ajateltuna aika varmasti päättömästi ihastunut sen saman kaukalon jääkiekkoilija-Mikkoon). Mä tiedän myös, että kun kahdeksantoistavuotiaana löysin ne kolmetoistavuotiaan meikäläisen päiväkirjat, mä irvistelin jälkihäpeästä niin pahasti että mun silmät jäi kuukaudeksi kieroon, ja vannoin etten ikinä enää kirjoita ainootakaan omaa ajatusta millekään paperille. Nyt mä kuitenkin ajattelin aloittaa taas, koska ihmiset aina sanoo että päiväkirjan kirjottaminen on terapeuttista, eikä kukaan voi kieltää ettenkö mä tarvisi terapiaa.

Joten, tulevaisuuden 36-vuotias Cella joka on löytänyt tän vihkosen jostain kaapin uumenista ja lukee tätä nyt lapsiltaan piilossa, mä toivon että sun silmäsi palautuvat tällä kertaa nopeammin ennalleen.

Niin. Mulla on nykyään kaksi hevosta. Daisy tuli kotiin toissapäivänä, ja se on kenties maailman ihanin kaakki. Se on kiltti ja hellyydenkipeä ja niin viisas, että mä olen aika varma, että meidän muiden nukkuessa se istuu pienet lukulasit päässä karsinansa nurkassa ja selailee Charlotte Brontea tai Shakespearia tai mistä se nyt ikinä voisi tykätäkään. Se sai varsan kesän lopussa, joten mammaloman jäljiltä sen lihaskunnossa on rempattavaa, mutta voi pyhä lehmä soikoon kuinka ihana se on: ei sillä mun puolesta edes tarvisi ratsastaa, kunhan sitä saisi vähän halia pitkän päivän päätteeksi. Mä en voi täysin käsittää, miten Daisy voi olla niin kiltti, ja että Heidin kanssa käytyjen pitkien keskustelujen perusteella niin oli sen ja Windin emäkin. Jonkun pitäisi varmaan kertoa Windille, että se on adoptoitu.

Niin, Windi. Jos sen kanssa menee parhainakin aikoina vaihtelevasti, niin sanotaanko vaikka että nyt sujuu aikalailla yhtä hienosti kuin Napoleonin Venäjänvalloitus aikanaan. Me (siis minä ja Windi, ei minä ja Napoleon) hidastettiin kisatahtia erittäin menestyksekkään westernkesän jälkeen, ja sitä myöten myös treenaaminen väheni aika rankalla kädellä. Virallisena perusteluna toimii se, että Windin leipätyö eli tunneilla ravaaminen kuormittaa sitä tarpeeksi ilmankin, mutta tosiasiassa mun oma leipätyöni eli paskan lappaminen ja kahdentuhannen (pyöristetty ylöspäin) eri hevosen paapominen on välillä niin raskasta, että mulla ei itsellä riitä energia tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen treenaukseen. Ja se ikävä kyllä näkyy meidän yhteistyössä. Olisikohan jollain tori.fissä tai mustassa pörssissä kaupan muutamaa ylimääräistä tuntia vuorokauteen? Ne maistuisi.


9.11.2016 klo 01:14 – Rakas päiväkirja.

Leikitään, etten totaalisesti unohtanut päiväkirjan pitämistä melkein kuukaudeksi. Leikitään myös, että mulla olisi ollut 55 tuntisen työviikon ja kolmen hevosen hoidon lisäksi aikaa tehdä mitään millään tasolla kiinnostavaa, josta kirjoittaa tänne. Tai edes aikaa huolehtia esim. omasta henkilökohtaisesta hygieniasta. Törmäsin eilen Joeliin kun se sattui olemaan Jinnilässä liikuttamassa Lusmua, ja se kysyi mut nähdessään tuomitsevalla äänensävyllä että oonko mä koskaan kuullut suihkusta. Vastasin sille, että tietenkin, eikös se ole se maa siinä Iranin vieressä. Rakastan sitä, että mun loistava huumorintaju ei ole kadonnut mihinkään, vaikka elämänilo onkin.

Mutta, iloisiin uutisiin. Mä sain suunniteltua pari viikkoa sitten SUHTEELLISEN toimivan viikkoaikataulun, jonka avulla mä pääsen nykyään mahdollisimman paljon töiden ohella myös Seppeleeseen hengailemaan Windin kanssa, pesemään sen kurakinttuja ja pitämään yllä meidän isoäidin-halaus-tasoisen lämmintä bestissuhdetta (ks. yllä maininta huumorintajusta). SUHTEELLINEN-lisäsana johtuu siitä pikkuseikasta, että tämän aikataulun mukaan mä saan unta noin 13 ja puoli minuuttia yössä, joka johtaa siihen, että mä kuolen unenpuutteeseen mun laskelmien mukaan neljän vuoden sisällä. Mutta se on ihan okei – Daisy on niin viisas että se voi neljän vuoden päästä jo mennä töihin ja elättää itse itsensä, Otto on niin nuija että luonnonvalinta karsii sen pois luultavasti huomattavasti ennen sitä, ja Windi... no, Windi nyt elää mua pidempään joka tapauksessa ihan vaikka vaan vittuillakseen, joten siitäkään ei tarvitse huolehtia.

Sitä paitsi, veivin heittäminen olis vihdoinkin hyvä syy olla pois töistä.


22.11.2016 klo 21:36 – Inkeri pakotti mut tänään lataamaan Tinderin. Se oli maneesissa katsomassa, kun mä ja Windi satuttiin treenailemaan samaan aikaan Allun ja Myntin kanssa, ja se sanoi, että se köyttää itsensä ennemmin Kössin peräpäähän kuin todistaa enää koskaan mitään niin kiusallista. Siispä pettämättömällä inkerilogiikalla ainoa ratkaisu oli saada meidät (mut) liikkumaan elämässä eteenpäin.

Pakko myöntää, että kaikesta mun mölyämisestä huolimatta Tinder on sittenkin aika hauska sovellus. Kun mä olin hoitanut Windin mä jumituin varmaan puoleksitoista tunniksi sen loimen alle karsinan nurkkaan pyyhkimään lähialueen kaksilahkeisten kuvia puhelimen näytöllä. Tosin siihen hetkeen, kun Artsi tuli siellä mua vastaan, mä en ollut varautunut.

Ainiin, tän vuoden Ratsastuskoulumestaruuksien ilmoittautuminen alkoi tänään. Viime vuoden selkkausten takia mä harkitsin hetken väliinjättämistä, mutta raapustin mut ja Windin sitten kuitenkin mukaan. Ainakin siitä saa treenausmotivaatiota, jos ei muuta.


23.11.2016 klo 11:45 – Otan takaisin kaiken hyvän mitä sanoin Tinderistä. Mun ainoat matchit jotka puhui mulle oli Tappi, ja herra "Moi (; Oot kaunis. Toivotta vasti tämä ei kuullosta omituiselta, mutta voisitko lähettää minulle kuvan varpaistasi???"


2.12.2016 klo 23:55– Missä helevetin vaiheessa tuli lunta?? Ja JOULUKUU? Mulla ei ole edes joulukalenteria. Mutta vuosisadan flunssa sen sijaan on. Juuri sopivasti Ratsikoulumestaruuksien ensimmäisiä osakilpailuita varten!! Jee!!!

Pakko myöntää, että kisaamaan lähteminen teki hyvää. Henkisesti siis, ei todellakaan fyysisesti – tässä flunssassa koko päivän puhertaminen kohmeisessa maneesissa takasi ainakin sen, että huomenna alkava keuhkokuume korjaa mut ennen sitä unenpuutetta. Koko päivä seppeleläisten ja Windin kanssa kuitenkin palautti mut maan pinnalle, ja muistutti mua taas siitä miksi mä kaikkea hevoshössötystä rakastankaan, vaikka koneja tulee välillä ulos korvista ja sieraimista. Ei, meidän suoritus ei mennyt erityisen hyvin, mutta se ei millään tasolla johtunut Windistä. Taso oli meidän luokissa tosi kova, ja se, että kuski (meitsi) ei tajunnut ohjata oikein päin sarjaesteelle koska sen pää oli niin täynnä räkää, saattoi myös vaikuttaa asiaan.

Kisamatkat Windin kanssa on olleet ihan mun tämän vuoden kohokohtia, nyt kun on oppinut sen kaikki kisapäivän jipot. Tarpeeksi pitkä lämmittely ja mandariineilla traileriin lahjominen on taannut sen, että kisaradalla tammasta kuoriutuu ihan mahdottoman hieno. Kuka olisi uskonut, että meidän Rouva Nielin-Sitruunan-Ja-Vihaan-Kaikkia onkin salaa kova esiintyjä??

