Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

TEHOLEIRI RUOLAMMESSA

21.2. LAUANTAI
klo 12:03
Teholeiri! Jos tippuu saman päivän aikana useammalla tunnilla, saako niputtaa sen päivän tipahduskakut samaan? Saako satikutia, jos livistää koulurääkin jälkeen mielentyhjennysmaastoon ja tuulettaa reippaassa laukassa opin ulos päästä? Ja miten ihmeessä Bonnien saa tottumaan tuohon koiraan?

Nämä olivat kolme ensimmäistä ajatustani, kun lauantaina saavuin Ruolampeen leirielämää puhkuen. Hiki virtasi pohkeissa asti, Bonnie kiskoi kolmeen suuntaan yhtä aikaa ja pieni ruskea villakoira käytti ihailtavasti koko tallipihan leveyttä räkyttäessään tammalle. Olin ratsastanut Bonnien lumisen metsän poikki tallille ja seurasin juuri katseellani tarvikekuski Annea, jonka auto huristeli alas Ruolammen jyrkkää mäkeä. Tuijottaessani kisa-arkullista täynnä muistiinpanovälineitä, pinteleitä ja linimenttejä mietin jo, mihin olin pääni pistänyt.

Onneksi pahimmassakin paikassa oli aina muutama pelastava enkeli. Vierelläni seisoi Tuulia hiukset kahdella pitkällä letillä ja piteli Hestiaa, joka näytti suunnilleen samalta kuin alkeistunnilla istuntaharjoitusten aikana. Se pureskeli kuolaintaan korvat puolitangossa ja lepuutti toista takajalkaa niin, että vain kavionkärki osui jäiseen maahan. Tuulian ja minun katseet kohtasivat, kun Bonnie nykäisi jälleen kerran terävästi ja olin tippua polvilleni. Älä huolehdi, Tuulian katse sanoi, kyllä joku tulee ottamaan meidät vastaan.

Ja noin sekunnin kuluttua siitä tallinovi aukesi ja kirkaskasvoinen blondi nainen poukkasi ulos. Hänen perässään seurasi maltillisemmin pörröpäinen mies.
”Enni ja Tatu!” minä heilautin kättäni ja tunsin, miten sata kiloa huojennusta humahti vatsaani. ”Me tultiin nyt.”
Enni tosiaan osasi laittaa asioihin vauhtia. Tuntui, että seuraavan minuutin aikana meidät juoksutettiin talliin, vieroitettiin hevosistamme, hoputettiin majoitusrakennukseen ja esiteltiin muille leiriläisille. Kun Enni oli lehahtanut pyörremyrskynä pois ja Tatu oli vaivihkaa suoristanut maton hänen jäljessään, minä ja Tuulia jäimme istumaan sohvalle olat toisiaan hipoen. Viisi silmäparia tuijotti meitä.

klo 15:00
Leiriläisiä oli yhteensä seitsemän. Minua ja Tuuliaa lukuun ottamatta kaikki olivat tallin omaa porukkaa. Porukan kuopus, hento Paju, oli tuppautunut kylkeeni heti kuullessaan, että omistin kimon ratsuponin. Hän oli näyttänyt minulle noin kolmesataa kuvaa omasta Brea-dartmooristaan, jolla oli komea paksu harja ja lempeät ensiponinsilmät. Kuullessaan Bonnien olevan tamma Paju oli harmitellut kovaan ääneen, että Brea oli menty ruunaamaan. Näin jo, miten hänen silmissään koikkelehti jono mustia ja valkoisia ponivarsoja.

Tällä hetkellä Brea puksutti minun ja Bonnien edellä vahvana ja tasaisena. Jos minä olin luullut, että olin Ruolampeen tullessani hikinen, olin ollut väärässä. Puoli tuntia sitten alkanut Merja Koiviston ”tasokartoitus” eli yleiskidutus oli vetänyt minusta kaikki mehut kuin kolmivuotias pillimehutetrasta. Tunsin olevani venäläisestä balettikoulusta kertovassa elokuvassa Merjan tulikivenmustan katseen iskiessä niskaani. Nöyränä ratsastajana taivutin Bonnieta ravissa pääty-ympyrällä ja toivoin, että se ei kaahottaisi ihastuksissaan uralla kulkevan Välskäri-orin perään. Meidät oli käsketty lämmittelemään omatoimisesti, ja minusta se tuntui suunnilleen samalta kuin mennä Idolsin koelauluihin kivikasvoisten tuomarien eteen.

”Luonnollinen, hyvä istunta”, Merja sanoi minulle armeliaasti, kun Bonnie keinahteli hetken kuluttua laukassa hänen ohitseen. Minä tunsin venähtäväni helpotuksesta niin rennoksi, että hyvä kun en valunut onnellisena räsynukkena alas ponin kyljeltä.

klo 19:20
Meistä oli tullut porukka. Siltä minusta ainakin kovasti tuntui, kun olimme päivän ajan vertailleet Merjan palautetta ja kauhistelleet kipeitä varpaita Ennin hervottomalla venyttelyhetkellä. Nyt, kun hipsimme iltamaastossa hevoset voipuneina ja ratsastajat sokerihumalan toisella puolella, tuntui kuin olisimme olleet leirillä noin kuukauden.
”Vesku tuli kysymään multa että kuka tänne on tuonu lehmän, se oli ollu ihan satavarma että täällä on jonku karannu poni”, Inna hihitti hänen voikon Hattie-poninsa pujotellessa kapeaa polkua kantojen välistä. Bonnie oli tykästynyt Hattieen ja kulki kuuraiset turpakarvat sen vaaleaa häntää hipoen.
”Hestia-parka, joku päivä se vielä viedään lehminäyttelyyn ja palkitaan siroimpana nautana koskaan”, Tuulia voivotteli hihittäen ja taputti Hestian paksuturkkista kaulaa.
Rasmus, joka ratsasti jonon kärjessä korkealla ja kauniilla Laralla, kääntyi katsomaan meitä virnistäen.
”Sen päivän mä tahdon nähdä. Ravataan nyt vähän!”
Iloinen letka siirtyi joukkona raviin ja ratsastajien hilpeät äänet haipuivat puiden väliin.

[Salma]

SUNNUNTAI 22.2.

klo 8:05
Tietenkään minä en ollut varautunut lenkkitossuilla mukaan. Kun Ennin kailotus kiskoi meidän hereille puoli kahdeksalta, minä hapuilin automaatiolla käteen kypärää ja saappaita ja tunsin oloni täysin avuttomaksi, kun viereisessä sängyssä roikkuva Anni viuhtoi minua hylkäämään ne.
”Me mennään lenkille! Juokseen!” Anni sanoi kiskotellen ja pörröistä tukkaansa haroen. Hän haukotteli. ”Ennin tulkinta teholeiristä, että ratsastajat saa pyörtyillä kaikessa rauhassa ennen aamupalaa.”

Jäinen tie lipsui Ennin jämäköiden lainalenkkarien alla, kun hölkkäsimme Ruolammen mäkeä alas. Olimme ryhmittyneet kapealle hiekoitetulle kaistalle ja annoimme kengänpohjien läiskähdellä soraa vasten. Kärkeä pitävän Ennin valkea tukka oli nostettu korkealle ponnarille ja korvat suojattu virkatulla hikipannalla. En olisi ihmetellyt, vaikka pusikosta olisi hypännyt sporttilehden kuvaaja räpsimään paparazzikuvia hänestä.
”Enni on valvonu varmasti jo ainakin kolme tuntia”, huohotti Tuulia posket punoittaen ja yritti pysytellä rinnallani.
”Joo, se on tarhannu hevoset kerralla ja kantanu vettä kuus ämpäriä yhdessä kädessä. Eikä loiskuttanu pisaraakaan!” jatkoi Linnea, jonka pitkä kihartuva tukka liehui viimaisessa tuulenvirissä.
”Juoskaa juoskaa! Hyvin sujuu!” Enni kannusti kengänpohjat vilkkuen.

Huohotimme Ennin perässä pitkin lumisen ajotien pengertä. Innan rinnalla pinnistelevän Rasmus ravisteli käsiään ja näytti kärsivältä.
”Tää on nyt tätä hauskanpitoa! Tän vuoksi mä tulin leirille!” hän uskotteli kai pääasiassa itselleen hengenvetojen välistä.
”Mun pohkeet! Tuskaa!” Linnea yhtyi.
Paju, joka pysytteli tiukasti Ennin perässä kuin hoikka, kapea varjo, kääntyi juoksemaan takaperin.
”Vanhukset! Kyllä te jaksatte!” hän hihkaisi iloisesti.
Pehmeästä nuoskakinoksesta tempaistu lapasellinen tykkylunta lensi Pajun korvan vierestä.

klo 19:15
”Joko musta tulee huippukuntoinen himoratsastaja tai sitten mä tuuperrun tän treenin alle tiistaiaamuna”, Inna manasi istuessaan harjoitusravissa Hattien selässä. Tamma kulki Bonnien edellä sileä häntä askelten tahdissa heilahdellen ja käänteli tyytyväisenä korviaan. Olimme kulkeneet viimeiset puoli tuntia pöheköissä: minä olin luullut tuntevani Liekkijärven maastot, mutta tässä osassa paljasta kangasmetsää en ollut käynyt ikinä ennen. Sileät koivunrangat nousivat mustavalkoisina ja kuuraisina lumisen metsäpolun molemmin puolin. Jossakin kaukana oikealla siintyi järvenjää.

Päivän aikana olin mennyt niin suurta ratsastuksellista vuoristorataa, että ihmettelin kuinka saatoin tuntea edelleen oloni selväjärkiseksi. Aamulla Merjan kokoamistunnilla minua oli ahdistanut, itkettänyt ja kiukuttanut niin, että olisin halunnut hypätä alas Bonnien selästä ja talsia kotiin. Poni oli häseltänyt joka jalka eriparisena, karannut kuolaimelta ja painellut Hattien, uuden parhaan ystävänsä, häntään onnellisena. Jos se olisi edes kopioinut tamman kivat liikkeet, olisin voinut yrittää näytellä sen olevan käsissä. Koulutunnin jälkeen olin linnoittautunut hoitajien talon pirttipöydän ääreen ja hakannut puhelimen näppäinten välityksellä itkuni Jesselle. Onneksi Anni, Linnea ja Tuulia olivat tulleet kovaäänisinä ja remuavina piristämään minua.

Ennin puomitunnilla, joka pidettiin Ruolammen leveällä kentällä, olin tullut kiskaistuksi melkein hurmokselliseen tilaan. Kanssani samassa ryhmässä ratsastavat Anni ja Rasmus naureskelivat Bonnien liitäville askelille ja itsetyytyväiselle pärskähtelylle, kun se oli kääntyillyt puomien välissä ketteränä kuin agilitykoira. Enni oli kehaissut meitä monta kertaa ja minä olin hehkunut salaista (pah) tyytyväisyyttä koko kentän leveydeltä.

Olimme kaikki luulleet kestävyysmaaston nimen olevan vitsiä. Puolet leiriläisistä oli käynyt tuntien jälkeen suihkussa ja ottanut päikkärit yläkerran patjoilla kaikesta uupumuksesta ja lihassärystä. Päästyämme Ruolammen pihapiiristä Enni oli kuitenkin patistanut meidät keskiraviin ja käskenyt pitämään hyvää lämpöä yllä koko reissun ajan. Hän näytti itse edelleen niin energiseltä, että epäilin hänen olevan jonkinlainen ihmiskuntaan solutettu energia-alien.

Bonniesta väsymys ei ollut saanut otetta. Se kulki iloisesti, ravisteli päätään ja haisteli keveää alkuillan ilmaa. Sain hidastaa tempoa keskittymällä keventämään rauhallisesti, muutoin se yritti kiitää pois altani tai karata kiitoravin kautta hölmöön epätahtiseen laukkaan. Ponin hyvä tuuli oli kuitenkin tarttunut minuun jo alkumatkasta. Minua hymyilytti, kun painoin katseeni sen teräviin korviin ja pörrötin vaivihkaa sen pitkäksi venähtänyttä harjaa. Upea Bonnie.

klo 21:15
Sauna oli vesihöyryä, punoittavaa kosteaa ihoa ja kiuaskiviä, joiden katsominen riitti kuuman hohkan tuntemiseksi.
”Mä nukun täällä ens yön”, Anni vannoi silmät suljettuna ja nojautui seinää vasten. ”Mä tunnen miten kipu valuu lihaksista pois.”
”Pliis, älä”, ylälauteen nurkassa kainosti istuva Rasmus sanoi jalat ristittyinä. Hän oli livistänyt ensimmäisenä saunaan, ja joka kerta juomaan halutessaan koko lauma joutui nousemaan ja pakkautumaan seiniä vasten, jotta hän mahtui pujottelemaan alas lauteilta. ”Mä haluaisin päästä täältä joskus oikeaan sänkyyn nukkuun.”
”Haa! Saat kykkiä täällä koko loppuleirin!” Inna kiljahti iloisesti alemmalta lauteelta ja räpsäytti löylykiulusta vettä Rasmuksen säärille.
”Lara murtuis siitä”, Rasmus hymyili kuivasti. ”Se oli ihan sekopäisen innoissaan tänään puomitunnilla.”
”Kuten myös kuskinsa”, Anni raotti silmiään nautiskelunsa lomasta. ”Olisitte nähny miten Rasmus taputti Laraa tunnin jälkeen, kaksin käsin, ihan ku se olis yrittäny tampata pölyt sen kaulakarvoista.”

Linnea otti löylykauhan Innan viereltä ja heitti vesiryöpyn kohti kiuasta. Kivet suhahtivat terävästi ja niistä nousi paksu, kuuma höyrypilvi. Koko saunajoukko kumartui tyytyväisenä hikoillen. Märät hiukset valuivat hipomaan saunojien polvia ja kosteat selät kiiltelivät hämärässä.

MAANANTAI 23.2.

klo 9:02
Aamulenkki oli tänään tuntunut melkein inhimilliseltä. Sunnuntai-illan sauna oli tehnyt tehtävänsä: reilun puolen tunnin päämäärättömällä hölkkäilyllä ympäri metsiä olin hiuksenhienon hetken tuntenut, etteivät jalkani olleetkaan kaksi betonipossua. Endorfiinipöllyssä olin nostellut koipiani niin, että pääsin kirimään Pajun rinnalle. Häntä minun reippauteni oli naurattanut.

Istuimme nyt Pajun kanssa vierekkäin aamupalapöydässä. Toisella puolellani tupapöydän ääressä oli jalat koukussa kököttävä Tuulia, joka pyöritteli haukotellen puuroa lautasellaan. Voisilmä oli sulanut keltaisena kiiltäväksi lammikoksi.
”Mitä meillä tänään on?” hän kysyi silmät yhä sikkaralla. Tuulia oli jäänyt illalla hereille vielä minun jälkeeni, viimeinen mielikuva ennen nukahtamistani oli hänen kasvoillaan loistava kännykän itsepintainen valo.
”Ennin tunnilla hypätään rataa ja Merjan tunnilla…”
”Väistöjä ja taivutuksia!” Inna ehätti väliin
”Taivutuksia! Mä oon vuorenvarma, että just tänään Väiski on kankea kuin kyntöhevonen maanantaiaamuna”, Anni parkaisi voileipänsä takaa.
”Onko meillä tänään maastoa?” Rasmus, joka oli ollut täyttämässä puurolautastaan, palasi pöydän ääreen tukka pörrössä. Kalvakka aurinko kävi ikkunasta hänen tummiin hiuksiinsa.
”Ei”, Linnea sanoi työntäen printattua leiriohjelmaa lähemmäs Rasmusta.
”Ei maastoa!” Inna hihkaisi omenaa heilauttaen. ”Miten meidän kunnonkohotuksen nyt käy! Missä on kaikki jäätävä ravaaminen ympäri metsiä vatsalihakset tulessa ja hevonen korvia myöten märkänä!”

klo 12:30
Minä ja Linnea olimme syöneet lounaan ensimmäisinä. Tunneistamme rättiväsyneinä (minä Merjan käsittämättömistä avotaivutuksista ja Linnea Kisun estetotuttelusta) kauhoimme kasvislaatikon kitaamme ja painuimme kylmään auringonpaisteeseen. Olin heittänyt Bonnien tunnin jälkeen pihattotarhaan, jossa se seisoskeli nyt tyytyväisen näköisenä Hestia rinnallaan. Musta shetlanninponi Bella seisoa jurnutti pihaton varjossa.

Maleksimme Linnean kanssa lähemmäs tarhaa nauttien kirkkaasta säästä. Lapaset tuntuivat liian kuumilta: vedin ne aidalle päästyämme pois kädestä ja painoin sormeni ihanan viilentävään lumikerrokseen ylimmällä pienalla.
”Mitä Sentille muuten kuuluu?” Linnea kysyi äkkiä viitaten Seppeleen-aikaiseen hoitohevoseensa.
”Hyvää sille”, vastasin. Linnea oli lähtenyt tallilta viime kesänä ja minun oli pakko myöntää, että kaipasin häntä edelleen aina välillä. ”Lynn on alkanu vuokrata sitä nyt useammin. Ja on sillä myös uusi hoitaja, Elina, se sopii sille hyvin. Tai uus ja uus, onhan se jo ehtiny jonku aikaa hoitaa Senttiä.”
Hiljenin. Tuntui vähän hölmöltä puhua Elinan ja Sentin hyvyydestä, hevosen jättäminenhän saattoi edelleen olla Linnealle kova pala. Onneksi hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili.
”Hyvä. Sen Sentti ansaitsee”, hän sanoi kääntyen katsomaan taas poneja. ”Ja mulla on nyt Kisu täällä.”

Nojailimme hetken aitaan mitään sanomatta. Olin juuri vaipunut ajatuksiini Bonnien loimen Marianne-kuviota tuijotellen, kun poni äkkiä kiskaisi päänsä ylös ja lehahti parilla pitkällä askeleella tarhan kauimmaiseen päätyyn. Se jäi puoliksi pihaton taakse ja pyörähteli siellä ilmaa puhallellen.

Sain selityksen tamman outoon loikkaan, kun pieni pehmeä karvapallo törmäsi sääriini. Se hypähti hetkeksi minua vasten ja aloitti sitten iloisen, terävän räkytyksen. Sissi!
”Anna olla Sissi, Bona pelkää sua…” huudahdin ja yritin kalastaa koiran syliini. Se arvasi selkeästi aikeeni ja säntäsi käsieni lomitse suoraan aidan ali tarhaan. Linnea kirosi vierelläni.
”Sissi! Tänne!” kutsuin sen kiitäessä matalaa koiranlaukkaa kohti hevosia. Bonnie oli jo paennut häntä pitkänä soihtuna koivupuun alle tarhan toiseen päätyyn. Hestia innostui tamman mukaan (tosin paljon leikkisämmin kuin Bonnie, jonka sieraimet olivat laajentuneet tummiksi puolikuiksi), mutta Bella vain vilkaisi koiraa ja tallusteli pihattoon.
”Mä meen hakeen sen”, päätin, kun Sissi loikki auraamattomien lumikinosten poikki kuin jousitettu ruskea jänis. Parilla ripeällä otteella olin tarttunut jäiseen aitapuuhun ja heilauttanut itseni sen toiselle puolelle.

klo 17:26
”Tää on hervottomin video jonka oon ikuisuuteen nähny!” Inna ulvoi vedet silmissä pidellessään Linnean puhelinta. Anni, Paju, Rasmus ja Tuulia olivat ryhmittyneet hänen taakseen suu leveällä messingillä.
”Laita se vielä alusta!” Anni pyysi ojennellen sormiaan puhelinta kohti. Innan ja Tuulian naurunrehahdus katkaisi hänen puheensa.

’Hervottoman videon’ pääosaan olin päässyt minä. Videon miljöönä oli luminen tarha, jossa juoksi ensin pelästynyt valkea poni, sitten toinen lehmänkirjava korvat hörössä, niiden jälkeen riemukkaasti haukkuva ruskea villakoira ja viimeisenä minä kompastellen, liukastellen ja Sissin nimeä huudellen. Muutaman kaahottavan juoksulenkin jälkeen jonon hännille liittyi vielä pyöreä musta shetlanninponi, joka ravasi minun perässäni ja näytti hurjan kiukkuiselta, kun sen tarhaa pidettiin yleisenä juoksenteluareenana.

Videon kohokohdassa minä huomasin shettiksen jahtaavan minua, pelästyin ja vaihdoin suuntaa kohti turvan tuovaa aitaa. Kinosten läpi korkein pompuin loikkien minä päädyin lopulta istumaan aidalle.
”Ota Bella se Sissi kiinni!” ehdin huudahtaa muka itsevarmasti, ennen kun Bonnie ja Hestia pyyhälsivät aitaa hipoen ohitseni ja ilmavirta sai minut horjahtamaan. Viuhdoin villisti käsiäni ja vajosin sen jälkeen kuvasta selälleni pehmeään hankeen. Linnean naurusta tärisevästä kuvauksesta saattoi juuri ja juuri nähdä, miten Sissi äkkäsi minut hangesta makaamasta ja kiisi aidan ali lipomaan naamaani.

”Tää ei oo todellista”, Tuulia hekotti videon päätyttyä uudemman kerran. ”Hestia-parka ei tajua lainkaan mitä tapahtuu. Se vaan leikkii ihan tosissaan.”
”Mitä te teitte ton jälkeen?” Rasmus kysyi minulta.
”Mä otin Sissiä pannasta kiinni ja kiikutin sen talliin. Sit menin vaihtaan kaikki vaatteet kuiviin, lunta oli mun kainaloissa asti”, vastasin.
”Saiko Bonnie jotain traumoja?” Paju kysyi oikeasti vähän huolestuneen näköisenä. Minä kohautin olkiani.
”Toivottavasti ei. Tai saatto sen herkkä poninpää hetkeksi vähän järkkyä, mutta se tokenee siitä. Mä pyydän huomenna Enniä mukaan, jos Bonsku sais edes vähän nuuhkia Sissiä rauhallisemmissa olosuhteissa. Esim. niin että se on sylissä eikä jahtaa Bonaa.”
Muut nyökyttelivät ymmärtäväisinä päätään. Anni oli ensimmäinen, jonka kasvot repesivät hymyyn.
”Mä en saa päästäni sitä mielikuvaa ku sä lennät aidalta ja Sissi vaan hoksaa että hei, no nyt joku makaa tuolla, mitäs mä olinkaan tekemässä? No voisin mennä vaikka moikkaan tota”, hän kaakatti selälleen sohvalle heittäytyen. Nauru nousi jälleen ja täytti huoneen.

TIISTAI 24.2.

klo 9:00
Harakka hyppi rinnallani nuoskaista ojanpenkkaa pitkin, kun kuljin kohti Bonnien tarhaa. Hiekoitussora oli sotkeentunut loskaan ja pieniin kylmiin lammikoihin, joita oli ilmestynyt sinne tänne rypyläisen jään keskelle. Saappaani tuntuivat hatarilta kiiltävällä maanpinnalla. Pihattotarhassa, joka kaarsi loivasti vasemmalle, seisoa nyhjötti kuusi kosteaturkkista hevosta puiden alle ryhmittyneinä. Bonnie ja Hestia erottuivat niistä selvästi loimineen ja lehmänkirjavuuksineen.

Pienenpientä lumihöttöä tihutti harmaalta taivaalta. Kevät oli selvästi tulossa. Oli jo ihanan kirkasta, vaikka päivä oli vasta alussa. Meille se tietysti oli jo tarkoittanut aamuhuhkimista Ruolammen teillä lenkkarit jalassa ja ainoana ajatuksena se ihana hetki, kun saisi rojahtaa aamupalapöytään ja hetken ajan vain työntää ruokaa suuhunsa. Minusta tuntui, että kehoni kasvatti kokonaan uusia lihaksia mielivaltaisesti arpomiinsa paikkoihin. Niistä se ilmoitti iloisesti jomottavalla säryllä yläreidessä, kylkiluiden kohdalla tai keskellä alaselkää. Nytkin, kun keräilin portin sähkölankoja, tunsin syvää hengenheimolaisuutta uudet käsivarsiluut kasvattaneeseen Harry Potteriin.

