|
Post by Kat on Feb 26, 2009 21:36:27 GMT 2
26.02.2009 - Mies koiran vaatteissa… Vai miten se oli?
Hinkkasin raivoissani Seran kuolaimia. Kuolaimen ja renkaan välissä oli rasittavaa, ärsyttävää, kamalaa likaa. Pinttynyttä likaa. Pinttynyt lika ei lähde kuin kovilla otteilla, ja ne olivat nyt käytössä. Vilkaisin vieressäni olevaa Lynniä, jonka ilme oli yhtä keskittynyt kuin omani. Hetken päästä tytön kasvot kuitenkin kirkastuivat, ja Lynn kiljaisi: “VALMIS!” “Dääääääääämn”, ähisin ja viimeistelin sitten suitset. “Ähhähää, mähän sanoin että oon nopeempi putsaa Sentin suitset. Vaikka ne on isommat kun sun diivailijaponin!!” Lynn lällätteli vieressäni. “Mä vaadin revanssia”, mutisin ja näytin Lynnille kieltä. “Ja vielä huono häviäjä! Hehhahee”, Lynn hekotteli. Nousin ja nappasin suitsien lisäksi mukaani Seran satulan. Jätin edelleen voitostaan nauttivan Lynnin satulahuoneeseen, ja suuntasin itse hoidokkini karsinalle.
“Hei taas prinsessa”, tervehdin Seraa. Tamman olin jo aiemmin harjannut perusteellisesti, niin että tamma kiilteli nyt karsinan ikkunan tulevassa valossa. Sera hörähti ja tönäisi minua olkapäähän. “Joo siitä onkin huikeat 45 minuuttia kun viimeksi nähtiin, mutta mullakin oli ikävä”, nauroin ja nostin rauhallisesti satulan tamman selkään. Sera pysyi kiltisti paikoillaan, mitä nyt hieman nosti jalkaa satulavyötä kiristäessä. “Kirppuuu”, kuulin korvanjuurestani pujottaessani juuri turpahihnaa kiinni. “Herrajumala mies, mikä koira sä oot kun tolleen tuut nuuskii viattoman ihmisen niskaa”, tuhahdin. “Tosta viattomasta voidaan olla montaa mieltä”, Tappi sanoi ja jatkoi niskani tutkimista. “Nyt loppu! Sä olet mies koiran vaatteissa… Eikun koira miehen vaatteissa. Vai turkissa? Mm, jotenkin kuitenkin”, selitin hajamielisesti ja painoin päähäni kypärän. “Sun hiukset menee hienosti kypärän alla”, Tappi hekotteli vaihtaen aihetta ja siirsi kiharan silmiltäni pois. “Yritä ite tunkea tämmöistä pehkoa kypärän alle siististi”, naljaisin ja vedin vielä hanskat käteeni ja nostin kouluraipan maasta.
Talutin Seran ulos. Tappi käveli vierelläni, selitellen päivästään. Olin vastoin tapaani hiljaa, vain kuunnellen Tapin iloista selitystä. Kentälle tullessamme Tappi pysähtyi. “Kentällä? Eksä vois mennä maneesissa, jäädyn ulos”, poika ruikutti. “Älä itke, ota rusina. Me mennään kentällä, en jaksa mennä maneesin ruuhkaan kun kenttäkin on mukavan luminen”, vastasin ja taputin Tappia “lohduttavasti” päähän. Se ei kyllä aivan helposti onnistunut, sillä Tappi kun sattui olemaan huomattavan paljon pidempi kuin minä. “Naiset…” Tappi mutisi puntatessaan minut Seran selkään. Tamma tuntui vastoi tapaansa jopa tahmealta.
Aluin alkukäyntien jälkeen ravailemaan Seralla loivia kiemuroita ja ympyröitä. Tamma heilutteli häntäänsä kärsimättömästi, mutta samalla liikkui varsin tahmeasti eteenpäin. “Maisk”, maiskautin mutta vastaukseksi sain vain hännän heilautuksen. Napautin kevyesti raipalla - jonka olin kerrankin ottanut mukaan - tammaa. Sera nyrpisti siroja korviaan, mutta siirtyi kuolaimia pureskellen huomattavasti parempaan raviin. “Etkös sä ole selittänyt, miten toi sun hoidokkis on jokin yliherkkä ja reipas?” Tappi huusi katsomosta. Poika hytkyi puolelta toiselle, hieroen itseään lämmetäkseen. Itselläni oli kuuma. “Prinsessalla on huono päivä…” mutisin, ja samassa Sera pukittikin pari mielenosoituspukkia. Napautin tammaa pohkeillani, ja tamma jatkoi ravia.
