|
Post by Anne on Aug 17, 2013 17:43:31 GMT 2
17.8.2013
Vesisade oli kastellut maastoretkeläiset täysin. Junnumaastoilijat liukuivat ratsujensa selästä pois pihamaalla. Aristo pärskähteli allani ja selästä käsin ohjeistin ratsastajat hevosineen talliin. Siirryn Ariston kanssa vielä maneesiin ja keräilin ohjia tuntumalle. Angloarabi viskasi päänsä ylös, mutta annoin sille pohjetta ja myötäsin kädellä, jolloin hevonen asettui peräänantoon.
Salma treenaili Bonniella koulukiemuroita maneesin toisessa päässä. Sisimmässäni vihlaisi ikävästi, niin kuin aina, kun muistin jonkun tekemättömän asian. Viimeaikoina sponsoroidun ratsastajan valmennus oli jäänyt lähes kokonaan. Muutamat huikkaukset näin selästä olin Salmallae heittänyt, kun olimme kentälle samaan aikaan osunut. Ja olihan tyttö käynyt ahkerasti tunneille. Tunsin kuitenkin, että Salman ja Bonnien vähäinen kilpaileminen oli oman ajanpuutteeni seurausta. Jatkossa merkkaisin kalenteriin kaksikon valmennuksen vähintään joka kuukaudelle.
Aristo ravasi lennokkaasti ja alkoi työntää selkäänsä ylös. Töksähtävä ravi muuttui pehmeämmäksi ja hevonen alkoi pärskiä. Salma lopetteli omia treenejään. Harmaa tamma venytti kaulaansa nautinnollisesti, Salma oli tiputtanut jalustimet pois ja venytti jalkojaan.
Otin vielä laukkaa Aristolla ja kokeilin laukanvaihtoja. Sain pari onnistumaan, mutta hevosen kanssa olisi vielä paljon tekemistä, sen verran usein se jäi ristilaukalle.
Sateen ropistessa maneesin kattoon annoin Aristolle pitkät ohjat ja siirryin Bonnien viereen kävelemään.
- Voitaisiin aikatauluttaa sun valmennukset nyt kunnolla, sanoin Salmalle. - Juu, kuulostaa hyvältä, salma vilautti hymyn. - Ja Elli voi vetää sulle muutamia kavalettitreenejä, jatkoin. - Sopii mulle, Salma nyökkäili. - Muuten milloin ne länkkäritunnit alkaa? Niistä kay kauhea juoruilu, että mitkä hevoset menee ja noin? - Aloitetaan ensi viikolla. Kride tulee ne pitämään. Meillähän on Myntti, jolle on vähän enemmän westernkuvioita opetettu. Sitten Humu oli aikoinaan länkkäritunneilla, sille löytyy sopiva satulakin. Huiskan kanssa ajattelin laitaa sinne, on kuitenkin hermoja siihen, että jos portteja avataan tai puomitraileja käydään läpi. Huiskan satula käy myös Reinolle, joten se saattaa välillä olla tunneilla myös. Sitten meillä on yksi shetukoille sopiva satula, jos tulee lapsi mukaan, selostin. - No, nyt mulla on sisäpiirin tietoa, Salma virnisti. - Pääset pätemään, naurahdin. - Joo.
Veimme hevoset talliin. Kassu vietti iltapäivätaukoaan ilmoitustaulun vieressä olevalla penkillä. Juoden kokista ja syöden pitsaa.
- Arskan voi heittää tarhaan, kunhan se on syönyt päiväkaurat, sanoin pojalle.
Kassu nyökkäsi posket pitsasta pullottaen.
- Muutes, milloin me aloitetaan ne su ratsastustunnit? hymyilin.
Poika meinasi tukehtua pitsaansa, mutta sai sen kuitenkin ihmeen kaupalla nieltyä. Ohuen kaulan sisällä liikkui jotain kohti vatsaa. En ollut varma oliko se aataminomena vai pitsapala.
- Ratsastus.. what? - Eiks me kesällä jo puhuttu, että lomien jälkeen aloitetaan treenit? - Joo, Kasper sanoi äänellä joka oli samaan aikaan hyvin miehinen ja ehkäpä naisellinenkin. Ääni oli käheä, jopa möreä, mutta tuli ulos suusta sellaisella epävarmalla pihahduksella, että jokaisen sanan looputavulla kuului pehmeänkimeä korotus. Aivan kuin poika olisi saattanut sanat suustaan viimeisillä voimillaan. - Okei, palaan asiaan. Yritetään löytää sulle joku hyvä hepo.
Poistuin kohti kotitaloa. Nyt oli 'ylimääräisiä' tunteja sopvittu kahdelle eri henkilölle. Ja myös hieman eri tasolla. Syksy uhkasi rysähtää päälle ja tohinalla. Ja niin se aina tekikin.
|
|
|
Post by Anne on Sept 25, 2013 13:23:06 GMT 2
Esittelyssä esteopettaja - Pirre tuli taloon
|
|
|
Post by Anne on Oct 14, 2013 19:20:03 GMT 2
14.10.2013
Olin niin iloinen, kun viimeinen tunti oli sennutunti. Koko päivän olin jutellut lasten ja nuorten kanssa, yhtään yli 15-vuotiasta ei ollut näkyny mailla eikä halmeilla.
