|
|
Post by Piritta on Aug 28, 2014 19:51:22 GMT 2
"Tuossa iässä"
28. elokuuta 2014
Olihan sitä tullut edettyä aika haipakkaa. Vuoden alkajaisiksi tapasin mukavan miehen, pian muutimme tavaramme yhteisen katon alle ja nyt minut oli jo rengastettu. Kuitenkin vasta vierailtuamme vanhempieni luona havahduin ihmettelemään erästä asiaa. Häitä ei tarvinnut odottaa ennen ensi vuotta, mutta innokas ja tomera äitini oli suorastaan mahdottoman riemuissaan. Kun äiti tunnekuohussaan töksäytti ilmoille seuraavan kysymyksen, aloin miettiä, oliko minusta tosiaan tulossa vanha.
"Voi miten ihanaa! Jokohan meidän sitten pitää pian valmistautua isovanhempien virkaankin? Kun sinäkin olet, Piritta, jo tuossa iässä kuitenkin. Et sinä siitä enää nuorru."
"Äiti, enhän minä missään tuossa iässä ole! Herramunjee, miten vanhana oikein minua pidätkään?"
Ikäkriisiäni ei suoranaisesti helpottanut se, että tallilla ollessani satuin menemään yläkerran oleskelutilaan suodatinpussien perässä. Penkoessani kaappia ja kuunnellessani tyttöjen juttuja koulusta, pojista ja kaikenlaisista sellaisista nuorten jutuista tunsin itseni käsittämättömän kulahtaneeksi! Milloin minä olin viimeksi ollut koulussa? Hyvänen aika, miten pitkä aika siitä jo oli! Ja milloin muiden mahdollisten parisuhteiden tai säätöjen vatvominen oli aiheuttanut minussa vastaavanlaista kihertelyä ja ylitsevuotavaa kiinnostusta?
Syvään huokaisten lähdin alakertaan suodatinpussinippua käsissäni pyöritellen. Toimistoon astuessani muutin mieltäni. En minä mitään kahvia halunnutkaan.
"Anne, lähde maastoon", ehdotin. "Ehditään loistavasti. Ellei sinulla ole mitään huipputärkeää, siis. Kolmenkympin kriisi on nyt iskenyt."
"Kolmenkympin kriisi? Sinuun?" Anne pärskähti. "Älä nyt tyhmä ole! No, täytyyhän meidän sitten lähteä tuulettamaan se pois."
"Mahtavaa", hymyilin.
Väinö oli poikkeuksellisen innokkaana lähdössä töihin. Sen lapsenomainen hölmöily nostatti jälleen kerran autuaan hymyn huulilleni. Olin kyllä mahdottoman onnekas, kun sain työskennellä unelma-ammatissani mahtavien hevosten ja motivoituneiden ratsastajien kanssa! Sen ymmärrettyäni aloin pohdiskella muitakin seikkoja, jotka eivät vielä kymmenen vuotta sitten olisi olleet mahdollisia. Väinöä minulla ei ainakaan olisi. En taatusti olisi viemässä sen kaltaista nuorta hevosta kilparadoille ihan omin avuin, saati että minulla olisi varaa kuvitellakaan pitäväni hevosta. Toki Heli ja Antero hevosen omistajina osallistuivat esimerkiksi kilpailukustannuksiin; oli heidän etunsa, että hevonen, jonka he saattaisivat myydä tai jota he ainakin käyttäisivät jalostusorina, tekisi nimeä kilpakentillä. Tällaista diiliä en koskaan olisi saanut täysi-ikäisyyden tuntumassa kehrättyä kasaan.
Oli "tuossa iässä" selvästi siis hyvätkin puolensa. Kun istuin reippaan suomenhevosratsuni selässä ja rupattelin Windiä ratsastavan Annen kanssa, aloin tulla siihen tulokseen, että oli oikeastaan ihan kivaa olla "näin vanha". Olinhan minä kuitenkin juuri siinä tilanteessa, johon olin toivonutkin pääseväni. Elämä oli oikeastaan aika mukavaa, vaikkei lapsuuteen tai teini-ikään tokikaan enää ollut paluuta.
|
|
|
|
Post by Piritta on Oct 11, 2014 14:41:05 GMT 2
Syyskuulumisia
11. lokakuuta 2014
Aloin vasta havahtua siihen tosiasiaan, että olin työskennellyt Seppeleessä jo yli vuoden ajan. Ei sitä juuri kerinnyt moisia miettimään, kun oli kädet täynnä mielekkäitä ja mieluisia töitä ja talli täynnä sekä ihania, innostuneita ja oppimisenhaluisia ratsastajia, että monipuolisen mahtavia hevospersoonia. Nyt oli myönnettävä, että olin tullut talliin jäädäkseni. Olin saanut alkusyksystä jännittävän työtarjouksenkin, mutta torjunut sen. Uusi, pieni ratsastuskoulu, vaikka miten estepainoitteinen olikin, ei mitenkään houkutellut minua niin paljon kuin suuremman tallin haasteet. Väinöllekään siellä ei olisi ollut tilaa. Seppele oli paras mahdollinen koti hevoselleni ja työpaikka minulle.
Nyt olin täysipäiväinen seppeleläinen. Kollegani Iisan palattua äitiyslomiltaan oli työsuhteeni Mallaspurossa päättynyt, kuten suunnitelmiin kuului. Oli oikeastaan helpottavaa, kun ei enää tarvinnut jakautua moneen paikkaan. Arki keveni huomattavasti, kun päivätyö ja hevonen sijaitsivat yksinomaan yhdellä tallilla. Kävin yhä valmentamassa ja ratsuttamassa muuallakin, mutta silti tuntui kuin päiviin olisi tullut lisää tunteja käytettäväksi vapaa-aikaan, perhe-elämään ja oleiluun.
Väinölle kuului silkkaa hyvää vain. Se oli melko hyvässä kunnossa ahkeran, tavoitteellisen treenin jäljiltä. Ruokinnan kanssa olimme löytäneet hyvän tasapainon ja Väinö tuntui vain komistuvan ajan kuluessa. Se näytti yhä enemmän ja enemmän ratsuhevoselta, vaikka oli toki vielä nuori ja keskeneräinen. Miten komea ori siitä vielä tulisikaan!
Myös tallin muut hevoset tuntuivat jakselevan hyvin. Olin ratsastanut niitä ratsastamasta päästyäni, kun nyt olin päivittäin Seppeleessä kuitenkin. Uusi ruuna Kössi oli osoittautunut työlääksi, mutta ihan päteväksi hyppyhevoseksi. Se ei ehkä ollut luonnostaan keveä, elegantti, kuuliainen ja säpäkkä ratsu, mutta kyllä sen juron ja jäykän ulkokuoren alta paljastui ihan palkitseva työskentelykumppani. Muista hevosista etenkin Myntti oli ollut minulle sydämenasia; tamman ratsastettavuus oli parantunut huomattavasti kuluneen vuoden aikana. Aristo oli notkistunut ja Windi ainakin minun mielestäni tullut hieman nopeammaksi ja niin ollen mukavammaksi ratsastettavaksi. Tallin huippuhyppääjän, Eelan, kanssa olin tehnyt paljon hommia ja nauttinut jokaisesta hetkestä.
