Kärryillä
5. tammikuuta 2015
Joululoma oli lopuillaan. Aika oli kulunut taas hurjan nopeasti, tuumailin avatessani satulahuoneen oven. Huomenna olisi viimeinen lomapäivä ja sitten alkaisi koulu, ja ratsastustunnitkin pyörähtäisivät käyntiin Seppeleessä. Talli täyttyisi iloisista ja innokkaista tuntiratsastajista, ja tälläkin hetkellä käytävillä vallitseva hiljaisuus olisi poissa.
”Moi Clara!” Nadja huikkasi satulahuoneen perältä.
”Moi, mä en meinannu huomata sua kun olin niin ajatuksissani”, naurahdin brunetelle.
Tyttö hinkkasi tarmokkaasti sylissään olevaa Edin satulaa.
”Eiköhän tää ala olla puhdas”, Nadja huokaisi ja tarkasteli satulan kiiltävää nahkaa.
”On se ihan tarpeeksi siisti”, nyökkäsin.
Nadja nousi ylös ja nosti satulan telineeseen.
”Mä ajattelin tänään kokeilla ajaa Walmalla”, kerroin tytön viedessä puhdistusvälineet takaisin paikoilleen.
”Ai voiko Walmalla ajaakin?” tämä hämmästyi.
”No siis olen kyllä ohjasajanut sitä, mutta kärryjä en ole vielä aiemmin kokeillut”, selitin innokkaasti. ”Anne antoi mulle luvan viime keväänä opettaa Walmalle ajoa, niin nyt aion viimein laittaa kärryt ponin perään.”
”Mutta pystyykö täällä ajamaan kun on niin paljon lunta? Tuskin Seppeleessä on pikkuponille sopivaa rekeäkään”, Nadja mietti.
”Rosa ja Cella kävivät tiellä tänään maastossa, ja ne sanoivat että se on aurattu. Eiköhän siellä pysty ajamaan”, epäilin. ”Haluutko tulla mukaan?”
En ollut ajanut kärryillä pariin vuoteen, joten otin mielelläni jonkun kaverin varmuuden vuoksi mukaan, ettei kävisi huonosti. Nadja innostui heti asiasta ja päätimme hakea ensin kärryt ja etsiä kaikki valjaat valmiiksi.
”Osaatko sinä laittaa Walmalle nuo varusteet?” Nadja kysyi puolisen tuntia myöhemmin, kun Walma seisoi harjattuna hoitokatoksessa.
Pikkuiset ponikärryt odottivat katoksen ulkopuolella. Edessämme oli kasa remmejä, hihnoja ja solkia – siis valjaat.
”Öö, olen mä joskus laittanut valjaat, mutta siitä on jo aikaa”, totesin. ”Ei auta kuin kokeilla!”
”Sila laitetaan ainakin selkään.”
”Tämä on varmaan rintaremmi, laitetaan se vaikka seuraavaksi.”
”Hei tää on mahavyö!”
”Mikä tää sitten on?”
Hihnojen ja lenkkien sekamelskasta alkoi hiljalleen erottua valjaiden eri osia. Selustin, mahavyö, rintaremmi ja häntäremmi oli helppo laittaa paikoilleen, mutta jäljelle jäi vielä muutamia epämääräisiä hihnoja, jotka eivät tuntuneet sopivan mihinkään.
”Mutta mihin aisat laitetaan sitten kiinni?” ihmettelin.
”Meidän kannattaa varmaan pyytää apua”, Nadja totesi.
Kuin tilauksesta Pyry asteli tallin pihalle taluttaen Reinoa.
”Hei, Pyry!” huikkasin ja vilkutin pojalle, jotta tämä huomaisi meidät.
Poika kääntyi katsomaan ja huomasin tämän kasvoilta lievän säikähdyksen.
”Öö siis, kun sinähän ajoit reellä jouluaattona, niin voisitko auttaa meitä vähän Walman valjaiden kanssa kun me ei oikein osata laittaa näitä juttuja”, Nadja selitti kiireesti.
Pyry vilkuili ympärilleen empien, mutta asteli kuitenkin hoitokatokselle.
”Reinon valjaat on kyllä aika erilaiset kuin nuo ponivaljaat”, poika mutisi ojentaen Reinon narun käteeni.