Edi lahnaili lyhyen 45-vuotiaan tädin alla. Pyysin naista antamaan raippaa voikolle ponille. Täti hipaisi kevyesti hevosen lautaselle, niin kevyesti, että Edi tuskin tunsi raippaa, mutta päätti pukittaa silti. Kehnon tasapainon omaava nainen löytyi pian maneesin hiekan seasta. Ähh, en olisi millään jaksanut. Käskin kaikkien pysähtyä ja pyydystin luimivan Edmundin. Tämän jälkeen kysyin naisen vointia. Kaijan vointi oli hyvä, pientä tärähdystä vain. Avustin Kaijan takaisin selkään ja jatkoimme ravityöskentelyä. Edi hiihteli edelleen syvällä maneesin hiekassa, mutta Kaijan rohkeus ei riittänyt voikon patistamiseen.
- Kaartoon ja kiitos tunnista! kuulutin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Ihanaa, päivän viimeinen tunti oli ohi!
Tallissa hevosia laiteltiin yöpuulle. Vastaani käveli iltatallia tekevä Kasper. Aikuinen = luksusta, ajattelin.
- Moi, Kassu! Tultiin juuri jatkolaisten kanssa talliin. Viitsitkö tsekata vielä Lailan loimituksen, Ilona ei tänään pääse? Yöksi fleece.
Punapää nyökkäsi. Kaikessa hiljaisuudessaan Kasper oli osoittautunut oivaksi työntekijäksi; ei ollut liiemmin imenyt hällä väliä -asennetta Jaakosta eikä vikitellyt tyttöjä, ainakaan tietmäni mukaan. Toisaalta tallilla kuhisi testosteronivoittoisia hahmoja jo useampiakin: oli poniratsatsaja-Roberttia, koulu-Däniä, kilpailevaa estejannua Jesseä sekä uutta verta, Eetua. Tallityöntekijöidemme lisäksi. Kaikilla varmasti oma ihailjakuntansa, Kasperilla epäilemättä pienin.
Kapserin häipyessä iltakauroja jakelemaan satulahuoneesta asteli ulos Reega satula sylissään.
- Maneesiin menossa? kysyin. - Juu, ihanaa kun se on tyhjillään, Reega hymyili. - Pääsen päivisin tätä nykyä niin harvoin. - Jos tartteet suden kanssa liikutusta, kysy vaan. Ellilläkin olisi hinku ratsastaa enemmän, vihjaisin.
Reega mutisi puolihyväksyvän vastauksen ja jatkoi Suden luokse.
Tädit saivat pian hevosensa hoidettua ja hipsivät yksitellen autoillensa. Talli hiljeni, kuului vain rauhoittava hevosten rouskutus ja muutama kolahdus, kun Reega ja Susi poisituivat maneesiin. Minä poistuin kotiin, koko viikko olisi vielä edessä.
|
|
|
Post by Anne on Sept 23, 2014 14:49:40 GMT 2
23.9.2014
Taivas kelmeili harmaana. Lämpötila oli tipahtanut lähelle nollaa ja muutama lumihiutalekin oli aamulla satanut. Istuin kentällä Huiskan selässä ja annoin sen kävellä uralla. Krister makasi sängyssä keuhkoputkentulehduksessa ja western-tunti oli jouduttu perumaan. Oma tietämykseni lajiin oli niin heikko, että en viitsinyt kiusata maksavia asiakkaita puolitehoisella tunnilla; Krister siirtäköön sen tulevaan. Terapiatunti oli päättynyt ja olin nopeasti vilkaissut tuntilistoja ja huomannut, että ilman länkkäriä Huiskan tunnit tänään todella rajoittuisivat terapiakävelyyn. Suomitammalla oli valmiiksi satula selässä, joten oli hypännyt sen selkään, olisihan tässä tunti peliaikaa.
Kun Huiska käveli, tekstasin Pirrelle, että tulisi treenaamaan Myntin, mikäli ehtisi. Puoliveritamman tämän päivän liikuntakohtalo oli Huiskan kaltainen, ja se tamma vaipui jokaisesta vapaapäivästä yhä syvemmälle kohmeuden maailmaan. Tiistai ei ollut Pirren työpäivä, mutta tiesin hänen tulevan treenaamaan Väinön joka tapauksessa. Esteope hoitelisi toisen hevosen siinä sivussa.
Huiska alkoi pärskähdellä ja ratsastin sitä pohkeella kohti pitempää askelta ja annoin sen venyttää kaulaa. Tästä pitkästä asennosta siirsin tamman raviin. Se siirtyi melko kevyesti etupainoiseen, karkeaan raviinsa. Askel ei ollut iso, mutta puoliverisen pyöreään raviin tottuneena satulassa oli hieman epämiellyttävä olla.
Tein nostavia ohjasotteita ja yritin saada tammaa irti kuolaimesta. Ratsastin sitä painolla takaisille ja pyrin olemaan todella nopea kädellä. Vähitellen tamma antoi periksi ja nousi etulinjastaan, edes jonkun verran. Otin hyvässä muodossa vielä muutamat avot ja taputin sitten Huiskaa kiitokseksi. Annoin sen taas venyttää ja taivuttelin sitä molemmille puolille pitkässä muodossa, lavat auki. Kun liinakko tuntui hyvältä, päästin sen käyntiin.
Vein tamman talliin ja pyysin Kassua loimittamaan sen. Tamma oli hionnut mukavasti, vaikka treeni oli periaatteessa kevyt. Kuitenkin aina, kun tuntihevonen joutui ottamaan uusia lihaksia käyttöön, oli se sille raskasta.
Vilkaisin vielä sivusilmällä Kassun puuhia. Jep, poika tiesi ensin kuivata Huiskan märän karvan (ja se oli melko märkä klippaamattomilta alueilta). Sitten Kasper tottuneesti heitti verkkoloimen tamman selkään. Huiska ei käytännössä kuivatusloimen lisäksi muita loimia käyttänytkään.