Bonnie oli hoksannut minut jo kauempaa ja kaahotti tarmokkaana lähemmäs. Enni oli tuonut sen pihalle tuskin paria tuntia sitten, mutta se näytti olevan kovasti sitä mieltä, että kaikenlainen ulkoilu saisi jo riittää. Melkein syliini asti hypäten poni jyräsi eteeni ja seisoi kuin valokuva paikoillaan sen aikaa, kun kiinnitin notkean riimunnarun lukkoonsa. Hestia, Bella ja minulle kolme vierasta tammaa jäivät nahjustamaan suojiinsa kapeiden puunoksien alle.

Bonnie majoittui kulmakarsinassa mielettömän suloisen Pallo-täysiverisen naapurissa. Hevoset olivat selvästi tunteneet heti jonkinlaista syvää yhteyttä, sillä sunnuntaista lähtien ne olivat kurkistelleet toisiaan ja inahdelleet innostuneena nuuhkiessaan turpa turpaa vasten. Taluttaessani Bonnieta Pallon karsinan ohitse se yritti jäkittää paikoilleen ja tunki valkeaa päätään haaleasti kiiltäviä kaltereita vasten. Sain maiskuttaa ja naksuttaa ennen kuin Bonnie tajusi, että ehkä näin aamuaikaan joku olisi tuonut sen karsinaan heinätupon tai pari. Näin minä ainakin päättelin, niin kiireistä hanhenmarssia se paineli karsinaan minä perässään ja kävi tutkimaan sekä ruokakupin että seinät ja lattian sen ympärillä.

Harjaillessani ruoattomuuttaan puhisevaa ponia ja vältellessäni kipeitä lihaksiani minun oli pakko myöntää, että ihanaahan tämä oli. Kaikkine jomotuksineen päivineen.

klo 17:15
Bonnie seisoi pesukarsinassa kaksin puolin kiinnitettynä ja näytti kärsivältä.
”Mä en käsitä että miten se meni”, puhisin kuljettaen sormiani ponin vaaleanharmaata selkää pitkin.
”Oliko se siitä?” vierelläni nojaileva Linnea ehdotti. ”Siitä vähän keskempää.”
”Mä tulkitsen vielä täältä, oottakaa”, huikkasi Anni, jonka kädessä lerpatti oppikirjallinen yhteen niitattuja aanelosia. Bonnien käänsi kauniin, suipon korvansa minua kohti ja huokaisi.

Olimme kerääntyneet aiemmin iltapäivällä teoriahetkelle opettelemaan hevosen venyttelyä ja hierontaa. Napakan tieto-oksennuksen jälkeen minä en ollut voinut vastustaa kiusausta, vaan marssitin Bonnien pesariin ja päätin testata oppimaamme käytännössä. Linnea ja Anni olivat valuneet perässäni avuksi.
”No niin, tässä”, Anni oli saanut järjestettyä paperinsa ja näytti minulle pelkistettyä piirroskuvaa hevosesta. Sen selkää pitkin kulki kirkkaita vihreitä ja punaisia nuolia. ”Tää pitää tehdä kevyesti ja rennolla kädellä.”
Parhaani mukaan viivoja tulkiten laskin käteni Bonnien selälle ja kuljetin sormiani sään vierestä. Lämmin karva kutitti sormia vasten. Olin viime aikoina ehtinyt olla liian vähän Bonnien kanssa näin, menemättä mihinkään ja suunnittelematta mitä seuraavalla tunnilla tekisimme.
”Mä alan hieroon Bonaa joka viikko!” totesin tohkeissani päästyäni selkähieronnassa lautasille asti. En ollut ihan varma olivatko lihakset löystyneet, mutta ainakin Bonnie oli rentouttanut niskaansa ja lepuutti tyytyväisen oloisena päätään alhaalla.

Mielessäni siinsi jo loistava tulevaisuus hevoshierojana. Tämä oli hauskaa!

klo 19:25
Minua nolotti, etten ollut koko alkuviikkona ehtinyt katsoa kunnolla Cellan heppaa. Olin juossut ympäri Ruolampea milloin tunnille menossa, milloin suihkusta tulossa, ja mielessäni oli vain vilahtanut, että Cellan uusi rakkaus oli juuri majoitettu tänne.

Niinpä crossfit-tunnilta takaisin Ruolampeen raahauduttuani (kuka ihmisvihaaja oli keksinyt sellaisen ”urheilu”lajin?!) siirsin kärsivin mielin pitkää saunalojumista tuonnemmas ja nostelin jalkani talliin. Oton karsina oli helppo löytää. Enkä minä erityisemmin yllättynyt, kun karsinaan kurkatessani oviaukkoa kohti komeili Cellan takamus. Tytön muu keho oli kumartuneena puhdistamaan friisiläisen jykeviä kavioita.
”Huhuu, hei, neiti hevosenomistaja”, huikkasin Cellalle. Hän hätkähti, kääntyi, ja virnisti sitten leveästi.
”Moi!” hän melkein karjaisi. Cellan kasvoilla läikkyi hurja into.
”Tää nyt on vissiin sitten SE”, sanoin yrittäen pidätellä hymyäni. Cella nyökkäsi ja kohotti kätensä Oton kaulalle.
”Niin on. Otto. MUN Otto. Eikö ole hieno?”
Sitä ei ollut kieltäminen. Hevonen oli korkea ja raamikas, ja sillä oli hieno paksu harja ja häntä. Se melkein tuoksuikin jotenkin erilaiselta, pehmeältä ja jännittävältä. Otto katsoi suoraan minuun kirkkailla mustilla silmillään ja hetken ajan saatoin ymmärtää täydellisesti mihin Cella siinä oli ihastunut. Sitten se käänsi päänsä pois ja näytti jälleen tavalliselta hevoselta, suurelta ja himmeän mustalta.
”Mun oma hevonen”, Cella toisti onnesta hehkuen.

KESKIVIIKKO 25.2.

klo 13:15
Ykkösryhmä hermoili yksityisvalmennuksiaan. Paju oli hinkannut edellisillan Brean suitsia saippualla ja supissut korvaani, että hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi menossa kisoihin.. Kun olimme aamutunnin jälkeen törmänneet maneesilta palaavaan ykkösryhmään, Inna oli huokaillut melkein sydäntä riistävästi.

Meillä kakkosryhmäläisillä iltapäivä tarkoitti lomaa. Ensimmäistä kertaa sitten leirin alkamisen me saatoimme tehdä mitä lystäsimme. Minuun, Rasmukseen ja Anniin se herätti melkein pelottavan vapaudentunteen.
”Tää on melkein ku kesäloma! Mehän ehditään vaikka lähteä POIS RUOLAMMESTA jos halutaan”, Anni oli intoillut kulkiessamme sohjoisen tallipihan poikki.
”Tai laittaa pystyyn pelastuspartio”, Rasmus sanoi silmää vilkuttaen. Hän viittasi operaatioon, jossa olimme Seppeleen porukalla kiskoneet viime viikolla jäihin pudonneen kelkkailijan kuiville. Juttua oli suitsutettu niin Liekkijärven Lööpissä kuin Iltasanomissakin. Minun niskassani se sai edelleen vilistämään kauhunväreitä.
”Se oli kyllä karmeaa. Tai siis siistiä oli se kaikki osuus missä pelastettiin henkeä, mutta mun pää ei kyllä kestäis muuten mitään pelastajanhommia”, huoahdin.

Iltapäivä venyi. Pelattuamme kolme erää läpsyä tupapöydän ääressä ja tuijoteltuamme ulos alkavaan räntäsateeseen Rasmus painui päiväunille ja Anni käymään läpi kameraansa tallentuneita leiriotoksia. Minä selailin hetken päämäärättömästi pöydälle unohtunutta hevoslehteä, mutta möyrin sitten ylös ja hipsin talliin. Sotkuinen lumi kasteli kengänkärjet tummiksi.

Bonnie nyhersi karsinassaan heinäkasan kimpussa. Sen valkeasta hännästä, joka osoitti ovelle päin, sojotti korsia ja tummaa turvetta. Toinen kylki oli niin ikään pienen irtolian täplittämä.
”Ootko sä ottanut lepiä”, hymisin hiljaa ponille ojentaessani sille kättäni. Se käänsi korvansa, kuunteli minua, mutta ei keskeyttänyt ruokailuaan. Tyydyin kyhnyttämään sitä kevyesti harjamarrosta ja sipaisemaan pehmeää korvankärkeä.

Kun Bonniesta ei ollut seuraksi, kaivoin puhelimen taskustani ja näpytin pikavalikosta Jessen numeron. Istahdin tamman karsinan avonaiseen ovenrakoon ja painoin puhelimen korvalleni.
”Moi, rakas!” Jessen ääni oli pehmeä ja ilahtuneen kuuloinen. Olin tyytyväinen että istuin, luultavasti olisin muuten sulanut lattialle ja muuttunut pieneksi vaaleanpunaisena kimaltavaksi lammikoksi.
”Moi”, vastasin sydän hakaten. ”Miten sulla menee?”
”Miten SULLA menee? Ootko vielä taipunu sen rääkin alla?”
”Äh, me Bonan kaa ollaan nykyään superkunnossa”, vastasin sormeillen housuistani irtoavaa ruskeaa lankaa.
”Seppeleessä on niin hiljaista, ku et oo kiroilemassa koulutuupissa ponin kanssa”, Jesse kettuili rakastavasti.
”Oo hiljaa siellä, pöllö”, hymyilin itsekseni.
”Pöllö oot sä”, Jesse sanoi. Hän oli hetken ääneti. ”Mulla on ikävä sua.”
”Mullakin sua”, henkäisin.

Sen puhelun jälkeen olisin voinut ratsastaa vaikka neljä Merjan koulutreeniä puhtaasti.

TORSTAI 26.2.

klo 10:45
- Tuntimaksu tulee tähän -

klo 17:45
”Mitä te ootte laittanu?” Rasmus huokaili kumittaen raivokkaasti paperiaan. Pöydälle sirottui pieniä kuminmurusia, jotka levisivät edelleen pitkin uurteista puupintaa Rasmuksen puhaltaessa ilmat hitaasti ulos keuhkoistaan.
”Mä laitoin että M:stä B:hen pohkeenväistöä ravissa, mutta en keksi että mitä tämän jälkeen”, Paju sanoi plaraten paksua kouluohjelmaopasta. Pehmeitä, sinikantisia kirjasia oli korkea pino pöydän keskellä.
”Mä en osaa päättää että teenkö vähän liian vaikean vai vähän liian helpon. Miten paljon haastetta tähän pitäis tunkea?” Anni tuskaili tuijottaen ohjelmalomaketta.

Istuimme tupapöydän ääreen pakkautuneina ja suunnittelimme kouluohjelmia huomisiin leirikisoihin. Yksi jos toinenkin taisi tuntea hermostuksen vienon hien valuvan pitkin niskaansa. Oli selvää, että Merja olisi katsomassa kouluosuutta ja vielä selvempää, että huonon radan ratsastanut saisi kuulla pari tarkkaan harkittua sanaa tuloksestaan. Enni oli käynyt tuomassa meille inspiraation herättäjiksi pinkan esimerkkiohjelmia ja kaksi levyllistä suklaata. Keltaisella ja sinisellä käärepaperilla suojatut herkut oli jo paloiteltu ja napsittu herättämään aivosoluja.

”Mennäänkö saunomaan?” Anni huokaisi ja nojautui taaksepäin penkillä.
”Meillä on venyttelyä puol seiskalta”, Linnea sanoi nostamatta katsettaan paperistaan.
”Puol seiskalta! Vasta! Mehän ehditään hyvin!” Anni ei lannistunut.
Innostuksen poikanen heräsi minussa.
”Mennään!” nyökytin.
Paperit ja kynät jäivät päällekkäin pöydälle, kun jyrinän siivittämänä työnsimme tupapenkin pois pöydän alta ja kiisimme yhtenä joukkona saunalle.

klo 21:45
Nuotiosta lähti kirpeä, savuinen tuoksu. Se kutitti nenässä ja pakotti minut kääntämään polttavat silmäni siitä poispäin. Metsän reunassa, maiseman laidalla, männyt nousivat mustina hahmoina. Niiden kyhmyiset rungot olivat kuin käsivarret, jotka pitivät taivasta ylhäällä. Nuotion loimu piirtyi edelleen näkökenttääni ja läikähteli, kun räpytin silmiäni.
”Viimeinen ilta”, Rasmus huokaisi tökkien makkaratikun mustuneella kärjellä hiiliä.
”Nyt jo!” Inna hymähti mussuttaen vaahtokarkkia. Se oli tahmannut hänen etu- ja keskisormensa sokerisen vaaleanpunaiseksi.
”Mä voisin olla täällä vielä toisen viikon”, Paju sanoi. Hän oli pukenut ylleen ison pehmeän huopatakin ja näytti uppoavan siihen kyyhöttäessään vieressäni.
”Mä myös”, yhdyin. ”Nyt ku Bonaki viimein on kotiutunu.”
”Vieläkö se juoksee Sissiä karkuun?” Anni kohotti silmänsä tulesta minuun.
”Ei enää”, naurahdin. ”Enni suostu avuksi ja Sissi sai vähän haistella Bonnieta karsinan kaltereiden läpi. Ei niitä ehkä voi vieläkään kavereiksi sanoa, mutta ainakaan ne ei vihaa toisiaan.”
”Sissi voi tulla vauhdittaan tarvittaessa huomenna kisoissa”, Tuulia sanoi nojautuen lähemmäs tulta. Heitin hänelle hymyn.

PERJANTAI 27.2.

klo 12:30
”Tää on jäätävän stressaavaa!” Paju huokaisi kalpeana vierelläni. Hän puristi Brean ohjia nyrkeissään ja tiiraili hermostuneena ratsastushallin oven suuntaan.
”Hyvin se menee”, rauhoittelin Bonnien selästä. Ponin valkea kaula kaartui edessäni paljaana: harja oli kiinnitetty tiukoille sykeröille kulkemaan harjamartoa pitkin.

Olimme startanneet kouluratamme yhdentoista korvilla. Merja oli istunut tuomarinpöydän päässä jäykkänä kuin kynttilä ja nyökäyttänyt arvokkaasti vuoron perään sisään saapuville ratsukoille. Vaikka paikalla ei meidän lisäksemme ollut muita, tunnelma oli ollut yhtä sähköinen kuin millä tahansa kisareissulla. Hevosetkin olivat tavallista säpäkämpiä ja niiden korvat kenottivat vartiossa, kun seisoimme odottamassa ratsastushallin katveessa.

Leiristä olisi kisojen jälkeen jäljellä enää koko porukan raahaaminen pizzalounaalle ja paria hassua tuntia hevosia hoitaen ja tavaroita pakaten. Sisälläni läikkyi se sama hassu kaipuu ja ikävä, joka iski aina, kun jokin hauska oli loppumaisillaan.
”Me selvittiin hengissä teholeiristä”, sanoin puoliksi Pajulle, puoliksi Bonnielle. Poni puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja minä seurasin, miten se huurustui kalvakassa helmikuun lopun ilmassa.

Teho-Bonnie. Se se oli.

[Salma]

Tallin pikkupuolella oli hiljaista. Karsinoista ei kuulunut heinän rousketta, ei kahistelua, ei edes satunnaisia kolahduksia jonkun onnettoman hoitajan lyödessä varpaansa kynnykseen sisään tullessaan. Tuntui melkein samalla kuin silloin, kun hevoset oli viety kesälaitumelle ja talliin tuli vain ihmettelemässä äänettömyyttä.

Jos tämä kuitenkin oli kesä, oli se lumisin ja jäisin vuosituhanteen. Tallin hiljaisuus oli saapunut tällä kertaa ripotellen, melkein vahingossa, ja katkeaisi varmasti seuraavan vartin aikana kellon tullessa puoli neljään. Rosa ja Cella olivat pihalla luistelemassa hevosineen (”taluttelemassa maastossa”), Kirsikka ja Pipsa taas harjailivat Sikkeä aurinkoisella paikalla aitan edessä. Minä ja Jesse puuhailimme omiamme Bonnien ja Tollon karsinoissa kuunnellen tallin avonaisesta ovesta kantautuvaa vaimeaa linnunlaulua ja jääpuikkojen sulamista räystäällä. Emme olleet tohtineet rikkoa äänettömyyttä viimeiseen puoleen tuntiin.

Aurinko tiiraili ikkunasta minua ja Bonnieta. Poni oli asettunut tyytyväisen oloisena kirkkaaseen valoläikkään ja jauhoi silmät ummessa heinänkorsia. Minä seisoin sen vierellä, niin ikään aurinkoa palvoen, pidin käsiäni puuskassa ja tuijotin tuumaillen ponin harmaanvalkeaa kylkeä. Viime syksyn klippauksesta oli jäljellä enää hassu, vinoon kasvanut muisto. Bonnie oli nähtävästi arvellut kevään tulleen ja tiputti talvikarvaansa, mikä yhdistettynä pariin otteeseen paranneltuun klippaukseen sai kyljen näyttämään siltä, että siihen oli piirretty sydänkäyrä.

Siinä tuijotellessani tulin siihen lopputulokseen, että ei minua erityisemmin haitannut ponin homssuinen ulkomuoto. Olimme joulusta alkaen pitäneet kisataukoa ja oli ihan hyvä, että poni sai välillä levätä kaikesta nypläämisestä. Kaiken lisäksi toukokuussa, kun jatkaisimme kisaamista, Bonnie olisi tätä vauhtia sekä pudottanut tämän talvikarvan että kasvattanut uuden. Melkein näki, miten se jätti jälkeensä pieniä haituvaisia kasoja.

Bonnie kiittäisi jos tietäisi miltä oli välttynyt. Se ei itse ollut erityisen ihastunut klipperin kanssa tanssimiseen. Joulukuussa, kun olin lyhentänyt sen karvan viimeisimmän kerran, Bonnie oli pistänyt stopin ja potkinut pesarin seinää niin, että Anne oli juossut hätiin. Siinä itseäni ja klipperin johtoa keräillessäni olin vannonut, että antaisin karvan kasvaa kintereisiin asti. Siinä olisi estekatsomoilla jännittämistä, kun maltankoiratyyppinen poni ratsastajineen viipottaisi mahakarvat puomeja hipoen.

Tuntipuolelta kuului kova, kumea paukahdus ja sen siivittämänä sekaista hälinää. Sekä minun että Jessen pää ilmestyi tallikäytävälle, Jessen tosin vimmatusta harjaamisesta punaposkisena ja tukka niskasta tutusti vähän kihartuneena. Katseemme kohtasivat.
”Mä käyn katsoon mistä se tuli”, ilmoittauduin. Jesse näytti peukaloa ja sukelsi takaisin Tollon puoleen.

Tallin keskiovien luona seisoi punatukkainen nuori tyttö nojaten orvon näköisenä Wenlan kylkeen. Wenla piteli toista kättään hänen hartioillaan ja piteli toisessa kädessä velmun näköisen Gitan ohjasperiä. Poni kohotti päätään ja hamuili Frankin karsinan kaltereita selvästi tyytyväisenä olinpaikastaan. Wenlan ja nyyhkivän tytön ohitse vilahti juuri kengänkannat vilkkuen Britta, joka huuteli menevänsä hakemaan jäitä.
”Mitä täällä tapahtu?” kysyin kiiruhtaen vapauttamaan Wenlan Gitasta. Poni katsoi minua veikeästi ja höristi korviaan.

Selvisi, että kyseessä oli se perinteinen keväänaloitus. Se punatukkainen, Maija, oli ollut taluttamassa Gittaa maneesiin kun maa oli yllättäen livennyt hänen altaan. Kirkas kevätjää oli luistanut helposti sileän saappaanpohjan alta ja Maija-parka oli kumoutunut selälleen yhtä nopeasti kuin kuvittelin Kasperin tekevän työpäivän jälkeen. Ei ollut kuulunut kuin tumahdus maahan osuvasta ristiselästä ja humahdus siitä, kun Gitta lehahti irtonaisena kauemmas. Wenlan tukemana ylös kömpiessään Maija oli tajunnut, että jotenkin vasen polvi oli niksahtanut kaatumisen tiimellyksessä eikä sillä noustaisi satulaan.

Wenla raijasi Maijan odotteluhuoneen penkille ja minä kävelytin Gitan perässäni karsinaan. Tumma poni huokaisi onnellisena, kun siirryin sen kyljelle ja aloin löysätä satulavyötä kimmoisan vatsan ympäriltä. Britta kuului palaavan jääpalapussin kanssa. Tyttöjen äänet kantautuivat hyvin rauhoittuneen tallikäytävän poikki. Taputin Gitan kaulaa hajamielisesti kulkiessani nostamaan vyötä satulan päälle. Poni ojensi kaulansa pitkälle alas, puhalsi silmät puoliummessa ja alkoi lepuuttaa toista takajalkaansa. Se tuskin käänsi korvaansa, kun karsinan ulkopuolella roikkuvasta harjapussista alkoi raikua rumpupäällystetty soittoääni. Tunnistin sen Anni K:n Maaliskuusuudelmaksi.

Jos olisin ollut sarjakuvahahmo, pääni ylle olisi syttynyt juuri hehkulamppu.

”Mä tiputin tänään päivällä mun kännykän kentän koppiin, tuutko ettiin sitä mun kaa?”
Jesse kohotti katseensa Tollosta minuun ja kurtisti kulmiaan. Suka, jolla hän oli pyöritellyt huvittavan harvaa ja sileää irtokarvaa kermanvaaleasta hevosesta, jäi häilymään ilmaan.
”Häh?”
”Mun puhelin on kentän kopissa, tuutko ettiin sitä?”
”Mitä sä siellä kopissa hommasit?” Jesse kuulosti äimistyneeltä. Hän kääntyi tuijottamaan minua.
”Hypin ruutua”, hymähdin Tollon karsinan oveen nojautuen. ”Tuutko sä?”
”Hyppiin ruutua?” Jesse toisti hitaasti.
”Ei ku etsiin.”

Estekoppi oli pienempi ja pölyisempi kuin muistin. Etenkin sen jälkeen, kun olimme loiskutelleet aurinkoisen ja kiiltävän pihamaan poikki, tuntui kuin olisi sulkeutunut vanhaan tyhjään kahvipurkkiin. Kopin ikkuna oli harmaantunut entisestään ja sen poikki kulki vinoja, kuivuneita viiruja vanhoista vesisateista. Jesse ja minä pakkauduimme vastatusten muovijakkaroiden, seinää vasten nostettujen kavalettien ja rojutornien iloisen sekamelskan keskelle.
”No niin”, Jesse sanoi edelleen epäluuloisena. ”Mitä me täällä nyt tehdään?”
”Etsitään se kännykkä, pässi”, jatkoin viattomasti ja soin Jesselle hymyn. ”Se on varmaan tippunu johonki lattialle. Voitko soittaa siihen?”
”Tää on joku juoni…” Jesse mutisi, mutta kaivoi oman puhelimensa silti taskustaan. Vaalea otsatukka valahti hänen kasvoilleen, kun hän painoi päänsä näpytelläkseen minut esille valikosta. Hän vilkaisi minua kulmiensa alta, kun puhelin aloitti soimisen. Kopin pölyisestä nurkasta alkoi kuulua junnaava värinähälytys.
”Tuolla se on”, Jesse sanoi ja kumartui nurkan suuntaan. Minua hymyilytti. Ihan kuin minä en olisi tiennyt sitä!

Kumarruin värisevän puhelimen suuntaan Jessen perässä. Hän vilkaisi minua silmäkulmastaan, tarttui luuriini ja ojensi sen minulle. Hän oli juuri sanomassa jotakin, kun painoin kädet hänen lämmintä hupparinrinnustaan vasten ja annoin huulteni kohdata Jessen huulet. Poika jäi pysähtyen polviseisontaan, toinen käsi hyllyköstä tukea ottaen, ennen kun vei käden hiuksiini ja veti minut lähemmäs itseään. Tunsin silmät ummessakin, miten Jesse hymyili.