Esiintyjistä puheen ollen, Otolla on ollut vähän veto pois viimeaikoina, eikä sille meinaa maistua ruoka. Mä konsultoin asiasta ensin Robertia (sen suuri neuvo oli kysyä sen luottoeläinlääkäriltä/kämppikseltä/uudelta elämänkumppanilta Aleksanterilta), ja sitten riepotin Lynnin kädestä pitäen katsomaan mun rakasta potilastani. Lynn ei tuntunut olevan kauhean huolissaan, lohdutteli vain arvellen, että vaivan täytyy olla hampaissa – vatsavaivoissa tai suuremmissa taudeissa Isossa Mustassa olisi näkynyt muitakin kivun merkkejä. Mä todella toivon, että se on oikeassa.


15.12.2016 klo 23:32 – Lynn oli. Oikeassa siis. Kun Oton syömättömyys ei mennyt parissa päivässä ohi, mä kärräsin sen lekurille – siellä röntgenkuvissa paljastui, että jostain syystä kumpikaan herran kulmahampaista ei ollut päässyt puhkeamaan, ja ne aiheuttivat nyt kipua ja purentavaivoja koko suuhun.

Se vaiva oli onneksi helposti korjattu. Se, että toimenpide oli nopea, potilas kiltti ja potilaan omistajakin räpsytteli silmiään kauniisti, ei kuitenkaan ilmeisesti vaikuttanut visiitin hintaan. Mä meinasin ihan aikuisten oikeasti pyörtyä, kun mä sain sen laskun käteeni vähän liian leveästi hymyilevältä eläinhoitajatytöltä, ja kun olin selvinnyt pyörtymisideasta, itkeminen vaikutti myös erittäin houkuttelevalta. Vaikka mä paahdoin kaikki mun hereilläolotunnit töitä, mulla ei silti ollut varaa mihinkään ylimääräiseen, ja mä tajusin ettei se voinut mennä niin.

Se oli hassu päivä. Kun mä sain hoidettua Oton kotikuntoon klinikkareissun jälkeen, mä ajoin suoraan Seppeleeseen, ja harjasin ärmyilevän Windin niin perinpohjaisesti, että mun käsiin nousi kaksi rakkoa. Tuntui, että se harjausliike oli ainoa asia joka sai ajatukset oikeasti liikkeelle.

Sen päivän jälkeen mä olen ollut Seppeleessä joka ilta, samalla tavalla hinkkaamassa mun pilkullista hoitohevostani ja miettimässä mitä mä oikein teen elämällä. Mua huvittaa se, että sen ison itsetutkiskelun pyöräytti liikkeelle pari hassua kiukuttelevaa kulmahammasta. Ja myös vähän se, että Windi on tällä tahdilla kalju ennen joulua.

Mä oon tajunnut nyt, etten mä halua olla Juuson isällä töissä loppuelämääni. Mä oon selaillut nettiä, harjannut Windiä, soitellut puheluita ja harjannut Windiä vähän lisää. Mä luulin aina, etten mä tiedä yhtään mitä mä haluan elämälläni tehdä, mutta nyt se kävi jotenkin niin järkeen. Mä haluan nähdä maailmaa, irrottautua perusarjesta, mutta samalla saada vapaitakin päiviä hevostelua varten. Mä olen fiksu ja kätevä käsistäni ja hyvä ihmisten kanssa, eikä mua haittaa fyysisesti raskas työ. Sen mä kerroin hakemuksessani, ja sen takia mä sain sen paikan minkä halusin.

Koska musta tulee lentoemäntä. Koulu alkaa tammikuussa. Ja mä en oo kertonut siitä vielä kellekään.


Ps. Hankin tänään vihdoin joulukalenterin. Se on Turtles-aiheinen ja ihan pirun hieno.

[Cella]

Yömaasto

[Cella]

Kolahdus 

a hundred and forty-five

Windin takajalat polkaisivat meidät laukkaan melkein heti, kun kello oli kilahtanut. Se oli vahvempi kuin ennen. Sen liikkeessä tuntui jotain villiä voimaa – kuin sen jokainen lihas olisi pidätellyt todellista kapasiteettiaan piilossa kaikki nämä kuukaudet – ja tamma painoi kokeilevasti vasten mun valkoisin hansikkain peitettyjä käsiä.

Se halusi mennä jo.

Ensimmäinen, tavattoman hienoksi koristeltu pystyeste ylittyi hyvän ja rennon tuntuisella hypyllä. Mä tunsin Windin, ja pidin kädellä valmiiksi vastaan laskeutumisessa, jotta se ei pääsisi karkuun mun alta esteen jälkeen, kuten sillä oli tapana yrittää. Mä pidin kättä hiljaa, tein puolipidätteen, ja pidin ulkojalan tukena mahdollisimman laajaksi ratsastetussa kaaressa. Meillä ei ollut kiire. Nyt piti pitää pää kylmänä.

Toinen pysty ja okseri olivat sijoitettu peräkkäin suoralle linjalle pituushalkaisijan myötäisesti. Kaviot rummuttivat vaimeasti pehmeää hiekkapohjaa, lähestyen hyvää ponnistuspaikkaa. Mä tunnustelin Windin nousevia takaosan lihaksia ja nousin kevyeen istuntaan myödäten mukaan hyppyyn. Punavalkoraitaiset puomit vilahtivat mun näkökentän alitse. Sitten sinivalkoiset. Sitten taas punavalkoiset.

Windi pärisytti sieraimiaan jokaisella askelella. Sen hyppäämiseen tuli sitä tuttua kiirehtimistä, ja se meinasi ottaa varaslähdön ponnistukseen kahdella peräkkäisellä esteellä: ikävä kyllä tämä tamma tiesi tasan tarkkaan, että sen kapasiteetti riitti tarvittaessa suurempiin loikkiin, ja mitä ilmeisemmin se tykkäsi esitellä sitä. Se ei ollut tainnut periä suurta nöyryyttään ja vaatimattomuuttaan hoitajaltaan.

Radan kinkkisin kohta näytti viattomalta, mutta oli tullut selväksi rataa kävellessä. Kahdeksas este oli okseri, hieman pidempää hyppyä vaativa, eikä yksinään olisi luultavasti ollut monellekaan ongelma. Haasteen muodostikin yhdeksäntenä odottava kaksoissarja, josta selvitäkseen oli käännös kasin jälkeen tehtävä erittäin nopeasti, ja laukka vaihdettava esteen päällä. Se pari hassua sekuntia, jotka meillä menivät kasiokserin lähestymisessä, tuntuivat hidastuvan mun päässä kun mä laskin askeleita täydelliseen hyppykohtaan.

Yksi. Windi höristi korviaan tarkkaillessaan estettä, ja myötäsi suupielestään mun herätellessä sitä laukanvaihtoa varten.

Kaksi. Tamman poljenta vahvistui sen kerätessä voimaa hyppyyn, ja se kuunteli, koska mä antaisin sille luvan lähtöön. Kerrankin.

Kolme.

Hyppy okserille osui nappiin. Mun mahassa läikähti pieni tyytyväisyys, kun mä nojasin käsiä eteen Windin kaulaa myöten ja hain tasapainoa esteen päällä. Kaikki tuntui hyvältä. Sitten jostain syystä laskuun lähtiessä Windin toinen korva painui luimuun.

Ja me tultiin alas vasen etujalka edelleen edellä.

Laukka ei ollut vaihtunut esteen päällä, jostain mulle mystisestä syystä. Mulla kesti pari ylimääräistä askelta saada oma tasapaino kuntoon ja laukka vaihtumaan askeleessa, ja ne pari askelta olivat kriittiset: me oltiin auttamatta myöhässä sarjalle käännöksessä, ja vaikka Windi onkin ketterä ja reagoi nopeasti mun kääntäviin apuihin, meillä oli liikaa vauhtia, ja me iskeydyttiin yhdeksännen esteen eteen vinossa.

Kuului kumea kolahdus. Musta tuntui, että yleisössä kävi pieni pettyneen ja yllättyneen sekainen humahdus, tai sitten se ääni kuului siitä verestä, joka kohahti karkuun mun päästä jättäen sen täysin jäihin. Puomin kolistessa meidän alla hiekkaan Windi horjahti, ja vaikka mä yritin parhaani sen tukemisessa, me vedettiin myös sarjan b-osan ylimmäinen puomi mukanamme.