Hyvillä mielin lähdin kohti miniponikaaosta. Huiska oli ollut hieno!
Ja ainiin, se Kristerin vointikin pitäisi tsekata jossain välissä...
|
|
|
Post by Anne on Oct 13, 2014 14:22:18 GMT 2
Arkikuvia "Mikset säkin tuu feisbuukkiin. Nytkin siellä on sellainen arkikuvahaaste meneillään. Ihmiset laittaa viisi kuvaa arjestaan, aatele miten upeeta. Jäät niin paljosta paitsi." Oli eräs tuttavani todennut viime keväänä, kun olin taas missannut kutsun ties mihin tärkeään tapahtumaan. Faceen en liittyisi vaikka mikä olisi, eikä minulla siihen ollut aikaakaan. Ratsastuskoulun pyörittäminen vei hereilläoloajasta 85% ja viimeiset prosentit yritin omistaa Topille ja hetkittäin Kristerillekin. Mutta tuttavani puheet arkikuvista olivat jääneet pyörimään päähäni ja tänään, jostain kummans syystä, aloin oikein urakalla miettiä millaista se arki oikeastaan olikaan, ja millaiset kuvat ehkä siitä julkaisisin. ~Arkikuva 1~ On lokakuinen iltapäpivä. Tunnit pidetään jo maneesissa, sen verran sataa. Emmy on lähdössä Patronin kanssa pienelle lenkille, Pyry puunaa hoidokkiaan puomeilla. Kasper kuskaa päivän viimeistä turvesatsia tallille. Kaikki hälinä on keskittynyt olkkariin ja maneesille, muualla tilalla on ihanan rauhallista. ~Arkikuva 2~Jason on ollut pienellä retkellä Huiskan ja äitinsä Odelien kanssa. Odeliellakin olisi selvästi hinku hevosen selkään, mutta pyöristyvä masu estää sen tällä hetkellä. Niinpä Jason pääsee valtaisan ohjeistusryöpytyksen pyörteisiin. Pieni maastolenkki ei ehkä ollutkaan niin rentouttava? (En oikeasti julkaisi tällaista kuvaa ilman kuvattavien lupaa. Kiinnitin vain tilanteeseen huomiota, ihanan arkista! =)) ~Arkikuva 3~Arkeen kuuluu vahvasti myös Topin treenaus. Onneksi Däni on paljon auttamassa ja liikuttamassa hevosta. Topin kanssa ollaan päästy huimasti eteenpäin. Hevonen on kehitynyt liikkeiltään ja lihaksiltaan ja omakin ratsastus on petraantunut siitä vaativa A-tasosta, josta lähdettiin viitisen vuotta sitten liikkeelle. Onneksi Topi löysi itsensä kouluratsastuksesta, vaikka sen kanssa nuoruusvuodet olivatkin melkoista hakemista. Ihana, oma kasvatti, joka jaksaa ilahduttaa päivittäin, vaikka ei olekaan mikään helpoin ratsastettava. ~Arkikuva 4~Iloisia estetreenejä supermahtavan Pirre-open johdolla. Tallin ylpeys: sponsoroitu ratsukko Salma&Bonnie kehittyy koko ajan ja kaksikon yhteistyötä on ilo seurata. ~Arkikuva 5~Poni ja kännykkä, niistä on nykytyttöjen onni tehty =) Inkeri istumassa taas Sirpan boksissa ruoka-aikana, mikä on visusti kiellettyä. Ja räplää vielä puhelintaan siinä samalla. Noh, molemmat näyttävät tilanteeseen tytytväiseltä, joten hipsin boksi ohi, muka kuin en huomaisi mitään =)
|
|
|
Post by Anne on Aug 4, 2015 8:57:41 GMT 2
Kadonneet ponitperustuu heinäkuun 2015 alkunpuoliskolle
|
|
|
Post by Anne on Sept 9, 2015 15:38:10 GMT 2
9.9.2015 Ostoksia Katsahdin hymyillen varustekasaa, jonka Jonkajärven ratsastuskoulun omistaja, Sini, kantoi eteeni. Päällimäisenä pinossa koreili kellertävä satulahuopa, jota koristivat violetit pisarat. - Entinen hoitaja oli ommellut tuon, Sini hymyili ja osoitti voilokkia. - Se on aika söpö. - Tulee ihan lapsuus mieleen, hymyilin itsekin, kun mieleeni muistui My Little Ponien ensimmäisen polven hahmot. - No, onneksi hevonen on kuitenkin ihan oikea, Sini lohdutti. - Ja onneksi pääsee hyvään kotiin. Lemoni on tuntihevonen henkeen ja vereen. Nyökkäsin. Olin ratsastanut lämppäritamma Lemon Dropin viime viikolla pariin eri kertaa. Ja olin samalla vakuuttunut, että ravihevostaustastaan huolimatta tämä yksilö olisi oiva lisä Seppeleen hevosjoukkoon. Tarvitsin kipeästi lisää alkeis-jatkotasolta alkaen sopivia tuntihevosia, aloittelevien aikuisratsastajien määrä kun nousi koko ajan. Ja tämä tamma oli juuri siihen tarkoitukseen sopiva: hyväsydäminen miellyttäjä, jolla saattoi rauhassa opetella ratsastuksen alkeita. - Harmi, että joudutte lopettamaan toiminnan, sanoin Sinille. Jonkajärven ratsastuskoulun vuokramaalle oli tarhojen ja kentän kohdalle kaavoitettu asuntoja, joten koko yritys joutuisi lopettamaan toimintansa. - Ei voi mitään, Sini totesi. - Siirryn itse pois yrittäjyydestä, mutta uusi työpaikka toisten leivissä löytyi jo. Onnittelin naista ja toivotin hyvää jatkoa tulevaan. Pakkasin Lemon Dropin tavarat autoon. Tamma muuttaisi talliin vasta lokakuun alussa, mutta vein jo kauppaan kuuluvat varusteet mukanani. Seppeleen toimistossa printtasin kuvan vaaelanruunikosta ja kiinnitin sen kuvan ja tiedot Tollon hoitajahakuilmoituksen viereen. Kukaan lisäkseni ei ollut vielä livenä nähnyt tammaa, odotin jännityksellä millaisen hoitajan se saisi. Lemon Drop
|
|
|
Post by Anne on Sept 13, 2015 10:54:01 GMT 2
13.9.2015
Haroin hiuksia päästäni. Seppeleen piha täyttyi autoista, laudoista ja metallitelineistä. Kyllä, läheisen rakennusfirman pojat olivat päättäneet aktivoitua sunnuntaina, ties missä vietelleet intiaanikesää tähän asti. Varsalaitumen katoksen purkaminen ja uuden, talvikäyttöönkin sopivan pihaton rakennusurakan oli määrä valmistua ensi perjantaihin mennessä. Makkosen pojat olivat kuitenkin pahasti aikataulustaan jäljessä. Ja mikä parasta, hommahan oli hyvä aloittaa siinä vaiheessa, kun Seppeleessä järjestettiin seurakoulukisat. Kisarauha olisi siis taattu..