Suudelman päättyessä painoin viipyillen otsani Jessen otsaa vasten. Hän tuoksui ihanalta. Olimme niin lähekkäin, että saatoin melkein laskea pienet tähdenkaltaiset pilkut hänen silmistään.
”Sä oot ihme juonittelija, Salma”, Jesse sanoi pehmeän tukahtuneella äänellä. Hän kuljetti kättään poskeani pitkin ja hymyili jotenkin hölmistyneen näköisenä.
”Mä muistin, että vuos sitten sä houkuttelit mut tänne…” virnistin painaen suukon Jessen huulille. ”Päätin antaa takas.”
”Pah, mä en houkutellu sua”, Jesse väitti kujeillen. ”Mulla oli kaamee hätä sen kännykän kanssa. Mitä jos mun olis pitäny ottaa selfie Tollon kanssa! Mitä jos koni hyppäis AITAN yli ja kukaan ei olis kuvaamassa!”
Ristin sormeni Jessen sormien lomaan ja pudistin hymyillen päätäni.
”Hölmö.”
”Hölmö oot sä”, hän vastasi. ”Hölmöin luultavasti koko Liekkijärvellä.”
Jostakin syystä juuri ne sanat saivat pienen kevyen hevoslauman lehahtamaan vatsani toiselta laidalta toiselle.

Salman ja Jessen vuoden takaisesta ensisuudelmasta voit lukea täältä!

[Salma]

Istuin tallin ylisillä yksin ajatusteni kanssa.

Aurinko paistoi niin terävänä ja sinkuvana kuin se vain pitkän talven jälkeen pystyi. Alakerrasta kuului tuntilaisten nousevaa ja laskevaa metelöintiä. Oleskeluhuoneen pienen ikkunan takana lumi suli niin, että kohinan saattoi melkein kuulla. Olin kurkannut äsken ulos ja nähnyt, että Clara ja Inkeri taluttivat paljaspäisinä shettiksiä kohti maneesi ja Alex, Eetu rinnallaan, seurasi taempana isona punaisena möhkäleenä.

Edessäni pöydällä oli ahdistavan realistisesti auki leväytettynä Bonnien kisakalenteri. Olin pyöritellyt sitä kaikin päin, piilottanut Hevoshullujen alle ja siirtänyt sitten kahdella sormella pöydän toiseen kulmaan. Häämöttävä paniikki, joka seisoi vihkojen sivuilla järkähtämättömästi, ei suostunut vaihtamaan paikkaa.

Olin syyskaudella etäisesti tajunnut, että kisoissa käyminen oli rankkaa. Bonnie oli ensimmäinen hevonen, jolla pääasiassa kisasin muualla ja jonka kanssa starttasin säännöllisesti. Edellinen pitkäaikainen kisakaverini, Vivalda, oli ollut pitkine jalkoineen ja vahvoine lapoineenkin tuntipuksu. Jos olimme kisanneet sen kanssa kolme kertaa kaudessa oman tallin kisoissa, olin tuntenut tehneeni uroteon.

Joulukuussa olin ollut kisaamisesta niin poikki, että en ollut sen jälkeen jaksanut edes ajatella starttaamista. Tietysti kevään alku oli muutenkin hiljaista, mutta minun poisvetäytymiseni ei johtunut vähääkään siitä. Jos olin vuodenvaihteessa lukenut hevoslehtiä, hyppäsin yhdellä nyppäyksellä kisakutsujen ohitse ja nielaisin stressin alas kurkusta.

Nyt, kalenteria tuijottaessani, minä myönsin sen itsellenikin. Ei enää kävisi päinsä, että juoksisin Annen, Kasperin tai Jaakon perässä pyytämässä kisakuskia. Olin saanut pari hyvää diiliä sovittua Liekkijärven suunnasta tulevien kisaajien kanssa, mutta eräänä marraskuisena aamuna kaksi tuntia odotettuani olin tullut siihen tulokseen, että se ei voinut olla ainakaan ykkösvaihtoehtoni. Kaiken lisäksi itse kisapaikalla oli sydäntä tykyttävää juosta ympäriinsä ja toivoa, että poni seisoisi harjattuna karsinassa eikä keksisi piehtaroida tai tehdä mitään muuta hölmöä.

Hengitin pitkään ulos nenän kautta ja katsoin uudestaan kalenteria. Se tuijotti takaisin kuin sanoen, että asia oli sitten sillä selvä. Minä tarvitsin kisahoitajan.

*

Valkoinen ruutupaperi kädessäni pompin puoli tuntia myöhemmin portaat alakertaan ja livahdin ilmoitustaululle. Ketään ei tullut vastaan, tunti oli juuri alkanut ja hoitajat pyörähtäneet kiristämään vöitä ja painamaan salaisia pusuja hoidokkiensa turville. Minusta tuntui melkein siltä, että tein jotakin luvatonta. Odotteluhuoneessa nyppäsin nastan irti korkkitaulusta ja painoin ilmoitustaululle oman, pyöreällä käsialalla kirjoitetun viestini. Se näytti paljon itsevarmemmalta kuin miltä minusta tuntui.

’Kisahoitaja Bonnie KN:lle’ sanoi otsikko. Mitähän tästä tulisi, sanoin minä ääneti päässäni.

Löydät kisahoitajahaun täältä!

[Salma]

Tänään aurinko oli kevään ensimmäistä kertaa polttava.

Melkein tunsi, miten lumikinokset kentän laidalla sulivat. Ratsastajat, jotka olivat pukeutuneet toppaliiveihin ja paksuihin ratsastushanskoihin, kiskoivat niitä hikoillen yltään ja käänsivät kasvonsa auringon loimuun. Heppatarhassa Humu ja Huiska seisoivat rinnakkain karva punertavana kiiltäen ja kultaisessa vastavalossa niiden selästä nousi harvaa höyryä. Aurinko silitti hyvinsyödyn talven jäljiltä paksuja kylkiä ja heitti pitkät varjot parivaljakon toiselle puolelle.

Minä, Karoliina, Nadja ja Pyry yritimme puskea läpi koulutreeniä. Olimme sattuneet satulahuoneeseen samaan aikaan ja hihkuneet innostuksesta, kun Nadja oli kertonut kentän olevan varmasti jo ratsastuskelpoinen. Pieni tutkimusmatka oli osoittanut, että lunta siellä edelleen oli, mutta kahlaamaan joutuisi vain parissa hassussa paikassa keskikentällä. Kyllä siellä jo harjoittelemaan pystyisi!

Jos kuitenkin kysyi hevosilta, sää taisi olla niistä kaikkea muuta kuin puurtamista varten. Bonnie allani oli vetelä ja letkeä kuin nuotiolle unohtunut vaahtokarkki. Myntti sen sijaan tuntui toimivan aurinkogeneraattorina, ja imettyään hetken tummaan karvaansa säde-energiaa se alkoi spurttailla ja säpsyä joka ikisessä kulmassa. Karoliina oli ensimmäinen, joka ratsasti keskelle kenttää ja riisui kuumissaan takin yltään.

Myntin ryntäillessä häntä putkella ja Bonnien vanuessa pitkänä kuin, no, vanulappu, Edi ja Reino tuntuivat pudistelevan niille karvaisia päitään ja puksuttivat tasaisesti eteenpäin. Ne tarpoivat korvat hörössä uraa pitkin ja antoivat Nadjalle ja Pyrylle paljon syytä rupatella ja virnistellä keskenään kentän toisessa päädyssä.
”Hei vaihdetaanko hevosia hetkeksi!”, Nadjan innostunut ääni kantautui Bonnien ja Myntin sekoilupäätyyn, kun olimme olleet puolisen tuntia ulkona. Kohtasin Karoliinan katseen, kun Myntti ristitti kaula kaarevana kuin kirahvilla ja väisteli hänen pohjeapujaan.
”Mäki haluan vaihtaa, ottasin mieluiten Frankin, kiitos”, Karoliina huokaisi hymyillen minulle.

Pyry kapusi varovaisesti keskihalkaisijalla Edin selkään, kun Nadja jo kulki ohjat pitkinä Reinolla.
”Tuntuupa tää jännältä!” Nadja ihmetteli katsellen Reinon täplikästä niskaa. ”Paljon kapeempi ja jotenki pidempi ku Edi!”
Minun ja Bonnien kulkiessa ohitse oli Pyry päässyt satulaan ja pidensi Edin jalustimia. Pörröisen ponin ja pojan ujoudessa oli jotakin samanlaista, mietin lämpimästi. Edi käänsi kellanvaaleaa kaulaansa kuikuillakseen silmäkulmastaan ratsastajaansa ja kääntyi sen jälkeen korvat hörössä Nadjan ja Reinon puoleen. Se kohotti turpansa korkealle niin, että turpakarvat näkyivät vaaleina auringossa, ja hirnui kimeästi.
”Edi, oo aikuinen!” Nadja kailotti hoidokilleen olkansa ylitse.

Bonnie tuijotteli kentän ulkopuolelle ja pysähtyi käynnistä tasajaloin, kun Kasper läväytti tallinoven auki ja työnsi kottikärryt loskaiselle pihamaalle. Jääpuikot tiputtivat räystäältä kirkkaita pisaroita hänen yllään ja pojan naama vääntyi irvistykseen, kun varjo suli valoksi ovensuussa. Kasper kohotti toisen käden suojaamaan silmiään ja lykkäsi lantakärryn pysähdyksiin.
”Poni, hus, mee töihin!” hän huikkasi Bonnielle. ”Lakkaa tuijottamasta!”
Minä otin sen erityisen iloisena kevättervehdyksenä Kasperilta, virnistin hänelle ja hoputin Bonnien takaisin liikkeelle. Sen toinen korva jäi hajamielisesti kuuntelemaan lantalaa kohti rämistelevän Kasperin menoa.

”Mennäänkö maastoon, nyt me ollaan treenattu riittävästi”, sanoi punaposkinen Nadja, jonka treeniin oli kuulunut Edin kanssa suoritettujen sutivien ralliympyröiden lisäksi hupiratsastelua pitkässä ravissa ja laukassa Reinolla.
”Joo!” tajusin vastaavani empimättä. Bonnie oli viimeisen vartin aikana keksinyt omasta mielestään hirveän hauskan lumipaikan, jota se hinkui kuopimaan kuin olisi ollut viettämässä vapaapäivää tarhassa. Aavistelin, että meidän tämänpäiväinen huippumme oli siis sen mielestä jo saavutettu.
”Autotiellä on jo kuivaa asfalttia”, Karoliina väitti hieroen kosteaa otsaansa hupparin hihansyrjällä.
”En usko, ei kevät oo vielä niin pitkällä!” Nadja sanoi varmasti. ”Eilenhän tuli luntaki!”
”On siellä, mä tulin mopolla tänään”, Pyry vahvisti kentän toiselta laidalta.
”Mennään nyt ihmeessä katsoon!” minä nauroin. ”Kuivaa tai ei, Bonnie ei oo kävelly paljaalla maantiellä sitten marraskuun!”

Kulkiessamme tallipihan poikki meitä vastaan tuli pellavatukkainen Lynn, joka talutti ohuen mustan kangashihan nokassa ketunnaamaista kapeaa koiraa. Se nosti terävän kuononsa, kun ratsastimme tallin kulman takaa, ja istahti pyllylleen. Ohut häntä piiskasi loskaa vasten ja sotki sen vetiseksi.
”Moi!” Lynn tervehti kerien kaikessa rauhassa koiran hihnaa vähän lyhyemmälle. Se oli selvästi tottunut hevosiin, katseli läähättäen ja näytti iloitsevan koko karvaisella naamallaan.
”Mikä ihana tuo on!” Nadja henkäisi.
”Peto. Tää on Dänin koira”, Lynn esitteli ja kaappasi karvanaaman käsivarrelleen. Bonnie tajusi koiran vasta nyt ja puhalsi pöyristyneenä. Laskin käteni sivelemään rauhoittavasti sen kaulaa.
”Mielettömän hienon värinen!” Pyry kehui kiiltävää koiraa.
”Hieno se on!” Lynn myönteli. ”Mihin te ootte menossa?”
”Käydään ratsastamassa tiellä ja katsomassa joko siellä on kuivaa”, sanoin.
”Hei, mä tuun mukaan Pedon kaa!” Lynn innostui. Hän päästi koiran takaisin maahan ja rapsutti sen niskaa, kun se hypähti hänen sääriään vasten. Ratsastushousujen ruskeaan kankaaseen jäi kahdet märät tassunjäljet.

”Mikä hevosvaihto teillä muuten on meneillään?” Lynn uteli, kun lähdimme kohti maantietä. Peto poukkoili iloisena joukon kärjessä, minä olin jättäytynyt Bonniella suosiolla Edin taakse.
Nadja avasi suunsa ja alkoi selittää hyväntuulisesti.

Karoliina oli ollut ainakin osittain oikeassa: tie oli mustanharmaa, avoin – ja märän kiiltävä. Ryhmittäytyessämme sen toiseen reunaan hiekoituskivet rouskahtelivat hevosten kavioissa ja lensivät pitkin poikin Pedon sähläävien tassujen alla. Tien pintaa täplittivät niin jääsohjolaikut kuin katalat mustat jäät, jotka kiersimme huolellisesti hokeista huolimatta. Lähdimme taapertamaan rennossa käynnissä pitkänä jonona, Bonnie poikkeuksellisesti perää pitämässä. Se kulki pää pystyssä ja tuntui allani kevyeltä. Askel oli lyhyt ja utelias.

Juttelimme niitä näitä. Nadja oli livauttanut jalkansa pois Reinon jalustimista ja heilutteli niitä rennosti hevosen kyljillä. Karoliina, jonka alla Myntti pureskeli kuolainta ja viuhtoi häntäänsä, keskittyi kärjessä pitämään hevosen aisoissa ja vastaili silloin tällöin Lynnin tarinointiin. Pyry kulki Edillä lähellä minua ja Bonnieta silmiään auringossa siristellen.

Yhtäkkiä Lynn kiljahti kärjessä, heilautti molempia käsiään kaaressa ja pyllähti selälleen. Myntti pyörähti pelästyksissään kokonaisen ympyrän takajalkojensa ympäri niin, että Karoliinan täytyi kahmaista molemmat kädet sen tumman kaulan ympärille. Reino ja Edi toimivat torjuntamuurina Bonnien edessä ja poni ainoastaan hötkähti hassusti allani. Peto hyppeli paikallaan, haukkui Lynnille ja livisti kauemmas, kun tyttö kipusi jaloilleen takamustaan hieroen. Hänen housuissaan oli komeat, likaisenmärät jäljet sohjosta.
”Peto on irti!” Karoliina hihkaisi koiran poukkoillessa haistelemaan tienreunan lumikasaa.
”Ja mä lupaan et flippaan”, Lynn hihitti kipaistessaan nappaamaan Pedon maassa lojuvan hihnanpään.

”Tuolla on kuivaa!”
Seppele oli jäänyt jo taakse. Tie oli ollut hiljainen, ainoastaan yksi auto oli madellut yliystävällisesti toista reunaa myöten ohitsemme. Lynn osoitteli innostuneena asfaltin keskellä olevaa kaistaletta, joka toden totta oli vaaleanharmaa, kuiva.
”Okei! Oikeessa olitte!” Nadja ratsasti Reinolla lähemmäs ihmettelemään.
”Mut katsokaa mitä TUOLLA on!” Pyry huudahti äkkiä ja osoitti metsän suuntaan. Neljä päätä kääntyi tähyilemään hänen sormensa suuntaan.
”Missä?”
”Tuolla männyn alla! Vasemmalla! Siellä on…”
”PÄLVIÄ!” henkäisin. ”Nyt on KEVÄT!”
Lumi oli sulanut paksun tumman puunrungon alta ja paljasti pyöreän siivun paljasta maata. Ja minä olin melkein varma, että näin siellä, tiukasti puunrunkoa vasten nousevina, parin ohuita vaaleanvihreitä ruohonkorsia. Melkein varma.

[Salma]

”Mä tosiaan tarvin kisahoitajan”, puhisin nyhtäessäni sormet kivistäen lettejä Bonnien harmaasta harjasta. Eilisissä harjoituskisoissa olin melkein tikannut sykeröt harjamartoon, hyvä etten hulauttanut pikaliimaa päälle siloittaessani irtojouhia. Kaulaa pitkin herttaisissa kaarteissa mutkittelevat pompulat tuntuivat juurtuneen kiinni poniin yhdessä yössä. Olin varma, että jos olisin tullut puoli tuntia myöhemmin, läpinäkyvä kuminauha olisi sulanut ja muuttunut sekin pisteleviksi ja viiltäviksi pahuksen jouhiksi.

Rosa, joka suki Kössiä käytävän toisella puolella näyttäen terhakalta ja touhukkaalta (miten se on mahdollista, Rosa nosti kisamaljaa puoli viiteen asti, vaikka ei edes startannut itse kisoissa) vilkaisi minua tummat kulmat tietäväisesti koholla.
”Ootko löytäny hyviä ehdokkaita?” hän kysyi. Kössin kyljestä nouseva sakea pölypilvi näkyi selkeästi auringon valossa tummaa hevosta vasten.
”No arvaa”, voihkaisin. ”Haluaisin ottaa jokaisen. Miksei ne voi kertoa myöhästelevänsä tahallaan ja ajavansa huvikseen väärällä kaistalla? Silloin olis paljon helpompi sanoa ei.”
”Parempi noin päin, liikaa hyviä vaihtoehtoja”, sanoi Rosa ikuisen optimistisesti.

Tallin ovi kävi ja Cella raahautui Windin kanssa sisään. Sana ’raahautua’ tosin tuskin kuvasi parivaljakon kulkua riittävästi. Cella ei juuri nostellut saappaankantojaan, hän roikotti riimunnarua itsensä ja Windin välillä pitkänä kuin puhelinlanka ja antoi seisovan katseensa vanua maassa kolme askelta perässään. Cellan silmien ympärillä oli mahtavat tummat rinkulat ja pellavainen tukkapehko sojotti edelleen taaksepäin muistona eilisillan liukkaansileästä nutturasta.
”Kaks sekuntia Salma! Kaks sekuntia!” Cella raakkui äänihuuliensa rippeillä nähdessään minut.
Eilisissä kisoissa sekä kahdeksankymmenen sentin että metrin luokissa minä olin ollut tuloslistassa yhden sijan Cellaa edellä – kummassakin luokassa tasan kahden sekunnin erolla. Painuttuamme kisojen jälkeen juhlimaan Cella oli vaahdonnut niistä kahdesta sekunnista noin tunnin ajan.
”Mä olen niin onnellinen ettei mun tarvi tänään ratsastaa”, Cella huokaisi autuaasti karsinasta. ”Kohta joku tulee ja vie tän lesenaaman tunnille, ja mä saan pysytellä vaakatasossa niin pitkään kuin haluan. Ihanaa.”
Vilkaisin Bonnieta, joka tuijotti ulos ikkunasta valoisalle pihalle ja korvat onnellisesti hörössä. Minä voisin liittyä Cellan leiriin ainoastaan siinä tapauksessa, että pystyisin asettumaan vaakatasossa Bonnien selkään.

Bonnien suojissa oli hiekkaa. Yritettyäni laiskasti harjata sitä pois (ja saatuani hiekkasuihkun silmääni, kiitos design-muotoillut suojat) kävin heittämässä suojan satulahuoneeseen siistiäkseni sen myöhemmin ja taapersin yläkertaan. Kaapilla kykkiessäni mietin, miten voisin perustella treenaavani läsnäoloa ja omaehtoista liikettä tai muuta puppua, jos vain kulkisimme pitkin ohjin ympäri kenttää. Kalastettuani puhtaan suojaparin ylähyllyltä kypärän ja Pirren piirtämän valkkasuunnitelman alta päätin mennä istumaan ihan pieneksi hetkeksi oleskeluhuoneeseen. Olisihan hyvä käydä tarkistamassa, että NÄMÄ suojat olivat kunnossa.

Oleskeluhuoneessa istuivat Sandra, Pipsa, Emmy ja Fiia. He olivat ryhmittyneet tupapöydän ääreen, tiukasti pieneen rykelmään niin, että ikkunasta lankeava aurinko osui koko porukkaan. He joivat punaista mehua pöydällä seisovasta laakeasta kannusta ja näyttivät viettävän oikein hyvää elämää.
”Moi!” Pipsa tervehti iloisesti. ”Mitä Salma?”
”Pyörryn väsymyksestä”, tunnustin. ”Olisin antanu Bonskulle tänään vapaapäivän, mutta Jesse käytännössä pakotti mut tallille. Se sano, että ottaa banaanin esille, jos mä en nouse ylös.”
”Banaanin?” Sandra kohotti hupsun näköisesti kulmiaan.
”Se on yks Jenten lelu. Se saa sen ihan sekopäiseksi. Mä hankin sen jouluna ja koko joulupäivän Jente vinku ja piiritti sitä ympäri taloa. Jente toi sitä jatkuvasti jonkun syliin ja odotti heittämistä, että se pystyis juokseen perässä ja haukkuun ku sekopäinen. Jos ei heittäny, se tunki sitä lelua sun kainaloon ja inisi loputtomiin. Meni ehkä kaks päivää että koko banaani yhtäkkiä ’katos’ kaapin ylähyllylle.”
”Hyvä uhkaus Jesseltä”, Emmy virnisti.
”Me ollaan muuten lähdössä ratsastaan, tuutko mukaan?” Fiia sanoi punaiset hiukset auringossa kiiltäen.
”Mä oon itse asiassa menossa jo, oon laittamassa Bonnieta. Meinasin että menisin tuohon kentälle…” aloitin.
”Älä mee kentälle, tuu meidän kanssa maastoon!” Emmy keskeytti. ”Me mennään katsoon maastoesterataa.”
”Mut eihän siellä vielä pysty hyppäämään…” yritin niellen kauhulla sitä ajatusta, että joutuisin tänään kulkemaan edes maahan kaivetun tulitikun yli.
”Ei niin, ei hyppäämään”, sanoi Fiia fiiamaisen rauhallisesti. ”Mut Jaakko, Pirre, Anne ja Kasper on käyny raivaamassa sen nyt auki. Ne on tehny siitä hienon, siellä on kuulemma kaikkea uutta myös.”
Huokaisin. Ei kai kukaan luullut hetkeäkään, että pystyisin kieltäytymään!

Päästyäni pihalle ja Bonnien selkään tunsin oloni pirteämmäksi. Olin ehtinyt keittää itselleni teetä sillä aikaa, kun muut harjasivat hevosia, ja kiskonut samalla pari pöydälle unohtunutta korppua pussista. Kaiken lisäksi ihanasti lämmittävässä auringonpaisteessa, joka läikitti jään ja lätäköt loistamaan kuin silalla valolla maalatut, toimi yhtä tehokkaasti kuin viisitoista kuppia mustaa kahvia.

Hevoset olivat pirteitä. Ari ja Elmo, jotka olivat startanneet eilen vain yhdessä luokassa, puhisivat vielä muita enemmän ja ravistelivat iloisesti harjojaan. Bonnie hanasi niiden perään korvat tanassa ja poukkoili hokkikenkineen niin rohkeasti, että minun teki mieli ohjata se hankeen ja käskeä koikkelehtimaan siellä.
”Mieletön sää”, Pipsa sanoi onnellisena vetäen keuhkot täyteen lauhaa ilmaa. Kevyt tuuli kävi meihin ja toi metsästä puhdasta tuoksua, jota oli helppo ja hyvä hengittää. Puiden rungot olivat kuivia ja paljaita, maa niiden ympärillä vielä kovahankisen lumipeitteen alla. Lumi kiilsi sileänä ja sekoittui allamme olevalla polulla hiekkaan, multaan ja jäähän, joka suli kovaa vauhtia riitteeksi ja edelleen pieniksi juokseviksi puroiksi. Hevosten kengistä kuului iloinen kilahtelu.

