Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Sateinen sunnuntai-iltapäivä. Syyslehdet, keltaisina läikkyivät, joita tuuli riepotti ja liimasi satunnaisen postimerkiksi jonkun hevosen lautaselle. Uusi russ, pieni pyöreäkroppainen Peck, jämäkkänä hahmona suttuisten pilvien alla. Pörröistä poninkarvaa. Hiekkaa tasaisesti ruopivat kaviot, Pancho-lusitanolle kuuluvat, ja sen vierellä Lynnin pehmeämmät saappaanaskelet. Bonnien lämpimät kyljet allani, pyöreät ja herttaisen ponimaiset, ne tutut joita sinnikkäät takajalat työntävät voimakkaasti eteenpäin. 

Se oli ollut oikeastaan vahinko. Olin lähtenyt hevoskaupoille Jessen kanssa, ajatuksena istua autossa ja lukea lehtiä sillä aikaa, kun hän ratsasti isoja kovaponnuisia puoliverisiä. Olin ajatellut, ettei minulla ollut mitään tarvetta päästä katsomaan niitä. Ne olivat Jessen tyyppisiä hevosia, kovempia ja raaempia kuin minun tuittupäinen Bonnieni.

Oli kuitenkin satanut. Jo matkalla autoon farkkuni olivat kastuneet läpimäriksi, auton lämmityslaite oli rikki ja märkä hiekkaa rahiseva kangas auton pehmusteita vasten sai pinnani kiristymään. Kun Jesse oli maininnut, että tallilla oli kuulemma lämmitetty satulahuone, olin päättänyt mennä norkoilemaan sinne. Olin ajatellut, että voisin pihistää jonkin huippukalliin myyntihevosen kaapista pellavapyyhkeen ja kuivata märät pöksyni siihen.

Satulahuone oli ollut prikulleen niin lämmin ja siisti kuin olin toivonutkin. Jesse oli painanut märän pusun poskelleni ennen kuin lähti ratsastamaan timanttisen puhtaiksi harjattuja kokelaitaan, minä olin jäänyt istuskelemaan ikkunan eteen nostetulle jakkaralle.

Heti sateen viiruttaman ikkunan toisella puolella oli ollut iso sileäpohjainen kenttä. Siellä, vihmovassa sateessa leuka alas painettuna, pitkäjalkainen tyttö oli ratsastanut kimolla puoliverisellä. Kypärän lippa oli peittänyt hänen katseensa ja tiputtanut pisaroita hevosen sään kihartamalle harjalle. Papurikkotäpläiset jalat, latvasta mutaisenharmaaksi värjäytynyt häntä, pieni siro pää jossa vaaleanpunertava turpa. Isot harmaat sieraimet ja nuoren hevosen häkeltynyt ilme, kuolainta huolimattomasti kalistellut suupieli.

Olin unohtunut katselemaan harmaan vihman läpi ravaavaa hevosta. Ja ehkä juuri siksi, että heidän estepuominsa olivat sattuneet olemaan samaa merkkiä kuin Seppeleen pyhäpuomit, mieleeni oli muistunut Annen kanssa käyty keskustelu.

Olimme törmänneet kesken estetreenini. Anne oli tulossa ratsastamaan täpäkän näköistä Lassea. Itse olin hypännyt jumppasarjaa niska hiessä lioten. Anne oli keskeyttänyt jalustinten mittaamisen ja jäänyt katselemaan meitä.

”Sun pitäis saada iso hevonen”, hän oli tokaissut kuin ohimennen.

Olin aluksi pelästynyt, sitten loukkaantunut. Bonniehan oli tismalleen sopivan kokoinen minulle, ei vielä hirveän vanha, ja hyppäsi hyvin vaikka oli ollut käytössä pitkään. Isot hevoset olivat hirveän raskaita ja hitaita verrattuna itsensä ympäri pyörähtävään ratsuponiin.

”Jokaisella esteratsastajalla on monta hevosta”, Anne oli jatkanut kuin lepytellääkseen, kun en ollut vastannut hänelle jäykkää naurahdusta anteliaammin.

Mutta, halusin tai en, olin jäänyt miettimään Annen sanoja. Ja siinä kimoa puoliveristä katsellessani ne olivat alkaneet rummuttaa takaraivossani, yhä lujempaa ja lujempaa, kuin olisin kääntynyt elämässäni uudelle tielle, ja sillä tiellä olisi ovi, jonka takana joku koputtamassa.

Nyhdin Bonnien valkeita harjajouhia muistellessani, miten sydämeni oli alkanut takoa selkään ja kylkiluihin puoliveristä katsellessani. Jouhet irtoilivat vaaleanruskeista näppylähanskoista, tarttuivat keveinä ilmaan ja leijuivat kauemmas, kuin kuiskaileva etiäinen tulevan talven lumista.

Anni keskeytti hempeät mietteeni. Hän tuli tupsupipo päässään roikkumaan kentän aidalle, niiskautti nenäänsä ja heilautti minulle kättään.

”Me ollaan menossa ravintolaan”, hän sanoi. ”Tuu mukaan.”

Me tarkoitti tässä tapauksessa minun ja Annin lisäksi Cellaa, Aleksanteria, Emmyä, Inkeriä ja Juttaa. Ravintola oli Liekkijärven tapauksessa kovasti erästä tiettyä italialaista ketjuravintolaa muistuttava ruutupöytäliinapaikka, jossa yllämme roikkui koristeellinen lasivalaisin. Olimme kopistelleet multaa tallikengistämme viisi minuuttia, ennen kuin kehtasimme astua sisään.

”Mä otan juustoa”, Jutta oli ilmoittanut sillä siunatulla hetkellä, jona pääsimme sisään ravintolaan. Lopulta tilanne oli eskaloitunut siihen, että meistä kuuden edessä oli kukkuralliset juusto-viikunahillolautaset, ja Aleksanterilla kolme paneroitua mozzarellatikkua. Hän nakerteli niitä epäluuloisen näköisenä ja vilkuili toiveikkaasti kahdeksanpaikkaista pöytää, jonka avaran jalkatilan sijaan olimme ahtautuneet kuuden hengen sohville vieri viereen.

Siinä mukavassa puristuksessa Emmyn ja Cellan välissä, mieto juustokolmio haarukkaan poimittuna, päätin lopulta puhua.

”Mulla on yks juttu”, aloitin yleiseen hälinään. Jutta ja Inkeri lopettivat leikkikiistelynsä ja kääntyivät katsomaan, Anni mussutti juustoa, Cella ja Aleksanteri kaiken järjen mukaan pitelivät toisiaan kädestä pöydän alla.

”Mä olen tehnyt yhden hankinnan.”

”Jos sulla on taas varustemyyjäiset, niin mä voin ostaa sen Marianne-toppiksen”, Emmy heitti väliin.

”Se ei oo ihan sellainen.” Pidin tauon.

”Mä olen ostanut hevosen.”

Nelivuotias tamma. Ruotsinpuoliverinen, 163 senttiä korkea, papurikkotäpläisiä jalkojaan lukuun ottamatta puhdas kimo. Ollut siitoskäytössä ja saanut jo kaksi varsaa, vaikka se oli niin hirvittävän nuori, että sen olisi voinut epähuomiossa taluttaa varsalaitumelle. Hirvittävän siro ja sievä pää. Vihaiset takajalat, kuusivuotiasta Bonnietakin tökerömpi karsinakäytös. Samat takajalat lennättivät sen 150-senttisen pystyn ylitse.

Olin omistanut Bonnien melkein viisi vuotta. Nyt minulla oli yhätkkiä toinenkin, Agnetha ’If, pieni hevonen jota katsoessani unohdin mietteet raskaista liikkeistä ja kovasta päästä.

Se oli kuin korkea ja joka suuntaan yltävä Bonnie, nuori ja raikas kuin syyssateen lepyttävä aamu.