Puutavaran lisäksi hevosia oli ripoteltu eri puolille pihaa kiinni harjauspuomeihin tai vastaaviin. Jakkarat olivat ahkerassa käytössä, kun tytöt tasapainoilivat niiden päällä letittäessään ratsujensa harjoja. Maneesin takaa ratsastuspolulta pihalle saapuivat pihatolta Solttu ja selässään Tuulia. Olin viimeaikoina työstänyt pikkuoriita kouluratsastuksen saralla, kun valjakkohommat olivat työteliäisyydensä takia jääneet vähemmälle. Solttu oli oikein mukava ja pehmeä ratsastettava, vaikka tapasi juosta välillä alata pois. Tänään kisaisin sillä helppo A:n treenausmielessä. Herra saisi myös totutusta kilpailutilanteeseen sekä yleiseen hälinään ja vilinään pihaton rauhan jäljiltä.
Komensin rakennuspojat raahaamaan tavaransa varsikselle ja ohjasin muutaman saapuvan auton edemmäs leirimökkien lähistölle. Tuulia vei Soltun hetkeksi aittaan ja lähdin tapaamaan kisatuomaria, vanhaa kurssikaveriani hevosopistolta. Ilma oli mitä mainioin: kuulas, kaunis syyssää. Toivoin todellakin, että nämä kisat eivät toistaisi viime viikon estekisojen huonoa karmaa. Jospa selviäisimme tästä päivästä normaalisti? Samassa vastaani käveli Daniel saappaat ja kannukset kiiltäen, riiputtaen käsissään Topin nivelkuolaimilla varustettuja suitsia. Vatsassani vihlaisi epämääräisesti. Jostain syystä en uskonut toiveeni toteutuvan.
|
|
|
Post by Anne on Oct 21, 2015 12:36:37 GMT 2
21.10.2015Olihan se todennäköistä, että tämän kokoisessa ratsastuskoulussa miltei joka vuosi ainakin yksi hevonen jouduttiin laittamaan pois. Ja ainakin useampi sairasteli vuoden mittaan. Useimmiten syynä oli hevosen jäykkyys ja sitä seuraava epäpuhtaus ja ontuminen. Toisinaan löytyi jotain vakavampaa esimerkisksi hankosidevammaa. Toisinaan lihakset vain jumittivat tai hevonen kolhi itseään tarhassa. Kaikkea oli nähty ja vuosien varrella usein hevoset oli saatu takaisin työkykyisiksikin. Viimeisimpänä menetyksenä rinnassa kaihersi vieläkin Sentti. Sentin poislähtö oli ollut niin epätavallinen ja traaginen kokonaisuudessaakin. Pahinta siinä oli ollut kuitenkin se, että herraa olisivat odottaneet ansaitut eläkepäivät pihatossa, olihan ikä jo näkynyt voikossa. Nyt sairastuneena oli toinen voikko. Edi oli alkanut liikkua epäpuhtaasti vaelluksen jälkeen ja olin ottanut sen heti pelkkään kävelytykseen. Eläinlääkäri oli tutkinut ponin ja mitään sen kummoisempaa ei ollut löytynyt. Ehkä rakenteesta aiheutuvaa lihasjumia ja -heikkoutta, jotka heijastuivat takaosan liikkeisiin. Toki vaelluksella oltiin ratsastettu pitkiä taipaleita jos jonkinmoisilla pohjilla, joten elättelin toiveita, että kyseessä oli jotakin ohi menevää. Koska eläinlääkin ja oman kokemukseni mukaan Edin olisi parasta liikkua nyt omaehtoisesti, ajattelin majoittaa sen uuteen pihattoon, joka oli remontoitu syksyn aikana varsakatoksen tilalle. Olin miettinyt pääni puhki, kenet laittaisin keltaisen karvakasan kaveriksi. Joku rauhallinen ja saman kokoinen, ulkona viihtyvä yksilö? Samaan aikaan olin Liekkijärven pihaton puolelta laittanut Soltun myyntiin. Se kun oli päässyt ratsukoulutuksessa hyvään vaiheeseen ja olisi erinomainen ratsu jollekin junnulle. Sopivaa ostajaehdokasta ei ollut vielä tullut vastaan ja kun Salmakin vietäisi rauhallisemman talven Bonan kanssa, tarvittaisiin Seppeleestä edustajaa kisakentille. Koulupuolen sponsoriratsukko? Ja alkuun tarhakaveri Edille? Siinä solttu nyt seisoi, Tuulian ratsastamana pihatosta Seppeleen pihassa. Syntymäkodissaan ja odottamassa uutta ihmistä itselleen. Iloisia ja surullisia uutisia jälleen kerran. Niinkuin ratsastuskoulussa tapana. -- Vielä kuvamaistiainen syksyltä: Anne ja Solttu Seppeleen seurakisoissa. Helppo A 6/9