Hiki virtasi nyt kunnolla selässäni, mutta Sera myötäsi kuin myötäsikin. Tamma imeskeli kuolaimiaan pysähdyksessä, ja siirtyi viimein suoraan liitävään raviin. Kehuin tammaa taputuksella, ja istuin sitten alas harjoitusraviin. Sera kulki niska kauniisti kaarella, turpakarvat jäätyneinä. Ryntäille oli roiskunut valkoista kuolaa kunnon työskentelyn merkiksi, ja tunsin kuinka takapää viimein polki kunnolla alle. Hipaisin sisäjalallani laukan merkiksi. Tamma nosti oikean laukan ilman pomppimista, pysyen peräänannossa.
“Huhhuh”, huokaisin antaessani pitkät ohjat Tapin edessä. “Eipä näyttänyt olevan helpoimmasta päästä”, Tappi naureskeli kentän reunalta. Annoin puuskuttavan Seran kävellä niin kauan, että tamman hengitys tasaantui. Ratsastin tamman tallin eteen Tapin avaamasta portista. “Hieno tamma”, kehuin ja heilautin itseni alas selästä. Jalkani olivat pettää. “Sun kunto on huono”, Tappi naljaisi ja nosti Seran jalustimet ylös. “Mä muistan ton, nyt oon liian väsynyt kostaakseni”, varoitin ja annoin ohjat Tapille. Tappi ymmärsi olla hiljaa ja vastustelematta, ja talutti Seran karsinaansa. “Sä voitkin viedä sen kamat pois ja harjata Seran kuivaksi”, sanoin Tapille karsinalla. “Pah, kyllä sä itekin jaksat”, Tappi vastasi. “Mullahan oli huono kunto, joten en”, sanoin viattomasti. Tappi katsoi minuun hetken järkyttyneenä, mutta virnisti sitten antautuvana. “Okei, voitit mut. Mä hoidan sun prinsessan”, Tappi vastasi.
“Mä oon onnellinen etten ole täällä töissä, en kestäis et joka päivä pitäis lakasta lattiat, putsaa kupit ja harjat ja vielä loimetkin!” Tappi parahti oleskeluhuoneessa, minun pukiessa takkia päälleni. Sohvalla oleva Abby tyrskähti. Mulkaisin tyttöä varoittavasti, ilman tulosta. “Mitä sä selität?! Mitä Katti on taas syöttänyt sulle?” Abby kysyi Tapilta. “Se laittoi just mut tekemään noi kaikki, vedoten hulluun Annen joka kuulemma rankaisisi jos noita ei tekisi”, Tappi sanoi. “Eih! Ja sä uskot? Herra taitaa olla vähän tossun alla”, Abby naureskeli. Tapin silmät iskostuivat omiini, vihaisina. “Oliks mikään noista pakollista, mitä oon viimeiset kaksi tuntia tehnyt?” Tappi kysyi. “Ööh… Tota, kyllä ne pitää aina joskus… kerran kuukaudessa tehdä”, sanoin virnistäen. Tappi tujotti minuun ensin vihaisena, mutta löi itseään sitten otsaan. “Että mä olen tyhmä…”, poika hekotteli. “Jep”, vastasin kiltisti. Lähdin juoksemaan portaita alas, Tapin pomppiessa perässä. Ehdin kuitenkin vain ulos, minkä minä sille voin että minun ottaessa kolme askelta niin Tappi otti yhden. Tappi kaappasi minut karhunotteeseen, kutittaen sitten kaikkialta minne vain yletti. “Okei okei! Mä luovutan!!”, ulvoin. “Kunniasanalla?” Tappi kysyi ja lopetti kutittamisen. “Joo”, vastasin. Lähdimme kävelemään Tapin autoa kohti rauhallisesti. Tai ainakin melkein rauhallisesti.