Tuntien pidosta pidin kyllä edelleen, vaikka välillä hankalat asiakkaat saivat jopa minut hulluuden partaalle. Miten helppoa olisikaan ollut pysytellä vain valmentajana: valmennukseen hakeutuvat ratsastajat halusivat taatusti oppia eivätkä yhtä todennäköisesti jurputtaneet vastaan mitä omituisimmissa asioissa. Mieleenpainuvin tilanne oli ollut kahden jo likimain aikuisen junnuratsastajan kiista hevosista. Olin lopulta pistänyt naurettavalle prinsessaleikille pisteen ilmoittamalla, että kun minä jaoin hevoset, ne otettiin vastaan tai oltiin tulematta tunnilleni. Minulla oli aina jokin syy jakaa ratsastajalle juuri se hevonen, jonka nimi listassa kulloinkin komeili.
Harvoin kukaan kyllä kyseenalaisti ammattitaitoani, mutta oli niitäkin ratsastajia, jotka tiesivät olevansa osaavampia kuin minä, vuosikausia esteratsastuksella itseni elättänyt ja ammattiini kouluttautunut henkilö. Tietenkään minäkään en ollut erehtymätön - sitä päivää en koskaan näkisikään, kun tietäisin yks kaks kaiken, mitä hevosista saattoi tietää - mutta ammattitaitooni jos johonkin luotin ja olisin suonut tuntiratsastajienkin luottavan.
Jouduttuani jonkun aikaa sietämään kurjia syysilmoja ilahduin määrättömästi, kun aurinko paistoi ja toi ruskan kauniit värit esiin. Päätin palkita viimeaikoina hienosti työskennelleen hevoseni ja viedä sen reippaalle, rennolle maastolenkille. Ratsastettuani Väinön raikkaassa syyssäässä kävin varovasti ihailemassa tallin uusinta asukasta, tomeraa ja tarmokasta Zeta-varsaa. Pikkuinen oli todellinen prinsessa! Sitä katsellessani podin voimakasta varsakuumetta. Vaikka olisi voinut kuvitella, että Väinön varsa-ajassa olisi ollut minulle tarpeeksi "lapsenkasvatusta" ainakin seuraavaksi vuosikymmeneksi, haaveilin silti jo seuraavasta pikkuhevosesta. Äh. Ollapa miljardööri.
Miljardöörin sijaan olin ihan tavallinen työtä tekevä ja laskuja maksava kansalainen, jonka pennosia kermanvärinen suomenhevonen söi minkä kerkesi. Päivän päätteeksi asioiden laita ei kuitenkaan harmittanut minua tippaakaan. Mitään en elämässäni muuttaisi, huomasin usein ajattelevani.
|
|
|
|
Post by Anne on Oct 27, 2014 11:11:24 GMT 2
Loppukävelyt maastossa Pirre ja Väinö kärjessä kohti loppukäyntejä pohkeenväistötunnin jälkeen. |
|
|
|
Post by Piritta on Nov 2, 2014 17:51:25 GMT 2
Kiitos suloisen syksyisestä kuvasta, Anne!
Super-Väinö
2. marraskuuta 2014
Väinö oli suorastaan liekeissä, kuten oli tapana sanoa, kun asiat menivät täysin putkeen. En muistanut, milloin se olisi viimeksi hypännyt näin hyvin. Se oli innostunut ja täpinöissään, mutta tällä kertaa sen ratsastettavuus ei juurikaan kärsinyt riemusta. Kuolainmuutos taisi olla isolta osalta tämänhetkisen tilanteen takana: olin vihdoin viimein löytänyt orille kuolaimen, joka sopi sille. Lisäksi se oli ollut pienellä gramaanikuurilla alkuviikosta pöllöiltyään jonkun aikaa ilmeisen syyttä suotta. Apuohjat olivat tuoneet kaivattua helpotusta ratsastukseen. Väinön meno rauhoittui ja siitä tuli tasapainoisempi ratsastaa jo parin käyttökerran jälkeen.
Oli mahtavaa Väinöä, kun se oli reipas, todella kuuliainen ja hyppäsi terävästi. Se pysyi visusti irti puomeista, ei hätkähtänyt vaikka välillä kokeilumielessä vein sitä ideaalia ponnistuspaikkaa kauemmas tai lähemmäs. Olin hurjan tyytyväinen hevoseeni.
Verrytellessä se oli ollut tasainen ja pehmeä edestä ja nopea jalalle. Sitä se oli edelleen, vaikka huomasinkin sen keräävän hieman kierroksia esteiden kasvaessa. Kertaakaan se ei ryskännyt esteiden yli mahdollisimman kovaa ja korkealta, vaan eteni maltilla koko ratsastuksen ajan - ajatella, Väinö säilyttämässä malttinsa! Sillä hetkellä en keksinyt mitään niin kivaa ja mahtavaa kuin supersuokillani ratsastaminen. Saattoiko mikään aiheuttaa yhtä suurta mielihyvää kuin alusta saakka itse koulutettu haastava nuori, joka nyt käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan ja vieläpä osoitti olevansa ihan oikea esteratsu?
Minä olin kieltämättä pitkään ollut siinä mielessä roturasisti, etten ollut pitänyt suomenhevosia minkään sortin urheiluhevosina. Ravureita ehkä, mutta ratsuhevosina uskoin niiden olevan vain ratsastuskouluihin ja tädeille sopivia harrastetovereita. Nyt aloin kääntää kelkkaani. Kyllä minä tiedostin, etten Väinön kanssa kilpailisi samalla tasolla kuin parhaiden puoliveriratsujeni kanssa, mutta urheiluhevonen Väinö oli silti, pörröisestä ulkomuodostaan huolimatta. Kilpahevonen viimeistä pitkää jouhikarvaansa myöten.
Pitkistä karvoista puheenollen: Väinö oli taas ehtinyt kasvattamaan sellaista talviturkkia, että pitäisi hyvin pian klipata se uudemman kerran. Se ei todellakaan pitänyt klippaamisesta. Päätin siirtää urakan tuonnemmaksi ja keskittyä nyt vain fiilistelemään kivaa hevostani niin kauan, kun se jaksoi olla kiva. Sitten voisin taas ottaa yhteen sen kanssa, kun se muutenkin olisi ärsyttävä ja paukapäinen.