Mä purin hampaat yhteen harmistuksesta, ja Windi heitti lähes huomaamattomasti päätään protestina mun jännittyneestä kädestä. Mä huomasin, etten ollut hengittänyt viimeiseen kymmeneen sekuntiin.

Ne hajanaiset kohteliaat aplodit, jotka me saatiin katsomosta meidän kolistellessa alas myös viimeiseltä esteeltä, kuulostivat lähinnä irvailulta. Mun heittäessä Windille pitkät ohjat ja luoviessa tamman kanssa ulos maneesin avonaisesta, lämpimikseen hypähteleviä tukijoukkoja ja jännittyneitä, siistipukuisia ratsastajia kuhisevasta oviaukosta, meidän katseet kohtasi lämpimiin vaatteisiin hautautuneen Jutan kanssa. Se irvisti mulle jättimäisen huivinsa lomasta myötätuntoisesti.


Windi pyörähti karsinaansa hikisenä ja yhä täysillä kierroksilla esteradasta ja kaikista kymmenistä ylimääräisistä kaksi- ja nelijalkaisista, jotka rouvan kotiin oli ängenneet kylään. Mulla ei ollut nanometriäkään ylimääräistä pinnaa sen hepulin sietämiseen, mutta koskapa se olisi sitä hetkauttanut: mun ponnettomista ärähdyksistä huolimatta se pyöri ympyrää niin, että sen turvepatja muistutti jenkkien ufolöytöjä, päästeli pitkiä, kimeitä hirnahduksia käytävälle, jossa muutama vieraspaikkakuntalainen hevonen valmistautui viimeistä luokkaa varten, sekä kalisutteli pitkiä rumia hampaitaan kaltereita vasten, vaikka naapurissa ei ollut edes ketään kotona.

”Vittu”, mä manasin ytimekkäästi, ja potkaisin karsinan nurkkaan odottamaan jättämääni harjapakkia niin, että rysähti. Windi säpsähti, ja luimisteli mulle sitten rumasti, kun aloin kiskoa siltä varusteita päältä. Ainakin sillä oli tarpeeksi järkeä olla yrittämättä purra mua, kun mä olin siinä mielentilassa.

Kun mä olin saanut tamman iltakuntoon, mä valuin pitkästä päivästä turtuneilta jaloiltani lattialle istumaan, ja kumautin pääni karsinan seinään. Siinä kumahduksessa ja tunteessa oli jotain tyydyttävää, joten mä tein sen uudelleen. Windi käänteli korviaan, ja seurasi vihdoin hiljenneenä, kuinka sen hoitaja hakkasi päätään seinään silmät suljettuina.

Ja siinä me istuttiin niin kauan, että maneesista viimeisen luokan jälkeen sisälle valuva, iloisesti rupatteleva väkimassa oli valunut käytävien läpi, ja siirtynyt kohti yläkerran joulujuhlia. Niin kauan, että mä olin kuullut Salman ihmettelevän kahteen kertaan, missä mä olin, ja Windin vaaleanpunainen kuivatusloimi oli imenyt tamman hikisestä talvikarvasta kosteuden itseensä niin, että sen ulkopinta oli aivan huuruinen ja täynnä pieniä vesihelmiä.

Vähän ajan kuluttua kuului askelia. Ei niitä vintiltä kaikuvia askelia, joita mä olin kuunnellut jo jonkin aikaa, joita oli kymmeniä erilaisia ja jotka välillä peittyivät musiikin ja naurunremahdusten alle. Joku käveli käytävällä lähemmäksi, ja vaikka se saattoi olla kuka tahansa, mulla oli kutina että mä saisin pian seuraa.

”Hei? Ootko sä kunnossa?”

Pyryn hieman kalpeanoloinen hahmo heitti varjon mun päälle, kun se astui karsinan ovensuuhun peittämään käytävältä tulvivan kelmeän keinovalon. Mä nyökkäsin varmaan maailman epäuskottavimmin, ja huomasin, että mua vähän huimasi. Ehkä olisi voinut lopettaa sen pään seinään hakkaamisen muutamaa pamausta aiemmin.

”Ootko sä?” mä heitin vastapalloon, koska jokin näytti painavan Pyryn tavallisesti hymyileväistä olemusta alaspäin kuin pientä osteoporoosista kärsivää mummoa. Poika tuumi hetken, korjasi hieman silmälasejaan, ja näytti vilkaisevan nurkassaan luimivaa Windiä ennen kuin avasi oven, asteli liioitellun hitaasti sisään ja istuutui mun viereen.

”Nämä kisat ei ole olleet ihan mun juttu”, poika virkkoi hiljaa, ja ennen kuin mä ehdin vastata mitään nokkelaa ja samaistuttavaa, se kaiveli takkinsa taskusta jotakin vaaleaa ja hieman litistynyttä tarjoten sitä mulle.

”Joulutorttu?”
”Mistä sä tämmöisen pöllit?” mä naurahdin, ja tartuin joskus varmaan tähteä muistuttaneeseen leivokseen. Voitaikina mureni mun valkoisille kisahousuille, mutta koska mä olin istunut niillä kohta kaksi tuntia ruskeassa turpeessa, mä veikkasin että vahinko oli jo tapahtunut.
”Näitä jäi yli sieltä kahviosta”, Pyry kohautti olkiaan, ja kaivoi hetken päästä toisen tortun itselleen. Mä en tiennyt minkä merkin kisapaidoissa oli lisävarusteena jotain salaisia leivonnaisvarasto-taskuja, mutta mä ehdottomasti tarvitsin sellaisen.

Me oltiin hetki hiljaa, ja katsottiin kuinka Windi hinkutti takapuoltaan hurmaavasti ruokakuppinsa reunaa vasten. Joku nauroi yläkerrassa kovaäänisesti ja perään kuului tuolien jalkojen raavintaa.

”Kakstoista virhepistettä”, mä sanoin hiljaa. ”Me ollaan saatu jokaisissa osiksissa esteiltä kakstoista virhepistettä. Ja koululuokat menee yhtä putkeen. Mä en tajua mikä siinä on.”

Mun silmiä alkoi kirvellä pettymyksestä, kun mä sanoin sen ääneen, ja koitin räpytellä silmiäni pitääkseni kyyneleet poissa. Pyry oli onneksi niin keskittynyt seuraamaan Windin tee-se-itse-pyllynrapsutusta, ettei huomannut.

”Viime vuonna me oltiin ekoja finaalin metrikympissä. Ja nyt me ei päästä ees kasikympin rataa läpi ilman, että me ryskätään kolmesta esteestä läpi. Windi on koko ajan vaan parempi ja parempi, joten sen on pakko olla musta kiinni.”

”Te sentään ryskäätte helpossa aassa ja kasikympissä”, Pyry keskeytti mun itsesäälissä rypemisen vaisulla äänellä. ”Mä en saanut Reinoa tänään peruuttamaan.”

Mä käänsin katseeni poikaan nolostuneena mun valituksesta, mutta se katsoi musta poispäin.

”Pyry –”
Myntin karsinasta kuuluva terävä vinkaus keskeytti mut, ja me molemmat säpsähdettiin katsomaan, kuinka Windi oli saanut kuin saanutkin ängettyä kapean sakaalinpäänsä naapurikarsinan puolelle ja purtua pahaa-aavistamatonta Myndeä niskasta.

”… Mä joudun paapomaan tota Itse Saatanaa joka päivä”, mä mutisin, ja sain ilokseni Pyryn naurahtamaan.

”Okei, joo, kyllä sulla on tässä asiat huonommin.”

Me istuttiin hetki siinä, puhuen meidän sysipaskasta kisamenestyksestä, ja musta tuntui pian tuhatkertaisesti paremmalta. Lopulta kun Windi alkoi näyttää hälyttävästi siltä, että me saataisiin pian hokkikengistä pataan, me könyttiin ylös kankein raajoin ja pujahdettiin käytävän puolelle.

”Siinä te ootte! Me ollaan koitettu soittaa!” Fiian ääni kiiri käytävää pitkin, kun mä kasailin Windin varusteita, joita en ollut aiemmin illasta jaksanut viedä paikoilleen. Punapää pikakäveli meitä kohti toimiston suunnalta kättään huiskien.

”Tulkaa jo, joulujuhlassa on glögiä, ja ne hevosopistolaiset ehti jo suututtaa Kasperin! Sen naaman punasuus on suuri kansallinen nähtävyys!”

Mä nauroin, ja vilkaistuani ensin takamuksensa rennosti ovelle kääntänyttä Windiä ja sitten Pyryä, joka vaikutti huomattavasti pirteämmältä kuin puoli tuntia sitten, mä nyökkäsin.