Ravasimme hyväntuulisesti metsikön poikki. Sikke puksutti ensimmäisenä rohkeasti kuin keltainen hirvi, se piti päätään ylhäällä ja johti ylpeästi porukkaa. Pipsa kevensi tasaisesti ruskea palmikko selässään löysänä ponnahdellen. Punainen Ari kalisutteli kuolaimiaan Siken vanavedessä ja eteni pitkin askelin polkua pitkin.
”Arin tekis mieli laukata!” Sandra huudahti hengästyneenä hevosen selästä ja käänsi iloiset kasvonsa meihin. Minä vilkaisin allamme kulkevaa polkua. Se oli tumma, paikoitellen kostea, mutta avoin jäästä.
”Mennään!”
Hevoset karahtivat laukkaan päät ylhäällä. Patron hullaantui niin, että heitti riehakkaan pukin. Kaulalle lennähtänyt Emmy hilautui tottuneesti keskelle satulaa ja iski minulle silmää.

”Tässä meidän varmaan kannattaa jo hidastaa.”
Olimme tulleet maastoesteradan vanhan pään alkuun. Polku vietti vielä mutaisena ja kuhmuraisena vasemmalle, mutta selvästi näki, että siltä oli raivattu iso hulaus talven märkää, jäähileistä sohjoa. Bonnie, joka tunsi reitin alun, tempoi ohjaa vastaan ja puri kuolainta. Istuin syvälle satulaan ja keskityin pitämään käden hiljaisena. Olisi tehnyt mieli vetää vastaan, mutta siitä Bonnie olisi ottanut nokkiinsa ja todennäköisesti viskannut pyllynsä ilmaan ja samalla minut lumiseen ojaan.

Keplottelimme maastopolulle Sikke kärjessä, sen perässä Ari, Elmo, minä ja Bonnie ja peränpitäjänä Patron. Sikke yritti painua raviin ja pärski innoissaan, kun auringossa kirkkaana loistavan lumen peittämä vene-este näkyi edessämme.
”Pysytään ihan vaan käynnissä!” Pipsa huuteli kärjestä. ”Mä vien Siken tuonne hankeen, se käy aika kovaa kädelle.”
Hetken kuluttua kahlasimme kaikki paljaiden koivupuiden ohitse hevoset kintereitä myöten pehmeässä, pinnalta kuopille sulaneessa lumessa. Tukkieste jäi oikealle puolellemme. Bonnie tuijotteli sieraimiaan pärisyttäen sen suuntaan, olisi halunnut pysähtyä ja ravisteli närkästyneenä päätään, kun patistin sen takaisin liikkeelle. Ponin askeleet keinahtelivat hauskasti syvässä hangessa.
”Hevoset kyllä lipeää pinteleistään, kun me lopulta päästään hyppäämään täällä”, Emmy kommentoi selkäni takaa. Patron kulki kevätpistoksissaan aivan lähellä Bonnien häntää ja käänteli uteliaasti korviaan.
”Todellakin!” myönsin Bonnien satulasta. ”Mun tarttee ehkä asentaa turvavyö Bonnien satulaan sitä reissua varten.”
”Mennäänkö tästä vasemmalle?” Pipsa viittoi tuuhean kuusen takaa aukeavaa polunsuuta. Huutelimme hyväksyvästi ja keinahtelimme Siken jäljessä hangesta avoimelle maalle. Aurinko kävi silmiimme ja lämmitti kasvoja kuin lempeä patteri.

Vihertäväseinäinen huoltovaja kohosi edessämme vanhoine maalattuine seinineen. Sen peltikatto hohkasi auringossa, tuntui melkein väreilevän keväiseen ilmaan. Vajan heittämä pitkä varjo, johon ratsastimme, tuntui yhtä huojentavalta kuin pulahdus Liekkijärveen kesäkuussa. Pipsa pysäytti Siken vajan seinustalle ja kiskoi takkinsa vetoketjun suhahtaen auki. Minä tein samoin.
”Pakko pitää tauko!” huoahdin kuumissani. ”Harmi ettei otettu mehua mukaan!”
”Syö lunta”, Emmy virnisti rakastavasti.
”Syö sä, mä voin tuupata sut Patronin selästä”, heitin takaisin. Emmy pyöräytti hyväntuulisesti silmiään.

”En oo muuten ikinä käyny tuolla sisällä”, Sandra sanoi mittaillen vajan tummia ovipareja.
”Siellä on vesipumppuja sun muuta kamaa, jotain merkkilippuja kisoja varten ja sellaista”, sanoin.
”Haluutko kurkata sisälle?”
Kysyjä oli Fiia, joka liukui jo alas Elmon kyljellä alas satulasta.
”No joo… voin mä”, Sandra naurahti. ”Onpa sulla kiire!”
Fiia hymyili syyllisesti.
”Musta tuntuu, että mun vartalo sulaa, jos mä en pääse hetkeksi varjoon”, hän tunnusti. ”Ei mitenkään, että eilinen kisaaminen vaikuttais siihen.”
”Kurkataan nopeesti!” minäkin innostuin tauosta. ”Ei hevoset pistä sitä varmaan pahakseen.”

Hölläsin Bonnien kostunutta satulavyötä laskeuduttuani sen kyljelle ja vedin notkeat ohjat ponin kiiltävältä kaulalta. Se huokaisi, vilkaisi minua tyytyväisenä ja kumartui kyhnyttämään pontevasti päällään etupolveaan. Naksautin kielelläni ponin liikkeelle, kun Fiia etunenässä marssi avaamaan pariovia.
”Kumma että tää ei oo lukossa”, hän sanoi ovien jyrinän ylitse. Lumeen jäi ovista kaksi syvää rantua, joihin nousi maasta iloinen keväinen sula.
”Varmaan jääny ku rataa on käyty kunnostamassa”, Pipsa järkeili käsipuolessaan Sikke, joka hääri tohkeissaan ja tuijotteli vajaan.
”Käydään vähän syvemmällä!” hän jatkoi, kun Fiia jäi kurkkimaan sysipimeään ovenrakoon. Punapää työnsi ovet kunnolla auki ja asteli Elmon ohjien kantaman verran sisään.
”Hyi! Haiseepa täällä pahalta!”
Kurkatessani vajaan minuakin vastaan nousi ruma löyhkä. Se oli sekoitus viime syksyn lehtiä, ummehtunutta vajassa seisonutta ilmaa ja jotakin etäisen tunnistettavaa ällöttävää makeutta. Vedin henkeä suun kautta tiiraillen vajaan.
”Onpa erikoinen paikka”, Sandra sanoi olkani yli kurkistellen.
”Näkyykö siellä mitään kiinnostavaa?”, Emmy kyseli kauempaa. Patron jännitti vajan tummaa suuta ja tyttö seisoi ponin rinnalla taputellen ystävällisesti sen kaulaa.
”No jaa…” Sandra aloitti, oli jo kääntymässä Emmyä kohti mutta pysähtyi kesken liikkeen. Hän osoitti ovensuusta vasemmalle. ”Eiku hei, mitä tuolla on?”
Minä seurasin hänen sormeaan ja yritin erottaa pimeästä yksittäisiä tavaroita.

Ison rajausnauharullapinon ja mutkittelevan öljykangaskasan vieressä oli vino seinälauta, jonka raosta loisti kapea valonsäde. Se heijastui kolmesta kiiltävästä alumiinitölkistä, jotka lojuivat rypistyneinä vierekkäin lattialla. Niiden edessä oli vaaleita ruokabokseja, kaikki aukinaisina ja puolillaan epämääräistä ruokasotkua.
”Hyi! Onko täällä ollu joku!” Pipsa henkäisi inhoavan kuuloisena.
”Joku juoppo!” Sandra jatkoi.
”Mitä! Missä?” Emmy älähti.
”Täällä on jonku kaljatölkkejä ja pikaruokabokseja!”
”Mitä! Onko joku käyny ryyppäämässä Seppeleen huoltovajassa!” Emmy kuulosti tuohtuneelta.
”Onkohan se voinu olla Artsi?” Pipsa kysyi varovaisesti. Minä vilkaisin Fiiaa, mutta hän pudisti päätään.
”Ei varmasti ole. Miks Artsi tulis tänne pitämään pippaloita, sillähän on iso rivi vajoja omasta takaa.”
”Meidän täytyy ottaa selville kuka se on!” Sandra suuttui. ”Kukaan ei tule sotkemaan Seppeleen omaisuutta!”
Luotuaan viimeisen vihaisen silmäyksen viattomina kiilteleviin tölkkeihin hän kääntyi meihin päin.
”Tullaan takaisin ja annetaan sen kuulla kunniansa! Se jänis ei tuu tänne toista kertaa sotkemaan!”

[Salma]

Tänään ei ollut tarvinnut arvata kahta kertaa oliko kevät tullut. Tuntui, että yhden yön aikana lumi oli väistynyt kiiltävän jään tieltä, jää sulanut kylmiksi lätäköiksi ja lätäköt kuivuneet routaiseksi tummaksi maaksi. Seppeleen pihalle oli ilmestynyt hajanainen rivi talven jäljiltä rämiseviä polkupyöriä. Yksi niistä oli minun.

Sandra oli tosiaan pistänyt tuulemaan eilen. Hän oli rymähtänyt eilen iltatuntien jälkeen tupapöydän ääreen ja iskenyt eteensä tyhjän ruutupaperin. Tomera ilme kasvoillaan hän oli alkanut kirjoittaa sille sanomatta muille pöydän ääressä istuville sanaakaan.
”Mitä sä teet?” Britta oli udellut hetken kuluttua huvittuneen kuuloisena.
Fiia supatti Britan korvaan eilisestä huoltovajaretkestä samalla, kun seurasi sivusilmällä Sandran rapisevaa kynää. Me kaikki hätkähdimme, kun Sandra äkkiä suoristui voitonriemuisen näköisenä.
”Valmis!” hän huudahti. ”Kuunnelkaa! Näin mä kirjotin tähän: Hei sinä henkilö, joka toit roskasi ratsastuskoulu Seppeleen maastoesteradan huoltovajaan ja pidit siellä juhliasi, ole hyvä ja PAINU POIS! Emme kaipaa roskaajia tallin alueelle. Jos näemme vielä jälkiäsi, ilmoitamme sinusta viranomaisille. Ystävällisin terveisin tallin väki.”
”Aikamoista tykitystä”, Nadja hymähti viereltäni.
Yhteistuumin (pöydän ääressä päätään puistelevan Pirren painostuksesta) päätimme muuttaa ’PAINU POIS’ -kohdan kauniiksi pyynnöksi keksiä parempi paikka roskien säilytykselle. Pirre kuunteli juttuamme puolella korvalla jakaessaan hevosia tunnille ja hymähteli aina välillä huvittuneesti. Sandra heilutti oleskeluhuoneesta lähtiessään ruutupaperia kädessään kuin lippua ja vannoi vievänsä sen huoltovajaan vielä ennen kuin lähtisi kotiin.

Kun tulin keskiviikkoiltapäivänä tallille, Odelie lyllersi minua tallikäytävää vastaan hyväntuulisena ja uhkeana. Pyöreä, pysty vatsa tuntui halkovan ilmaa kuin laivan kokka, kun Ode tulevine lapsineen purjehti ohitse. Minun kohdallani hän pysähtyi, huudahti iloisesti ja pöngersi halaamaan lämpimästi. Viimeisillään raskaana olevaa vasten seisominen oli erikoinen yhdistelmä hukuttavaa äidinpovea ja pinkeää vatsaa, joka painoi kovasti omaani vasten.
”Hei Salma!” Odelie sanoi hyväntuoksuisena ja lämpimänä. ”Ihana nähdä! Mä olen ikävöiny sua!”
”Mä myös sua! Missä sä olet ollut? Mä olen käyny kurkkimassa aina silloin tällöin Alexin karsinalla, muttei sua näy siellä.”
”En mä tän vuoren kanssa taivu edes harjaamaan sitä”, Ode nauroi silittäen vatsakumpuaan. ”Mä olen jo rukoillut, että tää pullahtaisi pian ulos.”
”Pikku-Jason”, sanoin lempeästi vatsalle.
”Tai pikku-Jasmin”, Ode vilkutti silmää. ”Jason kyllä odottaa innoissaan.”
”Uskon!” nauroin. ”Näin sen yhtenä päivänä harjaamassa Huiskaa ja se kerto kauhean ylpeänä, että on saamassa kohta lapsen. Sanoin, että onnea kasvatukseen.”
Erotessamme hetken päästä käytävällä Odelien kanssa minua hymyilytti. Miten hyvä alku päivälle!

Terapiaryhmän lähtiessä maastoon minä talutin Bonnien kentälle. Vaikka pohja ei ollut vielä kovin hyvä oikeaa treeniä ajatellen, näin kauniina päivänä olisi ollut synti sulkeutua maneesiin. Voisin treenata siirtymisiä hitaammissa askellajeissa ja hakea Bonnieen hyvää pyöreyttä. Auringon heijastettua meihin vähän kevätenergiaa minuakin oli alkanut kiinnostaa huolestuttavissa määrin kokoaminen, pikkutarkka liikenäpräys ja jalustimet pitkinä harjoitusravissa istuminen. Jos en pitäisi varaani, muuttuisin pian Fiiaksi.

Oli vähän kylmempää kuin eilen, joten vedin toppaliivini vetoketjun leukaan asti ja suoristin Bonnien lautasia peittävää ohutta ratsastusloimea. Toivon mukaan saisimme pitää kentän kokonaan itsellämme. Pujotin korviini napit, jotka luikertelivat liivin alla harmaiden ratsastushousujen taskuun, ja näpyttelin vapaalla kädellä radion soimaan. Letkeän lattaribiisin kiemurrellessa korviini ponnistin Bonnien selkään ja päästin tamman käyntiin uralle.

Meillä oli oikeastaan hirveän mukavaa. Musiikki rytmitti rennosti ratsastustani ja sai minut olemaan armelias sekä itselleni että ponille. Käynti-ravisiirtymistä alkoi tulla alun hakemisen jälkeen kivempia ja terävämpiä, ja Bonniekin liikkui halukkaasti vetävin askelin. Hiekan ja mudan sekainen lumipohja jousti huonosti, joten pidin ravipätkät lyhyinä ja annoin ponin kävellä paljon reippaassa käynnissä. Puuskittaisesta viileästä tuulesta huolimatta minulle tuli hiki.

Hieno käyntipätkäni keskeytyi, kun hoksasin tallin kulman takaa saapuvan poninelikon. Tyttöjoukon taluttamina Pella, Venna, Sikke ja Rosa tarpoivat kohti kenttää energisinä, karva kauniisti auringossa kiiltäen. Minä nykäisin piuhat korvistani ja heilautin kättäni lähestyjille.
”Moi!” Tuulia huikkasi saman tien valkean Rosansa viereltä. ”Tuutko mukaan vajalle?”
Vajatarina oli kiertänyt tallia kuin katupöly keväällä, tuntui että minulle vieraat tuntilaisetkin puhisivat paheksuen hevosten karsinoissa ja arvailivat värikkäitä persoonallisuuksia roskaajalle.
”Voin mä tulla”, suostuin, kun Tuulia kärjessä avasi portin ja porukka valui kentälle.
”Hyvä! Kuljetaanko hetki tässä kentällä ja lähdetään sitten?” innostuneen oloinen Amanda sanoi työntäen tuulessa lentävää tukkaansa takinkauluksen alle. Venna tempoi hänen kädessään vastakkaiseen suuntaan kuin luonnonlakeja rikkova ilmapallo.

Metsässä tuuli tyyntyi. Minä ja Pipsa kertasimme Tuulialle, Amandalle ja Pihlalle mitä olimme toissapäivänä nähneet vajalla. Se tuli tarpeeseen, huomasin, kun Pihla hengähti yllättyeenä:
”Eikö siellä ollutkaan huumeneuloja? Hyvä! Mä jo pelästyin!”
”Ei tietenkään, siellä oli vaan jonku ruokia ja juomatölkkejä”, rauhoittelin silmiäni pyöräyttäen. ”Keltä sä huumeista kuulit?”
”Eetulta”, Pihla tunnusti. ”Mä mietinkin, että se saattaa huijata.”
Hevoset olivat innokkaalla tuulella. Pella-muori tikutti Pihlan alla sellaista vauhtia, että minua melkein hirvitti. Se kulki notkeana ja pörröisen harmaana tasaisesti eteenpäin jyräävän Siken hännässä. Kapea polku, jota pitkin oikaisimme maastoesteradalle, tuntui olevan liian kapea lumihankeen ajautuvalle poninpallerolle.
”Pella on iloinen säästä”, Pihla kääntyi nauramaan minulle. Olin ratsastanut Bonnien Pellan häntään siinä toivossa, että pikkuponi olisi porukan rauhallisin ja toimisi jonkinlaisena muurina. Ei toiminut.
”Bonnie myös. Se ei taida käsittää miks me mennään jatkuvasti maastoesteradalle, mutta sen ei anneta hypätä.”

Maastoesteradalla oli märkää. Venna, joka ei ollut ollut reissulla aiemmalla kerralla, melkein pomppi paikoillaan ja räiskytti loskaa sekä Amandan saappaille että vatsansa alle. Punertava karva läikittyi harmailla ja ruskeilla mutapaakuilla.
”Mennään tuolta vähän pidempää, päästään suoraan vajalle. Eikä tarvi ohitella esteitä”, reitin hyvin tunteva Pipsa päätti jonon kärjestä. Hän kannusti Siken raviin ja muut hevoset seurasivat päitään viskoen. Ne pyrähtivät iloisesti reippaampaan askellajiin.

”Sandra jätti lapun niiden ruoka-astioiden päälle”, Pipsa sanoi. ”Mä juttelin sen kanssa eilen.
Vaja nousi edessämme. Rosa, jonka Tuulia oli ratsastanut ensin pihatosta Seppeleelle, höyrysi varjossa tyytyväisenä lepotauosta. Hevonen kumartui nyhtämään vajan seinustalla kasvavia kapeita, notkeina taipuvia pajunoksia. Tuulia liukui ensimmäisenä alas ratsunsa selästä ja me muut seurasimme hänen perässään. Bonnie kääntyi katsomaan minua korvat herttaisesti hörössä ja tuuppasi minua kylkeen. Toppaliiviin jäi märkä jälki hevosen suukosta.
”Mä voin vaikka jäädä pitelemään hevosia tähän pihalle”, Pipsa lupasi armeliaasti. ”Mä olin täällä kuitenki jo toissapäivänä.”
”Kilttiä!” Amanda hymyili Pipsalle ojentaessaan Vennan ohjia hänelle.
”Sä et kyllä saa pidettyä kaikkia, mä jään myös. Tai tehdään vaikka vuorot, me pidetään ensin ja sitten kaks muuta”, Tuulia touhusi ojentaen jo kättään minua kohti ottaakseen Bonnien ohjat.
”Se sopii! Me käydään kurkistamassa!” sanoin.

Vaja ei ollut tuulettunut alkuunkaan. Tunkkainen haju tuntui oikeastaan sen kuin vahvistuneen. Koska nenäni oli saanut nauttia sen sulosävyistä jo aiemmin, aloin tunnistaa päälemun alta vielä lisämausteita. Erityisesti tölkkien ja ruoka-astioiden suunnalta leijaili viehkosti pistävän kirpeä haju.
”Onko täällä sitä lappua?” Amanda kysyi saapastellen varovaisesti vajan pimeyteen. Hän tiiraili seinänvierustalla olevan irtonaisen laudan muodostaman valonsäteen kantaman ulkopuolelle. ”Toikohan Sandra sitä tänne?”
Silmäni alkoivat tottua vähitellen pimeään. Kolme alumiinitölkkiä olivat aiemmilla paikoillaan, samoin pahviset ruoka-astiat, mutta niiden ympärillä oli nyt epämääräisiä ruskeita haituvia ja siellä täällä pitkiä valkeita suikaleita. Kesti hetki tajuta mitä ne olivat.
”Se tyyppi on repiny Sandran kirjeen!”
”Mitä!”
Valkeat paperisuikaleet olivat levinneet laajasti lattialle. Osa oli märkiä ja rypistyneitä, osa pieneksi silpuksi revittyjä. Epätasaisesti repeytyneissä reunoissa oli tummia läikkiä.
”Törkee tyyppi!”
Pihla sujahti rohkeasti lähemmäs tutkimaan paperinpalasia.
”Tää ON se kirje. Uskomatonta, miten joku kehtaa!”
Tuulian pää kurkisti ovenraosta.
”Miten siellä menee?”
”Se kirje on täällä revittynä!” Pihlan kasvot punoittivat kiukusta.
”Törkeetä! Mä annan sille neniin, jos se vielä eksyy tänne!” Amanda suutahti.
”Älä nyt kuitenkaan”, rauhoittelin. ”Keksitään jotain muuta.”
”Mennään piiloon ja kytätään, kun se tulee”, Amanda innostui salamannopeasti. Me muut vilkaisimme toisiamme, Pipsa ja Tuulia valossa kylpien, me muut pimeässä.
”Ihan tosi?”
”Joo! Huomenna illalla! Mä ainakin tulen!” Amanda pamautti vuorenvarmasti. Pipsa huokaisi.
”No pakko kai munkin on sitten tulla”, hän virkkoi ja virnisti sitten. ”Ei sua tänne voi yksinkään päästää.”
Minä ja Pihla vaihdoimme katseita. Tämä alkoi mennä vakavaksi.

[Salma]

Järviravintolan ikkunoiden takana oli samettisen pimeää, ja pöydissä loistavat kultaiset valot heijastuivat tuhansittain laseista. Valkeat pöytäliinat olivat yhtä suoria ja jäykkiä kuin kapeat, kirkkaaksi hierotut lasinjalat. Pienet esteettiset passion-alkupalat oli nostettu kaareville lautasille geeleinä, pisaroina ja huumaavan tuoksuisina pyreinä. Lautasen keskellä lepäsi lappeellaan suklaaseen kastettu tuore mansikka.

Pöytien ääressä istuvien seurueiden olisi odottanut olevan yhtä tärkättyjä ja tasaisia kuin puitteiden. Avarasta huoneesta napatussa hämyisessä valokuvassa näin olisi voinut luullakin: oli sifonkia, liikkumattomaksi suihkutettua hiusta ja kapein, näppärin sormin sidottua kravattia. Kuva oli kuitenkin yhtä kauhistuttavasti väärässä kuin se kiehkurahiuksinen tarjoilija, joka oli odottanut rauhallista iltaa ja pakeni tilauksen jälkeen keittiöön pää pyörällä ja jalat hatarina.

Ravintolassa ilkamoi nimittäin, jalat tiukoista kengistä maitohapoilla venyen, hyvä otos Liekkijärven ratsastajakatraasta. Hevoset lepäsivät tyytyväisinä hiljaisessa, hämärässä tallissa suittuina ja loimitettuina. Joka ikinen sinä päivänä selässä ollut oli (sunnuntaista huolimatta) huutanut moikat tallinovelta ja pakkautunut autojonoon, joka toi järviravintolalle. Se, joka jäi harjoituskisojen illalliselta pois, jäi paitsi puolesta kisahuvista.

Minä istuin naurusta humaltuneena Emmyn ja Ruolammen Annin välissä edessäni niin nätti skaala pieniä haarukoita, veitsiä ja erikokoisia laseja, että jo niiden näkeminen sai minut tuntemaan itseni kylläiseksi. Oloni oli ihana. Tuplakisaviikonloput – tämän viikon koulu ja viime viikon este – jumittivat koko talliporukan tiiviisti Seppeleeseen, ja olin nähnyt näin monta rakasta ihmistä kerralla viimeksi ehkä kesäleirillä.

Vastapäätä minua istui kaksi helmeä. Molemmat olivat lyhyitä ja jotenkin tanssijamaisia, toinen vaalea kuin kaurakeksi ja toinen niin irlantilaisen punatukkainen, että suusta pulputtava suomi sai minut melkein hämmästymään. Juuso ja Naatti.