Mutta nyt se ei ollut ärsyttävä, paukapäinen eikä mitään muutakaan. Nyt vierelläni takaisin talliin käveli kultainen Super-Väinö.
|
|
|
|
Post by Jusu on Dec 7, 2014 22:01:44 GMT 2
Muiden katseiden ulottumattomissa
Ketunmetsästys-viikonloppu 2014
 |
|
|
|
Post by Piritta on Dec 14, 2014 18:50:14 GMT 2
Rakennepäivitys |
|
|
|
Post by Piritta on Dec 16, 2014 11:10:58 GMT 2
Kesämuistoja Koska koskaan ei ole liian myöhäistä... Väinö ja Pirre lähtivät kesäleiriläisten mukaan uittoreissulle. Aluksi Väinöä epäilytti ja kummastutti moinen touhu, mutta tovin kuluttua se oli jo oma riemukas, rohkea ja reikäpäinen itsensä. <3 |
|
|
|
Post by Piritta on Jan 8, 2015 12:23:18 GMT 2
Uusi vuosi ja Väinön kujeet
8. tammikuuta 2015 Joulu tuli ja meni. Ihana, lämmin ja tunnelmallinen ajanjakso vaihtui uuden vuoden odotukseen. Tällä kertaa odotin alkavalta vuodelta ihania asioita: vuosi olisi toivoakseni yhtä ainutlaatuinen kuin edeltäjänsäkin. Ei sitä joka vuosi löytänyt ihmisiä, jotka pistivät sukat pyörimään jaloissa ja osoittivat, että juuri heidän vierellään sijaitsi turva, onni ja rakkaus. Kummallista tämä kaikki oli, mutta ihanaa silti. Väinökin oli pääsääntöisesti ihana, mutta osasi olla raivostuttavakin. Se hyvä puoli hevosessa oli, ettei se pelännyt juuri mitään - kuten ei myöskään arvovaltaisempia tarhatovereitaan, mikä sitten ei aina ilahduttanutkaan minua. Pikkuinen pässinpää hevoseksi kerjäsi aina huomiota niiltäkin, jotka eivät sitä sille halunneet antaa. Siitä seurasi palkeenkieliä niin loimiin kuin välillä hevoseen itseensäkin. Onneksi äitini oli taitava ompelija ja saisi kursittua Väinön toppaloimen kasaan, eikä minun tarvitsisi ostaa uutta. Juuri nyt en muuta toivonut, kuin ettei lompakkoon tulisi yllättäviä koloja hevosen takia, kun oli muutakin, mihin säästää. Toivoin myös kahvia. Todettuani Väinön loimen tilanteen tällä hetkellä heikoksi muttei täysin lohduttomaksi suuntasinkin toimistoon, jonne myös Anne paukkasi hetken kuluttua. "Heippa! Juuri ajattelin tuhota piparkakkutalon katon. Haluatko seinän? Laitoin kahviakin tippumaan", heläytin kollegalle. "No mikä ettei", Anne tuumasi. Joululoman aikana emme olleet nähneet kuin ohimennen silloin, kun olin käynyt ratsastelemassa hevosia. Väinön lisäksi olin joulutauon aikana keskittynyt erityisesti Aristoon, Kössiin ja Huiskaan sekä Eelaan, josta pidin aina vain enemmän. Kipakka neitonen oli minun hyvänmielenratsuni silloin, kun Väinö pöllöili, Aristo oli kankea ja keskittymiskyvytön, Kössi nihkeä ja Huiska oma jyrämäinen itsensä. Meillä olikin aikamoinen määrä kuulumisia päiviteltävissä. Keskustelimme ensin hevosten asiat pois päiväjärjestyksessä ja siirryimme sitten toisiimme. "Miten meni vuodenvaihde ja onko lupausten lista nyt pitkäkin?" Anne naurahti. "Morsiusdieetti", sanoin ja vilkaisin kädessä pitelemääni piparikattoa. "Jahka joululta jääneet herkut on syöty pois... Mutta siinäpä se. Väinö saisi luvata mulle, ettei enää tervehdi mua hajonneen loimen kanssa." "Ah, Väinö on kyllä ennenkuulumattoman taitava siinä hommassa." "Pitäisi ehkä harkita, että jättäisin sen klippaamatta ja saisi olla pitkälti nakuna pihalla, mutta sitten sen kuivattamiseen menee treenin jäljiltä ikuisuus. Ei ole helppoa." "Hevoseton on huoleton", Anne lohkaisi jokaisen hevosenomistajan suosikkisanonnan. "No sanos muuta... Tosin olisin kyllä onnetonkin, mikäli hevonen puuttuisi." "Sehän näissä on niin mystistä", Annea nauratti. "Harmaannuttavat ja kaljuunnuttavat pään ennen aikojaan, mutta ei niitä ilmankaan voi olla." |
|
|
|
Post by Piritta on Mar 3, 2015 21:26:36 GMT 2
Väinön pikakuulumiset 3. maaliskuutaVäinö sai kerättyä tarvittavat palkinnot PKK-Valion arvonimeen ja lisäksi se taitaa olla Finest-kelpoinen. Anoin sille kuitenkin vain PKK-V:n, sillä uskon laittavani rakennekuvan uuteen uskoon, jolloin vanhalla kuvalla kerätty arvonimi ei säily. Väinö on tammikuun loppupuolella syntyneen hopeanmustanvoikon suokkitamma Ruolammen Aamunvälkkeen ja viime vuoden lopulla syntyneen, isänsä tapaan hopeanruunivoikon sh-tamma Riinan Karisman ylpeä isukki. Kai se on siis Aikuinen Hevonen nyt, kolminkertainen isä ja näyttelykonkari. Tarinakisoissa on sählätty kehnolla menestyksellä, pitänee siirtyä suosiolla arvontaluokkiin... siitäkin syystä kyllä, ettei tarinakisoja turhan paljon järjestetä.
|
|
|
|
Post by Piritta on Mar 22, 2015 17:17:03 GMT 2
Kohti uutta viikoa
22. maaliskuuta 2014
Tuijotin elegantisti liikkuvan Väinön suuntaan ajatuksiini uponneena. Näin ratsukon etäisenä ja utuisena, sillä mieleni vaelteli muualla enkä ollut kohdentanut katsettani mihinkään erityisesti. En minä ollut mitenkään pahalla tuulella tai suruissani, mutta jokseenkin väsyneellä tavalla levoton, kaiketi. Aloin tiedostaa paiskineeni liikaa töitä ja varanneeni liian vähän aikaa vain itselleni. Sellaisina ajanjaksoina ajatukseni tuntuivat kiehuvan ja poreilevan päässäni, kuten ne nyt tekivät. Minulla ei kuitenkaan ollut varaa hellittää työtahdin suhteen vielä. Minulla oli hevonen elätettävänä ja meillä häät rahoitettavana, minkä takia olin ottanut ylimääräisiä valmennettavia ja ratsutettavia. Vaikka kuinka pieniä häitä suunnittelimmekaan, tuntui rahaa uppoavan moniin asioihin paljon enemmän kuin olisin ennalta osannut kuvitellakaan.
Kyllä olisi kannattanut kuunnella angstiteini-Pirreä. Uskokaa tai älkää, silloin noin 15-vuotiaana minäkin olin nähnyt maailmassa enemmän mustaa kuin valkoista ja muita värejä ei ollut ollut mielestäni olemassakaan. En taatusti olisi koskaan ollut menossa naimisiin, sillä sellainenhan oli typerien kanojen hommaa ja miehet, joista en noin sivumennen sanoen tiennyt mitään, olivat syvältä takaliston syövereistä. Jos teini-Pirre olisikin joskus mennyt naimisiin, olisi se tapahtunut kaikilta salaa rikotuissa mustissa farkuissa, nahkatakissa ja juhlan kunniaksi varmaan korsetissa, irokeesi pystyssä ja kolmen sentin paksuiset mustat rajaukset ja hämähäkinripset kilometrin päähän näkyen. Ihan totta, älkää naurako. Olin villi teini.