|
|
|
Post by Kat on Mar 1, 2009 21:20:49 GMT 2
01.03.2009 - Katsos vaan!
|
|
|
Post by Kat on Mar 12, 2009 16:33:40 GMT 2
12.03.2009 - Harhoja
Juoksin eteenpäin, mutten kuitenkaan. Jalkani eivät vieneet eteenpäin, keuhkot kasaantuivat pieniksi liikkumattomaksi kappaleiksi, niin etten saanut henkeä. Kylkeni huusivat kipua ja pistoa, mutta lopettaminen ei ollut mahdollista. Avasin suuni, kun huomasin edessäni liikettä. Lynnin vaaleat kasvot vilahtivat, haihtuen sitten ilmaan. Suustani ei kuulunut kuin pientä pihinää, kuin ilmapallosta josta pääsee hiljalleen ilmat. Siihen, missä Lynn äsken oli, ilmestyi nyt Tapin kasvot. Koetin huutaa, ja sain viimein ääntä ilmoille. Kauhea, korviavihlova ja epäinhimillinen kiljaisu lähti kaikumaan ympäri pyörivää aluetta, loppumattomana ja kammottavana.
“Kat! Herää! Herää!” Kiedoin käteni pääni ympärille, ja viimein kiljunta loppui. Räväytin silmäni auki. “Herrajumala Kat, kiljuit kuin sua puukotettaisiin!” Tapin huolestunut ääni selitti. Tarkensin katseeni pojan kasvoihin, jotka todella olivat huolesta valkoiset. Vilkaisin ympärilleni, ja päähäni humahti muistikuva tallille saapumisesta. “Ka- kauanko oot ollut siinä?” mumisin ja nostin vitivalkoisen käteni korkealle. Käsi näytti elottomalta, liian valkoiselta. Selkääni pitkin kulki vilunväristyksiä, vaikka olin aivan hiessä. “Aivan hetken, tulin kun kuulin kiljuntasi. Näitkö painajaista?” “Painajaista?” kysyin. Tietenkin, nyt muistin. Olin päättänyt ottaa pienet torkut oleskeluhuoneen sohvalla, kun ketään ei ollut paikalla. Olin ollut väsynyt. “Joo” “Mitä joo?” Tappi kysyi, otsa rypyssä. “Joo, näin painajaista”, vastasin ja nousin istumaan. Tapin käsi lennähti heti selälleni, tukemaan. “Mä olen kunnossa, näin vain painajaista. Se ei ole maailmanloppu”, ärähdin. Tappi katsoi minuun loukkaantuneesti, mutta kohautti sitten harteita. “Kuten sanot. Mun täytyy mennä takaisin Artsille, oon ollu täällä jo liian kauan tänään”, poika sanoi ja lähti harppomaan portaita alas. Tapin hävittyä portaista alas nousin hitaasti seisomaan. Jalkani tärisivät hetken ja silmissä lenteli mustia pisteitä, mutta hetken päästä tunsin oloni jo vakaaksi.
Kävelin Seran karsinalle, jossa tamma seisoi varusteet päällä. Hieroin silmiäni. “Pörriäinen!”, karsinasta kuului tervehdys. Jaakko astui ulos karsinasta. “Öh, moi?” sanoin, katsoen Serasta Jaakkoon. “Etkö muista, kun valitit, etten ikinä tee mitään? Nyt sitten tein” Jaakko kysyi, kaivaen tupakka-askin taskustaan. “En muista, mutta kiitti kuitenkin”, vastasin ja nappasin Seran ohjat. Lähdin taluttamaan tammaa käytävää pitkin, mutta ennen ulos menoa horjahdin niin, että jouduin ottamaan tammasta tukea. “Eipä kestä. Ootko sä ihan varma, että pystyt ratsastamaan? Näytät vähän valkoiselta”, Jaakko huikkasi perääni. Huitaisin kädelläni, ei minua mikään vaivannut.