Pyry otti yhden hihnan käteensä ja käänteli sitä epävarmana. Saatoin melkein kuulla, miten aivot raksuttivat tämän pään sisällä.
”Tällä laitetaan aisa kiinni valjaisiin”, poika totesi ja pujotti remmin kömpelösti paikoilleen. ”Ja tää on varmaan se varmistusjuttu”, hän lisäsi. ”Se tulee kai tähän.”
”Okei, kiitti tosi paljon kun autoit, eiköhän me seuraavalla kerralla osata itse”, hymyilin helpottuneena ja ojensin Reinon riimunnarun pelastavalle enkelillemme.
”Noh, eipä mitään…” Pyry mutisi ujosti kevyen punan noustessa tämän poskille.
Nörttipoika kohensi silmälasejaan, nykäisi ruunansa liikkeelle ja poistui nopeasti paikalta tallin puolelle.
Pojan mentyä virnistimme Nadjan kanssa toisillemme ja aloimme hommailla kärryjä ponin perään. Olikin aikamoinen operaatio meiltä kiinnittää aisat tukevasti paikoilleen Walman hivuttautuessa kokoajan kohti tarhoissa olevia muita poneja. Lopulta oimme valmiita ja hengästyneinä kiipesimme kärryihin.
Otin ohjat epävarmasti käteeni. Onneksi Walma lähti oma-aloitteisesti liikkeelle, sillä itse en olisi tiennyt parempia keinoja liikkeellelähtökäskyyn kuin maiskuttaminen. Ohjasin ponin pientä metsätietä pitkin maantielle. Walma sipsutti hämmentyneenä eteenpäin ja vilkuili aluksi taukoamatta perässään olevia kärryjä.
”Ei mitään hätää, tyttö”, yritin rauhoitella, vaikka epävarmuus kalvoi mieltäni.
Entä jos kaikki ei sujuisikaan hyvin?
Olimme kävelleet tietä pitkin noin kilometrin matkan, kun Nadja ehdotti, että pyytäisin ponin raviin. Maiskutin Walmalle ja hipaisin raipalla ponin takamusta. Pallero kiihdytti raviin. Pienet kaviot viskoivat lunta ja jäätä silmillemme.
” Mä en näe mitään!” kiljaisin.
Huuto leikkasi ilmaa ja sai jo valmiiksi hermostuneen Walman hypähtämään säikähtäneenä sivuun tieltä. Poni upposi polviaan myöten hankeen. Kärryt törmäsivät lumipenkkaan ja olivat kaaduta, kun Walma loikkasi takaisin tielle. Tarrasin kärryjen laitaan kaksin käsin ja onnistuin pysymään kyydissä.
”Pidä kiinni!” huusin Nadjalle, kun poni lähti pinkomaan täyttä laukkaa tiellä.
Jouduin nipistämään silmäni kiinni Walman kavioista lentävän lumen takia. Hapuilin ohjat käteeni ja vedin niistä päättäväisesti. Walma puri kiinni kuolaimeen ja jatkoi päätöntä juoksuaan tiellä. Nykäisin paniikissa lujaa ohjista ja tunsin, kuinka kuolain luiskahti pois tamman hampaiden välistä. Pidin ohjat tiukalla ja sain Walman hidastamaan käyntiin.
”Se oli kamalaa!” Nadja puuskutti pyyhkien lunta kasvoiltaan. ”Mieti jos auto olisi tullut vastaan!”
Pysäytin Walman ja laskin kädet syliini. Tunsin itseni aivan voimattomaksi, kun tilanne oli viimein ohi.
”Meidän täytyy tarkistaa, että Walma on kunnossa”, totesin ja lykkäsin ohjat Nadjan käteen.
Riensin Walman luo ja tarkistin ponin läpikotaisin mahdollisten vammojen varalta. Helpotuksekseni en löytänyt tammasta mitään erikoista. Ponin kyljet tosin kohoilivat ja sen kaula oikein höyrysi.
”Hieno tyttö. Anteeksi kun säikäytin sut”, mutisin halaten ponin pörröistä kaulaa.
Walma tökkäsi minua turvallaan kuin sanoen: ”Ei mitään hempeilyjä, mennään jo kotiin!”
Clara&Walma
108hm