Ja ihan hyvä aikuinen minustakin kasvoi, kai. Vanhempani varmaan itkevät yhä välillä onnesta sen seikan johdosta.
Onneksi minulla oli aika hyvät tukiverkot Väinön suhteen. Olisin varmaan hukkunut siihen huonoon omatuntoon, jota kerrytin harteideni painoksi, kun reissasin muilla talleilla valmentamassa ja ratsastamassa ja jätin oman ratsuni hunningolle, ellei minulla olisi ollut apukäsiä vähän jokaiseen lähtöön. Lynn ratsasti Väinöllä mielellään ja kenttäratsastajana ymmärsi monipuolisen treenin päälle. Annekin, kun vain omilta kiireiltään ehti, auttoi Väinön liikuttamisessa. Kasper ja Jaakko huolehtivat useimmiten Väinön perustarpeista - siinähän se meni tuntihevosten ja muiden yksityisten joukossa. Nyt minulla oli Danielkin apuna.
Nuori mies ratsasti Väinöä juuri parhaillaan kouluaitojen sisäpuolella. Olin itse aiemmin ratsastanut sillä helpon B:n harjoituskoulukilpailuissa ja nyt oli Danielin vuoro esittää orilla helppo A. Väinö oli valmis suoriutumaan sillä tasolla hyväksytysti, mutta vaadittaisiin työtä, ennen kuin se saataisiin todella loistamaan kyseisillä radoilla.
Luotin Danielin kykyyn viedä Väinöä pidemmälle kouluratsastuksen saralla. Hän ammensi valmentajiltaan ja ennen kaikkea työnantajaltaan jatkuvasti uusia oppeja ja työskenteli Väinön kanssa pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti. Ratsukon yhteistyö oli vasta aluillaan, mutta joka kerta parivaljakko näytti puhaltavan enemmän yhteiseen hiileen ja ymmärtävän toinen toistaan paremmin, ilman turhia kommunikaatiokatkoksia. Tekisi varmasti Väinölle hyvää, että Daniel ratsastaisi sillä noin kerran viikossa. Se takaisi myös minulle yhden vapaapäivän Väinön ratsastamisesta. Usein Lynn ratsasti hevosen niin ikään kerran viikossa, joten oli enää viisi päivää, joina minun täytyi suoda ajatuksia Väinön liikuttamiselle.
Sitä ajatellessani en suinkaan tarkoittanut, että Väinön liikutus olisi ollut minulle pakkopullaa. Elämässä vain oli aikoja, jolloin piti takoa liian montaa rautaa yhtä aikaa voidakseen keskittyä mihinkään aivan täysipainoisesti. Juuri nyt minä elin sellaista ajanjaksoa.
Näin Danielin ratsastavan Väinön lopputervehdykseen. Vaalea ylläpitohevoseni pysähtyi tomerasti tasajaloin ja kohotti välittömästi Danielin tervehdittyä tuomaria päänsä ylös. Se päästi ilmoille korviaraastavan äänekkään hirnunnan, kuin ilmoittaakseen kaikille olleensa hieno ja kaiken saamansa huomion arvoinen - ja enemmänkin. Minua hymyilytti. Väinöllä riitti egoa vaikka muille jakaa. Se oli niitä kokoaan suurempia persoonia, jotka onnistuivat salavihkaa hurmaamaan ihmisiä puolelleen. Ainakin minut Väinö oli jo kieputtanut lujasti pikkusormensa ympärille.
Oli sääli, ettei se ollut minun omani. Tiesin, että Väinöstä oli tehty ostotarjous, eikä kyse ollut mistään pienestä summasta. Arvelin, että sen omistajat Heli ja Antero olivat todella harkinneet tarjousta, ennen kuin tyrmäsivät sen. Ehkä kieltävään vastaukseen oli vaikuttanut se teoreettinen mahdollisuus, että Väinöstä voisi tulla vielä arvokkaampi, jahka se kantakirjattaisiin, tai jotain. En minä tiennyt. Minulle oli pääasia, että yhteistyöni hevosen ja sen omistajien kanssa sai jatkua. Minä en ollut koskaan omistanut yhtäkään hevosta ja tiedostin kyllä varsin hyvin, että viime kädessä minulla ei ollut valtaa päättää Väinönkään tulevaisuudesta - saatoin tehdä suunnitelmia kisakaudelle vain todetakseni, että hevonen myytiin alta ennen minkään niistä toteutumista.
Sentään tiesin nyt, että ensi viikon hevonen olisi minun luonani. Danielin ratsastaessa ulos radalta astelin ratsukkoa vastaan ja suunnittelin jo hevosen viikkoaikataulua.
"Se oli ihan ookoo", Daniel tuumasi. "Vähän jännittynyt ja ei lainkaan niin hyvä kuin perjantaina, kun ratsastin sen viimeksi, mutta ei mikään ihan täysi katastrofi. Kyllä se tästä, Pirre. Ruvetaan vaan rakentamaan tästä kouluhevosta."
"Kenttähevonen se on", huomautin, "mutta joo, en pistä pahakseni, jos se kehittyy myös kouluratsuna. Eihän sitä tiedä, jos se vaikka yllättää ja osoittautuukin suokki-Totilakseksi."
Daniel irvisti hieman.
"Sori nyt vaan, mutta tuskinpa sentään", hän tokaisi ja hymyili sitten.
"Haluatko, että mä otan sen nyt, niin pääset katsomaan Lynnin rataa?" tarjouduin.
"Ota vaan, vaikka en mä tiedä ehdinkö mä mitään katsomaa, kun mulla on vielä Topi satuloimatta", jo hiukan päivettynyt kouluratsastusapulaiseni tuumasi.
Minä otin Väinön hellään huomaani ja kerroin sille, kuinka hieno ja tärkeä hevonen se oli. Ori kuunteli tarkkaavaisena ja nyökytteli kuin sanoakseen tietävänsä sen vallan hyvin.
|
|
|
|
Post by Piritta on Mar 26, 2015 17:31:29 GMT 2
Ratsastuskoululla suhisee
26. maaliskuuta 2015
Kas niin. Jos jokin aiheutti säpinää ratsastuskoululla, niin uudet hevostulokkaat. Seppeleeseen oli saapunut uusi tuntiratsu, ja sen lisäksi, että se oli uusi, se oli myös mahdottoman sievä ja kaiken lisäksi virkeän oloinen tapaus. Jostain syystä suuri osa ratsastajista, etenkin pikkutyttöosastoon kuuluvat, tuntuivat haaveilevan säpäkän tai jollain muulla tavalla kenties hieman hankalaksikin mielletyn hevosen ratsastamisesta. Jos ratsastajien toivoa hevosia, reippaat ratsut olivat kuumaa kamaa. Oli tietysti niitäkin, jotka halusivat ratsastaa itselleen tutuilla ja turvallisiksi kokemillaan hevosilla.