Laskin jalustimet alas ja kiristin satulavyön, Seran tanssahdellessa sinne tänne. “Aloillasi nyt”, mutisin. Oliko Sera aina ollut näin suuri? Tamman selkä näytti olevan ulottumattomissa, kuten jalustinkin. Nostin jalkaani, mutta osuin ensin harhaan. Vasta neljännellä yrityksellä sain jalkani jalustimeen, ja heilautin itseni sitten selkään. “Uh, minkä kasvupyrähdyksen sä olet neiti saanut sitten viime kerran?” kysyin laittaessani jalustimet jalkoihini. Lähdimme kiertämään maneesia.
Keräsin ohjat ja aloin asettelemaan Seraa. Tamma pureskeli kuolaimiaan ja heitteli päätään. Pari voltin jälkeen Sera kuitenkin myötäsi vähän, muttei kauaksi aikaa. “Mikäs nyt mättää”, mutisin. Ohjat tuntuivat käsissäni monta kiloa painavilta, ja huomasin kokoajan valuvani vasemmalle. Sera pärskähti istuntani siirtyessä sivulle. “Sori”, huokaisin ja korjasin itseni keskelle. Annoin tammalle ravipohkeet, ja näin kulmassa pyörivän spiraalin. Tunsin, kuinka Sera loikkasi ylös ja sivulle, ja samassa lensin ikuisuuden tuntuvan matkan pimeydessä, spiraalia kohti.
Pyörin spiraalissa, mustan ja valkoisen värimelskassa. Pääni alkoi mennä sekaisin, vatsa ympäri. Huono-olon vasta-aallot alkoivat pyöriä samassa tahdissa kuin spiraalin renkaat. Kaukaa kaikui rytmikkäät laukka-askeleet.
Avasin silmäni, mutten nähnyt kuin mustaa. Luomeni tuntuivat raskailta, joten suljin ne. Ajauduin takaisin spiraaliin.
Spiraali muuttui. Musta vaihtui tummanlilaksi, ja valkoinen kirkkaan keltaiseksi. Päässäni vihloi, mutta keskityin takaisin kaiken keskellä olevaan tyhjyyteen.
“Nyt se herää. Kat?” jostain kaukaa kuului. “Katti? Kuuletko?” kuului toinenkin ääni. Luomeni tuntuivat edelleen raskailta, ja oloni kuumalta ja nihkeältä. Avasin kuitenkin silmäni hitaasti. “Mikä olo?” “Mmmm… loistava” raakuin. Kurkkuni tuntui saharan autiomaalta, ilman ainoatakaan lähdettä. “Katti se jaksaa”, Lynnin ääni kantautui takaata huokauksena. “Aina”, mutisin. “Mitä ihmettä sä ajattelit mennessäsi ratsastamaan kipeänä, sulla on 40 astetta kuumetta! Oisit voinut tapattaa itsesi”, kuului samassa naisääni. “Missä Sera?” kysyin, ohittaen huolestuneen naisäänen. “Karsinassa ehjänä, toisin kuin sinä” “Mä olen aivan ehjä. Tai siis, olenko?” kysyin, tunnustellen oloani. Oikea käsi tuntui hieman hellältä ja muutenkin olo oli hieman outo, mutta mihinkään ei vihlonut. “Olet ok, kuumetta lukuun ottamatta”, nainen vastasi. Anne, tajusin. “Sori, taidan olla vähän puupää. Mutta lupaan, etten tajunnut että mulla on kuumetta”, mutisin hieman nolona. Anne pudisteli päätään: “Et tajunnut että sulla on kuumetta… Taidat todella vähän olla puupää, mutta hyvä ettei pahempaa sattunut. Tappi hakee sut aivan kohta ja vie kotiin, ja tallille ei sitten ole tulemista pariin päivään!” “Mitä, saaksmä potkut?” kysyin kauhistuneena. “No et! Tarkoitin, että saat luvan levätä ennen kuin tulet taas iteäsi telomaan”, Anne naurahti. “No hyvä”, hymähdin. Sittenhän kaikki olisi hyvin.
|
|
|
Post by Kat on Mar 16, 2009 18:36:09 GMT 2
16.03.2009 - Viimeisiä lumisateita
|
|
|
Post by Anne on Mar 17, 2009 17:27:37 GMT 2
Kat - 6 Kohista: Kilpajuoksentelua: (Sori vammanen ilme Katilla.. Muuten olen tyytyväinen.)