|
|
|
Post by Anne on Jan 8, 2016 10:44:39 GMT 2
8.1.2016 Pakkasta ja uusi hamstrauksiaYmmärsin kyllä, miksi Krister oli vihainen. Minun oli pitänyt vain katsella kivaa ponia lastenratsuksi. Vain katsella. Ja nyt tallinpihassa seisoi söpön welsh mountain -tamman lisäksi sähläävä suuri ruunikko ruuna. - Mihin meinasit laittaa nuo? Krister puhkui kauluksesensa ja metsuripartansa takaa. Pakkanen oli pureva ja hevoset oli saatava sisään rauhaan. Olin tietenkin koko ajomatkan suunnitellut uusi järjestelyitä. Rokki pihattoon ja Venna ja uusi tamma aittaan jakamaan boksin. Ja ruuna Vennan karsinaan. Selitin vastauksen hätäisesti. Sain Krisulta vain tyytymättömän katseen vastaukseksi. - Kuka tämänkin jästipään kouluttaa? Krister uhosi epätyypilliseen tapaansa. Jokin tässä kuviossa sai miehen verenpaineet nousemaan. - No mä juoksutan ja sä ja Pirre ja Däni voi ratsastaa.. ja onhan meillä talli taitavia ratsastajia täynnä. Ja kyllä se perusjutut osaa. Tarvitaan lisää hevosia tunneille, kun on noita lomalaisia. Tiesin selitteleväni. Mutta Krisse ei vielä ollut nähnyt Lassen liikkuvan. Se jumalainen ravi, jonka olin bongannut Kievarlan tallin tarhasta. Se liito ja lento, josta suoraan näki, että hevosessa oli potentiaalia vaikka mihin. Kun Frankilla oli iso, löysä askel, joka lähinnä johtui ruunan lölleröstä, luisesta rakenteesta ja Lailalla pitkä, mutta tasainen ravi, niin Lassella sitten oli sitä joustoa, nostoa ja pontta. Sitä, mitä piti kouluhevosessa luonnostaan olla. Sitä, mitä ei vaikkapa Topista löytynyt kuin kaivamalla, treenaamalla ja eri nappuloita kokeilemalla. Lassella se vaan oli. Ja tiesin, että olisi kenties tuhlausta laittaa moinen ruuna tunneille, mutta nykyään tallien kilpailutilanne oli tiukka ja hevosia piti olla joka lähtöön. Kun edes muutama mamma rakastuisi Lasseen, olisi meillä ne vakiasiakkaat pedattu seuraavaksi viideksi vuodeksi. - Ja tuo poni sitten? Se on noin pieni? Tarviit sille jonkun ratsuttajan kanssa? Krister osoitti toppa-asuun käärittyä ruunivoikonpäistärikköä söpistystä. - Inkeri hoitaa, vastasin varmana. Se on tarpeeksi pieni ja osaava. Ja juuri tämmöisiä lasten poneja tarvitaan. Meillä on shetut ja Netta, sekä Venna, mutta muuten aivan liian vähän pikkuponeja. Sitäpaitsi ponit on helppohoitoisia ja terveitä. Krister murahti. Kasper astui ulos tallista. - Okei, Vennan boksi on nyt siivottu tälle uudelle.. Lassi vai mikä olikaan, punapää sanoi. Kasper ei vaikuttanut sen iloisemmalta kuin tulevan lapseni isäkään. Poika oli ylennetty vuodenvaihteessa tallimestariksi, Jaakon työsopparin loputtua. Kaksi lisää hevosta päivittäin hoidettavaksi.. tuskin Kassun unelma. Mutta lupasin hankkia lisätallintekijöitä piakkoin. Hevoset sujahtivat talliin. Jäin siirtämään traileria parkkipaikalle. Tiesin hormonien sekoittaneen pääni. Yleensä niin järkevä minäni hevosten kanssa oli kadonnut johonkin. Tulevan äitiyteni syövereihin, kenties. -- Tervetuloa talliin Lasse ja Trinity!