Ruusu, uusi ponikokoinen tuntihevonen, oli jo nyt kovan omimiskamppailun kohteena. Mihin tahansa tallilla kävelinkin, saatoin kuulla pienten ja vähän isompienkin tyttöjen keskustelevan siitä. Milloin se tulisi tunneille, kuka sillä saisi ratsastaa ensimmäisenä, entäpä hypätä? Kuka sitä hoitaisi ja pääsisikö joku onnekas ehkä kisaamaan sillä? Olisiko se hyvä kisaratsu? Olisiko se hyvä ratsu ylipäänsä? Kuka saisi sen toimimaan parhaiten?
Pahansuopiakin puheita kuulin. Pahantahtoista jupinaa siitä, kuinka joku vanha hoitaja saisi kuitenkin uuden ponin hoidettavakseen eikä muilla olisi edes mahdollisuutta, tai sitten joku sellainen, joka ei oikeasti edes osannut hoitaa, mutta mielisteli opettajia. Naurahdin hiljaa itsekseni - oi kunpa tietäisivätkin, kuinka mielisteltävissä me opettajaihmiset tapasimme olla. Useimmat opettajat toivoakseni näkivät mielistelyn läpi. Vilpitön auttamisenhalu ja into harrastusta kohtaan oli asia erikseen, mutta kyllä sitä välillä näki ratsastuskouluilla melko karuakin omien etujen varmistelua ja kamppailua.
Olin harjaamassa Väinöä käytävällä, kun pieni lauma estejunnujani ilmestyi lähistölle norkoilemaan. Vilkaisin heitä ja odotin. Tiesin tasan tarkkaan, että heillä oli asiaa, ja oletin arvaavani, mitä se koskisi. En kuitenkaan helpottanut kolmikon tehtävää kysymällä.
"Piiiirrre", yksi heistä aloitti.
Aino oli reipas tyttö, jolla oli ratsastaessa hieman ronskit otteet. Hän kuului siihen kastiin, jolla piisasi itseluottamusta, muttei juurikaan herkkyyttä eikä ymmärrystä hevosten ratsastettavuuksien erojen suhteen. Aino pärjäsi hevosen kuin hevosen kanssa eikä koskaan pudonnut, vaikka mitä yllättävää olisi tapahtunut, mutta herkimmät hevoset eivät kyllä rentoutuneet hetkeksikään tytön apujen ristitulessa.
"No kerrohan", sanoin samalla, kun puhdistin pölyharjaa.
"No se uusi poni", Aino sanoi varsin johdattelevaan sävyyn ja vilkaisi vähän kavereitaan.
"Kas kun en yllättynyt", naurahdin. "Mitäs Ruususta?"
"No että koska se tulee meidän tunneille? Niin kuin hypäreille. Ja muutenkin, milloin me päästään ratsastamaan sillä?"
"En osaa sanoa vielä. Kyllä se varmasti ihan pian tunneille tulee, mutta otan sen estetunneille sitten, kun olen ensin nähnyt, miten se oikein toimii. Pistän tässä lähipäivinä jonkun tytöistä ratsastamaan sitä vähän näytiksi mulle, ja sitten katsotaan, millaisille tunneille se sopii", kerroin.
"Ai jonkun tytöistä?" Aino kysyi silmät loistaen.
"Niin, jonkun meidän kokeneista ratsastajista."
"Ai niin kuin jonkun Salman tai Fiian tai sellaisen", kysyi Jamina, joka oli mielestäni Ainon perässähiihtelijä tai kamarineito tai mikälie seurailija.
"Esimerkiksi, tai jonkun muun. En tiedä vielä kuka suostuu ja ehtii sopivasti."
Tytöt alkoivat puhua yhtä aikaa.
"Okei. Kyllä mekin voitaisiin..."
"Olisi tosi kivaa jos mahdollisimman pian..."
"Tuleehan se kuitenkin meidän ryhmään? Tai että ollaanko me tarpeeksi taitavia?" puuttui Anna puheeseen hieman huolestuneena.
"Kyllä mä uskoisin niin", sanoin ja hymyilin, kun tytöt näyttivät hyvin innostuneilta. "Nyt kun olette siinä, katsotteko, että tämä herra käyttäytyy ihmisiksi sillä välin, kun käyn hakemassa sille varusteet?"
Tytöt suostuivat ja näyttivät olevan otettuja saadessaan Väinön vahdittavakseen. Ei Väinö käytävältä mihinkään olisi karannut, mutten mielelläni jättänyt sitä aivan valvomatta. Tytöt olivat kylliksi neuvokkaita hakeakseen minut paikalle, jos Väinö keksisi jotakin täysin idioottimaista ajanvietettä. Niinpä livahdin ensin toimiston suojiin hakemaan kypäräni.
"Voi Anne, minkä teit", puuskahdin naurunsekaisesti huomatessani kollegani istuskelevan tietokoneen ääressä. "Ei tässä saa hetkenkään rauhaa, kun se uusi poni on niin kiehtova että kaikki haluaa ilmaista kiinnostuksensa ja halunsa päästä sen selkään."
Anne naurahti.
"Niin niillä uusilla ratsuilla on vähän tapana vaikuttaa tuntilaisiin", hän totesi. "Etenkin kun Ruusu on ponikokoinen ja varsin sievä."
"Sehän on nätti kuin mikä! Hurjan kiinnostavan oloinen."
Otettuani kypärän matkaani poikkesin vielä satulahuoneessa, minkä jälkeen varustin Väinön ja lähdin sen kanssa metsään. Teimme tehokkaan maaston, jonka aikana testasin orhin kuuliaisuutta. Väinö malttoi hienosti keskittyä siirtymisiin ja pieniin väistöihin ja taivutuksiin maastossakin. Se tarpoi myös innolla mäkiä ylös ja alas. Olin tyytyväinen suomenhevosen kuntoon. Näin kisakauden alla se oli oikein komeassa kunnossa ja tuntui toimivalta ratsastaa, eikä minua huolettanut, että mitään kovin radikaalia muutosta tapahtuisi kisakauden myötä. Tämä voisi olla meidän paras yhteinen kisakesämme.