[Salma]

Agnetha muuttaisi Vänrikinmäelle. Tummat kaviot sievien vuohiskuoppien alapuolella kopistelisivat pian Mallaspuron idyllisillä pihoilla, poppelikujalla ja merenrannassa.

Hevosen ostettuani olin pian törmännyt siihen loogiseen ongelmaan, että se tarvitsi tallipaikan. Seppele oli täynnä, eikä minulle ollut tullut mieleenkään, että Bonnie joutuisi muuttamaan pienempään kopperoon tai jakamaan karsinaansa Agnethan kanssa. Se oli kisakäytössä oleva esteponi, herkkä sellainen, ja laittaisi häntäjouhensakin poikkiteloin jos joutuisi liian likelle vierasta tammaa. Kanin voisin hankkia Bonnien kaveriksi, jos se tarvitsisi seuraa, en nuorta puoliveristä.

Onneksi oli olemassa Lynn. Olin jutellut hänen kanssaan vireillä olevasta tallipaikkaongelmasta, ja hän oli ongelmitta tokaissut, että hevonen voisi tietysti tulla DS:n asukkaaksi. Olimme tehneet sopimuksen, minä voimatta uskoa eteen sattunutta onneani, Lynn vienosti hymyillen.

Menneellä viikolla Anne oli laittanut minut Peckin selkään. Minä, jolla tunnetusti oli heikko kohta poneihin, olin salaa hymistellyt sen pieniä töpöjalkoja ja karvaista naamaa. Hymyni oli läpiratsastuksen aikana kuitenkin kiristynyt eräänlaiseksi viivasuoraa hiekkatietä muistuttavaksi esitykseksi. Peck oli kyllä hirveän soma, mutta maan tasalla kenttä pöllysi kuin pahimpaan heinäkuun helleaikaan, ja minä sain hikoilla saadakseni matalaan ratsuuni jonkinlaista ylväyttä. Anne istui tyytyväisen näköisenä pallilla keskellä kenttää ja huuteli ohjeita rennosti kuin olisin harjoitellut keinuhevosella keinumista. Hauskaahan se oli tietyllä tavalla ollut, olin miettinyt pestessäni hiekkaisia kasvojani ratsastuksen jälkeen, vaikka pienen ponin selässä hölkyttely oli takuulla aiheuttanut maailmanluokan lyöttymät alueille, joilla en toivonut sellaisia olevan. Lyllerönmuotoiseksi russ-poniksi Peck osasi olla viheliäisen jyrkkäselkäinen - taatusti sille ponikoulussa opetettu keljuilutemppu.

Kaikesta lihapullamaisuudestaan huolimatta Peck oli kuitenkin ollut hirmu suloinen. Olin huikannut Annelle taluttaessani hikistä paksukaista karsinaan, että voisin mielelläni ratsastaa sitä läpi myöhemminkin. Hetkeä myöhemmin poni oli iskenyt suloiset etuhampaansa takalistoni tietyille kielletyille alueille, mikä sai minut toivomaan, että hoitajahakujen tulokset tulisivat mahdollisimman pian.

Sinä päivänä olin päättänyt pitää puomitreenin. En ollut vielä varma siitä, mikä Agnethan senhetkinen koulutustaso oli ja kuinka sen treenaaminen Bonnien kisaamisen kanssa sopisi yhteen. Bonnie minun kuitenkin täytyisi pitää 120 sentin tasolla, kun sille kerran olimme päässeet. Viime vuosi oli ollut kisojen suhteen laiska, olin keskittynyt paljon perustyöskentelyyn ja hakenut vanhaa yhteyttä minun ja ponin välille.

Treeni meni hyvin. Hikoillessani valkoisen ponini selässä mieleeni tuli se, kun olin pyytänyt Pipsaa mukaani varustekaupoille. Hän oli vaikuttanut jotenkin kummallisen kireältä. Puolikkaalla aivolohkolla mietin, miten voisin piristää häntä, toisella puolikkaallla ratsastin siistiä kaarta puomin yli. Ehkä Pipsalla oli kiireitä koulussa.

Päätin käydä huomisaamuna leipomossa ja ostaa Pipsalle palan sacherkakkua. Se odottaisi häntä lokerikon edustalla valkoisessa pikku boksissa, kun hän tulisi iltapäivällä tallille.

[Salma]

Annen toimiston ovi kolahti painavana kiinni perässäni. Minä, saappaat kevyinä, annoin sen kolahtaa. Syyskuun loppu oli tullut varkain ja langetti pesukarsinan ruudukkoikkunasta kasvoilleni kultaista valoaan. Sille hymyillen kurvasin vasemmalle, tempaisin satulahuoneen oven auki ja noukin käsivarrelleni Bonnien varusteet kuin kummallisesti kasvaneet syysomenat. Nauratti edelleen. 

Bonnie oli yllättävän puhdas, vaikka se olikin ulkoillut nakuna. Kun sivelin epähuomiossa kaulan karvaa kiinnittäessäni martingaalia mietin, että taas pian se pitäisi klipata. Tällä kertaa kesä oli ollut pitkä: yleensä minulla oli olo, että klippasin kunnes oli silmäkulmiani myöten valkeassa irtokarvassa, sitten pidin hengähdystauon ja klippasin taas lisää. 

Olin sopinut Robertin kanssa, että hänkin tulisi maneesiin treenaamaan. Kentällä oli syyskauden viimeisiä tunteja ennen pitkää sisäkautta, joten sekä Anne että Pirre olivat näyttäneet suunnitelmalle vihreää valoa. Olin kuullut Pirren mutisevan mennessään, että häntä mikään ei saisikaan pakotettua muurien sisään ennen kuin oli pakko. Saman hän oli sanonut - käsittääkseni outona vitsinä - Almalle, joka oli tulossa nostelemaan puomeja. Alma oli nauranut vähän kauhistuneella äänellä. 

"Mä tarjoan sulle pizzan", lupasin, kun talutin Bonnieta Alma rinnallani kohti maneesia. Robert oli jäänyt talliin Harryn kanssa. Hän ei aikonut hypätä, mutisi jotakin epämääräistä naamaansa Harryn takana piilotellen. 

"Puolikaskin riittää", Alma irvisti. "Ei tää niin iso palvelus ole. Ja jäät mulle satunnaisen palveluksen velkaa."

"Käy", myönnyin. "Vaikka mä ehkä kadunkin tätä, kun löydän itseni juoksemasta Kössin vierellä satunnaisella alkeistunnilla."

Alma vilkutti silmää. 

"Pitäiskö mun käydä katsomassa mihin Robert jäi? Se näytti siltä, että aikoi nyhertää Harryn kaulalla seuraavan parituntisen ja hiippailla vasta sen jälkeen maneesiin. Vasta kun me ollaan turvallisesti poistuttu."

Nyökkäsin Almalle, joka kääntyi syyslehdet kengänpohjissa räpistellen ja hölkkäsi takaisin talliin. 

Treeni meni meidän osaltamme siedettävästi. Bonnie oli hyvällä tuulella, kalisutteli kuolainta sille ominaisella tavalla ja teki vaarallisia äkkiloikkia aivan esteen juuresta. Pelkäsin saavani kovan poninniskan keskelle nenääni, vaikka tuntui oikealta päästää kesällä haluttomalta vaikuttanut poni irrottelemaan. Ei Bonnie mitään ennätyssuorituksia tehnyt, mutta Alma pääsi puominnostajan roolistaan helpolla. Salaa takaraivossani tiesin, että minun olisi pitänyt ratsastaa ponia huolellisemmin esteille ja vaatia hillitympiä lähestymisiä. Hyppääminen jäi lopulta mukavaksi jumppailuksi. 