|
|
|
Post by Anne on Mar 31, 2016 10:58:41 GMT 2
31.3.2016- Joeysta oli maksettu varaussumma, mutta ostaja ostajasta ei ole kuulunut mitään ja sopimus raukesi eilen, päivittelin Kristerille. - Ei helpota tilannetta mitenkään. Varsa on vieroitusikäinen ja kouluttaakin pitäisi, aviomieheni tuskaili vierellä. Pääsiäisen jälkeinen arki oli alkanut surullisissa merkeissä Humun poistuttua. Tila tuntui tyhjältä ilman tammaa, joka oli ollut Seppeleessä jo kauan ennen kuin olin tullut kuvioihin mukaan. Tuo kiltti ja hyväsydämisen hassu tamma oli päässyt nyt lepäilemään ikiajoiksi. Vaikka koin surua ponin puolesta, oli suru melko lievää. Humu oli elänyt hyvän elämän tällaisella maalaisratsastuskoululla: ulkoillut päivät pitkät ja liikkunut monipuolisesti. Enemmän olo oli tosiaan tyhjä. Humu oli enemmänkin Seppeleen maskotti, söpöläinen, joka kuului joukkoon, hörisemään keskimmäiseen aittaboksiin ja pompottelemaan aloittelijoita tunneilla. - Jos laitetaan se pihattoon vielä kevääksi? Koulutetaan ja myydään sitten peruskoulutettuna? Saisi paremmat rahatkin, ehdotin. Kevät oli jo selvästi saapunut ja Seppeleen pihattoon mahtuisi vielä yksi hevonen. Joey saisi kivan kevään ulkosalla ja kesällä päästäisiin sitä kouluttamaan. - Tehdään näin, pidetään hiljaisessa myynnissä, Krister tuumasi ja ruksasi papereistaan yli jonkun kohdan. - Sitten oli ne remonttiasiat. Kentän aidat täytyy nyt keväällä uusia, kunhan maa sulaa. Ne on jo 13 vuotta vanhat, eikä mitkään laadukkaimmat. Sain hyvän tarjouksen paikallisilta timpureilta. - Ei kai niiltä pihaton tekijöiltä? - Ei, eri. - Hyvä. - Ja toinen kenttä tulisi meille tarpeeseen. Mutta budjetti on siinä ja siinä. Toisaalta olisi hyvä saada tulos vähän miinukselle verojen takia, Krister papatti. - Ja sitten viimeinen asia, Krister karisti kurkkuaan. - Muistatko, kun ratsastuskoulukauppojen yhteydessä aikoinaan Ellille on annettu optio kahteen karsinapaikan vapaaseen käyttöön? - En, vastasin ja kohtin kulmiani. - Noh, sopimuksessa on kohta tähän optioon, eikä se oli poistunut mihinkään, vaikka omistussuhteita on venkslattu silloin Jossun kanssa. Ja nyt.. -..Elli haluaa tuoda tänne hevosen? Krister nyökkäsi. - Perusteli sitä sillä, kun viettää nyt sitten tallilla enemmän aikaa, kun pitää niitä muutamia tunteja. Ja ratsastusintokin on kuulemma palannut. Kulmani olivat vileläkin koholla. Olin tuntenut Ellin melkein 20 vuoden ajalta, niiltä ajoilta, kun olin ollut vain hoitajana Seppeleessä ennen ratsastuksenopettajaopintojani. Jossain vaiheessa olimme olleet melko läheisetkin, mutta viime vuosina vähemmän tekemisissä tallin ulkopuolella. Olin aina pitänyt Ellistä, vaikka nainen oli hieman hemmoteltu ja hänen mieli kääntyili ahkerasti kuin tuuliviiri. Ellin äiti Kajsa oli aina pitänyt Ellillä hevosen ja teininä Elli oli tietenkin ollut tallin hierarkian ehdoton prinsessa. Nuorena Elli oli tuntunut pitävän kaikkea saamaansa itsestäänselvänä ja käyttäytynyt tietenkin ylimieleisesti, ainakin normaalin tuntiratsastajan näkökulmasta. Olin kehittynyt ratsastuksessa melko nopeasti ja Kajsa oli laittanut minut ratsastamaan omaa hevostaan sekä kouluttamaan myöhemmin tuntihevosia. Oltiin ystävystytty Ellin kanssa ja ihan mukavaksi tytöksi punapää oli osoittautunut. Ja hyvä ratsastajakin hän tietenkin oli, koko lapsuus hevosen selässä. Olin lähtenyt opiskelemaan ja kun palasin takaisin, oli Seppele, silloinen Ellin ratsutalli, myynnissä. Pienoinen lama ja Kajsan 70-luvulta peritty tyyli pitää tallia eivät olleet johtaneet suuriin voittoihin. Tämä taisi olla ensimmäisiä tosielämän paikkoja Ellille. Nuori nainen kimpaantui mahdollisesta köyhyydestä ja alkoi hakemaan kauppakorkeakouluun, halusi tutkinnon, josta saa mahdollisimman turvatun elämän. Ostin ratsastuskoulun ja kovalla työllä saatiin tallitoiminta voittoisaksi. Elli kävi Celen kuoltua aina silloin tällöin ratsastamassa ja koulutti hevosia valjakkoajoon muutamilla talleilla. Mutten uskonnut, että nainen haluisi oman hevosen. Ja vielä nyt. - Tsekkasit juristilta? kysyin hieman tuskastuneena. Vauva painoi jalkaa (tai jotain muuta osaansa) voimalla palleaani. - Kaikki on tsekattu, Krister vastasi. - En viitsinyt sua kiusata, ennen kuin on selvää. - Eikä vissiin Ellikään? - Joo, kai sitä vähän nolotti ottaa asia puheeksi, mutta sopimus mikä sopimus. - Milloin hevonen tulee? kysyin. - Huomenna. - Huomenna? - Toivottavasti tää on vaan aprillipila, huokasin. Enää pari viikkoa äitiyslomaan, ajattelin. - Ei ole, tässä on hevosen tiedot, Kirster sanoi ja ojensi minulle kuvallisen myynti-ilmoituksen.
|
|
|
Post by Anne on May 30, 2016 9:49:40 GMT 2
30.5.2016
- Eikö vieläkään? - Milloin la on? - Oot vieläkin yhtenä kappaleena? - Nythän on jo yliaikaa? - Eiks sen pitänyt syntyä viikko sitten?