”Joo. Tottakai me tullaan.”

[Cella]

RKM-koulut

[Cella]

RKM-esteet

[Cella]

Aattoilta

a hundred and forty-eighth
jouluaatolta
OSA I

”I freaking hate Christmas. Christmas is so stupid.”

Robertin narina seurasi mua pitkin Seppeleen pääkäytävää, kuin mä olisin varta vasten soittanut Joulupukin kuumalinjalle ja tilannut sieltä henkilökohtaisen Grinchin nostattamaan mun juhlatunnelman kattoon. Mä pyöräytin silmiäni, kolistelin Windin raskaan harjalaatikon polveni kautta paremmin otteeseeni, ja mietin etsisiköhän tuo joulunhenki uuden kiusattavan jos vain olisin reagoimatta siihen tarpeeksi pitkään.

”Mitä?? Kuka täällä puhuu tommoisia?? Jouluhan on maailman parasta!”

Ensimmäinen potentiaalinen uusi kiusattava ilmestyi Wilman muodossa, kun tytön tuuhea punainen tukkapehko kurkisti näkyviin Hestian karsinasta meidän kuljettua ohi. Robertista pääsi kumea tuhahdus.

”Maailman parasta?? Pitää katella sukulaisia ja koko talo haisee kinkulta ja vieläkin joutuu stressaamaan, mitä kellekin voi oikein ostaa lahjaksi. Kenen helkatin vika on, että tällästäkin juhlapäivää vietetään??”
”No… Jeesuksen?” mä tuumasin avuliaasti.

Wilma kurtisti kulmiaan, ignooraten täysin mun loistavan kirkkohistorian tuntemuksen, ja nojautui kiihdyksissään karsinan oven yli lähemmäs Robertia:
”Mitä sä tarkotat ’vieläkin joutuu stressaamaan mitä ostaa lahjaksi’?? Etkö sä oo muka ostanut vielä lahjoja?”

Mäkin vilkaisin Robertia, joka oli mennyt hassun näköiseksi. Mun tyrmistynyt henkäisy oli niin liioiteltu, että meinasin pudottaa sen Windin huono-onnisen harjalaatikon varmaan kolmatta kertaa.

”Robert!! Miten sulla ei voi olla kaikkia lahjoja?? Jouluaatto on niin kun… nyt?!”

”Hey, it’s not my fault!” Robert puolustautui käsiään levitellen. ”Me puhuttiin ettei me osteta lahjoja toisillemme!! Mut nyt Inkeri sanoi aattoratsastuksessa kun juteltiin, että ihan varmasti se on silti ostanut mulle lahjan!!! Ja sitten mä tajusin, että se tekis varmasti just niin???”

”Kestä sä puhut!?” mä huudahdin brittipojan panikoinnin päälle, ja sen kaulalle nousi pieni puna.

”Mikaelasta? Kestä muustakaan??” Robert kuulosti kummastuneelta, mutta vilkaisi silti varmuuden vuoksi sivusilmällä Wilmaa – tyttö äkkäsi nopeasti vihjeen, ja palasi Hestian harjaamisen pariin kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Mä kohotin kulmaani merkitsevästi, mutta Robert vain katseli karsinoiden seiniä viaton ilme naamallaan.

Mun kääntyessä hitaasti ja luoviessa Windin karsinalle Robert seurasi edelleen perässä kuin uskollinen hanhenpoikanen.

”But seriously though, mä olin täydellisen hyvällä joulufiiliksellä vielä ennen aattoratsastusta, ja ennen kun Inkeri sanoi mulle tosta.” Robert jatkoi huokailuaan keskeytyksettä samalla, kun mä kyykin harjalaatikosta kumisuan, ja lähdin pyörittelemään sillä Windin pilkukasta karvaa.

”Kuule, mä veikkaan, ettei Inkeri ollut välttämättä edes tosissaan. Se saatto hyvin vaan haluta sun panikoivan just noin”, mä lopulta koitin rauhoitella jätkää ponnettomasti, kun Windikin alkoi jo huokailla kyllästyneen kuuloisena.

”You think so?” Robert pohti epäileväisellä äänellä, ja haroi jo valmiiksi sekaisia hiuksiaan. Mä huokaisin, ja pyöräytin sukaa Windin lautasen yli vähän voimallisemmin kuin tarkoitin.

”En mä tiedä. Mut sen mä tiedän, että ellet sä halua ostaa Miksun lahjaa Liekkijärven ABC:lta, sä tuskin saat sille mitään enää tänään. Eiköhän kaupat oo jo aatoksi kiinni.”
”Okay, that’s not helping! Tytöille on muutenkin maailman vaikeinta ostaa lahjaa!”
”Robert, kato mua”, mä keskeytin Windin harjaamisen, ja käännyin rintamasuunta ovelle päin. ”Näytänkö mä siltä, että mä osaisin ostaa Mikaelalle mieluisan lahjan??”

Robertin silmät skannasi yli mun etäisesti virttyneitä pappakalsareita muistuttavista punaisista kollareista, ja hiuksista, jotka pipon riisumisen jälkeen sojottivat sähköisinä ympäriinsä saaden mut muistuttamaan valkoista ja haituvaista voikukkaa.

”Okay, I get it”, poika irvisti, ja seurattuaan hetken hiljaisuudessa, kuinka mä pitelin Windin päätä aloillaan sukiessani sen kaulaa, se vihdoin irrottautui ovelta mutisten mennessään jotakin ABC:stä ja joululahjojen typeryydestä.

Seppeleen käytävät alkoivat hiljentyä hiljalleen, kun hoitaja toisensa jälkeen lähti aattoillan viettoon ja nuokkuvien joulupöytien ääreen. Mun varpaita pisteli, kun mä noukin uuden harjan Windin harjaboksista, ja mä olin tyytyväinen pistäessäni merkille niiden edelleen toimivan tuntoaistin. Purevassa pakkasessa aattoratsastuksen aikana mä olin pelännyt mun sormien ja varpaiden muuttuvan pysyvästi sinisiksi, ja että Jason pääsisi antamaan mulle niiden ansiosta jonkin Smurffeihin liittyvän loukkaavan lisänimen.

Käytävältä kuului askeleita ja sitten Emmyn huhuilua, kun tämä tarkisteli oliko tallissa enää ketään. Mä kiekaisin vastaukseksi ja astuin kurkistamaan käytävän puolelle, jossa Emmy oli jo ulko-oven luona kiskomassa lapasia käteen hymyillen mua kohti lämpimästi:

”Mä rupeen tekemään lähtöä, hyvää joulua!”

Tapahtui monta asiaa samaan aikaan. Mä astuin ulos Windin karsinasta, tarkoituksenani viedä harjat paikoilleen, kun joku törmäsi mun olkapäähän toisesta suunnasta. Mun ote harjalaatikosta lipesi, levittäen puolet sen sisällöstä keskelle käytävää, ja mä käänsin terävästi katseeni muhun törmänneeseen, nyt jo nopeasti kauemmas peruuttaneeseen hahmoon. Mun suu, joka oli ollut muodostamassa Emmylle vastatoivotukseksi sanaa ”Jouluja!”, sai jonkinlaisen infarktin, kun mä huomasin katsovani suoraan Allua silmiin, ja mä päädyin heläyttämään keskellä tallikäytävää iloisen ja juhlavan:

”Jallua!”

Emmy oli onneksi jo astunut ovesta ulos, joten ainoa joka mut kuuli, oli Allu itse. Ja luoja tietää, se oli mölissyt niin paljon typeriä asioita elämänsä aikana, että sillä ei ollut varaa tuomita mua.

”Mä… tota… sori”, Allu mokelsi, ja katsoi vaaleanruskean, kiharan hiussuortuvansa takaa aivan hippusen verran musta ohi. Ottaen huomioon, kuinka nopeasti mun sydän oli yhtäkkiä lähtenyt rummuttamaan, olisi voinut olettaa, että se olisi pumpannut jonkin verran verta ihan aivoihinkin asti, mutta ilmeisesti se oli liikaa pyydetty. Mä olin jähmettynyt seisomaan paikalleni, harjapakki kädessä retkottaen, ja katsoen Allua kuin mä olisin nähnyt ihmisen ensimmäistä kertaa.

Lankesi pieni hiljaisuus, jonka aikana mä avasin suuni sanoakseni jotakin ainakin kolme kertaa, ja yhtä monta kertaa mä myös suljin sen. Aleksanteri ei katsonut nyt mua päin, mutta mä olin nähnyt, että aattoratsastuksen alussa se katsoi. Meidän katseet oli kohdanneet nopeaksi, kuumottavaksi hetkeksi, jonka mä olin katkaissut pelästyttyäni ja niksautettuani pääni toiseen suuntaan.