Robert ratsasti maneesin toisessa päädyssä hämärän sähkövalon alla. Jostain syystä hän näytti vähän ahdistuneelta, ratsasti vakavasti eikä edes nauranut, kun Bonnie laskeutui esteeltä vinoon ja säikähti niin, että heitti pierupukin. Alma sen sijaan oli tippua katsomon aidalta. 

Bonnie pääsi treenin jälkeen takaisin pihalle. Sen käännettyä valkean takamuksensa minua kohtia ja ravattua suruttomasti suoraan tarhan vastakkaiseen päähän, hain minä kottikärryt ja aloitin karsinan puhdistuksen. Bonnie oli onneksi siisti. Pieni pyramidinmuotoinen pino lantakikkareita oli kuin ilkkumista eräiden nimeltä mainitsemattomien hevosten mustille vuorille. Uutta turvetta tarvitsi tuskin lisätä, niin kauniisti hienohelmainen ponini oli valinnut nurkkauksensa.

Bonnien karsinan tullessa valmiiksi oli turvetta kottareissa vielä kokonainen kukkura. Tuuppasin kärryt liikkeelle, käännyin kulmauksesta tallin pitkälle pääkäytävälle ja lähdin sydän pamppaillen työntämään lastiani kohti sen päätä. 

Viimeinen karsina vasemmalta oli tyhjä. Avatessani oven ja astuessani sisään paljas, puhtaaksi hangattu betonilattia päästi kivisen hankausäänen kengänpohjaani vasten.

Tyhjensin turvevuoren karsinan paljaalle lattialle. 

[Salma]

Karsina oli valmis. Olin pessyt ikkunan, myllännyt pohjalle paksun turvepatjan, raakannut seinistä pois vanhoja likatahroja. Vesikuppi oli suhissut eilisillan pimeydessä, kun olin jäänyt hinkkaamaan sitä puhtaaksi. Aleksanteri ei näemmä ollut ollut erityisen innokas tämänkaltaisissa puuhissa. 

Olin tullut aamulla ratsastamaan Bonnien. Se höyrysi tarhassa iltapäivän auringossa, söi päiväheiniä ja värisytteli koulutreenin lämmittämiä selkälihaksia. Kiitin mielessäni intiaanikesää, jonka vuoksi paksu loimipino sai maata vielä viikattuna lokerikkoni pohjalla. Olin puhdistanut Bonnienkin karsinan, laittanut iltapuurot turpoamaan ja nyt minulla oli aikaa vain odottaa.

Tallipiha oli hiljainen. Isoin osa meistä oli töissä tai koulussa. Päärakennuksen ikkuna oli auki ja sieltä kantautui satunnaisesti leikkivän lapsen ääniä. Aurinko paistoi talon katon takaa ja sai märät paneelit kiiltämään ruskalehtien täplittämänä. Hiekkatie oli typötyhjä.

Istuin hoitopuomilla odottamassa. Istuin, istuin ja istuin. Takapuoli ehti puutua, mieli vaelteli syksyn kisakalenterissa, villapaidan alle noussut hiki alkoi hytisyttää.

Ja sitten se tuli.

Hevoskuljetusauton murinan tunnisti kaukaa. Se nousi, venyi loppumattoman tuntuiseksi, ennen kuin vaappuva lasti ilmestyi pisteeksi asfalttitielle. Hyppäsin alas hoitopuomilta ja jäin keskelle pihaa odottamaan, kun auto kääntyi hitaasti hiekkatielle ja ajoi koivukujaa pitkin. Bonnie oli nostanut päätään ja tuijotti korvat kolmioina näkyä.

Kuski oli pitkätukkainen nainen, jonka poninhäntä heilahteli puoliselässä hänen hypätessään ulos autosta.

"Moi", hän nyökkäsi vauhdikkaasti. "Otetaan se heti ulos."

Seurasin häntä trailerin luukulle ja odotin kämmenet kylminä, kun hän avasi himmeästi kiiltävät salvat ja laski lastaussillan alas. Poninhäntä tutisi.

Ensimmäisenä näin kapean harmaanvalkean hännän. Se oli alaspäin kapeneva liru, pitkiä hyvinharjattuja jouhia, ylhäältä pystyssä hevosen nojattua trailerin takaosaan. Kapean hännän takaa kurkisti vaaleanpunaharmaa turpa. Isot kyyneleenmuotoiset sieraimet puhahtelivat. Otsatukka oli hännänkaltainen liru ja sen alla oli tumma silmäpari, vähän epäluuloinen. Sydämeni oli hypännyt kurkkuun ja tuntui sinne liian suurelta.

Poninhäntäinen otti hevosen ulos. Se pompahteli kokemattomasti lastaussiltaa alas, hyppäsi viimeiset metrit ja jäi seisomaan hassuun kumaraan tallipihalle. Silmät pälyillen se puhalteli, piti jalkojaan haralla kuin valmistautuisi pinkaisemaan takaisin sisään. Ojensin käteni, mutta hevonen ei ollut erityisen kiinnostunut nuuhkaisemaan.

"Se vähän hermostui matkasta", poninhäntäinen selitti. "Kyllä se siitä. Kunhan se saa heinää eteen, se rauhoittuu."

"Mulla on karsina valmiina", sanoin hallitsemattomaksi muuttuneella äänelläni.

"Se on ahne", nainen jatkoi. "Voitko sä kuitata mulle yhden asiakirjan? Että mä olen tuonut tän perille."

Kuittasin. Nainen piteli sillä aikaa hevosta leuan alta. Paksun riimunnarun pää roikkui sen polvien korkeudella, heilahteli hevosen ottaessa sivuaskelia. Sitä epäilytti.

"Se on sitten sillä selvä", hän sanoi, kun olin laskenut asiakirjan kuskin penkille. "Onnea uuden hevosen kanssa."

"Kiitos", vastasin.

Sitten hän jo ajoi poispäin väistellen huolellisesti koivukujan laitoja, ja minulla oli rinnallani uusi hevonen.

"Hei Agnetha", sanoin kokeilevasti. Hevonen katseli poispäin, väpäytti vain vähän korvaansa.  Nostin käteni sen harjaan.

Odotin suurella mielenkiinnolla, mitä Bonnie sanoisi tästä uudesta ystävästäni.

Psst! Agnethan sivut täällä!

[Salma]

Olin ratsastamassa Pyryn kanssa.

Ilma oli kirpeä, syksy nipisteli varpaita ja hansikassormia. Bonnien ja Reinon karva oli kosteaa maastolenkin jäljiltä. Aluksi olimme laukkailleet reippaasti, paluumatkalla sadekuuro oli huuhdellut hikisten hevosten lautasia pienin rummuttavin sormin. Kumpikin kulki rauhallisesti rinta rinnan. Oli helppo jutella.

"Oliko Hanski niin paha kuin oon kuullut?" Pyry kysäisi, kun Seppele ensimmäisen kerran pilkahti puiden välistä. Nytkäytin olkiani.

"Se sanoi, että mulla on liian suuret luulot itsestäni. Ja ettei poneilla oikeasti kuulu kilpailla", vastasin. "Mutta kyllä meillä on ollutkin taukoa kisoista."

Pyry päästi myötätuntoisen puhahduksen.

"Ja kyllä se opettaa osaa", kiirehdin jatkamaan.

"Mä en ole varma, tahdonko sen opetukseen ihan lähipäivinä. Pirre on kuitenkin, no, Pirre."

Bonnie alkoi kalistella kuolainta, kun lähestyimme tallia hiekkatietä pitkin. Se yritti ottaa pari ravihypähdystä.

"Mun pitäis ratsastaa tällä luultavasti neljä tuntia päivässä, että se väsähtäisi", tuumin istuessani syvemmälle satulaan. Poni korskahti ja hidasti tikuttavaan käyntiin.