Bonnien kisahoitajan valitseminen oli ollut kauhein asia, jonka olin vähään aikaan tehnyt. Jokainen hakijoista oli omalla tavallaan sopiva. Lopulta, kun en enää kestänyt jännitystä, näpytin peräkkäin kaksi puhelinnumeroa ja soitin valintapuhelut ennen kuin ehdin päättää taas toisin. Juuso oli ollut kohteliaan viileä ja kysynyt koska voisi tulla tutustumaan poniin, Naatti taas kiljui korvaani niin, että Jente oli jättänyt (!) Jessen antaman banaanilelun jyystämisen ja jäänyt tuijottamaan minua. Minusta tuntui oudolta, että nämä kaksi kasvotonta puhelinääntä tulisivat olemaan minun ja Bonnien kisa-arjen tärkeimpiä nappuloita.

Lauantai-iltana minä, Juuso ja Naatti sitten kohtasimme Bonnien karsinalla. En ollut pystynyt keskittymään koko päivänä mihinkään, vaelsin ympäri tallia enkä suostunut paljastamaan nimiä kenellekään, kun seppeleläiset kävivät utelemassa päätöksestäni. Jesse oli käyttänyt heikkouttani tyynen rauhallisesti hyväkseen ja niin minä löysin itseni nostelemasta puomeja, kun hän hyppäsi Tollolla. Kellon tullessa lähemmäs viittä minä madoin takaisin Bonnien karsinalle ja sain kynnenaluseni mustiksi raaputtaessani hermostuneena ponin lautasta.

Vähän ennen Juuson tuloa Cella rynni satulahuoneesta suu vihaisena viivana, kirjaimellisesti heitti varusteet Windille ja talutti hevosen pihalle suitsien poskihihna vielä auki roikkuen. Minua hän ei näyttänyt edes huomaavan, vaikka yritin huikata heikon tervehdyksen tykyttävän sydämensykkeeni ylitse. Cella ehti olla poissa noin kaksi minuuttia, kun Juuso lipui kulman takaa viileänä ja vaaleana.

Minun oli ollut vaikea muodostaa Juusosta ensivaikutelmaa. Hän oli vaikuttanut viestinsä ja äänensä perusteella jäätävän taitavalta, mutta seisoessaan siinä edessäni käsi rennosti taskussa hän oli pelkästään jäätävä. Taitavuudesta oli mahdoton sanoa mitään, sillä tervehdittyään lyhyesti ja nytkähtävästi hän jäi tuijottamaan Bonnieta eikä sanonut mitään pitkään aikaan.
”Aika erikoinen klippaus”, kuului tuomio lopulta.
Erikoinen klippaus! Minun mielessäni oli kuohahtanut. Ponin karva kyllä OLI pitkäksi venähtänyttä ja vinoa, mutta kuulla se jonkun suusta – se sai minut puuskahtamaan vihaisesti.
”Kisahoitaja kun oot, saat leikata omaan tukkaas samanlaisen.”
Silloin Juuso oli katsonut minua oudon vaaleilla silmillään ja näyttänyt hymyilevän. Uumoilin, että olin läpäissyt jonkin testin hänen silmissään. Outo tyyppi.

Naatti oli ollut onneksi niin lämmin, että Juusokin tuntui rentoutuvan vähän. Naatti tuli iloista hymyään peitellen, yritti kai näyttää siltä, että sai kisahoidokkeja harva se päivä. Minua kuitenkin ilahdutti, että hän oli niin innoissaan. Naatti tervehti minua, tuli halaamaan ja kuiskasi korvaani, kuinka kiitollinen oli. Juuso katseli Bonnieta ja, jos tulkitsin oikein, näytti vähän kiusaantuneelta.

Bonnie ei lotkauttanut korvaansakaan Naatin ja Juuson suuntaan. Minä yritin houkutella ponia karsinan ovelle ja kyhnytin sitä salaa harjamarrosta saadakseni sen korvat höröön, mutta se jurnutti itsepäisesti turpa heinäkasassa. Kun olin luikahtanut ulos karsinasta ja pyytänyt Naattia ja Juusoa harjaamaan ponin, se oli sentään suvainnut huiskauttaa häntäänsä vihaisesti ja kääntää takapuolensa heitä kohti.
”Se on vaan hidas lämpeämään”, olin vakuutellut yhtä paljon itselleni kuin hoitajille.

Siinä järviravintolassa istuessani mietin, että kaikki oli kuitenkin mennyt aivan hyvin. Sunnuntaiaamuna minä, Naatti ja Juuso olimme paikalla samalla kellonlyömällä ja kisahälinässä Bonnie ei ollut hoksannut vastustella. Hampaat irvessä se oli ollut vasta silloin, kun minä tulin kisatamineissa hakeakseni Bonnien pihalle, mutta otin sen rakastavana mielenosoituksena.

Hauskaa tästä tulisi, mietin tyytyväisenä, kun pääruoka (lohta kolmella tapaa) laskettiin eteemme. Outoa, kun minä ja Bonnie emme enää kaahottaisi kisoissa kahdestaan, mutta ennen kaikkea hauskaa.

[Deleted]

Istuskelin oleskeluhuoneen pöydän ääressä kantrimusa radiosta pauhaten, teekuppi edessäni seisoen. Aurinko teki jo iltapäivästä hiljalleen laskuaan, se värjäsi tallipihan kauniin oranssiksi. Itselläni oli kaikin puolin onnistunut päivä, tai oikeastaan kaikin puolin onnistunut viikonloppu takana, liittyihän siihen oma kisahoitsu ja vielä heti peräjulkkaan kisat. Olin saanut tutustua uusiin ihaniin ihmisiin ja päässyt vihdoinkin tutustumaan kunnolla Liekkijärven kuuluun ratsastuskouluun, Seppeleeseen.

Lauantai-iltana olin säheltänyt innoissani kotona, hukannut autonavaimetkin, ja sitten jättänyt ulko-oven lukitsematta. Lopulta palaset loksahtelivat paikoilleen, löysin aivaimet kirjahyllyn ja kahvipuun ruukun väliltä, ja jaksoin vielä nousta autosta lukitsemaan sen ulko-oven. Tuskin kuitenkaan mun mökkelössäni olisi varkaita käynyt, ja vaikka olisikin, ei siellä paljoa mitään arvokasta ollut, paitsi kissaystäväni Rusko. Lopulta olin päätynyt häkeltyneenä ihanan ison, hirmu viehättävän ratsastuskoulun pihaan, puikkelehtinut talliin, ja kiitellyt lämminhenkistä Salmaa koko sydämestäni. Ja Bonnie, joka oli niin suloisena yrmykkänä murjottanut karsinassaan turpa heinäkasassa, ja loppujenlopuksi näyttänyt pyllyään minulle ja uudelle kisahoitajapartnerilleni, ja näin oli harjausyritys hieman epäonnistunut, vaikka pidinkin iltaa mahdottoman upeana ponineitokaisen murjotteluista huolimatta.

Ja tänä aamuna, aamuvirkkupiirteeni tulivat vahvasti esille, heräsin automaattisesti kuudelta, tukka takussa, pyjama päällä ja astuin auringon lämmittämälle terassille juomaan aamukahvit. Päivä oli harvinaisen lämmin, kun mietti melkeimpä joka vuorokausi ilmeneviä hallaöitä. Olin jopa perjantai-iltana bongannut nenä ikkunanlasissa taivaalta ihania revontulia, en edes huomannut kun miun niin, niin seurankipeä kissaystäväni kerjäsi voih niin hellanlettaksen suloisena rapsutuksia, mutta ei, tämän äiskä oli vain tahrinut putipuhdasta ikkunalasia sormen- ja nenänjäljillä.

Lopulta olin viitsinut käydä siistiytymässä ja pukemassa tallivaatteet päälle, siistit sellaiset, että kisahoitajakin viitsisi näyttää edustavalta kisoissa. Toisaalta, eihän kukaan voinut sanoa mun rennon rempseää tallityyliä edustavaksi. Mutta erikoinen asia oli se, että olin oikeasti jaksanut kammata takut hiuksistani pois. Lopulta käytin vielä ekstran kotiajan laittamalla Ruskolle paljon ruokaa yksinäisen päivän ajaksi, joka ei välttämättä ollutkaan niin viisas idea, siihen kolliin mahtui yhtä paljon ruokaa kuin hevoseen... Ja niin sitten kuivamuonalta lemuten päräytin auton käyntiin ja ajoin edellisillalta tuttua reittiä Seppeleen pihalle.

Kisahumu oli jäätävä. Tilanne oli ihanteellisen ihana, suorastaan upea. Paikalla hääräili muutamat tutut kasvot ja hevostuttavuudet, joista kuitenkin suurin osa oli minulle tuntemattomia. Paikalla oli jo paljon porukkaa, ottaen huomioon aikaisen kellonajan. Huomasin kuinka tutun näköinen vaaleaverikkö tallusti vierestäni, otin muutaman juoksuaskeleen ottaakseen tämän kiinni ja töksäytin ilmoille niin Naattimaisen innokaan ja äänekkään tervehdyksen.
- Moro Juuso!
- Moi, Juuso vastasi hiljaa. Hän piti kätensä visusti taskuissaan ja vilkaisi minua vain sivusilmällä, mutta väläytti minulle silti aurinkoisen hymyn.

Salma oli juuri tuonut Bonnien sisään, seisoi karsinanovella ja vilkutti minulle ja Juusolle iloisesti nähdessään meidät.
- Moi Salma, kiva taas nähdä! tokaisin innokkaasti ja syöksyin halaamaan Salmaa. Tapani tervehtiä välillä oli ehkä hieman yli-innokas, mutta se kuului luonteeseeni, eikä siitä päässyt millään eroon.
- Moikka, olettekos valmiina kisapäivään? Salma tokaisi itsevarmalla äänellä, mutta hänen silmistään paistoi jännitys.
- Toki! kuului kisahoitajakaksikon leipälävistä. Lyhyen keskustelun jälkeen jynssäsimme Juuson kanssa Bonnien talvikarvaa parhaamme mukaan. Homma kävi ehdottomasti urheilusuorituksesta, mutta lopputulos oli mahtava. Karva oli suora ja kiiltävä, ja näytti siltä että jok' ikinen irtokarva oli harjattu irti. Muutamia (kymmeniä) oli pakostikin jäänyt joukkoon. Huomasin myös ilokseni muutoksen Bonniessa; tänään se sentään osasi tyytyväisenä torkkua harjailun ajan, eikä pyllistää yrmeänä.

Juuso letitti kokeneempana harjanletittäjänä Bonnien harjan palmikoille, kun itse sykersin ponin häntään siron, siistin letin, johon kiinnitin Salman ohjeiden mukaan punaisen nauhan. Yhteistuumin Juuson kanssa laitoimme ponille kauniina kiiltävät varusteet. Lopputulos oli syötävän suloinen; kauniimpaa kauniimpi ponineito seisoi korvat hörössä, kouluratsumaisen tärkeän näköisenä ja valkoinen satulahuopa siististi kiillotetun satulan alla. Salma nouti ratsunsa siisteissä kisavaatteissa, tyytyväisenä lopputulokseen. Minä ja Juuso jäimme nuhjuisina, mutta tyytyväisinä seisomaan karsinanovelle, ja sain Juusosta vielä irti ylävitosenkin. Lopulta lähdimme innostuneina seuraamaan Salman ja Bonnien lämmitelyä.

Bonnie oli koko lämmittelyjen ajan sopivan reipas ja totteli Salmaa hyvin. Se varsinkin laukkasi innokkaasti, korvat hörössä, ja jo lämmittelyjen seurauksena Salman kasvoilla oli Naantalin auringon veroinen hymy. Bonnie sai ansaitun kävelytuokion ennen suoritusta, lopulta väläytin Salmalle kannustavan hymyn ja nostin peukut pystyyn ja he katosivat kulman taakse ja kentälle. Hölkytimme Juuson kanssa aidalle silmät ymmyrkäisinä seuraamaan kisasuoritusta. Ehdimme juuri ja juuri näkemään suorastaan täydellisen tervehdyksen ja niin kisasuoritus alkoi.

Bonnie oli ollut melko innokas laukkaamaan, mutta kisasuoritus oli ollut oikein hyvin onnistunut.
- Sehän meni hienosti! tokaisin Salmalle. Lähdin kävelemään innokkaan Bonnien vierellä lämmittelykenttää kohden. Heitin viltin ponin lautasten päälle.
- Kenties, mut mun täytyy kisata viel se helppo A, jossa on enemmän kohtia ja vielä vaikeampia liikkeitä, Salma sanoi hivenen huolestuneena, mutta kuitenkin iloisena hyvinsujuneesta helppo B luokasta.

Loppujen lopuksi, myös helppo A luokka sujui vallan mainiosti, mutta tuloksia en ehtinyt jäädä kuulemaan, koska eräs valkoisenharmaa ponineito kerjäsi saavansa kamalat kuolaimet suustaan pois, ja toivoi tietysti saavansa siinä samassa herkkuja. Ja niin kävi että Bonnie sai monen monta porkkanaa ja omenalohkoa, niin kisahoitajiltaan, kuin sponsoriratsastajaltaan ja pääsi lopuksi nauttimaan aurinkoisesta iltapäivästä tarhaan. Kiiltäväksi puunattu poni päätti heti ensimmäiseksi mennä kieriskelemään kuraan, jonka jälkeen se lähti tyytyväisenä tuhatta ja sataa, pukkien kera heinäkasalle.

Havahduin mietiskelyistäni, ryystin teeni oleskeluhuoneen pöydältä loppuun ja vetäisin takin kiinni. Päivä oli liian kaunis tuhlattavaksi sisälläolemiseen, tallustin ulos ja lähdin nauttimaan punertavan tallipihan rauhallisesta tunnelmasta seuraamalla hevosten käyskentelyä niiden kotitarhoissaan.

[Salma]

Vihreä pesusienenpala sukelsi loiskahtaen vesiämpäriin niin, että auringonvalossa kiiltävä saippuavaahto tumman veden pinnalla alkoi heijata. Sientä pitelevä käsi seurasi perässä ämpäriin, paljas lämmin iho kastui ja käsivarren vaaleat ihokarvat nousivat hentoina kananlihalle. Vesi roiskui pisaroina maahan, kun sieni vedettiin uppeluksista ja väännettiin kuivaksi. Satulasaippuan tuoksu oli pistävä ja täyteläinen.

Istuin lämpimässä auringonläikässä tallin edustalla puhdistamassa Bonnien varusteita. Pintelit heilahtelivat niin valkeiksi kuurattuina aitan seinällä, että niiden katsominen melkein kävi silmiin. Suitset oli nostettu jo kuivumaan tuolin selkänojalle, kuolaimet oli irrotettu ja niiden vierellä oli pieni hammasharja pinttyneen lian puhdistusta varten. Ilma oli ihana.

Meidän oli ollut tarkoitus lähteä tänä iltana selvittämään huoltovajan mysteeriä, mutta tallille tultuani suunnitelma oli vajonnut kasaan iloisesti kolisten. Se ei johtunut yksistään siitä, että Bonnie oli riekkunut tarhassa hienon turkoosin loimensa mutapaakkuiseksi ja harmaaksi, ja siitä tulistuneena olin käynyt tunkemassa päärakennuksen isoon pesukoneeseen loimen lisäksi myös kaksi valkoisilla hevosenkarvoilla tilkittyä satulahuopaa. Parempi syy oli ollut kyynelposkinen Nadja, joka tuli minua vastaan aitan kohdalla, kun kipaisin takaisin kohti tallia.

”Nadja! Onko kaikki hyvin?” olin huudahtanut sydän kurkkuun pompaten. Nadjan silmät olivat punaiset ja hän näytti pieneltä ja hirvittävän orvolta. Hän pysähtyi kuullessaan minut, mutta ei sanonut mitään, käänsi vain päänsä pois ja peitti silmänsä.
”Nadja?” harpoin parilla askeleella lähemmäs ja laskin käteni tytön kapealle olkapäälle. Hän veti väristen henkeä. Koko ylävartalo vapisi heikosti kuin tuulessa rieppuva lehti.
”Taiga lähtee pois Seppeleestä.”
Maa oli keikahtanut kurjasti jalkojeni alla. En ollut osannut sanoa mitään, kiedoin vain toisenkin käteni Nadjan harteille ja vedin pienen hevosenhoitajan itseäni vasten. Hän vapisi minua rutistaen ja tunsin, miten villapaitani olkaan imeytyi märkä kyynelläikkä.
”Se lähtee pihattoon”, Nadja sanoi nikotellen, kun oli itkenyt riittävästi.
”Ei kuitenkaan kokonaan pois Liekkijärveltä”, sanoin, vaikka se tuntui tyhmältä. Eihän se Nadjaa lohduttaisi nyt. Pieni hallakko tähtipäinen Taiga, mikä toinen poni voisi olla yhtä pehmeäkarvainen ja turvallisen ketterämielinen Seppeleen tuntilaisille?
Nadja tuntui miettineen samaa. Hän huokaisi väristen, pyyhki kyynelet poskiltaan ja katsoi minua vakavasti.
”Tänne on tullu uusi hevonen.”
Nadja melkein hymyili.

En ollut pitkään aikaan ihastunut. Pumpuliaivot aiheutti viimeksi Jesse ja sitä ennen Bonnie. Mutta nyt, kun Nadja kuljetti minut ponitarhalle katsomaan uutta hevosta, pääni hapertui melkein samalla tavalla. En minä tietenkään sydäntäni MENETTÄNYT, elämäni hevonen ja elämäni mies tuskin olisivat hihkuneet silloin riemusta, mutta jossakin sydänalassa päin tuntui kyllä mukavaa tykytystä.

Uusi hevonen ravasi itseriittoisen näköisenä lumista aidansivua pitkin. Sitä katsastamaan olivat minun ja Nadjan lisäksi tulleet Luna, Loviisa ja Kirsikka. He vilkuttivat meille nopeasti, mutta eivät malttaneet irrottaa silmiään hevosesta kovinkaan pitkäksi aikaa.

Se oli pieni. Paljon pienempi kuin olin odottanut, mutta itsevarmuus ja yleisöä kosiskeleva keimailu saivat sen näyttämään massiiviselta. Kiiltävän mustanruunikolla suomenpienhevosella oli lainehtiva, sotkuisena lentävä harja ja huomiotaherättävä otsan läpäisevä valkea läsi. Se näytti nuorelta, iloiselta ja kapinalliselta.
”Tuo on Ruusu”, Loviisa sanoi aitaan ihastuneesti nojaten.
Pella ja Venna seisoivat keljun näköisinä tarhan toisessa päässä ja tuijottelivat Ruusun suuntaan. Suokki pärskähti, viskasi takajalkansa ilmaan ja karautti sitten iloisesti hangen poikki.
”Tuo tulee siis tuntikäyttöön?” varmistin seuraten pienhevosen painelua. Lumihanki kimalteli ja pyrytti Ruusun kavioissa.
”Joo”, Luna sanoi kuulostaen innostuneelta. Minä naurahdin.
”Mä lyön aamutallista vetoa, että viiskyt prosenttia tulee rakastamaan tuota ja toiset viiskyt prosenttia itkee joka kerta, kun joutuu ton keinuhevosen kyytiin!”

Nadja oli siinä Ruusua katsellessaan näyttänyt piristyvän vähän. Kun meitä alkoi palella, taapersimme yhtä matkaa tallille Lunan, Loviisan ja Kimin kanssa. Tytöt jatkoivat yläkertaan selaamaan kuvia, joita olivat näpsineet Ruususta (minä tosin luulin, että Nadjan puhelimessa ykkösaiheena kuvissa oli tosin tänään Taiga) ja minä sujahdin Bonnien karsinalle. Poni kohotti päätään korvat hörössä ja pärskähti niin, että tummat sieraimet värisivät. Se pureskeli karsinaan viskattua hyväntuoksuista heinäannosta ja antoi auringon lämmittää vaaleaa selkäänsä.

Olin jo kaivamassa harjaa Bonnien karsinan ulkopuolella roikkuvasta pussista, kun huomasin Cellan kyykkivän Windin karsinassa. Uteliaana työnsin harjan vaivihkaa takaisin ja hipsin knabin ovelle. Windi käänsi korvansa luimuun minut huomatessaan ja käänsi jurnuttaen päänsä toisaalle. Hevosen liikahtaessa Cellakin kohotti katseensa.
”Moi Salma!” hän hykerteli innoissaan.
”No moi”, naurahdin. ”Mitä ihmettä sä puuhaat?”
”Windillä on kohta varsa mahassa”, Cella sanoi velmun näköisenä. ”Mä opettelen kuunteleen mitkä äänet on tavallisia ja mitkä varsan murinaa.”
”Murinaa!” nauroin. ”Koirako siitä tulee?”
”Ääh, ei se nyt hirveemmin mahassa hirnukaan”, Cella heilautti kättään.
”Mut mikä varsa?” minun oli pakko udella.
”Annella on vissiin vauvakuume”, Cella sanoi kulmiaan kohotellen. ”Blade astutetaan Sentillä ja Windi jollain knabbiorilla.”
”Tuplavarsat!” henkäisin ihastuneena. ”Mahtavaa!”
”Niinpä”, Cella huokaisi. ”Mä voin kuvitella, miten siitä treenataan täydellinen pikku ratsu…”
Nauraen jätin Cellan maalailemaan varsakuvitelmiaan ja palasin Bonnien puoleen. Harjaamisen keskellä annoin käteni sivellä kevyesti ponin harmaata, lämmintä kylkeä. Haave pulpahti mieleeni helposti…

… mutta pudistelin sen pois ja jatkoin harjaamista. Bonnien tehtävänä ei ollut nyt olla emä yhdellekään pitkäjalkaiselle ja kiharaharjaiselle varsalle, olisi se sitten kuinka soma tahansa. Me kisaisimme.

[Salma]

Seppeleen tuntilaisten keskuudessa oli kuohahtanut viime viikonloppuna pitkään aikaan sekopäisin kilpavarustelu. Kun hevosia alettiin ennen tunteja rahdata sisään, porteilla roikkui yhtäkkiä kahdeksan innokasta taluttajaa aiemman kahden sijasta. Ratsastajat tulivat aiempaa itsevarmemmiksi ja alkeiskurssilaisetkin suitsivat onnellisesti vaikka päin pläsiä siinä toivossa, että Anne tai joku muu vaikutusvaltainen sattuisi kulkemaan ohitse. Koska minulla oli kimo esteponi ja se oli joidenkin tuntilaisten mielestä kai erityisen hienoa, sain, no, nautiskella lippusaattueesta ja valokuvia räpsyttävistä touhuilijoista menin sitten treenaamaan maneesiin tai puhdistamaan Bonnien varusteita. Kulkueeni tuntui ajattelevan, että yksityisponin perässä maleksiminen todisti heidät paremmiksi hevostaitureiksi kuin Monty Roberts.
”Ne toivoo Ruusua hoitsuksi”, Fiia analysoi kulmiaan kohotellen. ”Usko mua, mä tunnen merkit.”

Mikä suuri suru tuntilaisia olikaan kohdannut, kun Ruusu oli eräänä iltapäivänä osoitettu Tuulian hoidokiksi. Pahasuiset kalkatukset olivat rummuttaneet pikku piireissä jonkin aikaa, kunnes tuntikaarti oli tajunnut, että Ruusun valitseminen tarkoitti Hestian vapautumista. Röyhkeimmät ja epätoivoisimmat hepparakkaat suttasivat saman tien Ruusun nimen mystisten hevosvihkojensa kansista ja tekstasivat korviaan myöten rakastuneina Hestian nimen sen päälle.

Ne, joilla oli jo hevonen puunattavana, suhtautuivat muuttuneeseen hevoskaartiin suhteessa rauhallisemmin. Tietysti me supisimme keskenämme siitä, saisiko joku läpiratsastaa Ruusua tai muuta kivaa, mutta omissa hevosissa oli niin paljon hommia, että supina jäi vaimeaksi ja aaltoilevaksi. Olin aloittanut koulukauden Bonniella, joten henkilökohtaisesti minulla oli niin paljon tekemistä, että tuskin ehdin miettiä koko Ruusua.