Ja meidän katseet oli kohdanneet huomattavasti vähemmän nopeaksi hetkeksi Seppeleen osakilpailujen jälkeen, siellä kirotussa tupakkanurkkauksessa, johon mä olin sen jälkeen vannonut astumasta enää koskaan. Silloin siis, kun Allu oli juossut mut kiinni, sanonut että se RAKASTAA mua, ja että se haluaa mut takaisin.

Silloin, kun mä olin tuijottanut sitä täysin ääneti niin pitkään, että se oli lopulta kääntynyt vähän kalpeana, ja lähtenyt pois. Ja mä olin jäänyt siihen samaan pisteeseen seisomaan shokissani niin pitkäksi aikaa, että mä olin pelännyt Kasperin joutuvan sulattamaan mun jalat maasta irti hiustenkuivaajalla.

Mä etsin Allun silmiä katseellani, mutta sen ilme oli jotenkin lasittunut, eikä se reagoinut muhun mitenkään. Mun teki mieli sanoa sille tuhansia asioita, alkaen siitä, kuinka mulla oli ollut ikävä sitä tappelemassa Onnin kanssa sänkytilasta öisin, ja kuinka mä olin päässyt lentoemäntäkouluun, ja kuinka oudolta musta tuntui nähdä sen siskojen hauskoja facebookpäivityksiä mun etusivulla kyvyttömänä kommentoimaan niihin, mutta jotenkin ne kaikki asiat tarttui mun kurkkuun, ja mä en voinutkaan. Mä olin aina ajatellut, että sana ”vetovoima” oli typerä ja vähän pinnallinen käsite, mutta mä en tiennyt millä muulla mä olisin sitä tunnetta kuvaillut: sitä, kuinka mun rintapielissä tuntui kuin joku olisi fyysisesti kiskonut mua ottamaan Allusta kiinni, kuin se olisi ollut mun elintoiminnoille välttämätön sähkökenttä.

”Allu –” mä aloitin, mutta mun tunteesta pakahtuneesta kurkusta lähti lähinnä säälittävää pihinää. Aleksanteri räpytteli silmiään sen pihinän kuullessaan, ja tuntui napsahtavan takaisin tähän tilanteeseen.

”Hmm. Joo. No. Hyvää joulua.”

Kun se puhui, sen ääni oli kuuluva, mutta sen naama pysyi lähes epäinhimillisen paikoillaan – kuin joku olisi dubannut tuon kummallisen monotonisen äänen mun ja Allun elämästä tehtyyn maailman paskimpaan elokuvaan. Niine hyvineen se lähti: painui mun ohi niin, että sen kivuliaan tuttu tuoksu leyhähti mun nenään muutaman sekunnin jäljessä, ja suoraan ulko-ovesta pimeälle pihalle, jättäen mut seisomaan levinneiden harjojen ja yhä edelleen auki retkottavan Windin karsinanoven väliin.

Mun teki samaan aikaan mieli itkeä ja lyödä käsi jostakin kovasta aineesta läpi. Kädet täristen mä kumarruin noukkimaan pudonneita harjoja, ja mun oli pakko jäädä sinne syvään kyykkyyn tasaamaan hengitystä hetkeksi.

Mun kohiseviin korviin kantautui käytävältä hiljainen kolahdus, ja mä nykäisin pääni ylös käsieni välistä nopeammin kuin koskaan. Pienen hetken mä kuvittelin Allun tulleen takaisin, mutta käytävä oli täysin autio ja hiljainen. Mä pudistelin päätäni, ja nousin ylös koko sielu heijaten. Nyt mä aloin sitten kuulla ääniäkin.

”Onko sulla kiire?” mä kysyin kurjalla äänellä Windiltä, joka katseli mua epäluuloisesti avoimesta ovestaan.

”Tai no niin. Mihinkäs sulla olisi.”

Jatkuuuu...

[Cella]

Aattoilta

OSA II

Windi oli puettu siistiin, mun sille joululahjaksi ostamaan uuteen riimuunsa nopeasti, ja se seurasi mua sävyisästi hiljaisuuttaan kaikuvalle käytävälle. Mä olin ajatellut pestä sen hieman aattoratsastuksen talloutuneimmilla tienpätkillä kuraantuneet jalat – myös täysin epäitsekkäistä, Windin hyvinvointia koskevista syistä, mutta lähinnä saadakseni hieman aikaa kerätä itseäni äskeisen Allun kohtaamisen jälkeen. Mä en halunnut ajaa autoa, saati sitten ahtautua istumaan mummin joulupöytään tässä mielentilassa.

Tamma kuitenkin pysähtyi kuin seinään ennen kuin me päästiin pesukarsinalle saakka, eikä suostunut siitä liikkumaan. Se höristeli korviaan hassusti alaviistoon, mutta vaikka mä seurasin tamman katsetta, mä en nähnyt mitään.

Sitten kuului taas kolahdus. Ja toinen, ihan hiljainen. Ja sitten sarja napahduksia, kuin kiireisiä askelia.

”Haloo?” mä huhuilin kohti yksärisiipeä, jonka mä olin luullut tyhjäksi. Mä vilkaisin Windiä, joka vilkaisi mua, ja lähdin sitten johdattamaan tammaa pesukarsinan editse kurkistamaan kulman taakse, kuka muu tallissa vielä hääräsi.

Mutta ennen kuin me ehdittiin käytävän päähän asti, ovi aukesi meidän takana jyskähtäen, ja se sai mut säikähtämään melkein ulos housuistani. Allu paineli ovesta näkyviin hengästyneenä ja lunta tukassaan. Mä meinasin ensin tivata pojalta, sekö tänne oli jäänyt nurkkiin kolistelemaan, mutta muutin mieleni nähdessäni sen ilmeen. Mun sydän pomppasi, kun mä katsoin Allua, joka katsoi nyt suoraan muhun, seisahtuneena useamman metrin päähän.

”Mä tarkotin sitä, mitä mä sanoin sillon toissapäivänä”, se ilmoitti kuuluvalla, kiihtyneellä äänellä, sillä samalla äänellä, jolla se oli puhunut mulle siellä tupakkanurkalla pari päivää aikaisemmin.

”Mä tiedän”, mä sain henkäistyä, ja nojasin ottamaan pari askelta lähemmäs Allua. Windi kopisteli vaikeuksissaan kääntyä ympäri niin kapeassa tilassa, mutta mä en oikeastaan edes huomannut.
”Me – ”
”Susta yli pääseminen on ollu vaikein asia, mitä mä oon ikinä yrittäny tehdä!!” mä melkein huusin, keskeyttäen Allun aloittaman lauseen – mä pelkäsin, että muuten en olisi saanut sitä sanottua. Allun silmät näytti jotenkin kuumeisilta, kun se sulki suunsa ilmeettömänä, ja jäi katsomaan mua hiljaa.

”Kun mulla on jatkuvasti ihan kamala ikävä sua! Sitä että sä naurat ääneen kun sä luet Aku Ankkaa ja sitä että sä pärjäät Windin kanssa ja sitä että sä pidät musta kiinni kun me ollaan menossa nukkumaan vaikka mä kiukuttelen että mulla on kuuma! Ja sitä että mä en voi olla sulle ihan raivona kauaa vaikka aina tekeekin mieli olla! Ja sitä että me ollaan niin idiootteja eikä meidän pitäis minkään järjen mukaan olla yhessä!”

Mä vedin väräjävän henkäyksen kalattamani tunneoksennuksen perään, ja hamuilin sormeni Windin jotenkin lohdullisen lämpimän karvan lomaan. Allu kurtisti kulmiaan mun viimeisen lauseen kuullessaan, mutta lähti kävelemään mua lähemmäs, katse jatkuvasti tiiviisti mun silmissä.
”Mullakin on ikävä sua”, se sanoi käheästi.
”Me ei voida jatkaa siitä, mihin me jäätiin”, mä sanoin hiljaa. Se sai Allun pysähtymään vain muutaman kymmenen sentin päähän, kuin mä olisin heittänyt saavillisen vettä sen naamalle. Mun sydän hakkasi niin että sattui, kun mä yritin pukea mietteitäni sanoiksi.

”Kun se ei toiminut. Säkin tiiät, että se ei toiminut.”
”Mut –”
”Mutta minkäs sille saatana voi, jos rakastaa jotain näin paljon.”