Hoitajahakujen tulokset olivat ratkenneet. Kun talutimme märät hevoset talliin ja aloimme kuivata niitä (Pyry pesarissa, minä pikkupuolen käytävällä, jolle Bonnie oli kiinnitetty), näin heidät ensi kertaa. Pörrötukkainen tyttö talutti posket punoittaen Eikoa, jonka vuohiskarvat olivat pihalla sotkeutuneet melkein samanvärisiksi hänen hiustensa kanssa. Hän moikkasin hyväntuulisesti. Parivaljakon perässä kohti satulahuonetta kuljeskeli surusilmäinen tyttö, jonka ohivilahtava Fiia kuiskasi olevan Sointu.

"Uusi jäsen punapäiden kerhoon", hän lisäsi virnistäen.

Oli vasta alkuiltapäivä, joten heitin loimen Bonnien selkään kuivattuani sen ja talutin ponin takaisin pihalle. Se ravasi tyytyväisenä puiden väliin ja jäi nyhtämään syksyn kulottuneita ruohonkorsia.

En enää voinut välttää tehtäviäni, mietin katsellessani sitä. 

Yritin kuitenkin hidastella parhaani mukaan. Maleksin tallin pääkäytävälle ja kuljailin sitä pitkin etsien Lyydian karsinaa. Tamma työnsi päänsä käytävälle ja tuijotteli minua kuulaasti lempeine silmineen, kun rapsuttelin sen ohutta karvaa. Minua nauratti sen tasaiseksi leikattu lyhyt harja, joka väpätti tönkkönä hevosen nuuhkiessa taskujani.

Takaani kuului hämmentynyttä saappaiden suhinaa.

"Moi?"

Vilkaisin taaksepäin. Käytävän vastakkaisella laidalla seisoi mittaiseni tyttö, vähän Inkeriä nuoremman näköinen, olallaan harjapussi.

"Oletko säkin Lyylin hoitaja?" Hän kysyi vaihtaen painoa jalalta toiselle.

"En", kiiruhdin korjaamaan. "Mä omistan Bonnien. Ja Agnethan. Salma."

"Aada", tyttö sanoi ojentaen kättään. Villahanskan puristus oli jämäkkä ja hämmentynyt.

"Mä kilpailen ratsastuskoulumestaruuksissa Lyylillä", selitin.

Aada nyökkäsi hitaasti ja hymyili sitten.

"Kiva juttu", hän sanoi. "No. Mä hoidan sitä tästä lähtien. Me luultavasti tullaan siis viettämään aikaa yhdessä."

Olisin halunnut jäädä norkoilemaan Lyylin karsinalle. Olisin halunnut taputella sen isoa päätä, antaa hevosen hamuilla huulillaan sormiani ja jutella niitä näitä Aadan kanssa. Mutta siinä tuskin olisi ollut mitään järkeä.

Vastahakoisesti irtaannuin karsinalta. En voinut pakoilla pidempään.

Tallikäytävä oli lyhyt. Harjapussi aukesi helposti. Salpa nousi kevyesti paikoiltaan. Ovi ei narissut, ei jumittunut, se lipui ääneti auki ja jäi vaappumaan kylkeni kohdalle.

Hevonen nosti päätään. Minun valkea hevoseni, nopea ostokseni, jotakin, minkä olin kuvitellut olevan Bonnie isommassa koossa.

Se katsoi minua, veti korvansa niskaa vasten ja potki karsinan takaseinää niin lujaa, että ikkunalasi helisi ja joku avasi satulahuoneen oven nähdäkseen, mitä tallissa tapahtui.

Minun oli pakko livahtaa sisään karsinaan, ettei se joku olisi nähnyt minua. Agnethalla oli riimu päässään ja minä syöksyin sen rinnalle, yritin väistellä viuhahtelevia kavioita, sain hampaat olkapäähäni, tarrauduin poskihihnaan ja toivoin ettei hevonen riuhtaisi minua ilmaan. Agnetha pyörähti ympäri niin, että löin toisen olkapään ikkunanpieleen. Otin seinästä tukea ja kiskoin sen kaunista valkoista päätä, harppasin puoliovea kohti, sain tikun sormeeni ottaessani ovenpielestä kiinni. Riimunnaru oli valmiiksi vetosolmulle sidottuna ja roikkui karsinan ulkopuolelle heitettynä. Sain narun päästä kiinni, etsin lukon käsiini väistellen korvani vieressä riehuvia hevosenhampaita, rukoilin sormieni puolesta työntäessäni käden sen leuan alle.

Lukko kilahti paikoilleen. Hyppäsin karsinan nurkkaan, niin kauas riuhtovasta hevosesta kuin pääsin. Se nyki narua, ravisteli päätään ja korskui niin, että ryntäille lensi pisaroita. Seisoin nurkalla sydän hakaten, olkapää tykyttäen, sormenpäät kirvellen.

Lopulta hevonen lopetti. Se jäi varuillaan paikoilleen, mulkoili minua, hengitti raskaasti korvat harjaan painuneina.

Yritin tasata hengitystäni.

"Agi", kutsuin hitaasti. Hevonen väpäytti korvaansa, ei mitenkään kovin ystävällisesti.

Ojensin kättäni sitä kohti. Tamma väisti. En tiennyt, pitikö minun kirota, itkeä vai nauraa sille faktalle, että omistin tämän otuksen.

Onneksi ei ollut tunteja. Ja vielä suuremmaksi onneksi sade oli lakannut, mietin, kun talutin Agia hiljaista tallikäytävää pitkin pesariin. Se kulki töksähdellen ja mulkoili muita hevosia, mutta pesukarsinaan se astui ja suostui kääntymään ympäri. Kiinnitin ketjut kummaltakin puolelta ja lähdin alistuneesti hakemaan harjapussia päätykarsinalta.

Joutuisin selittelemään melko paljon, jos aikoisin harjata uuden estehevoseni joka päivä pesukarsinassa. Kurakelit eivät kestäneet loputtomiin, ikävä kyllä.

[Salma]

maanantai 2.10.2017

Ehdin aina unohtaa, miltä syksy tuntui. Kun sitä mietti jälkeenpäin kesäisinä iltapäivinä tai laiskoina kevätiltoina, kun auringonlasku punersi sulavilla kinoksilla, oli syksyssä aina kummallista hehkua. Muisti lämpimät kupit sormia vasten, tihkusateessa hohtavat tallin valot, sen miten kauniilta metsä näytti ruskassa.

Ei sitä, miten tuuli niin paljon ettei voinut seistä suorassa. Eikä sitä, että ensin kastuivat hanskat ja sen jälkeen sormet, ja ettei jäisillä sormilla tehnyt mitään tallilla. Että oleskeluhuoneeseen mentiin lämmittelemään sormia kuppien ympärillä, koska muuten hevoset jäisivät pihalle ja varusteet roikkumaan soljet avoimina niiden ylle.

Maanantaina menin Bonniella iltatunnilla. Maneesin keskihalkaisija tuntui täydeltä: tavallisesti meitä oli neljä, nyt samalle tunnille oli siirretty Aada ja Eveliina. He olivat puuhakkaita ja iloisia kiristäessään Hestian ja Elmon satulavöitä. Hanski seisoi keskellä maneesia öljynvärisessä toppatakissa näyttäen siltä, että hänen nenässään haisi koko ajan vähän pilaantuneelta. Vältin hänen katsettaan. Oli pakko myöntää, että hänen sanansa kyllä upposivat. Ei poneja ole tarkoitettu kisaamiseen sai minut vuoron perään masentumaan ja sisuuntumaan.

Oli rauhoittavaa ratsastaa Bonniella. Vaikka se säpsyi räystäältä tippuvia pisaroita, minä tiesin sen etukäteen. Viidessä vuodessa olin oppinut, mihin suuntaan se ponnisti pakoon. Jos se oli typerä, tiesin tismalleen, mitä tein väärin. Ja jos en tiennyt, minulla oli ainakin haisu siitä, milloin saattoi heittää ohjat pitkiksi ja antaa ponin vain puhaltaa hölmöilyenergia ulos.