|
|
|
Post by Kat on Mar 22, 2009 15:27:36 GMT 2
22.03.2009 - Kevättä rinnassa
“Kiitti kyydistä”, huikkasin vielä Tapille, tämän ajaessa pois Seppeleen pihasta. Oloni oli riemukas, tuntui että voisin kohta poreilla yli. Aurinko lämmitti poskeani, kun käänsin pääni taivasta kohti. Hymyilin ja kuiskasin: “Tervetuloa kevät, sua onkin jo odotettu!” Jatkoin kävelyä tallille päin, tai pikemminkin hyppelyä. Tallin ovi oli auki, ulkona kun oli reilusti plussan puolella. Käytävässä vastaani saapui Anne. “Moi Kat, sä voit varmaan tänään hoitaa Seran liikutuksen?” nainen kysyi hymyillen. “Tottahan toki”, vastasin. “No hyvä, yksi asia vähemmän huolehdittavana sitten…” nainen mutisi jatkaessaan matkaansa.
Itse jatkoin matkaani ensin oleskeluhuoneeseen, vaatteita vaihtamaan. “Moi Lynn, Carkki, Jossu ja Liina!” hihkaisin nähdessäni tytöt. Hymyilin koko hammasrivistöni näkyvissä, ja hetken kummasteltuaan tytöt vastasivat hymyyn. “Mikäs päivänsäde sä tänään olet?” Carkki hekotteli. “Se tulee!! Sen huomaa jo kaikkialla”, paasasin. Eivätkö muut olleet huomanneet? “Niin mikä tulee?” Liina kysyi huvittuneena. “No kevät, pöhköt!” tuhahdin ja pyörähdin kerran kädet ojossa kuin halaukseen valmiina, sillä seurauksella että melkein kaaduin. “Rauhoitu nyt Katti, saat kohta itsesi taas sairaalakuntoon”, Jossu hekotteli ja auttoi minut takaisin tasapainoon.
“Lumi suli, puro sano pulipuli”, rallattelin ja heitin uuden harmaan trenssi-kevättakkini kaappiini. Päälläni oli suuri tummansininen “Oxford”-college, jonka olin varastanut veljeni kaapista. Otin verkkarit ratsastushousujeni päältä pois, ja vedin saapassukat jalkaan, ja niiden päälle itse ruskeat saappaani. Kainalooni nappasin vielä kypärän, hanskat ja raipan. “Mä ajattelin vähän hypätä rinsessalla, löytyykö täältä ketään esteorjaa?” kysyin pomppien sohvalla löhöilijöiden eteen. “Voin tulla katsomaan kuinka lennät”, Lynn hihkaisi ja loikkasi ylös sohvalta, vetäen Carkin mukanansa. “Asia selvä, nähdään vartin päästä maneesissa”, huikkasin jo loikkiessani alas portaita.
Tasan viidentoista minuutin päästä nousin maneesissa Seran selkään, Carkin roikkuessa toiselta puolelta vastaan. Jossu ja Lynn rakensivat kolmen esteen jumppasarjaa pitkälle sivulle, ja toiselle ruotsalaista okseria. “Laittakaa vaikka lyhyelle sivulle puomeja”, huikkasin selästä, säätäessäni samalla jalustimia estepituuteen. “Keväinen orjapiiskuri…” kuulin Lynnin mutisevan, ja samassa Sera loikkasi eteenpäin pärskyen. “Ptruu neiti”, mutisin ja keräsin ohjat, turhaan menisimme pitkin ohjin käyntiä tamman ravaillessa kuitenkin kokoajan. “Tolla ruutitynnyrilläkö ajattelit hypätä?” Carkki naureskeli, Seran pukittaessa hänen kävellessä ohi. “Tietty, millä muulla muka? Tapilla?” vastasin pidättäen samalla poukkoilevaa ponitammaa.
Alkuverryttelyt menivät lähinnä Seran pomppimiseen, eikä asiaa auttanut maneesin katolta putoilevat lumet ja jäät. Lopulta Sera kuitenkin suostui kiinnittämään huomioon minuun, joten käänsin tamman puomeille. Tamma nosti jalkansa liioitellun korkealle, koskematta puomeihin. “Hyvä tyttö”, mutisin. Tulimme puomit vielä pari kertaa ravissa, minkä jälkeen nostin laukan ja tulimme laukassa puomit.