JNE JNE JNE
Viimeiset kaksi viikkoa olivat kuluneet lapsen synnyttmättömyydestä johtuvia päivittelyjä kuunnelleessa. Ja tässä samalla voinkin kertoa, kaikille siis tiedoksi, että lasketusta ajasta miinus ja PLUS kaksi viikkoa on vielä normaalia. Ei yli- tai aliaikaa, vaan normaali vaihteluväli. Joten, kun kaksi viikkoa oli ylittynyt, oli minulle varattu synnytyksen käynnistysaika läheisen isomman kaupungin sairaalassa. Heräsimme Kristerin kanssa aamusella ja osuimme ulko-ovelle samoihin aikoihin Kasperin kanssa, joka oli aamutallia menossa tekemään.
"Huomenta", oli ainut punapään kommentti, joka osoitettiin meille. Sitten nuorimies lapsi kohti tallia ja kohti töitään.
Linnut liversivät ja loppukevään aamuaurinko oli jo noussu horisontin yläpuolelle. Oli täydellinen maaseudun aamu.
Hyppäsimme autoon. Tai minä ähläydyin apukuskin penkille eikä Kristerinkän istuutuminen niin sulavaa ollut, mitä voisi 34-vuotiaalta odottaa. Äijä saisi laihtua samaa tahtia, kun itse pudottelisin äitiyskiloja.
Tästä yhdentoista tunnin kuluttua, oksitosiinitippojen, tuskallisten supistusten, ilokaasuhenkäysten ja Kristerin silitysten (jotka tarkoittivat hyvää, mutta sen kivun keskellä vaan enemmän ärsyttivät) jälkeen, makasin sängyllä maailman kaunein tyttölapsi sylissäni. Pieni ihminen kurkki maailmaa märkien ripsiensä lomasta ja tuhisi hassusti. Kyyneleet valuivat vieläkin pitkin Kristerin poskia takertuen hänen takkuiseen, punaiseen partaansa. Itse olin lähinnä hölmistynyt ja euforisoivaa onnea täynnä. Täydellistä <3
|
|
|
Post by Anne on Jul 30, 2016 12:06:35 GMT 2
30.7.2016 Kesän mietteitä
Olimme päässeet kotiin kesäkuun.. ööh toisena tai kolmantena päivänä. Olin synnytyksen jälkeen nukkunut vain joitakin tunteja ja kun Krister kyyditsi meidät kotitilalle, nukahtelin ja säpsähtelin minuutin välein. Siitä jatkui vauva-arki yllättävän seesteisesti. Vaikkakin unet jäivät ensimmäisenä parina viikkona vähille, itse vauvanhoito kotona oli melkoisen rentoa ratsastuskoulun pyörittämiseen verrattuna. Vietin paljon aikaa takapihalla, eteläauringon lämmittäessä, kuunnellen ratsastuskoululta kantautuvia ääniä. Hymyillen, ettei tarvinnut tehdä juuri mitään. Tunnit pyörivät hyvin Pirren, Ellin ja Kristerin ohjeistuksilla. Oli tulossa juhannuksen mökkimatkaa, leirejä ja vaikka mitä kivaa innokkaile hevosteineille. Mikäs siinä, minulle riitti Nesbøn uusin kirja, kannullinen kahvia ja itkuhälytin kertomassa vauvan tarpeista.
Juhannukseen mennessä vauva, jonka nimestä emme vieläkään olleet päässeet yksimmielisyyteen, oli jo kasvanut, vietti hieman enemmän aikaa hereillä. Tein paljon kävelylenkkejä ja aloin olla jo ratsastuskunnossa. Topi oli lähtenyt Danielin kanssa Saksaan, joten ensimmäisenä kiipesin Kuutin selkään. Ratsastus tuntui melko vaivattomalta, vaikkakin tunsin, ettei vatsalihaskorsetti ollut samalla kouluratsastajan tasolla, mitä vuosi sitten. Ratsastelin hevosia läpi ennen ja jälkeen niiden laidunkauden ja omakin kunto alkoi pikkuhiljaa löytyä.
Vidoin löytyi tyttärellemme nimi, joka miellytti molempia, Krista. Nimiäiset tulivat ja menivät. Seppeleen tila uinui ihanassa, kesäisessä linnunmaidossa. Ei oppilaita, vain satunnaisia hoitajia puuhastelemassa hoitohevostensa kanssa. Kesä oli leppoisa ja vietimme myös paljon aikaa uudella mökillämme, noin 50 kilometrin päässä.
Kuitenkin huomasin, että tässä vaiheessa elämää kisareissut kouluhevosella eivät olisi onnistuneet. Olin erittäin tyytyväinen, että Topi oli muussa käytössä, koska en olisi mitenkään pystynyt hevosta pitämään omalla tasollaan. Tajusin myös, että jostain olisi kenties luovuttava siinä vaiheessa, kun palaisin opetustyön pariin. Ratsastus ja treenaus kotona olivat helppoja toteuttaa, pitkät kisaviikonloput eivät. Lisäksi oma työ vei paljon ilta-aikaa, joten jos haluaisin nähdä lastani, saisi kisaus nyt pysyä hetken tauolla. Panostaisin valmentamiseen ja opettamiseen seuraavat pari vuotta.