Tunti oli raastavalla tavalla juuri sitä, mitä olin odottanutkin. Olin alkanut pelata itseni kanssa bingoa siitä, kuinka monta tulkinnanvaraista kommenttia Hanski ehti heittää opettaessaan. Tällä kertaa saldo oli mojova. Hän lähti aloitusnumerosta noin pienellä ponilla pitäisi kiertää vain syntymäpäiviä, kaarsi siitä mehevään kumpi on tehty mädistä kuminauhoista, sen suu vai sun kädet ja livautti ilmoille bravuurinsa voisin muuten ratsastaa sitä sulle eteen, mutta en usko että tuollainen poni siitä mitään tajuaisi, jolloin päätin lopettaa kuuntelemisen.

Pari kertaa kohtasin Robertin sisäänpäinkääntyneen katseen kypärän lipan ja paksun kaulahuivivuoren välistä. En ollut varma, kumpi meistä odotti enemmän Pirren paluuta.

*

Ohitin Pipsan, kun hain tunnin jälkeen Bonnien paksumpaa talliloimea lokerikostani. Hän vaihtoi juuri kenkiä, kyykisteli hiukset kasvoille valuneina.

"Moi!" Sanoin ja kurotin hipaisemaan Pipsan olkapäätä, jotta hän huomaisi minut.

Hän sävähti ja kohottautui. Kun katseemme kohtasivat, ei niissä näkynytkään tuttua ilahtunutta pilkahdusta.

"Ai. Moi."

Avasin suuni keksiäkseni jatkoa. Sanat tulivat ennen ajatuksia.

"Haluatko tulla mun kanssa..."

"Mulla on kiire", Pipsa sanoi nopeasti. Hän hymyili, luullakseni anteeksipyytävästi, ja kopisteli alakertaan. Jäin hämilläni paikoilleni ja muistin vasta pitkän ajan kuluttua, mitä olin tullut tekemään.

*

Bonnie oli valmis tuskastuttavan nopeasti. Se hamuili hajamielisesti kyynärpäätäni huulillaan, kun suoristin talliloimen kulman kolmatta kertaa. Mitä voisin vielä tehdä, mietin kurkku karheana. Puhdistaa siistissä rivissä odottavat ruokakupit? Heittää Bonnien loimet pesukoneeseen? Hakea satulasaippuaa ja toivoa, että sen imelä tuoksu pinttyisi sisuskaluihini ja saisi oloni ikuisesti vähän hilpeämmäksi?

Ei auttanut. Suukotin Bonnien lämmintä kaulaa, livahdin ulos karsinasta ja lähdin kohti pääkäytävää.

*

Agi. Tuijotin kimoa hevosta, joka seisoi karsinassaan heinänkorsia natustaen. Se näytti hölmöltä, niin viattomalta kuin nuori hevonen voi näyttää. Vähän lihakseton vartalo. Pitkät jalat. Lapsellinen ilme peilikirkkaissa silmissä.

"Se on hieno."

Sekä minä että tamma hätkähdimme. Tyttö, jonka muistin Eikon uudeksi hoitajaksi, seisoi aivan selkäni takana ja heijasi painoa kantapäiltä varpaille. Hän hymyili vienosti.

"Kiitos", sanoin tuntematta, että mikään osa Agin hienoudesta oli omaa ansiotani.

"Mitä sä meinaat tehdä sen kanssa tänään? Mun nimi on muuten Eve."

Eve ojensi kätensä Agille. Hevonen nuuhkaisi sitä välinpitämättömästi ja käänsi sitten kapean häntänsä meitä kohti.

"Aiotko sä ratsastaa?" Eve katsoi minua olkansa yli sillä iloisella ilmeellä, jolla uusia hevosenomistajia yleensä katsottiin. Liikahdin vaivaantuneena.

"Mä, tuota..."

"Toivottavasti maneesissa on tilaa. Meinaan vaan, että tuossa sateessa ei kyllä huvittaisi edes vastaanottaa lottovoittoa."

"Niin", puuskahdin toivoen olevani vähemmän rehellinen ihminen. Miten helppoa olisi sanoa, että maneesi olisi koko illan täynnä.

"Mä voisin tulla katsomaan kun sä ratsastat? Jos saan?"

Even katseelle ei voinut sanoa ei.

*

Kuten aina, ei sellainen show jäänyt Seppeleessä yhden katsojan varaan. Kun talutin Agin maneesiin, oli katsomossa kaikkien uusien hoitajien lisäksi Alma ja Fiia. Luna huiskutti katsomon aidan yli, Isabel nojaili hänen vieressään tyylikkäässä punareunaisessa pipossa. Kohtasin Fiian katseen, mutta hänkään ei näyttänyt huomaavan, miten polveni tutisivat.

Olin yrittänyt löytää vikaa varusteista. Ne olivat pettäneet minut. Satula ja suitset olivat juuri niin ehjät kuin viikko sitten paketista ulos käärittyjen varusteiden kuuluikin olla. Niistä saattoi melkein kuulla suojapaperin vaimeaa kahinaa.

En ollut ratsastanut Agilla kertaakaan kuluneen viikon aikana.

Tamma steppasi keskihalkaisijalla. Miten paljon toivoinkaan, että se olisi ollut Bonnie! Sen kanssa tiesin, millainen kosketus sai sen kääntämään suippokorvansa minua kohti. Nyt yritin kihnuttaa Agia harjan alta, mutta se väisti ja ravisti päätään. Kesti kauan, ennen kuin Siiri hoksasi livahtaa katsomosta ja tulla pitelemään hevosta paikallaan.

Olin kuin aloittelija ensimmäistä kertaa hevosen selässä. Polveni tutisivat, kun ponnistin siniseltä jakkaralta Agin selkään ja aloin mitata jalustimia. Tiesin, että viimeistään tässä vaiheessa Fiia tajusi, mistä oli kyse. Hän oli nähnyt minut niin monta kertaa hyppäämässä Bonnien satulaan, etten saisi mitenkään perusteltua mittaamistani. Minä olin ainoa, joka ratsasti hevosilla. Jalustimet olivat tismalleen sopivalla korkeudella sen siunatun kerran jälkeen, kun ensimmäistä kertaa työnsin jalustinhihnan pidikkeeseensä.

Otsa punoittaen mittasin ja toivoin, ettei Siiri katoaisi kesken kaiken. Hän seisoi kaikeksi onneksi paikallaan, silitteli Agin siroa otsaa ja antoi hevosen mupeltaa takkinsa olkapäätä. Minun puolestani hän olisi saanut kulkea tamman rinnalla ja taluttaa meitä.

Mutta ei kukaan viisi vuotta hevosen omistanut pyytänyt sellaista. Nyökkäsin hänelle vakavasti, kun jalustimet olivat sopivat, ja hän hölkkäsi takaisin aitiopaikalle.

Agi lähti liikkeelle.

Kyllähän se kulki. Pienin, töpöttävin askelin, joiden arvelin kielivän patoutuneesta energiasta. Pelkäsin jatkuvasti, että se ryöstäisi ja tiputtaisi minut maneesin hiekkaan. Puolittain tajusin, miten syvässä jäässä istuin satulassa. En uskaltanut käyttää istuntaa, sillä pelkäsin hevosen kääntyvän uralta ja pakottavan minut ratsastamaan muilla avuilla. En uskaltanut ottaa ohjia kunnolla tuntumalle, sillä pelkäsin sen nousevan pystyyn. En uskaltanut käyttää pohkeita, sillä pienestä sivuhipaisusta Agi otti pitkän pätkän luiruja raviaskelia eikä olisi pysähtynyt, ellei Eve olisi noussut seisomaan katsomossa ja pelästyttänyt sitä paikoilleen. Seuraavat kierrokset Agi kulki hämmästyneessä kyyryssä ja hiippaili katsomon ohi kuin iso valkoinen koira.

Minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten saisin kisaratsun tästä valtavasta eläimestä, johon en uskaltanut ottaa mitään kontaktia.

[Salma]

          

Oli se kerta, kun talutin Bonnieta ensimmäisiä kertoja maastossa seuraten tarkkaan Pipsan ja Rotan vanavedessä. Maassa oli ollut lätäköitä ja kapea, varsamainen Bonnie oli säikkynyt, kun saappaani loiskahti niihin. 

Oli myös se kerta, hyinen ja kirkas, kun olimme käyneet maastoilemassa hevosten kanssa ja paistaneet makkaraa laavulla. Muistin Loviisan kantamassa kuuraista satulaa ja tulen, jota olimme suojanneet puhaltelevalta viimalta ennen kuin se rätisi lämpimästi. 

Muistin rapaisen huhtikuun aamupäivän, kun takin saattoi jättää talliin ja Bonnie oli lenkin jälkeen harmaanruskea lautasiin asti. 

Samalta kesältä oli se kerta, kun olin lähtenyt Tarun kanssa maastoon. Olin valunut hervottomasti Bonnien märällä selällä, kun ukkosmyrsky yllätti kesken lenkin. 

Eräänä Halloweenina olin pukeutunut joksikin, joka muistutti enemmän plussapalloa kuin kurpitsaa. Bonnie oli paennut kuusitoista kertaa ennen kuin oli antanut valtaisan pyörylän nousta selkäänsä. 

Taannoin, pari ikuisuutta sitten, Jesse oli opettanut minua letittämään Bonnien harjaa. Vaikka olin siinä edelleen surkea (ja annoin kaikin mokomin kisahoitajien ottaa kunnian tiukoista sykeröistä), alkeellinen lettitekniikkani oli Jessen peruja. 

Olin palannut Liekkijärven rantaan kesä toisensa perään todistaakseni yhtä ihanaa auringonlaskua kuin eräänä suvisena iltana muutama vuosi sitten. Se oli ollut myös ensimmäisiä kertoja, kun Bonnie oli seisonut rantavedessä hiljaa, porskuttelematta, eikä ollut harkinnutkaan minun viskaamista kaislikon sekaan. 

Maastossa meille yleensäkin sattui ja tapahtui. Bonnie ei aina tajunnut, että tarkoitukseni pikkutarkan treenin jälkeen oli lähteä maastoon rentoutumaan. 

Eräänä kesäpäivänä olin saanut Bonnien jopa kahlailemaan. Emmy oli ollut mukana kuvaamassa ja meinannut molskahtaa kiveltä jorpakkoon, kun räpsi meistä vuosisadan uimakuvia. 

Kaikki kulki aina rinta rinnan. Muistot sekoittuivat ja kelluivat kiinni toisiinsa. Samaan aikaan olin hyvästelemässä Brittaa Hypen karsinassa ja kesäisellä niityllä poni riimunnarun nokassa. 

Mieleeni oli jostain syystä jäänyt kumman hyvin se kerta, kun päätin kokeilla, olisiko Bonniesta westernratsuksi. Piilottelin edelleen Kristeriltä henkeni varjolla kuvaa, jonka Fiia oli kokeilusta näpännyt. 

Talvi oli tarkoittanut - ja tulisi aina tarkoittamaan - valtavia loimikerroksia. Vaikka mitä tein, klippaamisesta ja loimipyykistä en kai koskaan tulisi pääsemään eroon. 

Täyttäisin muutaman kovalevyn niillä kuvilla, joita vuosien vaarella oli nappailtu erinäisistä tapahtumista. Hubertusratsastuksia, vaelluksia, leirejä, valmennuksia... ja aina mukana sama parivaljakko, minä eriskummallisine tukkaviritelmineni (joissa olo aina tuntui vähän pönkitetyltä) ja Bonnie kiiltävän valkoisena. 

Parhaita hetkiä olivat kuitenkin useimmiten ihan vain ne, kun Bonnie oli poni: tunki turpansa naamaani haistellakseen kaakaotani ja veti samalla poskeeni perinteiset mutaraidat.

Viisi vuotta oli tänään kulunut. Hontelosta ponista oli tullut aikuinen hevonen, samoin kai minusta, vaikka se tuntui hupsulta. Viisi korvaamatonta vuotta täynnä ratsastusreissuja, kisoja, treenejä, ponin kääntyileviä korvia ja pärskähdyksiä.

Ja läpikuultavia valkeita karvoja, jotka tarttuivat vaatteisiin ja seurasivat kotiin asti. Aina.

[Salma]

Käsivarressa poltteli yhä kipeä piste, kun plarasin kirkkaalta näytöltä rkm-osallistujalistaa. Istuin Bonnien karsinassa saappaankannat takapuolta vasten vedettyinä ja nojasin puhelinta koukistettuihin polviin. Bonnie katseli ulos tiheään tihkusateeseen, joka raidoitti ikkunan miljoonin kyynelin.

Osallistujia oli hirvittävän paljon. Lueskelin hajamielisesti nimiä, bongailin tuttuja hevosia ja ratsastajia, jotka olin aiemmin sattunut kohtaamaan jossakin. Joku Vaahterapolusta tulisi Patronilla. Olisi hauskaa nähdä silakkaponi vuosien jälkeen, nähdä, oliko se yhtä kiiltävä ja solakka kuin ennenkin. Tunnistin nimeltä muutaman vaahterapolkulaisen ja pari susikalliolaista vanhoista mestaruuksista. Pappilalaisia ei ollut mukana ollenkaan, mutta sen sijaan muutama ratsukko, joiden arvelin nimien perusteella olevan Leijonalaaksosta.

Bonnie pärskähti ja pyörähti ohitseni kuin kysyäkseen, kuinka kauan aioin nuohota sen kodin lattialla. Rapsutin tamman ohivilahtavaa kinnertä - ja vedin käden takaisin, sillä kyynärpään kipu välähti kuin valkean tulenlieskan häntä.

Kättäni hieroskellen muistelin maanantain kitkerää estetuntia.

Anne oli laittanut tunnin aiheeksi innarit ja minun alleni Agin. Olin pyörinyt vartin toimiston edustalla pohtiessani, oliko minulla realistista syytä pyytää hevosen vaihtoa. Olin ratsastanut Agilla kahdesti sen tultua Seppeleeseen: sen nöyryyttävän kerran, kun puoli tallia oli seurannut katsomossa, ja seuraavana iltana hätäisesti tuntien päätyttyä. Agi oli kulkenut puolet ajasta kahdella jalalla ja minun oli ollut lopulta pakko laskeutua selästä ja päästää se juoksentelemaan irtona ympäri maneesia. Satula sylissäni istuin katsomon turvallisen aidan takana ja seurailin kurkku kutisten, miten hevonen ryntäili hiekka pöllyten. Se selkästi halusi liikkua. Se ei vain halunnut tehdä sitä minun kanssani.

Häpeä siitä, että olisin joutunut myöntämään epäonnistumiseni Annelle, oli ollut kuitenkin liian suuri. Olin vienyt Agin pesariin (ohi kuraisten jatkotuntilaisten, jotka halusivat letkuttaa hevosten jalkoja) ja varustanut sen kädet täristen. Onneksi tunnilla oli vain tuttuja, olin ajatellut.

Tutut eivät kuitenkaan olleet auttaneet pätkääkään. Agi oli pysynyt käsissäni jotenkuten lämmittelyissä, mutta esteet olivat olleet sille yksinkertaisesti liikaa. Mieleni, joka oli vuosien varrella asettunut Bonnie-taajuudelle, oli käynyt läpi kaikki käytettävissä olevat keinot. Agiin ne eivät tepsineet. Se tuntui ymmärtävän, että toivoin siltä jotain, mutta yrittäessään tarjota oikeaa vaihtoehtoa se kuumeni kuin vesilasi liedellä. Se taas hermostutti minua - ja soppa oli ollut valmis.