Yhtä vähän ehdin miettiä myös huoltovajaa. Totta kai se pyörähti mielen päällä aina silloin tällöin, kun kuljin välikäyntejä ja ehdin keskittyä maisemiin ( näin tapahtui noin kerran viikossa kahdeksan sekuntia kerrallaan), mutta Pirren ja Annen ’kannustava’ treenikatse niskassani paahdoin menemään sulkutaivutuksia ja voltteja. Olin ratsastanut harjoituskoulukisoissa niin veikeitä ympyröitä, että olin ihan totta nähnyt Pirren peittävän silmänsä katsomossa kouluaidan toisella puolella. Sen jälkeen hän oli marssittanut minua ja Bonnieta reippaassa käynnissä kentällä aina kun ehti ja pyörittänyt meitä kuin kermavaahtoa kulhossa.

Tänään Sandra oli kuitenkin tullut treenini jälkeen vetelehtimään Bonnien karsinalle velmun näköisenä. Hän seurasi vierestä, kun puhdistin kavioita, ja nojautui sitten innostuneena lähemmäs.
”Me mennään tänään vajalle!” hän henkäisi silmät palaen.
Vai nyt se tapahtuisi, mietin itsekseni kopauttaessani kaviokoukun puhtaaksi seinää vasten. Mukana oltiin!

Illan auringon vielä kullatessa lumikentät vaja näytti tyyneltä ja turvalliselta. Puuseinien maali oli rappeutunut ohueksi ja harmaalta peltikatolta tippasi yksittäisiä vesipisaroita. Ne ehtivät kimaltaa auringon säteissä ennen kuin solahtivat pehmeään nuoskalumeen. Vajan seinällä kasvoi harmaita, kuivia talvikoiranputkia, joiden perään hevoset olisivat luultavasti hinkuneet kaulat pitkällä. Olimme jättäneet ne kuitenkin tallille.

Jalan vajalle oli ollut yllättävän pitkä matka. Minä, Sandra, Amanda, Fiia, Pihla ja Tuulia olimme lähteneet heti tuntien jälkeen, kun Tuulia oli saanut hätisteltyä viimeiset ihailijat Ruusun karsinalta. Pakkasimme mukaamme termospullollisen kaakaota, leipiä ja suklaisen kuivakakun, jonka Fiia oli silmäänsä vilkuttaen kaivanut oleskeluhuoneen alakaapista. Amanda oli kauhistellut, että kakku saattoi olla vaikka Fiian yksivuotisjuhlista Seppeleessä, ja saanut melkein kelmuun kääritystä kurkusta päähänsä. Pihalle lopulta päästyämme otimme päärakennuksen seinältä pulkan ja saimme Annelta luvan heittää kyytiin taljoja, joita normaalisti pidettiin reessä. Illalla voisi tulla kylmä.

Oli hyvä, että mukana oli Fiian kaltaisia pitkähermoisia ihmisiä. Sandra ja Amanda olivat niin tuohtuneita vajan hyypiöstä, että hyvä kun eivät olleet napanneet lantalasta talikoita mukaansa. Fiia ja minä olimme ne, jotka tarkastivat puhelimen virran riittävän ja kävivät huikkaamassa Annelle, että suuri Vajamysteerin Ratkaisu tapahtuisi tänään. Anne oli näyttänyt toimiston hämyisästä ovenraosta peukkua ja jatkanut puhelimessa puhumista.

”Syödäänkö ensin eväät tässä ulkona?” Tuulia kysyi pulkkaa vetäen ja silmäili pää kenossa vajaa. Lumi pulkan alla oli kovaa ja kirkasta, matka oli sen osalta luistanut kevyesti kuin jääkentällä. Me nyökkäsimme Tuulian syömisehdotukselle, raahasimme lahonoloisen harmaan tukkiesteen läheisestä lumipenkasta aurinkoon ja istuimme sille vieri viereen. Märkähän se oli, mutta aurinko kasvoilla ja kaakao termarissa saivat unohtamaan sen. Nojauduin vajan hennon maalintuoksuista seinää vasten ja suljin nautiskellen silmäni.
”Ihme jos täällä tapahtuu mitään epäilyttävää”, sanoin. Se tuli suusta helposti ja uskottavasti.

Ilta syveni vähitellen. Istuimme pitkään katsomassa, kuinka aurinko muuttui punaiseksi ja kierähti pikkuhiljaa taivaanrantaan. Puunlatvat nousivat mustina, kapeina rankoina niin maalauksellisesti, että Fiia ja Amanda innostuivat kuvaamaan niitä. Vasta, kun Amandan akku piipitti loppumistaan, aloimme keräillä tavaroitamme.
”Mennään siis vajan nurkkaan niin, että meitä ei heti näe”, Sandra touhusi keräillen taljojen korkeaa pinoa pulkasta. Kuivakakun foliokääre rapisi mukavasti, kun hän ojensi sen Pihlalle.
”Tästä tulee jännittävää!” Pihla iloitsi. Minua hymyilytti. Jännittävää ja vähän hullua.

”Hyi, täytyykö täällä hajussa oikeasti olla koko ilta!” Amanda henkäisi, kun vedimme kaksissa tuumin painavat ovet Fiian kanssa auki. Vajan suu ammotti niin mustana, että ulos laskeutunut suloinen hämärä näytti melkein päivänvalolta.
”Hevoset juoksee meitä karkuun kun palataan Seppeleeseen”, Fiiakin löyhytteli ilmaa kädellään ja nauroi.
”Jos palataan!” Tuulia suhahti.
”Tuulia, anna olla!” Pihla henkäisi ja vilkaisi minua vähän säikähtäneen näköisenä. ”Totta kai me palataan.”
”Äh, totta kai me palataan. Ei tää mikään kummitusretki sentään ole”, minä rauhoittelin.
”Hah, joo, niitä täällä on kyllä ollu riittämiin”, Fiia sanoi nauraen. ”Viitaten erääseen, joka luuli että täällä ratsastelee HAAMU, kun joku ulkopuolinen kerrankin uskaltautuu treenaamaan Liekkijärvelle.”
”Pah, Fiia, mä en hetkeäkään luullut että se olis haamu!” valehtelin kirkkain silmin Fiian viitatessa kahden vuoden takaiseen mylläkkään. Vieras ratsukko oli treenannut maastossa kenttäkisoja varten ja talli oli mennyt niin hysteeriseksi aaveista, että lopulta Anne oli järjestänyt kunnon pelotteluretken saadakseen hoitajat takaisin järkiinsä. Se oli tehonnut.

”Mä istun tässä! Paras paikka!” Tuulia oli päässyt ensimmäisenä huoltovajan nurkkaan kahden toimimattoman vesipumpun väliin. Jykevät hahmot hänen molemmilla puolillaan tosiaan estivät näkemästä, että pieni vaaleatukkainen tyttö kyyristeli nurkassa, mietin tyytyväisenä tiiraillessani ovelta. Fiia ja Sandra olivat raahanneet tukin takaisin omalle paikalleen ja Amanda sotki paraikaa meidän jälkiämme, jotta mistään ei voisi päätellä meidän soluttautuneen hyypiön leiriin.
”Ota tuosta täkki ylles”, sanoin asteltuani vajaan ja viskasin yhden paksuista, karvaa ympäriinsä kylvävistä taljoista Tuulialle. Hän ei saanut koppia ja vajosi nauraen aaltoilevan taljan alle.
”Salma! Tuon sä teit tahallas!” Tuulia hihitti niin iloisesti, että minuakin alkoi naurattaa.
”En todellakaan”, väitin hymyillen pujahtaessani Tuulian viereen. Hän tökkäsi minua kylkeen ja noin sekunnin kuluttua siitä oli yltynyt armoton kutituskamppailu.
”Hei taistelupari, antakaa olla”, Amanda töksähti viereemme. Minä ja Tuulia suoristuimme hengästyneinä, silmät kirkkaina ja tukat sähköisinä, ja katsoimme toisiamme iloisesti.
”Tuu mukaan Amanda!” Tuulia kutsui hyväntuulisesti.
Pihla jäi viimeiseksi ovelle. Kun hän veti oviparin vaivalloisesti kiinni ja pehmeä viiru valoa kapeni kunnes katosi, jäimme tunkkaiseen, pimeään ja äkkiä aivan äänettömään tyhjiöön. Ainoa ääni oli Pihlan hermostuneet jalat, kun hän kipitti pelästyneesti meidän luoksemme.

Tuntui, kuin vaja olisi hengittänyt raskaasti yllämme. Arvelimme kuiskaten, että hyypiö ei tulisi kovinkaan aikaisin, joten Sandra, Tuulia ja Pihla napsauttivat puhelimiensa taskulamput päälle ja kiilasivat ne kahden puisen esterakenteen väliin. Valo heittäytyi yllemme kirkkaina, kapeina säteinä, jotka saivat kasvot näyttämään kalvakoilta ja pelästyneiltä. Silmät olivat suuria ja kääntyilivät seinästä toiseen odottaen.
”Syödään kakkua”, Fiia sanoi reippaasti taljaansa kääriytyneenä, kun olimme kuiskineet hetken hiirimäisesti ja istuneet jähmettyneinä paikoillamme. Hän tarttui kaksin käsin kakkuun, mursi folion sen ympäriltä kursailematta ja alkoi jakaa palasia meille. Folion rapina oli kovaa kuin ukkonen.

Kakkupala kuitenkin auttoi. Se melkein kuin sulatti jännityksen: äkkiä talja ei tuntunut enää vain turvalliselta vaan myös mukavalta, ja vajan tummat hahmot muuttuivat möhkäleistä tynnyreiksi, vesimatoiksi tai kiinteiksi esterakenteiksi. Pihla istua kyhnytti minun vieressäni ja hymyili minulle salaa kakkupalansa takaa. Hän oli vetänyt polvet leukaan ja puisteli kakunmurusia käsistään. Arvasin, että hänen sisällään oli samaa suloista jännitystä kuin minunkin.
”Mitäs me muuten tehdään kun se tyyppi tulee?” Sandra kysyi yllättäen.
Me hiljenimme.
”Öö…”
Kaikkia alkoi naurattaa suunnilleen yhtä aikaa.
”Heitetään sitä kakkupalalla”, Pihla tirskui keinuen paikallaan.

Kuten arvata saattaa, tylsäähän meille jossakin vaiheessa tuli. Pihla soitti kotiin ja kertoi olevansa vielä vähän pidempään, Fiia taas asetteli paksun ja ahdistavan näköisen koulukirjan polviensa päälle ja istui omissa oloissaan lukemassa samaan aikaan, kun Amanda ja Sandra käytännössä huusivat hänen vieressään.
”Venna voittais vaikka sen pitäis juosta kahdella jalalla!” Amanda kailotti Sandran suuhun.
”Ei todellakaan! Ari on kuitenkin hevonen!” Sandra tulistui. ”Kaiken lisäksi et sä vois ratsastaa jos Venna painelis kahdella jalalla!”
”Todellakin voisin!” Amanda leväytti silmänsä suuriksi. ”TODELLAKIN voisin!”
”Ottakaa kisa!” Fiia huusi nostamatta katsettaan kirjastaan. ”Pliis, kisatkaa niin pääsette selvyyteen!”
Vähitellen Amanda ja Sandra pääsivät yksimielisyyteen siitä, että nopeuskisa pitäisi ottaa mahdollisimman pian, ja kääntyivät tuttavallisesti jatkamaan juttua meidän muiden kanssa. Minä olin alkanut pohdiskella koska olin viimeksi käynyt Pyöstinvuorella.
”Siis siitä on kyllä hämmentävän paljon aikaa”, mietin ääneen Tuulialle.
”Ei siellä ole vissiin käynyt vähään aikaan ketään”, Tuuliakin puuttui puheeseen. ”Ainakaan siellä mökissä.”
”Millasta siellä mökissä on?” Pihla kysyi hiljaa minulta.
”Siellä oli jotain tavaroita ja sit vanha kartta Liekkijärven alueesta, toin sen vissiin joskus tallille. Se on jossain varmaan vieläkin, mutta en ole varma missä.”
”Tiedätteks muuten mitä se Pyösti tarkoittaa?” Fiia kysyi yllättäen.
”No?”
”Pyöveliä.”
Hiljenimme.
”Eikä tarkoita”, Tuulia sanoi, mutta ei kuulostanut uskovan itseään.
”Tarkoittaapas”, Fiia sanoi rauhallisesti. ”Etenkin tässä tapauksessa. Koko vuoren nimi TULEE pyövelistä.”

Kukaan ei sanonut mitään. Fiia nosti vaivihkaa katseensa kirjasta, ja kun hän huomasi saaneensa jakamattoman huomion, hän sulki sen hitaasti ja huolellisesti.
”Täällä Liekkijärvellä oli 1700-luvulla tosi vähän porukkaa. Mitään Seppelettä ei vielä ollut ja itse järvi oli paljon isompi ja syvempi kuin nykyään. Keväällä oli hirveitä tulvia, joten ihmiset asui pääasiassa korkeilla paikoilla. Eniten porukkaa oli kahdessa paikassa, Liekkikalliolla ja nykyisellä Pyöstinvuorella. Silloin sillä oli kyllä ihan toinen nimi, kukaan ei vaan lausu sitä enää ääneen.

Liekkikalliolta oli parempi käydä kalassa ja rannan vuoksi maa oli mehevää ja multaisaa. Siellä pidettiin tosi paljon hevosia, se oli rikkaiden aluetta. Pyöstinvuorella ihmisillä oli vähän vinommat mökit ja hevosilla vähän kuivempaa ruohoa. Aika monia se suututti.

Liekkikalliolla asui rikas perhe, jolla oli monta hienoa suomenhevosta. Niiden vanhin tytär oli Hille, kauhean kaunis ja rakastettu, ja tietysti taitava hevosten kanssa. Se oli oikeastaan jokaisen unelmanainen, kaikki tunsi olonsa vähän huonommaksi Hillen rinnalla. Sillä oli pitkät ja paksut vaaleat letit ja se oli niin viisas, että puhui illalla niiden oppineen isänkin tupapöydän alle.

Hillellä oli pikkusisko. Se oli tummempi ja pienempi kuin Hille, tietysti, vähän niin kuin nokikekäle siihen verrattuna. Kaikki tykkäsi myös pikkusiskosta, mutta ne sääli sitä siitä, ettei se ollut Hille. Sisko oli ehkä ainoa, joka ei itse ollut yhtään pahoillaan tai kateellinen. Siskon nimi oli Santra.”

Tässä vaiheessa Fiia keskeytti tarinan ja katsoi pitkään Sandraa. Minun selkäpiissäni juoksi kalvava värinä.

”Pyöstinvuoren hienoimmassa talossa, joka ei ollut mitään Liekkikallion köyhimpään verrattuna, asui toinen perhe. Niillä oli vain kaksi suomenhevosta ja juoruttiin, että toinen oli valakka, eli siis täysin turha yhtään minkään kannalta. Valakka oli kaiken lisäksi musta, se oikein loisti haassaan epäonnistuneena yksilönä. Lapsiakin oli vain kaksi. Hillen ja Santran perheessä se oli jotain hienoa, siveellisyyttä tai jotakin, mutta kuiskittiin, että tässä perheessä isää vaivasi sama vika kuin niiden hevosta.

Perheen vanhempi lapsi oli Vilppa, tummapiirteinen ja ahkera tyttö. Se oli suunnilleen yhtä vanha kuin Hille ja kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt olla lapsuudenystäviä. Vilppa vihasi Hilleä ja, no, Hille oli tietysti liian ylevä sellaiseen kuin viha. Se hoiti omia hommiaan samaan aikaan kun Vilppa puhisi viereisellä pellolla ja heitti soraa niiden puolelle kun silmä vältti.

Vilpalla oli pikkuveli, Konrad. Se oli vähän niin kuin Eetu, sellainen rämäpäinen ja tyttöjen suosiossa. Konrad oli kuitenkin ahkera toisin kuin Eetu-”, Fiia keskeytti, kun sieltä täältä kuului hermostuneita nauruntyrskähdyksiä. ”Konrad hoiti melkein kokonaan ruoan hankkimisen. Se tykkäsi kalastaa ja vietti siksi paljon aikaa Liekkijärven rannalla.

Jos joku erotti Hillen ja Santran perheen Konradista ja Vilpasta, se oli sisarusrakkaus. Hille ja Santra hoiti aina omia hommiaan, tuli hyvin toimeen, mutta ei koskaan keskustellut keskenään tai kertoneet salaisuuksia. Vilppa taas rakasti ja suojeli Konradia kuin eläinemo. Se oli antanut Konradille puisen pillin, jonka se oli itse tehnyt. Jos jotain pahaa sattuisi, Konrad voisi puhaltaa pilliin ja Vilppa kuulisi kimeän äänen.

Konradin kalastamisen takia Konrad ja Santra tutustui toisiinsa. Ne rakastui heti. Ne alkoi viettää yhä enemmän aikaa kahdestaan, lähti muka hoitamaan asioita ja jäi pussailemaan metsään. Santralla oli hevosia monesti mukana ja se antoi niiden laiduntaa ympärillä samaan aikaan kun hurjasteli Konradin kanssa. Illalla molemmat tuli kotiin punaposkisina ja onnellisina. Santran perheessä ajateltiin, että se on ihastunut johonkin Liekkikallion naapurinpojista ja koko juttua pidettiin sen vuoksi ihan hyväksyttävänä. Konrad taas sai monesti korvilleen, mutta jatkoi silti Santran tapailemista.

Kerran Konradille annettiin tehtäväksi mennä lopettamaan valakka. Niiden isä oli saanut tarpeekseen haukuista ja aikoi myydä lihat, jos niillä saisi yhden tavallisen suomenhevosen, huononkin. Konradin sydän ei kestänyt, vaan se pyysi Santraa mukaan keksimään keinon pelastaa hevonen. Santralle oli annettu tehtäväksi viedä seuraavana päivänä kiimassa oleva suomenhevonen markkinoille, ja se oli itku silmässä halunnut viedä sen viimeistä kertaa omaan metsään. Siellä metsässä kaksi kohtalostaan tietämätöntä hevosta ja kaksi onnetonta nuorta sitten nökötti.

Konrad ja Santra jätti hevoset vierekkäin ja unohtui toisiinsa. Kun ne seuraavan kerran katsoi, valakka astui juuri sopivasti tammaa. Konrad ja Santra pelästyivät sydämiensä pohjaa myöten. Ne ei voineet olla varmoja pystyikö valakka saamaan varsoja, mutta ne ei pystyneet ottamaan siitä minkäänlaista riskiä. Mustana syntynyt varsa paljastaisi varmasti niiden vahingon ja koko rakkaussuhteen.

Santra onneksi tiesi, että Liekkikallion kupeessa rannan puolella asui nainen, jonka yrttijuoma keskeytti tamman kantamisen. Santra ja Konrad lähti ratsain kohti naisen mökkiä. Ne ehti melkein perille ennen kun tie nousi vastaan. Tulva-aika oli alkanut, Liekkijärvi nousi äyräidensä yli ärjyen ja roiskuen. Santra yritti ylittää tulvivaa polkua, mutta tamma liukastui kesken kaiken ja kaatui. Molemmat vajosi veden alle. Konrad huusi apua ja yritti ratsastaa eteenpäin, mutta valakka ei suostunut astumaan jalallakaan veteen. Konrad lähti Liekkikalliolle hakeakseen apua Hilleltä.

Ikävä kyllä Konrad ei löytänyt Hilleä. Hille oli lähtenyt hetkeä aiemmin ratsain etsimään Santraa. Konrad jätti mustan valakan vapisevana ja vaahtoavana ovensuuhun ja otti itkien haasta yhden Hillen ja Santran perheen hevosista. Se satuloi sen ja ratsasti täyttä laukkaa pois Liekkikalliolta.

Puolivälissä matkaa Konrad törmäsi Hilleen, joka oli pettyneenä palaamassa kotiin. Hille tunnisti oman hevosensa ja luuli, että Konrad oli varastamassa sitä. Raivostuen se lähti ajamaan Konradia takaa. Polku tulvineelle tielle oli kapea ja varjoisa, joten Konrad ei päässyt vieraalla hevosella kääntymään sille. Hillen ajaessa takaa paniikki valtasi Konradin mielensä ja se päätti ratsastaa kotiin.

Pyöstinvuori näkyi jo, kun Hille alkoi saavuttaa Konradia. Konradille iski hätä, se ei ehtisi kotiin asti ennen raivostunutta Hilleä. Konrad ei osannut päättää pysähtyisikö ja huutaisiko, että Santra pitää pelastaa, vai jatkaisiko hullua laukkaa vieraalla hevosella. Niinpä se turvautui siihen ihmiseen, johon tiesi voivansa luottaa: Vilppaan.

Konrad soitti pilliä, jonka Vilppa oli antanut sille. Matkaa oli jäljellä vain muutama sata metriä. Kun pilli soi, hevonen pelästyi sen kimeää ääntä ja hyppäsi sivuun. Konrad tippui selästä samalla hetkellä kun Vilppa katsoi ulos tuvan ovesta.

Pelästyneenä ja raivoissaan Vilppa otti kirveen tuvan seinältä ja lähti juoksemaan Hilleä ja maassa makaavaa Konradia kohti.”

Fiia piti tauon ja katsoi meitä kulmiensa alta.

”Santra oli uppeluksissa pitkään, mutta pääsi hevosessa roikkuen lopulta pois tulvasta. Hille ja Vilppa löydettiin Pyöstinvuoren rinteeltä vasta seuraavalla viikolla, ja kauhealla tavalla. Molemmilta oli lyöty pää poikki. Kirvestä ei löytynyt mistään. Konrad tavattiin myöhemmin harhailemasta valakan kanssa Liekkikallion suunnalta. Supistiin että se oli mennyt sekaisin tippuessaan selästä. Konrad itse väitti, ettei mitään kirvestä ollut ollut olemassakaan. Kukaan ei tiedä mitä Pyöstinvuorella oikeasti sinä päivänä tapahtui.”

Fiia lopetti tarinan ja kääntyi taas kirjansa puoleen. Me istuimme paikoillamme hiiskumatta, iho kauttaaltaan kananlihalla ja niska jäykkänä jännityksestä. Aistin kaukaisesti, että Pihla puristi lujasti käsivarttani.
”Kauhea tarina”, sanoin. Olin ensimmäinen joka uskalsi puhua.
”Niinpä”, Fiia sanoi verkkaisesti ja avasi kirjan.

Ilma vajassa oli muuttunut tiuhaksi kuin kalansilmäverkko, jota hiljalleen vedettiin kireämmälle. Pihla liikahteli hermostuneesti vierelläni. Tunsin hänen värähtävän, ihan kuin kylmää sormea olisi kuljetettu pitkin hänenkin selkäpiitään. Talja ympärillämme ei enää tuntunut suojaavan pimeää, löyhkäävää hökkeliä vastaan.
”Mennäänkö pois…” Pihla aloitti.
Juuri silloin ovensuusta, meistä katsoen oikealta, kuului kolahdus.

Kukaan meistä ei tainnut hengittää. Sandra tajusi kalastaa puhelimet piiloon vällyjen alle, jotta niiden valo ei paljastaisi olinpaikkaamme. Sitten kyykimme pimeässä ja kuuntelimme rapinaa ja rousketta, joka kuului ovensuusta. Alumiinitölkki helähti ja pahvirasiaa kuului kuljetettavan lyhyt matka maata pitkin. Ääni oli hiljaista, huolellista ja keskittynyttä. Luulin kuulevani kuinka leuat kävivät jäntevästi ja sen jälkeen nahkeaa ääntä, ihan kuin joku olisi nuollut pahvisen ruokaboksin pintaa. Minua ällötti.

Ääni loppui yhtä äkisti kuin se alkoi. Me istuimme pitkään kuin kuusi jääpuikkoa tuntematta taljojen lämpöä ympärillämme. Yhtäkkiä Sandra nyyhkäisi.
”Huomasitteko yhtä asiaa?” hän sanoi. Pimeässä näin, että hänen poskellaan oli pelästyksen kyynel.
”No?”
”Se ei tullut sisään ovesta.”