|
|
|
|
Post by Piritta on Apr 5, 2015 21:34:26 GMT 2
Väinö ERJ-cupissa 30.3.2015Tulokset: 90cm lyhyt arvonta - 56/192 100cm tarina - 2/8Maaliskuun päätteeksi suuntasimme Lynnin kanssa Kisakeskus Bailadoriin Väinö kyydissämme. Siellä kisattiin ERJ-cup, ja huh, siinäpä vasta olikin suorastaan valtava tapahtuma. Tuntui ihan kuin olisin taas palannut vanhoihin kisa-aikoihini. Silloin olin kyllä ratsastanut suurempia luokkia, mutta urheilujuhlan tuntu oli aivan yhtälailla käsin kosketeltavissa, vaikka edessä olikin nyt vain ysikymppi ja metri. Väinö ei ainakaan estekorkeuksia häpeillyt: se käyttäytyi kuin suuren maailman huippukilpuri, huippuunsa viritetty olympiaratsu. 90:n senttimetrin radalla Väinö oli suorastaan mahdottoman tohkeissaan. Siinä oli ihan pitelemistä, jottei radasta tullut kaahotusta. Teimme puhtaan perusradan ja totesin, etten lähtisi ryskäämään uusinnassa. Jos olisin antanut Väinön mennä kovaa, sehän olisi mennyt. Oli se nytkin nopea, sillä vaikka se otti yhden puomin mukaansa uusinnasta, sijoituimme viidenkympin hujakoille. Pudotus oli melko typerä: kyseessä oli helpolta näyttävä ja vaikuttava pystyeste, jolle ratsastin mahdollisimman hyvin. Väinö kuitenkin hyppäsi innosta puhisten laakaan ja kolhi puomin alas silkkaa varomattomuuttaan. Kisa-alueen hulina oli pistänyt Väinön pään hieman pyörälle, ja kaikki se tepasteleminen, pörhistely ja jännittäminen varmastikin väsyttivät hevosta. Metrin radalle lähdin jopa hieman etupainoisen hevosen kanssa, enkä voinut muuta kuin toivoa parasta ja ratsastaa niin hyvin kuin osasin. Kumma kyllä puomit pysyivät kannattimillaan, vaikka Väinö pari kertaa saikin rykäistyä itsensä esteiden juureen. Oli kuitenkin positiivista, että se hyppäsi metrin esteet melkoisen vaivattomasti huonostakin ponnistuspaikasta. Ehkäpä tie johtaisi sen kanssa isompiin luokkiin, jahka ratsastettavuus saataisiin yhtä hyväksi kuin hyppyvoima. Metrin ratamme ei taatusti ollut tyylipuhdas. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä - olimme nopeita ja teimme tuplanollan. Luokan voitto ei jäänyt paljosta kiinni. Maalilinjan yli ratsastaessani manasin toisiksi viimeisellä esteellä tapahtunutta hienoista horjahdusta, jonka jäljiltä en ehtinyt kääntää suunnittelemaani pienempää tietä viimeiselle esteelle. Niinpä me jäimme kakkosiksi, mikä oli tietysti loistava suoritus sekin. Väinö sai ansaitusti kisapäivän päätteeksi paljon hemmottelua ja minäkin koin suoriutuneeni saunaillan arvoisesti. Ei siis muuta kuin heppa koppiin ja takaisin kotiin ruusuke mukanamme.
Tarinaluokan tehtävänanto: "Kevätaurinko lämmittää jo kivasti ja on ensimmäisten ulkokisojen aika. Ratsusi on tietysti täpinöissään tästä eikä meinaa kaikkia käskyjä kuunnella. Kuinka selviätte radasta? Sisällytä lyhyehköön tarinaasi sanat: sateenkaari, porsaanreikä, pop corn, jekku, tornado (sanoja saa taivuttaa) Arvostelu: Oikeinkirjoitus, sanojen löytyminen" Tarina: "Kyllä nyt kävi niin, että sateenkaaren päästä löytyi kissankultaa", puuskahdan uskolliselle kisahoitajalleni. "Silloin kun mä Väinön ensimmäistä kertaa näin, taivaalla oli niin täydellinen värisilta, ettei koskaan ennen. Kuvittelin, että se oli enne, mutta vielä mitä! Tekisi mieli tunkea koko kopukka porsaanreikään - ja syvälle sittenkin!" "Älä nyt, eihän se niin kamalan huonosti mennyt", hoitaja lohduttaa kiltisti. "Juu ei, mitä nyt tuomarikin lähetti noutamaan pop cornia meitä katsoessaan. Taisi olla mielenkiintoinen suoritus. Hevonen oli yhtä kuulolla kuin, no, kanin perään kiskova kuuro koira." Hoitaja tirskahtaa. "Onneksi ei ollut tyyliarvostelu", hän kehtaa irvailla. "Semmoseen mä en kyllä uskaltaisi tämän paukapään kanssa ikipäivänä -" Kilpailualueella kajahtava kuulutus keskeyttää juttutuokiomme. Kovaääninen rasahtaa päälle ja suoltaa ilmoille seuraavat sanat: "Ehem. Pyydämme saapumaan palkintojenjakoon seuraavia ratsukoita: lähtönumerolla kuusi Paananen - Hummani Hei; lähtönumerolla kaksikymmentäkolme Korpi - Riinan Hopeavälke..." Kuulutuksen loppu menee minulta ja kisahoitajaltani ohi korvien, kun tuijotamme äimistyneinä toisiamme. "Mikä kumman jekku tämä nyt on olevinaan?" änkytän. "Palkintojenjakoon? Sanoiko se meidät? Kuulinko mä väärin?" Hoitaja kohauttaa olkiaan ja virnistää velmusti. "Ehkä joku tornado vei muut kilpailijat mukanaan, eikä paikalle jäänyt muita palkittaviksi. Saako Väinö nyt tulla pois sieltä porsaanperästä? Teidän pitää hakea ruusuke!" "Kaikkea sitä", hämmästelen vielä, ennen kuin pistän vipinäksi ehtiäkseni kunniakierrokselle hevosellani, joka saattaa sittenkin olla kultaa kissankullan sijaan.
|
|
|
|
Post by Piritta on Jul 31, 2015 22:25:53 GMT 2
Hitsinpimpulat.
Niin paljon muutoksia. Niin pirun paljon muutoksia. Vatsa tuntui olevan jatkuvasti muljahtamaisillaan, kun pohdin kaikkea meneillään olevaa. Että pitikin ottaa hommaksi hevosenvaihto häiden alla, kun muutakin tekemistä olisi ollut. Että pitikin hämmentää pakkaa entisestään.
Hymyilin kuitenkin vakaasti tallin tyttösille, jotka ahkerina puunasivat hoitohevosiaan, lakaisivat käytäviä, puhdistivat varusteita ja muuten vaan parveilivat ympäriinsä. En ollut kertonut tämän viikonlopun ohjelmasta muille kuin Lynnille, ja tietysti Annelle, jonka täytyi tietää, miten hevoset hänen tallissaan liikkuivat. Toivoin, että saisin lastata pitkäaikaisen hevosystäväni kaikessa rauhassa. Väinö ei tarvinnut hälinää ympärilleen lähtiessään uuteen kotiin. Se viihtyisi siellä erinomaisesti ja pääsisi jopa parempiin treenipuitteisiin kuin mitä edes Seppeleellä oli sen omimman lajin kannalta tarjota. Vänrikinmäellä piisasi maastoesteitä kuin parhaassakin hevosurheilun keskuksessa. Siellä Väinöä odottaisi myös Lynn, joka pitäisi hevosta kuin omaansa. Heli ja Antero olivat tarttuneet ehdottamaani ja Lynnin hyväksymään diiliin.