Olin tippunut kolme kertaa lämmittelyesteen aikana. Yksikään putoamisista ei ollut erityisen paha, mutta tuli niin yllättäen, etten ehtinyt edes purra kieleeni. Agi oli vain astunut pois esteeltä viime tipassa, tehnyt hallitun ympyrän ja palannut samaan suuntaan, josta oli tullut. Siinä vaiheessa minä olin makoillut estetolpan vieressä syljeskellen.

Viimeisellä putoamisella olin kolauttanut kyynärpääni tolppaan. Silloin Anne oli sanonut mietiskellen, että minun kannattaisi jättää hyppääminen siltä kerralta ja keskittyä saamaan perusratsastus läpi. Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa muu hevonen, olisin ymmärtänyt häntä. Nyt minusta oli tuntunut, että Anne oli tarttunut moukariin ja hutkinut sillä säleiksi ylpeyteni viimeisimmät rippeet. Niitä olin kokoillut lopputunnin hiippaillessani Agin selässä uraa pitkin.

Sen jälkeen en ollut noussut uuden hevoseni selkään, taaskaan. Väitin itselleni, että keskityin Bonnien treenaamiseen, enkä sen vuoksi ehtinyt ratsastaa Agilla. Se ei ollut missään määrin totta. Iltaisin tuntien jälkeen päästin sen juoksemaan tyhjään maneesiin ja toivoin hartaasti, että se riittäisi täyttämään tamman käsittämättömän liikunnantarpeen.

Työnsin huoahtaen puhelimen takaisin taskuun ja kömmin seisaalleni.

"Mä vien sut pihalle, kun sade vähän lakkaa", lupasin Bonnielle taputtaen kuivatusloimen peittämää selkää. Poni ravisteli laiskasti päätään.

Yläkerrassa juteltiin, tuttuun tapaan, ratsastuskoulumestaruuksista. Kisat olivat tämän viikon lauantaina, eivätkä etenkään ensikertalaiset olleet pysyä housuissaan.

"Onneksi eka osakilpailu on täällä", kuulin jonkun henkäisevän, kun kolistelin lokerikkohuoneen poikki. "Mä pyörtyisin jännitykseen kisamatkan aikana!"

"Voiko joku auttaa mua silloin lauantaina?"

"Mä voin", rauhallinen ääni vastasi. Työntäessäni oven auki päät pongahtivat minua kohti.

"Salma! Sulla on ainakin helppoa, kun Lyylillä on kaksi hoitajaa", Emmy virnisti tupapöydän äärestä.

Hänen vieressään istui Aleksanteri, joka näytti maansa myyneeltä.

"Mikä sulla on?" Kysyin istuen hänen viereensä. Aleksanteri ei ehtinyt vastata, kun Clara jo huikkasi:

"Anne pyysi sen äsken toimistoon ja ilmoitti, että se on Alviinan kisahoitaja."

"Ai jaa?" Tirskahdin. "Sun ei parane näyttää tuota reaktiota Alviinalle."

Ylhäällä oli lämmin. Pyry, joka istui minua vastapäätä, täytteli ristikkoa seesteisen näköisenä. Hänen katseensa oli painautunut lehteen ja silmälasien sangat loivat poskille kapeat varjot. Emmy ja Clara juttelivat hänen molemmilla puolillaan, Aleksanteri nökötti vierelläni tuijotellen Pyryn täyttöpuuhia.

Tämä maailma oli melko kaukana siitä yksinäisestä kuplasta, joka maneesiin kasvoi silloin, kun juoksutin Agia myöhäisinä iltoina.

[Salma]

Ratsastuskoulumestaruudet olivat menneet meidän osaltamme vähän hätiköiden. Olin treenannut Lyylillä pääasiassa iltaisin, ja vaikka se olikin mukavan uuttera, en ollut saanut siihen ihan sellaista tatsia kuin olin toivonut. Seppeleen osakilpailuissa hevonen oli luullut olevansa estetunnilla ja hypännyt niin laiskanpulskeasti, että olin takuuvarmasti nähnyt Hanskin hautaavan katsomossa kasvot käsiinsä. Olimme saaneet puhtaan radan, mutta takaperin kulkeva työhevonenkin olisi päässyt nopeammin maaliviivan yli.

Yläkokossa Lyyli oli hölmöillyt. Vieras paikka oli jännittänyt sitä ja se oli pudottanut kriittiset viimeisen esteen puomit. Seuraavan viikon olin treenannut pelkkiä puomeja aina, kun pääsin Lyylin selkään. Olin toivonut sen muistavan, että toisin kuin se ehkä luuli, se oli nelijalkainen otus. Susikalliossa Lyyli ei ollut vielä muistanut sitä. Siellä se oli pudottanut kolmella esteellä, mikä edelleen sekä hävetti että nauratti minua. Joutuisin osallistumaan muutamiin estekisoihin omille hevosillani, että saisin jälleen paikattua esteratsastajan maineeni.

Hallavassa Seppele oli vetänyt luokastani neloisvoiton. Lyyli oli höpsöillä hevosenaivoillaan päättänyt pitää radasta ja pörissyt korvat hörössä lähtöviivalta asti. Olimme tulleet kolmansiksi ja päässeet suureksi yllätyksekseni finaaliin. Olin pöllämystynyt enemmän kuin vuosiin voittaessani finaaliluokan ensimmäisen kierroksen. Toisella kierroksella pitkäaskelisemmat ja reaktiivisemmat ratsut olivat pyyhältäneet monta sekuntia nopeammille ajoille, mutta olin silti ollut tyytyväinen. Ainakin hevonen oli saanut rutkasti kisakokemusta. Onnistumiseen oli hyvä päättää.

Seppeleellä oli muutenkin mennyt hyvin. Inkeri, joka oli ollut koko syksyn stressaantuneen oloinen, oli tullut toiseksi kokonaiskisassa. Toivoin, että se tekisi hänelle hyvää. Daniel oli voittanut ope-cupin, mikä oli herättänyt meissä suurta hilpeyttä. Olimme suunnitelleet, että järjestäisimme hänelle ja Inkerille pikku illanvieton tallilla kisamenestyksen kunniaksi.

Olin viettänyt tallilla suunnilleen kaiken hereilläoloaikani viime viikkoina. Treenasin Bonniella aamupäivällä, tein tallihommia kunnes maneesissa oli sopiva tyhjä rako ja kävin puuhailemassa Agin kanssa ennen tunteja. Kellonaika oli tarkkaan valittu. Yleensä lähdin maneesista juuri, kun ensimmäiset tuntilaiset alkoivat rapistella ovella. Jos Agi heittäisi minut seinään, en ehtisi virua hiekassa kovinkaan kauaa.

Hevosen kanssa meni vaihtelevasti. Olin osallistunut sillä kymmenvuotisleirille, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna ollut aivan liiallista toiveajattelua. Olin venäyttänyt ranteeni ja parannellut sitä muutaman viikon, kun Agi heitti minut Artsilassa ojaan. Olin ratsastanut hevosella hyvin varovaisesti ja yrittänyt etsiä valmentajaa, joka saisi järkeä villikkoon. En halunnut myöntää itselleni, että taisin tarvita eniten henkilökohtaista mentaalivalmentajaa. Minä pelkäsin Agia, peittelin faktaa miten hyvin tahansa.

Sinä päivänä ruokatauko oli venähtänyt. Olin lähtenyt Cellan kanssa grillille, kun olin ratsastanut Bonnien, eikä minulla olisi enää kuin viisikymmentä minuuttia ratsastaa ennen tuntien alkua. Pyyhälsin Cella perässäni talliin kiskoen kylmiä ratsastushanskoja käsiini.