[Deleted]

Taivas oli pilvinen ja vettä oli tihuttanut koko päivän. Ilma oli silti keväisen lämmin, kun mittari oli näyttänyt aamunkoitosta saakka noin kymmentä astetta. Nykäisin tallin oven auki ja astuin sisään. Jostakin kantautui leivonnaisten makea tuoksu, joka sekoittui lämpimään hevosen tuoksuun. Vaaleanpunaturpainen solakka ori tapitti minua sinisillä silmillään, korvat hörössä.
- Moro Tollo, huikkasin hevoselle ja rapsutin sen ylähuulta kevyesti. Ori nosti ylähuultaan hauskasti, lopulta hörähti ja kääntyi pois. Kuljin lyhyttä karsinariviä eteenpäin. Ensin pilkukas, joka seisoi karsinassaan korvat luimussa, ja sitten suloinen kimo poni, joka tapitti minua suklaanruskeilla silmillään. Bonnien klipattu karva oli verhottu vaaleanpunaisella fleeceloimella. Tamman etuharjaan oli tehty pieni letti, ja tällä hetkellä se näytti maailman viattomimmalta otukselta.

- Ai moi Naatti! kuului hetken päästä tuttu ääni. Salma tallusteli ratsastusvaatteissaan minun ja Bonnien luo iloinen hymy kasvoillaan.
- Moi, oletko menossa ratsastamaan? kysyin kohottaen kulmiani.
- Joo, tarkoituksena mennä kevyt treeni kisoja varten, Salma vastasi pirteänä.
- Niistä kisoista muuten mulla olikin asiaa. Tartten vähän infoilua aikatauluista, sun muusta.
- Tarkoitus olisi lähteä jo joskus kasin aikaan aamulla, että riittää tarpeeksi aikaa sitten kisapaikalla. Tallille viimeistään seiskaksi ja se mun luokkahan alkaa joskus kymmenen aikoihin, Salma luetteli.
- Selvä se.
- Ja muuten, nyt kun kerran oot täällä, voisit auttaa mua vähän kisavalmisteluissa. Jätän Bonnien varustehuollon sulle, niin hoidan ainakin näin alustavan kaavan mukaan kaiken muun. Ja vielä yksi juttu, yläkerrasta löytyy sitten mustikkaleivonnaisia, mee maistaan ennen kun rupeat työhön, Salma sanoi hymyillen. Salman positiivinen, kannustavainen energia tarttui minuun. Nyökkäsin mairea virne kasvoillani Salmalle ja suunnistin leivonnaisten tuoksun perässä yläkertaan.

Avatessani oleskeluhuoneen oven, lämmin ilma ryöpähti kasvoilleni. Oleskeluhuoneen oli täyttänyt Seppeleen hoitajakaarti. Puheensorinan taustalta kuului radion hiljainen musisointi. Pöydän ääreen oli kerääntynyt muutama minulle täysin tuntematon kasvo. Toinen heistä oli takkutukkainen, minua huomattavasti nuorempi tyttö ja toinen heistä oli pirtsakan näköinen blondi, joka puheskeli joutavia ties kelle, suu täynnä mustikkaleivoksia. Kipitin vaitonaisena pöydän ääreen, huikaten matkalla muutamalle tutulle hoitajalle tervehdykseni.
- Moro, mä oon Cella! Sä oot varmaankin toinen Bonnien kisahoitajista, kuului pöydän toiselta puolen. Cella, hän oli noin ikäiseni näköinen ja katsoi minua ystävällisesti. Lämmin vastaanotto valoi minuun rohkeutta miltei tuntemattoman porukan keskellä.
- Nappiin meni! Mun nimeni on Naatti, vastasin ystävällisesti.
- Hauska tutustua, mie oon Kuú, sanoi vieressäni istuva takkutukkainen tyttö.
- Tuolta löytyy teetä ja tässä on ihan taivaallisia mustikkaleivoksia, jos purtavan tarpeessa oot, Cella sanoi osoittaen taustalla seisovaa vedenkeitintä, mutta pitäen katseensa visusti pöydällä seisovissa leivoksissa. Nappasin sormieni otteeseen yhden mustikkaleivoksen. Päätin hiljaa mielessäni, että kuinka taivaallinen tämä leivos tulisikaan olemaan, se jäisi vain yhteen leivokseen. Minun piti keretä tekemään tallilla muutakin kuin syömään.

Huikkasin uusille tuttavuksilleni hyvästit ja ryhdyin Salman määräämien tallitöiden pariin. Hän oli juuri lähtenyt Bonnien kanssa maneesiin, ja minulla olisi noin tunti aikaa, jos pyrkisin tekemään työni Salman treenailuajan sisään. Vein Bonnien kuivatusloimen ja valkean kisahuovan pesuun ja pesin tamman suojat pesukarsinassa puhtaiksi. Loppujen lopuksi huomasin, että tekemistä ei ollutkaan kovin paljon. Satulan ja suitsien putsaaminen jäisi tänään myöhemmälle, kun Salma palaisi Bonnien kanssa maneesilta. Aikani kuluksi lakaisin koko tallin mitalta käytäviä ja putsasin Bonnien ruokakupin. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin seuraaman kaksikon treenejä maneesissa.

Bonnie ravasi rennon letkeänä pidemmällä ohjalla. Se oli herkän oloinen avuille ja pärski tyytyväisenä. Salman kasvoilla oli itsevarma ja iloinen ilme, josta päättelin treenin menneen hyvin. Huomisissa kisoissa onnistuminen tuntui minustakin tällä hetkellä varmalta, mutta ken tietää mitä Bonnien korvien välissä liikkuu. Lopulta Salma siirsi Bonnien käyntiin, löysäsi ohjat pitkiksi ja taputti tyytyväisenä pärskivää ratsuaan kaulalle.
- Teillä tais treenailut mennä hyvin, kysyin kun ratsukko kulki ohitsemme.
- Joo, todellakin! En tiedä mikä tähän poniin on mennyt, kun se on lähiaikoina ollut monestikin niin hyvällä tuulella!
- Sehän on hienoa, toivottavasti Bonnie pitää samaa mielialaa yllä huomisissa kisoissakin! tokaisin kannustavasti.
- Toivottavasti, mutta kyllä tää mielekäs mieliala vaihtuu vielä kohta, kun tähänkin neitiin tarttuu noi kiimaajan hulluttelut, Salma naurahti.

Palasin talliin Salman ja Bonnien vanavedessä. Odotin että Salma sai tammalta varusteet pois, jonka jälkeen otin satulan ja suitset vastuulleni. Tutkin satulahuoneen läpikotaisin, kunnes lopulta löysin purkin laadukasta nahkarasvaa. Hommasin varusteiden putsaamista varten vielä pienen määrän vettä ja muutaman pienen sienen, jonka jälkeen pääsin aloittamaan.

Kastelin yhden pienistä pesusienistä kevyesti. Pyyhin vedellä Bonnien ratsastusvarusteista kaiken pintalian pois, jonka jälkeen hieroin pesusienellä satulaan ja sormin suitsiin nahkarasvaa. Ulkona tihkusade ja pilvinen keli olivat hiljalleen myöhäisen iltapäivän myötä vaihtumassa kauniiksi, aurinkoiseksi, kirkkaaksi illaksi. Päätin vielä tallihommani hakemalla Bonnien kisahuovan ja kuivatusloimen kuivumaan. Kaikki oli nyt valmista huomista varten.

Tapasin vielä ennen lähtöäni Salman Bonnien karsinalla.
- Mä rupean nyt tekemään lähtöä, huikkasin Bonnien kavioita puhdistavalle Salmalle.
- Okei, kiva kun olit auttelemassa kisavalmisteluissa! Salma tokaisi. Hän laski Bonnien jalan maahan ja kääntyi puoleeni.
- Nähdään huomenna! tokaisin vielä lopuksi. Astuessani tallin ovesta pihalle, vilkaisin vielä iki-ihanaa Bonnieta, joka ponimaisen itsepäisesti vältteli kavioidenpuhdistus toimenpiteitä. Kimo ponineiti rullasi ylähuulensa hauskasti ylös, kunnes tallin ovi sulkeutui edessäni ja Bonnie katosi näkyvistäni.

Tästä tais tulla vähän liiankin tavallinen, ja kenties hivenen tylsähkökin tarina, mutta en nyt vaan saanut mieleeni näin äkkiseltään jännitystä kisavalmistelutarinaan. Ens kerralle pitääkin jo nyt miettiä jotakin jänskää!

[Deleted]

Olin puoliunessa. Jokin loikkasi vatsalleni, valui kyljelleni ja valahti hervottomaksi. Karhea pieni kieli lipoi sormenpäitäni, kunnes tunsin kielen sijasta ihollani terävät kynnet.
- Auts, Rusko! huusin säikähtäneenä kissalleni, joka vetelehti rennosti selällään sängylläni. Sen leveä pää vääntyi ja kääntyi luonnottoman näköisiin asentoihin, ja sen kasvoilla oli huvittunut virne. En tiedä, kuvittelinko vain, vai oliko kissani oikeasti huumorintajuinen. En tosiaankaan tiennyt mitä tuon yhden empaattisen karvakasan sisällä liikkui, mutta ei ainakaan mitään viisasta, se oli varma.

Kello lähenteli kuutta. Uhrasin muutaman minuutin ajastani rapsuttaakseni hellyydenkipeää karvaista otusta kyljelläni, kunnes vedin edes jonkun verran edustavat vaatteet päälleni. Join aamukahvit nojaillen keittiöni työtasoon. Ulkona aurinko juuri ja juuri loi valoaan metsikköiseen kotipihaani, ja riemastuksekseni huomasin että asteita ulkona oli tähän aikaan aamulla jo viisi. Kun aurinko ehtisi taivaankannen yläpuolelle, ulkona alkaisi olla jo liki kymmenen astetta, aurinkohuipun hetkellä jo kenties kesäisen lämmintä. Mussutin muutaman croissantin aamupalaksi, ryystin vielä toisen kupillisen kahvia herätäkseni kunnolla ja täytin Ruskon ruokakupin kuivamuonalla. Vedin takin päälleni, astuin ulos, lukitsin oven ja lähdin tallille. Sisälläni velloi jännittynyt tunne tulevan kisapäivän takia. Lähtisimme niinkin hienolle tallille kuin Granstad; vuoristoiseen maalaismaisemaan, jonka keskeltä kuitenkin kohoaa todellinen luksustalli, kaikenkukkuraksi täytettynä korkean tason kilpahevosilla.

Huristelin autollani Seppeleen pihalle ja parkkeerasin sen autotallin eteen. Lukitsin autoni ovet ja sujautin sen avaimet taskuuni. Salma astui juuri tallin lisäosan puoleisesta ovesta ja vilkutti minulle vaaleanpunainen riimunnaru kädessään. Tallustin reippaasti nuoren naisen luo ja lausuin tervehdykseni.
- Moi Salma!
- Moikka, oon menossa juuri hakemaan Bonnieta tarhasta, tuutko mukaan? Salma kysyi ystävällisesti.
- Toki, vastasin lyhyesti, samalla ystävällisesti hymyillen.

Tepastelimme hirsisen aitan ohi ponitarhalle, jossa kaikenkirjava ponilauma mussutteli heinää yhdessä rykelmässä. Mutta vaikka kuinka kävin ponilaumaa läpi, en nähnyt missään kimoa ponia. Tarkastellessani poneja tarkemmin, spottasin Bonnien mussuttamassa heinää pystyharjaisen Elmon takana. Mutta mitä ihmettä? Bonnie ei enää ollut kimo, se piehtaroinut itsensä aivan tummanrautiaaksi.
- Haluatko käydä hakemassa sen? Salma kysyi yllättäen. Mairea hymyni kertoi ilmeisesti oikein hyvin, että vastaukseni oli myöntävä. Niinpä siis Salma työnsi käteeni vaaleanpunaisen riimunnarun. Alitin tarhan aidan ja astelin kohti Bonnieta, pitäen riimunnarun selkäni takana.
- Mitäs mini-Eela? kiusoittelin ponitammaa, joka ei kuitenkaan tajunnut hölkäsen pöläystä, mitä sille juttelin. Bonnie otti ilolla vastaan tarjoamani rapsutukset, joten tamman kiinnisaaminen oli helppoa. Alkuun Bonnie oli sitä mieltä hänhän jäisi tarhaan, eikä tulisi millään hinnalla sieltä pois, mutta lopulta se luovutti, siirtyi käyntiin ja jäi kulkemaan taakseni.

Juuso saapui juuri tallille kun veimme Bonnieta talliin. Tervehdimme molemmat, minä ja Salma, Juusoa ystävällisesti. Juuso vastasi tervehdykseen nostamalla leukaansa, samalla hymyillen, jotenkin coolilla tavalla.
- Ohhoh, tuossahan poninketaleessa on paljon harjattavaa! Juuso huikkasi kiusoitellen. Salma tuhahti huumorintajuisesti ja minä tyydyin hymähtämään huvittuneena. Olihan ponineiti melko kurainen, mutta ei se mikään ketale minun mielestäni ollut. Olihan se melko kiltti, suloinen ja lempeä... Hei onko nyt oikeasti siis Bonnie kyseessä?

Minä ja Juuso ryhdyimme harjaamaan heti Bonnieta yhteistuumin, Salman kantaessa Bonnien varusteita ja omia kisavaatteitaan autoon. Kuiva kura pölisi ilmaan sumentaen näköetäisyyden ja vaikeuttaen hengittämistä. En voinut olla yskimättä. Pyöritin pölypilven keskellä kumisukaa parhaani mukaan. Kun pölypilvi lopulta hälveni ilmasta, keskitin taas kaiken huomioni Bonnien karvan puhdistamiseen. Tamma luimisteli vähän väliä ja näykki ilmaa, mutta muuta kummoista se ei tehnyt.
- Höpsö poni, maanittelin sille sydän sulaneena.

Kun Bonnie oli harjattu ja sen kaviotkin oli puhdistettu, laitoin sille fleeceloimen matkan ajaksi, samalla kun Juuso väkersi keskittyneenä nutturoita sen harjaan.
- Valmista tuli! Juuso tokaisi lopulta. Asettelimme vielä yhteistuumin kuljetussuojat ponin jalkaan, jonka jälkeen Salma tuli luoksemme ja antoi luvan tuoda Bonnien traileriin. Juuso sai tällä kertaa luvan taluttaa Bonnieta. Tamma seurasi tottuneesti taluttajaansa traileriin. Juuso otti Bonnien riimusta riimunnarun irti ja loikkasi trailerin sivuovesta ulos. Salma nosti trailerin rampin ja istuutui takapenkille.
- Jompikumpi teistä saa luvan ajaa, mä koitan saada kerättyä vielä lisäenergiaa kisoja varten torkkumalla, Salma sanoi huumorintajuisesti ja ummisti silmänsä. Syöksyin äkisti etupenkille.
- Sä ajat! tokaisin Juusolle huvittunut virne kasvoillani. Juuso huokaisi, mutta hänen ilmeestään näki, että hänelle oli todellakin yks hailee ajoiko hän vai ei.

Ajoimme noin tunnin, kunnes saavuimme Granstadin pihaan. Silmäni pyörivät päässäni ohikiitävien havumetsämaisemien seurauksena. Kun Juuso meni hakemaan Bonnieta trailerista, laskin rampin alas ja Juuso talutti Bonnien tallipihalle. Sen korvat olivat suloisesti höröllä ja sen silmissä oli innostunut pilke. Avasin takapenkin oven.
- Salma, herätys! puheskelin hiljaa takapenkillä torkkuvalle Salmalle. Ravistin Salmaa kevyesti hänen olkapäästään, kunnes hän avasi silmänsä.
- Mitääh? hän kysyi unenpöpperöisenä.
- Me ollaan perillä, sanoin hiljaa ja nostin pääni takaisin pihalle. Salma ohjeisti Juusoa viemään Bonnien jollekkin järkevälle hoitopaikalle ja käski minua auttamaan häntä kantamaan Bonnien varusteet paikalleen. Salma nappasi matkaansa kilpailuvaatteensa ja meni takaisin autoonsa vaihtamaan normit tallivaatteet kilpailuvaatteisiin. Seurasin Juusoa tallin laitamille, jossa muutamalle hoitopuomille oli tuotu neljä ponia. Yksi poneista oli Bonnie.
- Aikaa on noin puoli tuntia. Me voitaisiin vaikka vielä harjailla Bonnieta hieman ja sitten varustaa sen. Miltäs kuullostaa? kysyin Juusolta, joka rapsutti Bonnien otsaa.
- Hyvältähän sunnitelmalta se kuullostaa! Juuso vastasi yllättävän positiivisen oloisesti.

Heitin Bonnien päällä olleen fleeceloimen Salman auton takakontiin siististi viikattuna. Kannoin harjalaukun Juuson ja Bonnien luo ja aloitimme harjaamaan ponineitiä. Harjasimme molemmat tammaa kevyesti pölyharjoilla. Juuso sitoi vielä punaisen nauhan Bonnien häntään, varoittamaan ettei kukaan muu ratsukko sattuisi ratsastamaan liian lähelle. Nostin satulan hoitopuomin päältä Bonnien selkään ja kiristin vyön. Bonnie huitoi ilmaa toisella takajalallaan ja heitteli päätään ties miten, mutta ei yrittänyt tieten tahtoen satuttaa. Juuso otti vastuulleen suitsien päähänlaittamisen, kun minä taas käärin lämmittelyiden ajaksi Bonnielle pintelit jalkoihin. Ensimmäisenä Bonniella ja Salmalla olisi edessään kouluratsastusosuus. Salma nouti ratsunsa tyytyväisenä ja nousi Bonnien selkään lämmittelykentän laitamilla.

Lämmittelyissä Bonnie oli ollut pirtsakka ja reipas, vaikka jonkinlaisia kiima-ajan vaikutuksia ponissa oli havaittavissa. Yleensäottaen Bonnie oli kuitenkin käyttäytynyt lämmittelyissä hyvin. Kun Salman oli vuoro lähteä kilpasuoritukseensa Bonnien kanssa, hänen itsevarma ilmeensä vaihtui jännittyneeseen ilmeeseen. Kokeneena konkarina kuitenkin Salma sivuutti jännityksen parhaansa mukaan ja keskittyi ratsastamaan jokaisen kohdan mahdollisimman huolellisesti. Lähdimme Bonnien kavionjäljissä Juuson kanssa kilpakentän vierelle seuraamaan ratsukon suoritusta.

Kun Salma oli ratsastanut kouluradan, hän ratsasti takaisin lämmittelykentälle ja pyysi minua ja Juusoa laittamaan ponille suojat jalkaan. Kun Bonskulla oli suojat jalassa, Salma pääsi lämmittelemään esteitä. Bonnie hyppäsi keskittyneesti ja varmasti, yhden esteen jälkeen se heitti kaiken kukkuraksi pienen ilonpukin. Lämmittelyissä Bonnie oli näyttänyt melko hyvälle, joten rukoilin äänettömästi mielessäni, että poni pitäisi yllä samaa fiilistä myös radalla.

Salma istui seisovan Bonnien selässä kisakentän kulmalla odottaen vuoroaan. Edeltävään ratsukkoon kuuluva suurikokoinen puoliverinen laukkasi hirmu isoa laukkaa radalla, tehden ketteriä käännöksiä, samalla takoen kentän pohjaa vahvoilla takajaloillaan. Ratsukko ylitti näkymättömän maaliviivan ja ratsastaja siirsi puuskuttavan raudikon käyntiin. Salma tervehti tuomareita ja hän sai luvan aloittaa radan. Bonnie omasi täydellisen keskittymisen radalla, samoin Salma, joka tuijotti aina yhden esteen jälkeen seuraavaa tarkasti. Hän laski esteiden välisiä laukkoja hiljaa mielessään, samalla tehden puolipidätteitä yli-innokkaan Bonnien takia.

Loppujen lopuksi esterata oli sujunut melko hyvin ja Salma oli suhteellisen tyytyväinen itseensä. Bonnieen oli todellakin koko kööri tyytyväinen, se oli hienosti keskittynyt niin koulu- kuin esteradallakin ja oli ollut temppuilematta. Kun palkintojenjaossakin oli käyty, Salma sai mennä taas autonsa takapenkille vaihtamaan vaatteensa, kun minä ja Juuso riisuimme Bonnielta varusteet ja harjailimme sen huolellisesti. Laitoimme yhteistuumin linimenttiä Bonskun jalkoihin, jonka jälkeen päätimme lähteä Salman luvan kanssa taluttelemaan Bonnieta Granstadin lähimaastoihin.
- Tänäänhän on hieno päivä, aloitin puheskelemaan hiljaisuuden keskellä.
- Jep, Juuso vastasi lyhyesti.
- On tosi lämminkin, ei kesä ole enää kaukana! hihkaisin muistellen viime kesäisiä lämpimiä hevosleirimuistoja.
- Totta turiset, enää noin kahdeksan viikkoa! Juuso vastasi innostuneena. Kahdeksan viikkoa. Enää niin vähän!

Kun palasimme Juuson ja Bonnien kanssa kävelylenkiltä, lastasimme ponineidin traileriin. Pistin muutaman omenalohkon sen ruokakuppiin ja tällä kertaa annoin Juusolle pelkääjän paikan. Takana oli taas kerran kaikin puolin onnistunut kisapäivä, joten lähdimme hyvillä mielin takaisin ratsastuskoululle.

edit // Granstad, sehän on tosin Norjassa, mutta loin tästä nyt hieman erilaisen version, I hope you don't mind : )

[Juuso]

Sori Naatille, meni vähän tarinat ristiin, mut olin jo alottanu tätä enkä viittiny enää kokonaan uusiks kirjottaa. Eipä se varmaan ketään haittaa

Lauantai 4.4.2015

Mä koomailin ihan urakalla keittiön pöydän ääressä samalla kun koitin lappaa sementiks jäähtynyttä puuroo kitaan. Oli niin jumalattoman aikasta ettei ees faijan natsinsilmät ollu vielä auenneet valvoon tiluksiaan, eikä siks koko talossa kuulunu hisaustakaan. Oli täys työ koittaa pitää silmiä auki ja vielä samaan aikaan käyttää ilmeisesti sänkyyn jääneitä aivoja sen miettimiseen, oliko mulla kaikki mukana. Norjaan, mä puhahdin varmaan sadannen kerran ajatuksissani, kun rupesin keräileen luitani lähtöö varten. Salma oli menny ja ilmottanu meidän lähtevän kisareissulle Norjaan.

Oli käsittämätöntä, miten melkein kymmenen vuoden kisa-arjen tuoma rytmi oli onnistunu romuttumaan ihan parissa viikossa. Vaikka tää ei ollut todellakaan mun elämän aikasimpia aamuja, tuntu ettei kunnolla käyntiin pääsemiseen ollu menny koskaan näin kauaa. Olin kiskonu tervaa vahvempaa kahvia kitusiin koko aamun raahatessani itteeni kahen yli-inhimillisen virkeen ja puheliaan tytön perässä ympäri tallia. Salma oli aivan pistoksissa, Naatti yltiöinnoissaan, ja Bonnie ottanut varaslähdön kisaamisessa ja puolittain laukannu sisälle traikkuun. Nyt me oltiin kuitenkin vihdoin matkalla, vähän myöhässä, mutta kuitenkin.