Oli mukava tietää, että taluttaessani Väinön huomenna autoon, en taluttaisi sitä samalla pois ulottuviltani. Lynn kyllä kertoisi, mitä hevoselle kuuluisi tästä eteenpäin - ja tietysti näkisin heitä valmentaessani ratsukkoa rataesteiden parissa. Odotin uutta järjestelyä innolla.
Vielä enemmän kuin häiriötöntä lähtöä Väinölle toivoin kuitenkin rauhallista saapumista uudelle tulokkaalle. Minua ei ollut kovinkaan usein jännittänyt mikään samalla tavalla kuin nyt käsillä oleva uusi kertomus. Sallin sen itselleni - olinhan ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Enemmän kuin omia häitäni minä jännitin kaikkea sitä, mitä ylihuominen toisi mukanaan.
Näin kahdenkymmenenkahdeksan ikävuoteni kynnyksellä minä olin tekemässä kaksi asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Astuisin avioliiton lisäksi ensimmäistä kertaa niin kutsuttuun kavioliittoon.
Kilpaurani uusi alku oli käsillä. Pian minulla olisi tallissa ensimmäinen oma hevoseni. Estehevonen. Elämällä oli tapana järjestää kummallisia käänteitä, ja oli itsestä kiinni, uskalsiko niihin tarttua vai käpertyikö kerälle ja toivoi kaiken säilyvän ennallaan. Minä tartuin useimpiin eteeni osuneista mahdollisuuksista. Olin kai seikkailunhaluinen, tai muuten vain keskivertoa uteliaampi näkemään, mitä muutokset toisivat tullessaan. Niinpä minulla olisi pian käsissäni melkoinen kultakimpale - tai, sanotaan, että kyseessä olisi hopeakimpale. Sulhaselle tulisi paha mieli, ellei hän saisi pitää kultakimpaleen virkaa itsellään. Sitä paitsi hopea kuvasi hevosta paremmin.
Juniorivalmennettavani oli vanhempineen haukannut liian suuren palan hakiessaan Hollannista uuden ratsun. Se hevonen ei ollut, ainakaan vielä, mikään juniorihevonen. Se oli liian vihreä itsekin toimiakseen nuoren ratsastajan kilpa- ja treenikumppanina.
Hevosessa kuitenkin oli sitä jotakin. Minä käytin puhujanlahjojani ja junailin vaihtokaupan: ehdotin junnulleni käyntiä Seppeleessä kokeilemassa hevosta, josta Anne halusi luopua ja joka sopisi paremmin hänen käyttöönsä. Lupauduin myös auttamaan uuden kodin saamisessa hevoselle, joka oli osoittautunut virheostokseksi. Minä toivoin, ettei se ollut virheostos enää nyt, kun olin itse kirjoittanut nimeni kauppakirjaan ja pulittanut siitä sievoisen summan. Minun maksamani summa oli takuulla jättänyt junioriratsastajan vanhemmat plussan puolelle tässä kaupassa. Niin mukava hevonen kuin Hyperion olikin, olivat he saaneet sen halvemmalla kuin ensimmäisen yksilönsä.
Hampaita ja vyötä kiristellen selviäisin kyllä tästäkin kriisistä, kiitos vaan kysymästä. Hevonen oli ollut ehkä hieman turhan iso investointi minun lompakolleni, mutta mikäli se ei olisi joka pennin arvoinen, leviäisin kyllä takamukselleni silkasta hämmästyksestä. Voi veljet, että siinä oli sitä jotakin! Miten se katsoikin minua niin syvälle sieluun ja sanoi viettelevällä äänellä: "Osta minut, nainen."
(Ehkä vielä muutama vuosi sitten olisin saattanut sanoa tässä kohti, että voi kun se olisi ollut mies hevosen sijaan, joka jalat vei sillä lailla alta ja ajatukset päästä. Tai siis tietenkään en olisi ruvennut mihinkään ostopuuhiin, mutta olisin saattanut kuvitella olevani itse aika myyty. Äh, hölmön pähkäilyjä.)
Ja minä ostin.
Hevosen!
Voi veljet.
Olinkohan ihan viisas?
Mutta minkäs sille mahtoi. Jos elämään asteli joku tyyppi, joka sai sydämenkuvat väikkymään silmissä, sukat pyörimään jalassa ja perhoslaumat joukkovaellukselle kaikkialla kehossa, sitä oli typerä, ellei tarttunut siihen hetkeen. Ja tyyppiin - jolla nyt tässä tapauksessa oli sattumalta neljä jalkaa ja kaunis kaula.
Ps. Saatan olla muutaman seuraavan viikon ajan aika onnipöllyssä. Suokaa anteeksi.
|
|
|
|
Post by Piritta on Aug 1, 2015 18:14:33 GMT 2
Väinön karsina käytävän päässä oli tyhjä. Ei ollut kulunut montaakaan tuntia siitä, kun olimme lastanneet sen yhdessä Lynnin ja Helin kanssa autoon ja lähteneet tallin pihasta. Hevosen lähtöä oli osunut paikalle todistamaan muutama tytöistä, ja olivat tainneet tietää, ettemme olleet matkalla kilpailuihin. Olimme ajaneet Vänrikinmäelle, missä Väinön uusi koti Mallaspuron tallissa odotteli sievänä ja valmiiksi laitettuna - heinäkasaa myöten. Väinö osasi tietysti arvostaa tarjoiltuja eväitä, eikä uudesta kodista tullut sen kummempaa numeroa. Sille päivä oli aivan tavallinen, yksi päivä muiden joukossa vain. Niin oikeastaan minullekin. Siksi olinkin vähällä hämmästyä, kun Salman pää pilkisti Väinön karsinan oven takaa ja näytti jokseenkin huolestuneelta. Olin siistimässä karsinaa aivan kunnolla ja se näytti työni jäljiltä siltä, kuin yksikään hevonen ei olisi laskenut jalkaansa sinne pitkään aikaan. "No hei, Salma!" tervehdin reipasta ja tunnollista sponsoriratsastajaamme, joka oli todellinen esimerkki hyvän tallihengen luojasta. "Voinko mä auttaa sua jotenkin?" "Moi vaan Pirre. Ei mulla oikeastaan mitään", nuori brunette sanoi, mutta pulautti sitten ensimmäisen kysymyksensä ulos. "Tänäänkö Väinö todella lähti? Sekö ei tule takaisin?" "Ei. Se meni Lynnille Mallaspuroon", vastasin ja hymyilin rauhallisesti. "Sillä on siellä hyvät oltavat ja mahtavat treenipuitteet." "Okei", Salma sanoi. "Oletko sä ihan okei?" Kohotin kulmiani yllättyneenä. "Tietysti mä olen ihan okei", sanoin kummastuneena. "Ei Väinön pitänyt olla mulla alunperinkään kuin sen aikaa, että sille saataisiin hyvät näytöt myyntiä varten. Nyt sillä on sellaiset ja paljon enemmänkin." "Ai, no hyvä. Tallissa