Kun tarjous Topista tuli, en tiennyt heti mitä vastata. Kaikki tämä ajatus pohjalla tuki päätöstä myydä Topi pois. Mutta toisaalta hevonen oli alusta asti itse kasvattamani ja kouluttamani. Todella rakas ja tärkeä hevonen, valinta olisi siis vaikea.
|
|
|
Post by Anne on Sept 14, 2016 11:12:39 GMT 2
14.9.2016 Musta hevonenSyystohinat olivat alkaneet ja tallin pihamaa kuhisi tuntilaisia, hoitajia ja vanhempia, jotka hakivat lapsiaan tallilta. Ruolammen ratsastuskuplahalli oli tuhoutunut joko myrskyssä tai tihutyön johdosta (näin huhut kertoivat), ja koska koko talli oli muutenkin ollut talousvaikeuksissa, ei sitä heti korjattaisi. Niinpä puhelimeni soi koko ajan: maneesinvuokraajat olivat liikkeellä. Pian tallinpiha siis kuhisisi myös Liekkijärven alueen ratsukoita, jotka käyttäisivät maneesiamme. Kesä oli mennyt nopeasti ja mukavan utuisesti. Syksy menisi varmasti yhtä nopeasti ja kohta äitisyloma olisi ohi ja seisoisin taas kentän laidalla opettamassa. Toisaalta sormeni syyhysivät opettamisen parrin, toisaalta olin onnellinen, että sain olla illat kotona ja katsella salkkareita. Olin juuri ratsastanut Lailan. Laila oli aina ollut pehmeä ja herkkä hevonen, mutta tuntikäytö ja ikä alkoivat tuntua siinä. Tamma tarvitsi paljon verryttelyä ja sen lihaskuntoa oli pidettävä yllä, että se jaksaisi kantaa itseään oikein. Kirjoitin ilmoitustaululle viestin Annille, jossa pyysin kerran viikossa tekemään vahvistavia kavalettiharjoituksia ja myös pitkiä, rauhallisia maastolenkkejä pohjakuntoa varten. Hoitajat olivat hyvin oppineet tarkastamaan ilmoitustaulun viestien varalta. Ja jos joku hoitaja ei sitä lukaissut, Seppeleen pikkulintukerho kyllä laulaisi viestin eteenpäin. Oli hieman outoa, kun ei ollut omaa hevosta ratsastettavana. Topi oli jäänyt nyt Saksaan ja olin postittanut kauppakirjan allekirjoitettuna uusille omistajille juuri eilen. Oli haikeaa ajatella Topin elävän nyt pedantilla saksalaisfarmilla, kun se oli koko ikänsä saanut nauttia suomalaisesta, rennosta maaseutuympäristöstä. Tiesin, että Topin asiat olivat kuitenkin hyvin. Ja jos suomalaisena kasvattajan pystyi tuottamaan sellaisen orin kuin Topi, ja että se haluttaisiin Saksaan jatkamaan sukulinjoja, olisi vain tyhmää ja sentimentaalista pitää se ratsastuskoulun tilalla viettämässä eläkepäiviään. Siellä punainen orini nyt oli, pörhistelemässä tammoille ja nauttimassa lempeästä eurooppalaisesta ilmastosta. Ja ehkä myös minua parempien ratsastajien taidoista. - Anne, mulla olisi kuvia nyt, Daniel huikkasi toimistosta. Säpähdin: - Huh, sä olitkin jo täällä. - Joo, mä oon niin innokas opettaja, että tuun tekemään tuntirunkoja jo heti aamupäivästä, Daniel vitsaili. - Miten tyttö? - Kotona Krisun kanssa. Meen just vapauttamaan Krisun, sillä on joku myyntiretki. - Kahvia? Onko? - Juu, löytyy, hymähdin. - Hyvä. Tosiaan sain kuvat nyt tietsikalle. Silmäni kirkastuivat. - Varsasta? - Joo, Daniel sanoi ylpeänä. Kävelimme talolle päin nopeasti, vierekkäin. Sisällä patistin Kristerin keittämään kahvit ja kipaisin suihkusta. Puin kotilökärit ja Kristakin heräili sopivasti. Tuvassa virttelin kannettavan päälle ja Daniel naputti koordinaatit, josta kuvat löytyivät. - Siinä se nyt on. Sun uusi musta ori, Daniel virnisti. - Onpa nätti, tuijotin näytöltä leimuavaa kuvaa. Musta orivarsa keikisteli suloisena kimon emänsä vierellä. - Nimi pysyy samana? Zodiac? varmistin. Kasvattaja nyökkäsi. Samalla tajusin miten hassua oli, että Daniel oli jo hevosten kasvattaja. Vasta vähän aikaa sitten nuori, lahjakas pojankloppi oli tullut hoitamaan ja ratsuttamaan Topia niissä iänikuisissa chapseissaan. Nyt ruskeat chapsit, naurettava hapsuhuivi ja angstinen farkkutakki olivat kahdonneet. Daniel oli aikuistunut ja kaikenlisäksi päässyt siihen pisteeseen, että tajosi minulle kasvattamaansa hevosta. - Vieroitus lokakuun alussa, Daniel laskeskeli. - Ja saat uuden ratsutettavan. - Korjaan, sä saat. Ainakin alkuun, en mä kaikkeen ehdi, hymyilin iloisesti ja siltin merkitsevästi Kristan päätä. Vauvan hius tuntui käteni alla suloisen pehemeältä. - Vähän arvelinkin, Daniel hymähti ja hörppäsi kahviaan. Ovensuussa myyntimatkalle lähtevä Kristian ei vaikuttanut niin iloiselta. Nuori mies viekottelemassa hänen vaimoaan... uuden hevosen pariin!
|
|
|
Post by Anne on Sept 27, 2016 8:59:16 GMT 2
27.9.2016Kuulakkaana syyskuun aamuna saatiin musta sähläri talliin! >> Zodiac
|
|