Allu veti henkeä niin, että mä pelkäsin sen poksahtavan. Mä otin sen yhden meitä erottavan askelen, ujutin käteni kuin kysyvästi sen ympärille, ja painoin naamani sen rintaa vasten turvaan. Allun käsi tarttui mua vyötäisiltä, ja sen painaessa naamansa mun hiuksiin sen hengitys sai lämpimät väreet kulkemaan mun niskassa.

Siinä vaiheessa mua ei olisi kiinnostanut, vaikka ikkunoiden takana olisi auennut maailmanhistorian mustin joulu: koska mulla oli niin hyvä olla siinä, että mä en melkein osannut hengittää. Siinä me seistiin niin kauan, että mun ajantaju katosi. Mä, Allu ja Windi, tyhjässä tallissa.

Tai ainakin me oltiin luultu sitä tyhjäksi.

Ihanaa ja rakkaudentäyteistä joulunaikaa ja loppuvuotta kaikille seppeleläisille!

[Cella]

Kaksi

sadasviideskymmenes !!

Kello tikitti jo reilusti lauantain puolella. Trailerin vetoauton tasainen tärinä, leppeästi persusta kuumottava penkinlämmitin ja hiljaa radiossa joikaava Katri-Helena saivat mun silmät lupsumaan kuin jollain sarjakuvavauvalla, enkä mä mahtanut sille mitään. Mä vannon, että mulla ei ollut koskaan ollut niin mukava olo, eikä mikään vaikuttanut niin hyvältä idealta kuin nukahtaminen.

”Puhu jotain”, Lynn mumisi hädintuskin kuuluvasti ratin takana, ja välkäytti laiskasti ajovaloja merkiksi pitkät päällä meitä vastaan ajavalle urpolle.
”… niinkun mitä?” mä hymisin unen rajamailla kaulahuiviini, ja koitin räpytellä silmiäni tarkentaakseni katseeni ulos tuulilasin takana pimeydessä sataviin lumihiutaleisiin.
”Ihan mitä vaan. Mä en halua nukahtaa rattiin”, toinen blondi sanoi nyt kuuluvammin, ja korjasi asentoaan ryhdikkäämmäksi. Hiljainen maantie meidän edessä lähti kaartumaan, ja mä kuulin kuinka Lynn nosti varoen jalkaa kaasupolkimelta huolestuneet silmät kiinnittyneinä asvaltin pinnalla kiiltelevään mustaan jäähän.

”Noh”, mä aloitin, koittaen itsekin skarpata ja palata elävien kirjoihin kuskini seuraksi. Se nyt oli vähintä mitä mä saatoin tehdä: Lynn oli kuitenkin lähtenyt mulle kisahoitajaksi ja hovikuljettajaksi westernkisoihin yli 500 kilometrin päähän kotoa, vaikka sillä olisi taatusti ollut perjantai-iltana parempaakin tekemistä.

”Mulla on eka kouluviikko paketissa. Oli kyllä hirveen mielenkiintosta, vaikka kyl kamalan rankkaa.”
”Ai niin! Voi, meidän Cellasta tulee lentoemo.”

Lynnin ilme oli kirkastunut, ja se tuntui valaisevan koko pimeän maasturin sisätilan. Sen takia sille teki aina mieli kertoa asioista ensimmäisenä – se eli niin vilpittömästi mukana muiden uutisten iloissa ja suruissa. Mä vilkaisin kamua sivusilmällä, ja sen höpöttäessä tajusin, että juuri tätä parempaa tilaisuutta mulle ei tulisi möläyttää myös mun toista uutistani, jota mä olin pallotellut kieleni päällä joulusta saakka.

” – ja hih, mitenköhän, saisitkohan sä jotain henkilökunta-alennusta meidän häämatkan lentolippuihin –”
”Mä ja Allu kokeillaan palata yhteen.”

Okei, otan edellisen takaisin, tilaisuus OLISI voinut olla parempi. Lynn niksautti päänsä katsoakseen mua niin nopeasti, että sen rattikäsi tuli perässä, ja koko meidän karavaani keikahti melkein puoli metriä ajourilta sivuun niin että mun sylissäni hautomat matkaeväspakkaukset lensivät jalkatilaan. Takaa kopista kuului Windin kavion protestoiva kumahdus, kuin sanoen että opetelkaa eukot ajamaan, täällä on arvokasta väkeä kyydissä. Mä olen aika varma, että Lynn ei edes huomannut.

”MITÄ?! Ihanaa!! Millon tää on tapahtunut??” Blondi hymyili niin leveästi, että se ilmeisesti haittasi sen näköä – ainakin se meinasi ajaa tyytyväisenä Liekkijärven risteyksestä ohi.

”Jouluna”, mä sanoin jotenkin itselleni hyvin epätyypillisen kainolla äänellä, ja huomasin hymyileväni itsekin.
”MUTTA! Me ei olla nyt mitenkään kuulutettu tätä, ja me EI olla nyt vielä virallisesti yhessä. Mutta me koitetaan. Me erottiin sillon kuitenkin ihan syystä, niin ei voi hoppuilla.”
”Joo, ihan tosi viisasta”, Lynn kommentoi asiallisesti, mutta palasi pian iloiseen hymyynsä.

”Voi, mä olen niin onnellinen! On pakko myöntää, mutta mä olen vähän koko ajan toivonutkin tätä. Musta cellojen ja aleksantereiden nyt vaan kuuluu olla yhdessä.”

Lynnin sanoista mulle tuli jotenkin aivan tavattoman lämmin fiilis, joka ei tainnut liittyä millään tavalla edelleen hurisevaan perseenlämmittimeen.


Seppele näytti oudolta yöllä. Tai ei näyttänyt – samat jykevät, kalkinvalkoiset seinät ja tummat ikkunapuut meitä odottivat kuin aina ennenkin – vaan ennemminkin kuulosti. Yö ja vastasatanut, raskas lumi hiljensivät koko maaseudun tienoon, ja kun auton moottori oli pysähtynyt, mä olin varma että saatoin kuulla Windin hengityksen kahden seinän takaa.

”Mä voin ottaa varustearkun, jos sä otat sun hevosesi?” Lynn ehdotti kalistellessaan irti turvavyöstään ja avatessaan ovensa pimeälle pihamaalle. Sisään tulviva pakkasilma tuntui kamalalta auton lämpöön tottunutta väsynyttä kroppaa vasten.
”Sopii”, mä mutisin kauhoessani pitkän matkan aikana ympärilleni levittyneitä tavaroitani kasaan, ja kalastellessani sievän, sinivalkoisen silkkiruusukkeen käsiini mun toisen pakaran alta. Kyllä se oli ollut pitkän ajomatkan arvoinenkin. Vaikka olinkin istunut vahingossa sen päällä.

Pian jopa ratsastajaansa ja kisahoitajaansa väsyneempi Windi oli liukastellut alas trailerin ramppia, ja jaksettuaan hädintuskin luimistaa päälle naksautetuille tallin valoille se pyörähti puhtaaseen, lämpimään karsinaansa. Pyry oli täyttänyt tammalle valmiiksi suuren heinäverkon, ja annettuaan vastahakoisesti mun irrottaa riimunsa, knabstrup kääntyikin myöhäisen illallisensa puoleen. Mä ravistelin pitkästä ajomatkasta kangistuneita jalkojani samalla, kun riisuin paksua kuljetusloimea pilkullisesta selästä.

”Mä tuun kohta takasin”, mutisin hevoselle, joka näytti jo kauniisti sanottuna siltä, että oli saanut kyllä aivan riittävästi mun seuraa tämän vuorokauden tarpeisiin. Loimea käsivarrelle käärien mä lähdin sukkuloimaan käytävälle, jossa yöllisestä vierailusta yllättyneitä hevosenpäitä kurkisteli näkyviin suunnasta jos toisestakin.

Toimiston raollaan olevasta ovesta tulvi valoa käytävän puolelle, ja sieltä kuului mun yllätykseksi hiljaista puheääntä. Mä muutin aiemmin satulahuoneeseen suunnannutta kurssiani, ja törkkäsin vapaalla kädelläni ovea enemmän auki – paljastaen sisältä Lynnin selän sekä väsyneen näköisen, pitkän toppatakin pyjamansa päälle kiskoneen Annen.

”Heei”, mä jostain syystä melkein kuiskasin, ihan kuin lähimmän kilometrin säteellä olisi muka ollut vielä joku, jonka mä olisin voinut herättää. ”Mitä sä täällä vielä?”
”Vauva valvotti”, Anne hymähti väsymyksestä karhealla äänellä, ja haroi pitkiä ruskeita hiuksiaan. ”Vilkaisin uutisia, ja niissä sanottiin että koko maahan on annettu varoitukset liukkaista teistä. Tulin tarkistamaan että pääsitte ehjinä perille.”
”Päästiin kyllä”, Lynn virkkoi lämpimästi, ja päästi sitten valtavan haukotuksen. ”Ja nyt jos sopii, mä lähden irrottamaan traikun ja ajamaan kohti kotia. Dani varmaan jo ihmettelee missä mä viivyn.”