vaan kiertää... kaikenlaisia spekulaatioita." "Oho! Oi, kerro ihmeessä", kiinnostuin välittömästi. "Ensinnäkin moni pelkää, että sä olet lähdössä. Menet jonnekin muualle töihin - vaikka ulkomaille - tai jotain", Salma paljasti. "Ja sitten on niitä, jotka, hmm, no. Tietäen, että sä olet tämänkesäinen morsian... No, hurja huhu kertoo, että annoit Väinön pois, koska olet jäämässä äitiyslomalle." Nauroin hersyvästi. Että minä sitten rakastinkin työskennellä paikassa, jossa ympärillä oli aina montakymmentä tyttöä, joilla oli toinen toistaan vilkkaampi mielikuvitus! Pyyhkäisin naurunkyyneleen silmäkulmastani ja hymyilin Salmalle, joka suli itsekin rennompaan hymyyn. "Oi, en mä ole lähdössä minnekään, enkä ajatellut jäädä hevosettomaksikaan pitkäksi aikaa", paljastin. "Ja sitä paitsi, ratsastanhan mä sun poikaystäväsikin hevosta. Kyllä mä olen täällä ihan jäädäkseni, oli Väinön paikka sitten missä tahansa." "No hyvä", Salma hymyili. Lähdimme yhdessä kävelemään kohti tallin toista päätyä, kun olin saanut karsinan itseäni tyydyttävään kuntoon. Vilkaisin vieressäni astelevaa neitokaista. "Mitä sulle kuuluu?" kysyin tältä. "Miltä tallin uudet kuviot tuntuvat?" Salma kohautti olkiaan. "Kyllä kai kaikkeen sopeutuu." "No ihan varmasti. Sun asenteellasi sopeutuisi varmaan paljon kurjempiinkin oloihin", sanoin. "Ei vaan auta jäädä vellomaan asioihin, joille ei juuri voi mitään." Niin olisin halunnut sanoa monille muillekin nuorille ympärilläni. Kaikki eivät ottaisi elämänviisauksia avosylin vastaan, mutta Salma nyökkäsi ja näytti kiitollisen ilahtuneelta, kun osoitin kiinnostusta ja välittämistä. Jotkut ratsastuksenopettajat saattoivat luottaa pelonsekaiseen kunnioitukseen. Minä tiesin, ettei se johtanut pitkälle. Siksi minulla taisikin olla tallillinen ystäviä ja osittain jopa sisarenomaisia hahmoja pelkkien asiakkaiden sijaan. Se jos mikä teki työstäni tuplasti mielekkäämpää. "Ja hei - miltä sun kalenterisi oikein näyttää? Nyt kun aletaan kääntyä kohti seuraavaa vuodenaikaa, on hyvä alkaa katsoa sun ja Bonnien treeniaikatauluja. Pistetään teidän yhteistyö uudelle tasolle tämän talvikauden aikana", lupailin ja sain Salman koko olemuksen kirkastumaan. Se sai minut hyvälle tuulelle.
Väinön uusia kuulumisia voi seurata sen nykyisessä päiväkirjassa. Ja pssssst! Se etsii myös vuokraajaa! |
|
|
|
Post by Piritta on Aug 2, 2015 21:42:07 GMT 2
Ulkona alkoi jo hämärtyä. Se jos mikä kieli kesän lopun lähenevän jokavuotiseen tapaan. Seisoin pihalla vastassa, kun auto kaarsi näkyviin koppi perässään rullaten. Kohotin kättäni tervehdykseksi miehelle, joka pysäköi luotsaamansa yhdistelmän tallin pihaan. Miehen teini-ikäinen tytär loikkasi autosta ulos isänsä vielä vetäessä avainta virtalukosta. "Me tultiin nyt", Paula sanoi ja hymyili minulle. "Siellä se jo malttamattomana tömistelee." "Niin kuuluu tömistelevän. Kiitos, että kuljetitte sen", sanoin sydämeni pohjasta. "Siitä oli mulle iso apu. Hei, Janne! Jouduit ilta-ajelulle." "Isi lähti ihan mielellään. Äidillä on siivousvimma, kun sen vanhemmat on tulossa huomenna viikoksi käymään", Paula virnuili ja sai isänsä naurahtamaan hyväntuulisena. "No, kieltämättä olen tuohon syyllinen", junnuratsastajani aina yhtä leppoisa isä tunnusti. "Appivanhempia varten siivoavan vaimon tieltä on paras luikahtaa jonnekin, missä ei koko ajan tee jotakin väärin. Sen oppii kyllä viimeistään viiden vuoden sisällä suhteen alusta, ellei ole poikkeuksellisen paksukalloinen yksilö." Nauroin. "Eiköhän oteta orhi ulos ihmettelemään, minne nyt on tultu", hymyilin. "Jösses, että se onkin iso!" päivittelin Paulan taluttaessa minun ympärilleen pälyilevän ja hirnahtelevan hevoseni ulos trailerista. "Väinöön tottuneena tuo on kyllä yksi kolossaalinen monsteri hevoseksi..." "Ja se on sun kolossaalinen monsterisi nyt", Paula sanoi päättäväisesti ja tyrkkäsi narun käteeni. "Sääli, etten pärjännyt sille, mutta kyllä mä olen vähän helpottunutkin, kun mulla on nyt Hype. Kerroinko mä jo, miten..." Paulan kertoillessa Hyperionin kotiutumiskuulumisia minä talutin uuden hevoseni sisään. Pysäytin sen käytävälle napsiakseni siltä suojat pois, ennen kuin pyöräytin valtavan harmaan hevoseni sille varattuun karsinaan. Paula ja hänen isänsä seurasivat perässä, Janne kantaen hevosen satulaa kainalossaan. Se oli sille toistaiseksi sopiva, mutta arvelin, ettei menisi kauan, ennen kuin joutuisin satulanhankintarumban pyörteisiin. Katsoin hevostani ja totesin, ettei se ollut muuttunut viime näkemän jälkeen: se oli yhä nuoren ja hontelon näköinen koipeliini, joka kaipasi vielä kovasti massaa ympärilleen näyttääkseen aikuiselta urheiluhevoselta. Veljet, että se olikin suloinen otus. Muistuttihan se hieman hirveä, mutta hieno hevonen siitä vielä tulisi, siitä laittaisin pantiksi vaikka oikean käteni. Paulan ja Jannen poistuttua kotimatkalle lähdin hakemaan hevoselleni heinää. Kun astelin heinäkassin kanssa kohti Suuren Harmaan lukaalia, keskeytti Anne iltatallin teon ja liittyi seuraani. "Täytyyhän se nähdä läheltä", hän sanoi avoimen uteliaana. "Kaikin mokomin. Täällähän se jo kuikuilee." "Jösses!" "Sanos muuta." "Siinä piisaa kyllä katsottavaa." "Onhan se melkoinen kirahvi..." virnistin samalla, kun häkeltyneisyydestään toipuva Anne ilmoitti: "Ihan sun näköisesi hevonen!" En voinut olla nauramatta. Kyllä se tosiaan oli minun tyyliseni hevonen. Tervetuloa kotiin, Ransu! |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!