"Mun pitäis viedä Bonniekin vielä pihalle", voihkin. "Agi hyppää tallin katon läpi, jos mä en ehdi liikuttaa sitä."

"Älä huolehdi", Cella huikkasi zenmäisesti olkani takaa. "Mä voin auttaa sua. Tuleeko Bonalle loimi?"

"Se punainen karsinan ovesta", huoahdin luoden kiitollisen katseen ohi viipottavaan Cellaan. Hän heilautti kättään ja katosi tallin pikkupuolelle.

Olin oppinut melko kieroksi, mitä tuli Agin hoitoon. Koska tiesin, miten vaikea se oli karsinassa, olin lähettänyt Pyrylle pienen viattoman tekstiviestin grilliltä. En millään ehdi harjata Agia, voitko auttaa, olin näpytellyt tietäen hyvin, että Pyry oli jäänyt tallin yläkertaan näpyttelemään puhelintaan. Agi möllötti kuin möllöttikin karsinassa siistinä ja puhtaana. Olin varma, ettei Pyrylle ollut ollut minkäänlainen ongelma harjata sitä. Minun ja Agin välillä suurimpana oli se ongelma, että hevonen tiesi vallan hyvin minun pelkäävän sitä. Pyry, joka oli vähemmän sen ratsastuksellisen mahdottomuuden kanssa tekemisissä, näki Agin luultavasti tavallisen riehakkaana nuorena hevosena.

Olin saanut varustettua luimivan Agin ja talutin sitä karsinasta samaan aikaan, kun Cella ilmestyi Bonnien kanssa tallin päädystä.

"Kiitos!" huikkasin käytävän poikki.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Talutin hevosen karsinasta kopisevalle käytävälle. Ylläni humahti. Agi heittäytyi sivuun ja kiskaisi ohjat kireiksi. Tunsin sormissani epämukavan puristuksen ohjien luisuessa niiden otteessa. Jokin raskas ja massiivinen putosi maahan tussahtaen. Kauempaa kuului pelästynyt pärskähdys, jonka aivoni tunnistivat vuosien tottumuksesta Bonnieksi.

Sitten Cella olikin jo luonani. Hän tarttui Agin kuolainrenkaaseen, tuuppasi Bonnien riimunnarun minulle ja talutti pelästyneesti hyörivän hevosen takaisin karsinaan. Bonnie steppaili hermostuneesti, mutta rauhoittui, kun työnsin käteni sen ilmavaan harjaan. Se rauhoitti minutkin.

"Mikä ihme se oli?" kysyin.

Kysymys osoittautui kuitenkin tyhmäksi. Kääntyessäni kohti karsinaa näin kumolleen kellahtaneen heinäpaalin ja sen yläpuolella avoimena häämöttävän heinäluukun. Cella tuli karsinasta vihaisen näköisenä.

"Kuka kehtaa pudottaa heiniä ilmoittamatta etukäteen?" hän asettui luukun alle ja tähyili pimeyteen. "Haloo? Kuka siellä?"

Kukaan ei vastannut. Bonnie levitteli sieraimiaan ja ojensi uteliaasti päätään kohti paalia.

"Ehkä se oli vahinko", ehdotin vaisusti.

"Tähän aikaan?" Cella näytti hurjistuneelta. "Mä käyn sanomassa suorat sanat. Tuossa olis voinut käydä pahasti."

Hän lähti itsekseen sähisten harppomaan kohti yläkertaan vieviä portaita.

Pelästyksestäni toetessani tajusin huolestua. Talutin Bonnien käytävän päähän Agin karsinalle peläten näkeväni, että raskas paali olisi pudonnut suoraan hevosen päälle. Tamma tuijotteli karsinan nurkasta satuloituna, ohjat kaulan molemmin puolin roikkuen. Sen hännässä oli muutama pitkä korsi, mutta muuten se näytti vahingoittumattomalta. Ojensin sille kättäni, mutta se kääntyi kohti ikkunaa. Bonnie sen sijaan nuuhkaisi kiinnostuneesti sormiani.

"Onneksi teihin ei osunut", sanoin puoliääneen hevosilleni.

Cella tuli tympääntyneen näköisenä takaisin tallin puolelle. Katsoin häntä kysyvästi.

"Ei siellä ollut ketään", hän sanoi.

"Ei ketään?"

"Ei yhtään ketään. Eli se joku ei edes kehtaa pyytää anteeksi töppäystään."

Hän otti Bonnien riimunnarun, jota ojensin, ja jäi odottamaan kuin kalastin Agin karsinasta. Lähdimme peräkanaa tallipihalle.

"Siinä olis voinut käydä huonosti", Cella vielä sanoi, kun olimme päässeet iltapäivän tummenevan taivaan alle.

"Jep", vastasin mietteliäänä. Pelätys oli liuennut pois ja jättänyt kytevän hämmennyksen sisääni.

Ratsastuksen aikana olin ehtinyt unohtaa kokonaan pudonneen paalin. Kun olin harjannut Agin ja hakenut Bonnien sisään, kävin jopa nyhtämässä seinän viereen työnnetystä paalista isot tupot kummallekin hevoselle. Tähdet syttyivät hiljalleen alkutalven kuulaalle taivaalle.

[Salma]

Bonnie

[Salma]

Joulukuisessa lumimaastossa Bonnien kanssa

[Anne]

Haasteita



Agin vikurointia kauniina talviaamuna.

Spessu Salmalle!

[Salma]

Kiitos ihanasta spessusta Anne!

Talviset maastot jatkuvat: ennen illan hämärtymistä kävin treenejä varten lämmittelemässä ponin hankikahluulla.

Hyvää itsenäisyyspäivää, Seppeleen väki!

[Salma]

Maneesi oli kerrankin tyhjä. Se oli yksityishevosen omistajan luksusta: hetki, jolloin ratsastuskoulu oli kaartanut pois tavanomaiselta polultaan. Viikolla sellaista kävi harvoin - vain silloin, kun Anne vei ryhmän tasapainoilemaan maastoon tai Hanski päätti rääkätä ratsastajiaan hankitreenillä.

Olisin voinut elää pelkkiä lauantaiaamupäiviä. Maneesi oli mukavan viileä, poni liihotteli tyytyväisenä pitkin tyhjää uraa eikä kenelläkään kiinnostanut, kuinka paljon tilaa käytin. 

Ratsastin helpon A:n kouluohjelmaa, jota olin huvikseni tankannut sängyssä edellisenä iltana. Se palaili mieleeni ruosteisina paloina vanhoista seurakisoista. Käännös, myötäys niskasta, reipas ravipätkä ennen puolipidätettä. Bonnie venytti tyytyväisenä jalkojaan. Maneesin seinät heijastivat kavioiden tumahdukset ja raskaan hengityksemme takaisin yllemme.

Olin laittanut eilen Storytellers Cupin ilmoittautumislomakkeet menemään. Meillä oli melkein vuoden tauko kisoista, mikä näkyi sekä minussa että ponissa. Olin ajatellut, että cup-muotoiset kilpailut olisivat hyvä tapa palautella vanha kisarutiini. Metrin luokka oli mainio ponnahduslauta ennen metri kahtakymppiä. Sommittelin loppukeväälle ja kesälle luokankorotusta takaisin meidän tavalliselle tasollemme.

Hetken mielijohteesta - niinhän kaikki kiinnostava aina tapahtui - olin osallistunut myös helppoon A:han. Se jännitti minua enemmän kuin yhdetkään estekisat, joita olimme nuohonneet. Anne oli sanonut, että koulupuoli oli päässyt unohtumaan meiltä estetolppien ja laukka-askelten alle. 

Voisin suhtautua koulukisoihin osallistumiseen kuin paineistettuina valmennuksina. 

Tai näin ainakin yritin todistella itselleni. 

Hoidin Bonnieta iltapuulle Seppeleen kymppivuotisleirillä

[Salma]

Lohta syömässä