Hyvät yöt toivotettuaan Lynn painui takaisin tallin puolelle, jättäen mut ja Annen kahdestaan toimistoon. Tallin omistajan katse kiinnittyi mun edelleen kädessäni pitämään voittoruusukkeeseen.

”Hieno homma, onneksi olkoon”, nainen hymyili, ja ojensi kättään sanattomana pyyntönä saada tarkastella palkintoa lähempää. Mä ojensin hieman mun takapuolen kanssa tehdystä tuttavuudesta kärsinyttä ruusuketta eteenpäin, ja Anne jäi kääntelemään sitä tyytyväisen oloisena.

”Vai että tynnyreiltä?” Annen ääni oli etäisen huvittunut, ja muakin vähän nauratti.
”Joo. Olisit nähnyt ne quartereiden ratsastajien ilmeet, kun vietiin niitä nopeusluokassa kun pässiä narussa.”
”Aika kova suoritus kyllä.”

Anne katseli ruusukkeen pintaa vielä hetken, ennen kuin ojensi sen takaisin. Se jäi katselemaan mua jotenkin vähän tuumivan näköisenä, ja mä vaihdoin painoa hämilläni jalalta toiselle.

”No… joo. Mun pitää varmaan viedä tämä, että mäkin pääsen joskus nukkumaan.” Mä nostin merkitsevästi edelleen mun käsivarrella roikkuvaa Windin kuljetusloimea, ja astuin jo toimiston kynnykselle, kun Annen ääni keskeytti mun liikkeen.

”Cella, ootko sä nähnyt ne uudet hevoset?”

Mä käännyin takaisinpäin vähän hämilläni. Nyökkäsin.

”Juu. Tai siis, sen Lyylin. Laitoin sen eilen Dania varten kuntoonkin.”
”Mutta et eestiläisiä?”

Mä pudistin päätäni. Totta puhuen mä olin vasta eilen kuullut ensimmäisen kerran koko hevosista, vaikka olin käynyt tallilla aivan normaaliin tahtiin, ja seppeleläisten viestiryhmäkin oli käynyt kuumana koko viikon. Wilma oli melkein pyörtynyt kun oli kuullut mun epätietoisuudesta, ja päätellyt, että mä taisin asua jossain sivistyksen ulkopuolelle manatussa tynnyrissä.

Anne ei ilmeisesti tullut samaan tulokseen, vaan näytti melkein tyytyväiseltä. Se nousi työtuolistaan, ja viittasi mut edellään ovelle.

”Sitten sun pitää tulla mun mukaan.”

Mä seurasin tallin omistajaa kummissani pimeän, liukkaan pihan poikki suurelle pihattotarhalle, joka näkyi yhtenä muhkuraisena lumikenttänä kuunsirpin kalpeassa valossa. Kaksi hahmoa erottui siluettina pihattorakennuksen ulkopuolella: suurempi niistä lepuutti päätään pienemmän selän päällä, ja pienempi näkyi hamuilevan jotakin maasta ylähuulellaan. Kuullessaan meidän askeleet molemmat ponit höristivät korviaan, mutta eivät tehneet elettäkään tullakseen lähemmäksi.

”Ne on täysveljekset”, Anne selosti, ja ojensi kättään koskettaakseen suurempaa, harmaata ponia meidän saapuessa niiden luo. Pienempi poneista näkyi olevan vaaleampi, ja sen suuri valkoinen päämerkki erottui selkeänä pimeässäkin. Siitä näkyi, että se oli aika vauva vielä – sillä ei ollut ryntäitä eikä takapäätä oikein nimeksikään (samaistuin siihen), sen pää näytti vähän liian isolta sen vartaloon, ja sen ilmeiden nopeasta vaihtelusta päätellen sen keskittymiskyky oli suurinpiirtein yhtä kehittynyt kuin banaanilla.

”Se on Arktik. Se on Kristerin projekti, siitä olis tulossa täyspäiväinen westernponi.”
Mä vilkaisin Annea kulmat koholla, ja palautin sitten silmäni pieneen, karvaiseen, mua kohti puhisevaan otukseen.

”Se tarvitsisi hyvän hoitajan, joka voisi vähän kouluttaakin sitä. Krister kun on liian lihava sen selkään.”

Multa pääsi tahaton tyrskähdys, ennen kuin Annen lauseen pointti kokonaisuudessaan meni ihan perille asti. Mä näin pimeässäkin, että tallin omistaja katsoi mua merkityksellisesti, ja mä aloin ymmärtää, että tämä taisi olla yksi niitä kuuluisia annetilanteita – niitä, jossa se toivoi jotain tapahtuvan, vaikkei se suoranaisesti kysynyt.

”Ai. Okei.” Se oli mun sulava vastaus tähän informaatioon. Anne katseli hetken, kun mä rahnuttelin Arktikin kankeaa talvikarvaa, ennen kuin jatkoi huomattavasti suorasukaisemmin:
”Ajattelin, että sä olisit siihen aika hyvä vaihtoehto.”

Mä vedin pakkasilmaa sisääni niin terävästi, että mun sieraimet taisi hetkeksi jäätyä, ja katselin pientä vauvaponia äkisti paljon tarkemmin. Sen isossa valkoisessa päässä oli jotain sontaa, kaipa se oli möyrinyt sen kanssa jossain, missä ei pitänyt. Se oli poni, enkä mä ollut poni-ihminen. Se oli ori, ja mä kun niin tykkäsin tammoista, oli ne kuinka raivostuttavia tahansa.

Mulla oli jo vastuulla kolme (3) hevosta, yksi kissa ja yksi Aleksanteri. Siinä oli about viisi eläintä enemmän, kuin mun tämänhetkinen elämäntilanne olisi oikeasti sallinut.

Ja silti mä sanoin, että tietenkin mä teen sen.

  Voihan helvetti

[Cella]

Synttäri-ikävä 

sataviisikymmentäyksi

Lontoon valot aukeni kaikkialla, kun työnsi päänsä ulos kapeasta hotellihuoneen ikkunasta. Vaikka oli pimeää ja vettä tuli niin, että suomalainen Esteri olisi saanut olla brittikollegastaan ylpeä, kaupunki sykki elämää. Liikenteen pauhaava meteli peitti alleen koko päivän lentämisen paineesta aiheutuneen korvien kohinan, ja kieltämättä sai hieman ikävöimään Liekkijärven katujen rauhaa ja hiljaisuutta.

”Luulis että kun nää on vasta harjoituslentoja, ne päästäis meidät vähän vähemmällä.”

Mä käännyin ikkunalta katsomaan murisevaa Teeaa, joka kursi koko päivän matkustamotyöstä rasittuneita jalkojaan rakkolaastareilla kasaan. Mä naurahdin väsyneesti ja nojasin leveään ikkunalautaan. Seurasin hiljaa, kuinka Teea sujahti ulos hyvin samanlaisesta työpäivästä rypistyneestä lentoemännän kynähameesta, joka mulla oli edelleen päälläni, ja vaihtoi ylleen koltun, joka ei näyttänyt lainkaan niin paljoa yöpuvulta, kuin mä olin toivonut.

”Mihis sä oot matkalla?”
”Mihin ME ollaan matkalla”, Teea korjasi ärsyttävällä äänellä. ”Sulla on synttärit, hyvänen aika, ja me ollaan meidän ekalla ulkomaanlennolla! Lentäjät sano, että toi hotellin oma pubi on tosi kiva, mennään sinne porukalla!”

Mun yli äyräiden pursuava innostus taisi huokua musta ilman että mä sanoin mitään, koska Teea huokaisi teatraalisesti, ja alkoi omin luvin kiskoa tavaraa mun pienestä lentolaukusta. Pian se oli heittänyt mulle huoneen poikki puhtaan paidan (joka meinasi lentää mun yli ja ulos avoimesta ikkunasta), hiusharjan (osui mua naamaan) sekä meikkipussin (kolahti metrin päässä olevaan metalliroskikseen, ja sai mut vakavasti epäilemään Teean koordinaatiokyvyn sopivuutta tähän ammattiin) sen verran tomeran näköisenä, että mulla ei tainnut olla valinnanvaraa.