”Juuso… Juuso hei.” Mä availin rähmäiset silmäparat hätkähtäen ja tajusin kattovani etupenkiltä ympäri kääntynyttä Salmaa.
”Nukutko sä?”
”No en ainakaan enää”, mutisin ja tiirasin kojelaudan kelloa, joka osoitti että olin saanut torkuttua peräti vartin. Naatti oli ilomielin ottanut ekan ajovuoron meidän syntisen pitkällä roadtripillä, enkä mä ollut yhtään vastustellut. Saisimpa ainakin lisää unta palloon. Jos saisin.
”Sori”, brune hymyili sen näköisenä, ettei ollu kyllä piirun vertaa pahoillaan. ”Me vaan puhuttiin Naatin kanssa justiin, että miten ja missä ollaan alotettu heppailut. Kerro säkin vähän, meillon tässä hyvin aikaa nyt tutustua.” Mä räpyttelin aamun nousevassa kajossa hitaasti silmiäni, mut painostavien, oottavien katseiden alla lopulta huokasin ja alotin laiskasti:
”No mun faijahan on ratsastaja henkeen ja vereen ja partakarvoihin saakka, nii ei mulla muistoo ookkaan millon en ois ollu hevosten kanssa. Mä sain ekan ponini kun mä täytin kaheksan ja siitä se sitte kunnolla lähti…”

Kun mä olin saanu typistettyä parin vuosikymmenen heppailut parin minuutin stooriksi, jätti tytöt mut aikalailla rauhaan ja pölisi keskenään. Ne tuli selkeesti superhyvin juttuun, Naatilla tais olla taito tutustua ihmisiin niin, että ois kuin ne olis ollut aina kavereita. Olin huomannu sen jo heti meidän ekana yhteisenä kisapäivänä Seppeleessä pari viikkoo takaperin – toki koko tallin väki oli ottanu avosylin vastaan meidän molemmat, mut Naatti oli parissa tunnissa pyrähtäny valovuosia edelle sosiaalisissa suhteissaan. Mahtokohan johtua siitä, etten mä ollu ees vaivautunu opettelemaan viimesen kymmenen ittensä esitelleen nimiä, kun olin arvellut et unohtaisin ne kuitenkin.
Kuitenkin mulla oli aika kiva fiilis uudesta hommasta kisahoitajana, ja uus tallikin vaikutti mukavalta. Erilaiselta ainakin. Kalliisiin, ammattimaisiin ja yksityisiin kilpatiloihin tottuneena tää, että tallilla sai varoa iholle tarrautuvia teinityttöjä ja satulasaippuasotia, oli pikkunen kulttuurishokki. Ja kyllä se tutustuminen muihin varmaan tästä käyntiin lähtis. Ainakin tulin Salman ja Naatin kanssa juttuun ihan ookoo, se varmaan tässä oli tärkeintä.

******

Kun mä nousin kuskinpenkiltä saatuani pakiteltua traileriyhdistelmän matalan tallin eteen, musta tuntu etten mä tuntis mun jalkoja enää koskaan. Jäätävä ajomatka oli vihdoin takana, ja yö oli jo pitkällä kun me kolisteltiin kierroksilla käyvä Bonnie alas autosta. Ajomatka oli sujunut hyvin, säät oli muuttuneet auringonpaisteesta raekuuroihin aina muutaman kunnan välein, ja me oltiin kuitenkin ihan järkevään aikaan perillä kaikista ponintarkastuspysähdyksistä huolimatta. Jopa intoisalla tyttökaksikolla oli alkanut huumori loppua autossa istumiseen sen jälkeen, kun Norjan raja oli ylitetty. Salman jokakertanen vastaus mun kysymään ’Miks helvetissä sä ilmottauduit kisoihin tänne jumalan selän taakse’ alko tuntien kuluessa vaisuuntua. ’Koska on aina pieni ihana seikkailu lähtee kauemmas kisoihin’ pääty kyrpiintyneeseen ’Oo hiljaa ja varo poroja’ asti.

Salma jäi pihalle jalottelemaan tammaansa ja herättelemään takapenkille simahtanutta Naattia, ja mä otin hoitaakseni ilmottamiset ja majottumisen selvittelyt päivystävästä kisatoimistosta. Koska kello löi jo ihan pikkutunneilla, oli hassua miten paljon porukkaa toimistolla oli. Monella muullakin oli ilmeistä ja niskojen pyörittelystä päätellen pitkä matka takana.
”Salma Stjärndahl and Bonnie KN, Finland”, mä mörähdin nuorelle tietokonettaan näpyttävälle norjalaisklopille, ja näytin hanskalokerossa rypistynyttä ilmottautumiskuittia. Poika katteli mua kulmiensa alta, varmaan viisaasti hoksasi että mä en itse ollut Salma, mut lopulta löi mulle avaimen ja about kymmenen paperin pinkan käteen.
”You have room 12 in cottage three, and you’re horse has a place in the smaller stables. Her name is in the door.”
“Thanks. What about tomorrow? Any schedule?”
“Yeah, it’s all in there”, poika osotti paperipinoa mun sormissa. “If you have any questions, the office is open 24/7.” Mä vaan nyökkäsin, ja suuntasin askeleeni pihalle silmäillen kaipaavasti meidän majotusmökin avainta. Vieläkin niin paljon tehtävää ennenkun pääsee kömpiin vällyjen väliin.

Me passitettiin Naatin kanssa Salma saman tien mökkiin nukkumaan – sen pitäis huomenna olla kisavireessä, ja me saatais kyllä Bonnie asettumaan. Brune vastusteli pitkään, mutta lopulta taipu vastahakosesti ja nappasi avaimen mun ojentavasta kädestä. Siitä näki, että se oli niin tottunut hoitaan Bonnien itse, että kynnys jättää se muiden hoiviin oli järkälemäinen.
”Tätä varten sä hommasit kisahoitajat”, mä vaan hymähdin kun tyttö meinasi roikkua meidän perässä Bonnielle merkatulle karsinalle saakka. Kun se oli hetken silmäillyt epäileväisesti kun me kuorittiin sen rakasta tammaa kuljetustoppauksistaan, väsymys selvästi voitti, ja pussattuaan poniaan se lähti laahautumaan mökille.
”Tässä ei kyllä kauaa mee”, Naatti sanoi positiiviseen tapaansa silmäillessään täydellisen kiiltävää karvaa, ja turpaa joka jo hamuili seinän häkistä törröttelevää heinää. ”Se on selvästi tottunut tähän.”
”Mmh”, mulla ei ollu mitään intoa aloittaa smalltalkia tähän kellonaikaan, ja punapää onneks tajus vihjeen.
”Mä haen autosta vielä loput kamat.”

Vajaan tunnin päästä me oltiin saatu hommat pakettiin, Bonnie harjattua ja hierottua ja rauhoiteltua aloilleen, kun sen naapurikarsinan puoliverinen riekkasi kuuluvasti ympäri seiniä. Musta tuntu että mun pää paino viis kiloo tavallista enemmän, kun me pujahdettiin vihdoista viimein käytävälle väliaikaskarsinoiden välikköön, ja lähettiin talsimaan nukkumamökkejä kohti.
”Sinäkin täällä!” selvästi suomalainen ääni kuulosti hassulta niin monen norjaa molottaneen jälkeen, että me käännyttiin Naatin kanssa molemmat uteliaina ympäri. Mies meidän takana tuli selvästi meitä kohti, luultavasti hoitajakollegan tuttuja, koska tyypin naama ei sanonut mulle mitään. Naatin kasvoilla kareileva tyhjä ilme kuitenkin paljasti, ettei sekään miekkosta tuntenut.
”Juuso Lumme, pitkästä aikaa! Mitäs isälles kuuluu?” Mun käsi antautui raudanlujaan kättelyyn, kun mä koitin saada jonkunmoisen PR-hymyn naamalle ja näyttää ilahtuneelta tyypin näkemisestä. Kukahan helvetti toikin oli?
”Hyväähän sille, elementissään kun saa huutaa ratsuttajille päivät pitkät.” Tumma mies hohotti makeasti.
”Kuulostaa Aarnolta! Mitäpäs sinä, Saksan porukallako ootte tänne asti tulleet?” äijä vilkuili Naatin suuntaan kysyvästi, mut jatko ennenkun kumpikaan meistä ehti vastata. ”Pitää varmaan toivoa ettet ole mun valmennettavien kanssa samoissa luokissa, eihän niillä raakileilla ole mitään sua vastaan.”
”Öö… joo, ei, en mä oo kisaamassa. Apuna vaan.”
”No parempi meille. Well now I’m just rude, hey, Karri Koski”, hymyilevä mies käänsi nyt kätensä Naatin puoleen ja tytön naamalle syttyi valo sen tunnistaessa nimen.
”Naatti, ja mullekin voi puhua suomea! Hauska tavata.” Koski nyökytteli punakkaa päätään, ja lähti sekin lampsimaan hiljalleen ovea kohti.
”Pitkä päivä huomenna, ei muuta kun onnea, kentän laidalla varmaan törmätään”, silmäniskun saattelemana valmentaja poistui, ja jätti meidät seisomaan tyhjään käytävään.

”Vai että Karri Koski on sun tuttuja”, Naatti aloitti varovasti, kun me sukkuloitiin pimeällä pihalla kohti kutsuvia pieniä mökkejä. Mä huoahdin. Se siitä smalltalkittomasta yöstä, tosin eipä siitä voinut Naattia moittia. Ei ihan joka yö törmäile maajoukkuetason estevalmentajiin.
”Mjoo.”
”Sä taidat tosiaan ollakin iso nimi.” Mä kohautin vaan harteita, ja huomasin että tyttö tarkkaili mua sivusilmällä. Mä olin kyllä kertonut sille ja Salmalle kuka mä olin, mutta ilmeisesti nyt siitä tuli vasta konkreettista.

Hyvänyöntoivotusten jälkeen Naatti painu sisälle meille merkattuun kämppään, mut mä jäin vielä hetkeks istumaan kapeelle terassille. Korkeet, terävät vuoret piirty taustalla aamun lähestymistä ennustavaan vihertävään kajoon, ja isolla, parin tunnin päästä melua vilisevällä kisakentällä koristeliput lepatteli ihan täydessä hiljasuudessa. Kyllä Salma oli ollu oikeessa, mä mietin hiljaa, kun astuin sisälle saamaan ees silmällisen unta. Oli tää aina pieni seikkailu.

[Salma]

*kutsu peltolaukkoihin*

Onneksi Kalkkivuori ei ollut kaukana Seppeleestä.

Käytännössä katsoen mitään muuta ei pyörinyt päässäni, kun traileri lonskutteli mutakohtia vältellen Ratapihan ratsutallin pihalle. Aurinko paistoi etuikkunan läpi pistävästi, ilma etupenkillä oli tunkkaista ja kuumaa ja radiosta nousi kiemurtelevia jazz-säveliä. Oli aikainen aamupäivä – peltolaukkojen aamu.
”Kyllä sä Salma osaat aikatauluttaa päiväs täyteen”, ratin takana istuva Jaakko heitti laiskasti parkkeeratessaan kahden muun trailerin väliin. Auringonsäteet saivat hänen vaaleassa tukassaan loistamaan kultaisia ja hunajanvärisiä raitoja.
”Bonnie saa ainakin vähän liikuntaa ennen matkaa”, puolittain puolustauduin, vaikka Jaakko ei ollut kuulostanut pätkääkään syyttävältä.
”Norjaan”, mies maisteli suussaan. ”Illallako te lähdette?”
”Aamuyöllä”, korjasin. ”Juuso ja Naatti tulee ajamaan.”
Juuso ja Naatti, ne pelastajat.

Bonnie kohotti päänsä ja haisteli sieraimet laajentuen mullalta tuoksuvaa ilmaa, kun talutin sen trailerista ulos. Maa oli tässä kohtaa jo täysin kuivaa, kevyt pöly nousi ilmaan hevosten kavioista ja sai ne pärskimään. Piha muistutti aamusta huolimatta isoa tetrispeliä trailereiden vaappuessa osoitetuille paikoille. Viereisestä trailerista kuikkiva, auringossa kiiltävänä läikkyvä ruunikonkimo puoliverinen hirnui pitkään jollekin toiselle. Bonnie säpsähti ja käänteli korviaan paikantaakseen äänen hevosten joukosta.

Porukkaa oli paljon enemmän kuin olin odottanut. Joku huuteli kodikkaan, harjakattoisen pikkutallin suunnalta, että molemmat luokat olivat täpötäynnä. Isot hevoset, joiden luokka ratsastettiin ensin, taisivat olla jo kaikki paikalla. Osa ratsastajista nousi paraikaa selkään, kiristi satulavöitä keskellä tallipihaa tai yritti pidätellä energisiä, steppailevia ratsujaan. Isomman punaisen tallirakennuksen puiselle heinäkiilalle oli kokoontunut seisoskelemaan värikkäisiin takkeihin pukeutuneita katsojia. Joku valokuvasi hevosia ja hihkui kaveriaan tulemaan selfieen.

Äkkiä huomioni kiinnitti massiivinen, kauniin vaalea täysiverinen. Sillä oli koko pään levyinen valkea läsi ja vatsan alla toinen vaalea läikkä. Olipa se tutun näköinen! Hetken tuijotin hevosta tajuamatta missä olin nähnyt sen, mutta Bonnien inahtaessa korvat tiukassa hörössä vastinhihnat sujahtivat yhteen. Se oli Pallo! Huippusöpö enkkutäykkäri, jonka naapurikarsinassa Bonnie oli asunut, kun olimme talvilomalla leireilemässä Ruolammessa.
”Moi!” nostin ilahtuneena käteni ja heilutin hevosen selässä istuvalle ratsastajalle. Vasta hänen nostaessaan epäröiden kätensä tajusin hupsuna, että en ollut nähnyt kertaakaan Pallon omistajaa Ruolammen reissun aikana. Hymyilin nolona, mutta vilkutin ratsastajalle ja käännyin pois, kun hänen kasvoilleen nousi pikku hymy.

Hevosluokan osallistujien valuessa tallin vieressä olevalle avoimelle pellolle minä vein Bonnien aidalle, jolla osa poniluokkalaisista jo harjasi ratsujaan. Kiinnitin Bonnien vetosolmulla tanakan newforestinponin ja laineikashäntäisen kimon welshin väliin. Bonnie ojensi vasemman etujalkansa suoraksi heti kiinni päästyään ja kyhnytti antaumuksellisesti silmäkulmaansa etupolveen. Harmaanvalkea harja, jonka olin sitonut vinon näköiselle (autossa vääntyneelle, olin varma) letille, heilahteli kaulaa vasten.
”Onpa söpö poni!” laineikashäntäistä harjaava sanoi vilkaisten Bonnieta. Hymyilin ja nyökkäsin hänen poniaan kohti.
”Sulla myös. Kauhean kaunis väri.” hevonen tosiaan oli epätavallisen puhtaan kimo. Itsekin vaalean hevosen omistajana tunsin etäistä kateutta kiiltävistä jaloista, joissa ei ollut yhtään likaläikkää.
”Joo, vaikka tarkkana tän energiapallon kanssa saa olla, jos haluaa pitää sen puhtaana. Tää on laukkaponi.”
”Ai jaa”, nielaisin. Laukkaponi! Vaikka poni oli matala Bonnieen verrattuna, se alkoi äkkiä näyttää superviritetyltä ja räjähtävältä kilpakiitäjältä. Laukkaponi, niinpä tietysti.

Laukkamatka pellon päästä toiseen ei ottanut isoilta hevosilta kovinkaan kauaa. Olin tuskin ehtinyt kuoria Bonnien loimista ja harjata sen kertaalleen läpi, kun hikiset, puuskuttavat ratsukot palasivat kohti tallipihaa. Pallon ympärillä näkyi parveilevan muita enemmän taputtelijoita ja porkkanansyöttäjiä.
”Nuo vissiin voitti”, newforestia suitsiva tyttö sanoi suojaten silmiään auringolta kädellään.
”Hyvä Pallo!” sanoin mielissäni. Tyttö katsoi minuun.
”Sä tunnet nuo?”
”Joo, ne on Ruolammesta. Oon ollu siellä leirillä.”
”Kivan näköinen ratsukko! Mä oon Melina. Tää on Sampo.”
”Hieno poni, kivan tiivis”, vastasin kohteliaasti. ”Tää on Bonnie.”
”Mitä te kisaatte?”
Häkellyin vähän kysymyksestä.
”Esteitä pääasiassa”, sain yskähdettyä pihalle.
”Mitä luokkia?”
”Metristä ylöspäin, jos ei ole sopivia luokkia niin sitten kierretään vähän pienempiä luokkia.”
Melina nyökytteli.
”Miten paljon tuo hyppää maksimissaan?”
”120 sentin ratoja me ollaan kisattu, mutta ei meillä ole siltä tasolta kuin yks villi tulos. Metrikymppiä vois sanoa realistisemmin. Kotona me ollaan hypätty 135 senttiä.”
”Se on jo viis senttiä enemmän kuin Bee on korkea”, kimon welshin omistaja hymähti toiselta puoleltamme.

Bonnie tuntui saavan energiapistoksen kankkuunsa kun nousin sen selkään. Olin toivonut, että ehtisin katsella muita ratsukoita, mutta loikkivan ja kääntyilevän ponin selässä se oli huomattavasti odottamaani vaikeampaa. Mieleeni jäi ainoastaan musta shettis, joka kiskoi ojanpientareella kasvavaa harmaata ruohoa kohti, sileää häntäänsä kiukkuisena viskova mustankimo risteytysponi ja sydämellisen näköinen punarautias läsipää, joka kuopi ihmeissään mutaista polunpätkää matkalla pellolle.

Lämmittelylaukat ratsastimme isolla ympyrällä pellon reunassa. Maa tuoksui voimakkaasti keväältä ja ponit pysyivät nippa nappa järjestyksessä, johon ne oli ratsastettu. Osa ratsastajista päästeli ponejaan jo nyt reippaammin, haki kevyttä istuntaa ja näytti hyvin ammattitaitoisilta kyyristellessään harjaa vasten. Minä pidin Bonnien melko lyhyenä ja rauhallisessa tempossa, muuten se juoksisi itsensä kosteaksi jo nyt. Parin laajan kierroksen jälkeen olivat totisesti lämminneet niin minun kohmeiset sormeni kuin ponin laukkanamiskat. Kuolaimiaan kalisutellen ja terhakkaasti painellen Bonnie näytti luultavasti aikalailla itsetyytyväiseltä, lyhytkarvaiselta puudelilta.

Pajunkissat nyökkäilivät pellon reunassa. Pellon keskellä seisova brunette, joka näytti suunnilleen minun ikäiseltäni, viittoi meitä ratsastamaan lähemmäs. Hänen vierellään seisoi hymyilevä tuulitakkinen mummo silmäillen hevosiamme.
”Otapa Helena tuosta Latinalle kaveriksi tuollanen hyvä ori”, hän kuului sanovan osoittaen Sampon suuntaan.
Bonnie asteli halukkaasti ja innoissaan mummon viittoilemalle lähtöpaikalle. Kylmä ja keväinen tuulenvire tarttui meihin ja sai vierellä kulkevan punarautiaan ponin hypähtämään. Pajujen ohuet, kapeat oksat nousivat tummina piirtoina korkealle ilmaan, niiden taustalla valkea ja vaaleapunainen taivas loisti kirkkaana.

Asettauduimme riviin. Aiemmin teutaroineen mustankimon ruunan suupielistä lennähti valkoista vaahtoa sen ryntäille. Ratsastaja istui kauniisti syvällä satulassa ja pidätti, kun hevonen käännähti ketterästi ympyrälle ja yritti palata kohti tallia. Bonnie seuraili kiinnostuneena ruunan touhuja. Minä huomasin toivovani, ettei se saisi ylimääräistä inspiraatiota siitä.

Lähtömerkki tuli niin äkkiä, että ehdin tuskin tajuta sitä. Äkkiä yhdeksän ponia meidän ympärillämme pinkaisi matkaan kuin korkki samppanjapullosta, kuiva maa kokkareina rautakavioista lentäen. Poninvaistot heräsivät Bonniessa: se ei jäänyt turvanmittaakaan jälkeen, vaan hypähti hassusti ilmaan ja sinkosi sitten perään. Painauduin piiloon harmaan kaulan taakse ja lukitsin käteni ponin harjaan. Lämmin kaula liikkui rytmikkäästi kämmeniäni vasten.

Viiman nostaessa kyyneleet silmiini ja tuulen vonkuessa korvissani kesti pitkään, ennen kuin ehdin havainnoida ympäristöäni. Vilkaisin häthätää olkani yli ja näin kimon Been heittävän juuri ponnekkaan pukkihypyn jonkin verran meidän takanamme. Ratsastaja takertui ponin kaulaan ja hilasi itsensä nopeasti takaisin istuma-asentoon ollakseen häiritsemättä ponin kiivaita jalkoja. Bonnie laukkasi halukkaasti imien maata allaan, korvat supussa taaksepäin painuneina, ja sen lihakset värähtelivät voimakkaasti.

Pellon reuna kaartui yhä lähempänä ja lähempänä. Uskalsin vilkaista uudelleen ympärilleni – ja melkein tipuin satulasta pelkästään ihmetyksestä, joka minuun hulahti. Vierellämme oli enää pari hevosta. Shetlanninponi tikitti jonkin verran taempana kurvaillen nerokkaasti parhaita maapaikkoja suosien, tuittupäinen mustankimo tuli ihan sen rinnalla. Pieni ruunivoikko poni, joka saattoi olla chincoteaguelainen, oli aivan minun ja Bonnien vierellä. Sen suppuun vedetystä mustasta hännästä ja pään huimasta asennosta näki, miten sula laumavilliys oli vallannut sen.

Ja niin me rymistelimme maaliviivan yli. Matkassa oli mennyt sekunti, siltä minusta tuntui. Tajusin etäisesti pidättää ja painaa takamukseni satulaan kevyestä istunnasta. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa ylipäätään kevyeen istuntaan nousemisesta. Bonnie kaarsi kaula kaarella pitkin pellon reunaa, suti hiukan metsänrajassa ja hidasti sitten voimakkaaseen raviin. Ruunivoikko kulki meidän edellämme päätään ravistellen ja viskasi häntäänsä. Aloitin keventämisen töksähtäen ja ehdin paraikaa kääntyä katsomaan, kun viimeisimmätkin ratsukot suhahtivat maaliviivan yli metsänrajaan. Minua alkoi yhtäkkiä naurattaa suunnattomasti. Saattoi melkein tuntea, miten adrenaliini juoksi veressä!

Palkintojenjakotilaisuus oli hieno. Seisoimme kuivalla kohdalla keskellä peltoa, aurinko paistoi muikeasti suoraan vasemmalta ja katsojat näpsivät valokuvia vähän matkan päässä. Sekä hevoset että ponit saivat palkintonsa yhtä aikaa. Heppaluokan oli tosiaan voittanut Pallo. Sen ratsastaja hymyili minulle leveästi, kun ratsasti ohitsemme. Toiseksi oli tullut hieno suuri puoliveriori SMX Spiral, kolmanneksi Ratapihan oma hevonen, jolle tallilaiset olivat tehneet kirkkaalle pahville kannustuskyltin. ’Hyvä Karri’ heilui tuulessa siellä täällä.

Poniluokan voittajaksi kuulutettiin se pieni hassu ruunivoikko, joka oli kiitänyt aivan Bonnien edellä. Lyhyt tummatukkainen ratsastaja tuuletti riehakkaasti ja taputti hevostaan tyytyväisen näköisenä ratsastaessaan palkittavaksi.
”Toinen sija: Salma Stjärndahl ja Bonnie KN”, meidät matkaan lähettänyt nuori nainen huuteli kuuluvalla äänellä tuloslista kädessään. Minä katsoin hölmistyneenä ympärilleni – vastaan tuijotti hymyileviä kasvoja – ja tunsin typerän virneen leviävän kasvoilleni, kun kannustin Bonnien käyntiin. Ehkä jopa vähän itketti, niin hauskaa ja iloista sijoittuminen oli. Tältä kisaamisen aina pitäisi tuntua, huimaa kiitämistä ja hauskanvärinen ruusuke Bonnien korvan alla heilahtelemassa.

Näppärä shettis oli tullut kolmanneksi. Se seisoi ylpeänä tasajaloin, kun ruusuketta kiinnitettiin sen suitsiin, ja nosti sitten ylähuulensa rullalle. Mummo, joka natusti karamellia taskustaan, nosti kätensä ilmaan ja lähetti meidät kunniakierrokselle pellon ympäri. En ollut varma, oliko tuuli syypää silmäkulmiini nousseisiin kyyneliin.