”No mä en oo ainakaan kauaa, mua väsyttää jo nyt ja aamulla pitää olla kuudeks takasin kentällä”, mä protestoin vielä voimattomasti, mutta parhaillaan puhelimeen vastaava Teea vain viittoi mut hiljaiseksi. Sen kääntyneen selän takana rumasti ilmeillen mä rupesin kiskomaan kauluspaitaa päältäni.

”Janne soitti, ne menee jo alas. Meneekö sulla kauan?” Teea hoputti, ja mä lauoin sille ilmeisesti niin terävän mulkaisun, että se tajusi itsekin sulkea suunsa.

”No jos mä meen jo, niin tuutko sä sitten perästä?”

Ilmeisesti mun äänetön vaatteidenvaihto oli sen mielestä myöntymisen merkki, koska pari sekuntia myöhemmin meidän huoneen automaattilukko kolahti kiinni tytön perästä. Mä huokaisin, ja kaaduin selälleni sängylle sukkahousut puolittain alas rullattuina, kädet uupumuksesta pistelevien silmien päälle heittäen.

”Happy fucking birthday to me”, mä mutisin itselleni, ja kuuntelin hetken hiljaa ulkoa kantautuvia suurkaupungin ääniä.

Puhelin ilmoitti olemassaolostaan jossakin mun takin syövereissä, ja sai mut möyrimään laiskasti sängyn laidalle, puolittain lattialle, jotta ylettyisin siihen. Luuri vilkutteli saapuneita ihania onnitteluilmoituksia, Allun kuulumisten kyselyitä ja seppeleläisten whatsappryhmän monien kymmenten viestien mittaisia uusia keskusteluja.

Ja yhtäkkiä musta tuntui siltä, että mä olin ihan kauhean kaukana kotoa.

Mä en ollut muutamina viime viikkoina juuri muuta tehnyt, kuin ravannut Helsingissä koulussa. Mun intensiivinen kurssi alkoi olla jo loppusuoralla, ja vaikka mä tiesin sen lyhyen rutistuksen olevan sen arvoista, se alkoi tuntua ihan hirveän raskaalta. Mä en ollut päässyt tallille ikuisuuteen. Mä en varmaan enää edes tunnistaisi hevosta. Saati että osaisin tehdä sellaiselle jotain.

Hetken mielijohteesta ja kaukopuheluiden hinnoista välittämättä mä olin näppäillyt puhelimeeni sellaisen numeron, jota ei varmaan moni olisi koti-ikävissään ensimmäisenä valinnut. Linja aukesi vain kahden rätisevän tuuttauksen jälkeen.

”Moi Kasper.”
””

Mä en ollut ennen tiennyt, miltä kysymysmerkit kuulostivat, mutta nyt tiesin.

”Mulla olis sulle pieni pyyntö.”
”Cella mä teen iltatallia, mulla ei oo aikaa mihinkään sun pelleilyyn.”
”Miten sä voit olettaa että se on pelleilyä, kun mä en oo edes kertonut vielä sitä pyyntöä??”

Oli hupaisaa, miten mä saatoin tuhansien kilometrien päästäkin nähdä Kassun ilmeen ja kuulla sen avaavan ja sulkevan suunsa, kun se päätti ettei edes jaksanut vastata mun kysymykseen.

”On mun synttärit”, mä vielä maanittelin, ja linja rasahti Kasperin huokaistessa.
”No kerro sitten.”
”Lupaatko sä toteuttaa sen?”
”En.”
”Et lupaa toteuttaa mun ainoaa syntymäpäivätoivetta??”
”Sä pakotit mut syksyllä näyttelemään Mikaelan salarakasta koko kylän edessä, mä en lupaa sulle enää mitään ellen tiiä mihin se johtaa.”

Sen kuullessani mua hymyilytti ensimmäistä kertaa aidosti koko päivänä.

”Voitko sä viedä puhelimen Windille?”

Tuli aivan hiljaista. Tuntui, että Lontoon kaduillakin kaikki olivat ihan pieneksi hetkeksi pysähtyneet.

”Mit –” Kasper takelteli linjan päässä. ”Luuletko sä että sun heppaystävä saa mut jotenkin ympäripuhuttua lupailemaan asioita?”
”En”, mä vastasin hyväntuulisesti. ”Vaan se oli se mun pyyntö.”
”Että mä vien puhelimen Windille?”
”Niin. Mä haluan puhua sille puhelimessa.”
”Sä haluat pu – ” Kasper aloitti toistamaan mun lausetta, mutta tuli ilmeisesti toisiin ajatuksiin.

”Sä oot Talve täysin mielenvikanen.”
”Tiiän. Vie se puhelin nyt.”

Tuli uudelleen hiljaista, mutta sitten toisesta päästä kuului maahan lasketun ämpärin kolahdus, jonkinlaista pöyristynyttä mutinaa, ja lopulta askeleet, jotka kielivät Kasperin lähteneen kohti Windin karsinaa. Mä nousin odottavana istumaan jämäkällä hotellisängylläni.

”Noniin”, Kassun ääni räsähti pian taas mun korvaan. ”No… mee nyt helevettiin siitä ovelta… noin… no, haluutko että mä laitan tän kaiuttimelle vai toiminko mä jonain kaakin virallisena hands-freenä?”

”Kaiutin olis hyvä, kiitos”, mä hihkaisin täysin välittämättä tallimestarin myrkyllisestä sarkasmista. Lyhyen hiljaisen kiroilun ja kahinan jälkeen Kassun ääni vaikutti kuuluvan vähän kauempaa, ja se antoi merkin, että mä sain aloittaa.

”Moi tyttö”, mä mumisin pehmeästi puhelimeen, ja yritin täysin olla välittämättä siitä muljuvasta äänestä, joka hyvin mahdollisesti kuului Kasperin pyörivistä silmistä.

”Mä täällä. Mulla on tänään synttärit.”

Mun mielestä se oli täysin tarpeellista tietoa, jos Windi esimerkiksi olisi halunnut onnitella meikäläistä.

”Siis mä itseasiassa soitan sulle Englannista, me lennettiin tänne tänään koulun harjotuslennolla. Just näiden harjotuslentojen alkamisen takia mä en oo päässyt nyt… Äh, kuuleeko se ees mua?”

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

”Kasper??”
”Mitä??”
”Että näyttääkö Windi ees siltä, että se kuulee mua??”
”Se näyttää siltä, että joku on kussu sen aamumuroihin kaheksan vuotta putkeen, niinkun aina.”

Mä hymähdin yksikseni ja paransin asentoani.

”Windi, mun piti vaan sitä sanoa, että mulla on kamala ikävä, ja tiiän että oon ihan paska kun en oo tullut sua kattomaan”, mä jatkoin puhumista varsin hiljaiselle yleisölleni.

”Mä lennän huomenna takasin Suomeen, ja meillä on alkuviikosta ensiapuasioista koe, mutta loppuviikosta mä lupaan ja vannon että tuun tallille. Ja tuon sulle paljon mandariineja ja mennään maastoon ja sit kaikki on hyvin.”

Linjalta kuului puhahdus, kuin jokin suuri asia olisi hengittänyt lähellä mikrofonia. Mä kuuntelin mun tammani hönkäilyä jotenkin liikuttuneena useita sekunteja – ja olisin kuunnellut vielä pidempäänkin, ellei Kasper olisi keskeyttänyt meidän herkkää hetkeä toteamalla, että jos hän menettäisi näin läheisessä kontaktissa yhdenkin raajansa Windille se olisi mun vakuutuksesta pois.

”Ei mulla oikeastaan muuta ollut, hyvää yötä. Ja pidä Kassu ruodussa kun mä oon poissa”, mä mutisin Windille vielä hiljaa, ja kuulin Virallisen Puhelimenpitäjän pilkallisen niiskauksen. Kuului jälleen kahinaa, ja pian Kassun ääni kuului taas normaalisti ilman kaiuttimen luomaa särinää.

”Ketään muuta jolle sun sydän halajaa puhua?? Elmolle?? Ghetto-Penalle??? Mä voin kaivaa sen tuolta takapihalta ylös ihan sua varten, jos susta tuntuu siltä.” Kasperin puhina täytti mun tärykalvot, ja mulle tuli kovin kotoisa ja tuttu olo.

”Hyi Kasper, sä oot outo”, vastasin mä, ja kuulin kuinka Kassu täyttyi jostain mykästä turhautumisesta juuri ennen kuin mä suljin luurin sen korvaan.

Ja kun mä lähdin vaatteet vaihdettuani hipsimään kohti hotellin alakertaa, mulla ei ollut enää yhtään niin paha olla.