“Noniin, nyt tuun jumppasarjan”, huusin tytöille varoituksen. He siirtyivät pois jumppasarjoilta hieman sivummalle, jotta voisivat tarvittaessa nostaa pudonneita puomeja. Jumppasarjassa oli kolme peräkkäistä estettä, ja jokainen oli korkeudeltaan noin 50cm. Käänsin Seran laukassa kohti sarjaa. Tamma jännittyi hetkeksi huomatessaan esteet, mutta rentoutui sitten ja kiihdytti. Tiivistin istuntaani, ja Sera vastasi siirtymällä takaisin reippaaseen mutta kootumpaan laukkaan. Askel vielä… Nousin kevyeeseen istuntaan, ja Sera hyppäsi hieman liioitellusti ensimmäisen esteen. Otin tamman kiinni, ja sitten tulikin jo seuraava este. Taas ylös, takaisin ja vielä viimeinen este.
“Korottakaa vähän”, huusin siirtäessäni Seran hetkeksi raviin voltille. Tamma imeskeli kuolaimiaan ja heilautti häntäänsä, mutta kulki kuitenkin kauniisti asettuneena. “Pöh, toi oli ihan tylsä suoritus”, Lynn marmatti nostaessaan viimeistä estettä noin 20cm, niin että se oli nyt 70cm. Kaksi ensimmäistä olivat 60cm molemmat. “Tylsät on housuissas”, vastasin ja nostin taas laukan tyttöjen poistuessa sarjalta. Sera vastasi innoissaan apuuni, ilmeisesti tietäen nyt, että hyppäisimme uudelleen. Ohjasin tamman sarjalle, istuen tiiviisti satulassa. Tämän neidin selässä kun ei voinut olla koskaan varma mistään. Ensimmäiset kaksi estettä menivät leikiten, mutta viimeisellä tunsin Seran epäröivän. Napautin pehmeästi tammaa pohkeilla, ja niin liitelimme esteen ylitse, tosin hieman turhankin korkealta. Taputin tammaa, mutta jatkoin laukkaa. Käänsin tamman ruotsalaiselle ristikolle, joka oli noin 70cm myös. Seran korvat liikkuivat ees taas, tamman katsellessa hieman omituisempaa okseria. Pidin pohkeet kiinni, ja niin ylitimme okserinkin puhtaasti.
“Pakko myöntää, toi neiti osaa hypätä”, Carkki sanoi ihailevaan sävyyn. Siirsin Seran käyntiin, ja virnistin. “Tietty! Jos viittisitte vielä nostaa loputkin sarjasta seittenkymppiin, ja okserin vaikka kasiviiteen? Pääsis Sera kerrankin oikein kunnolla hyppäämään” “Selevä”, tytöt huikkasivat ja tekivät työtä käskettynä. Annoin tamman hetken venytellä kaulaansa käynnissä.
“Valmista, tuu vaan!” Jossu huusi. Keräsin ohjat ja nostin laukan voltilla. Lähestyin nyt sarjaa toisesta suunnasta, pitäen Seran haluamassani vauhdissa. Tamma olisi mennyt tuplasti lujempaa, jos olisi saanut päättää. “Rauhassa nyt…” mutisin ja nousin kevyeeseen istuntaan tullessamme ensimmäiselle esteelle. Sera hyppäsi kevyesti esteen ylitse, ja jatkoimme seuraavalle. Sekin ylittyi hienosti, mutta viimeiselle tamma ajautui liian lähelle, ja Seran jalat kolahtivat puomiin. Kolahduksesta neiti pukitti kerran, toisen kerran ja vielä kolmannen, kunnes sain pään nykäistyä ylös. Ratsastin eteenpäin, ja niin jatkoimme hieman hölmistyneinä laukkaa. “Hyvä Katti!” kuulin tyttöjen hurraavan. Hymyilin pienesti ja kohensin istuntaani, jäljellä olisi vielä ruotsalainen okseri. Sera protestoi hieman potkaisemalla sivulle, mutta asettui sitten. Este lähestyi, näyttäen yhä suuremmalta ja suuremmalta. Kohta olimme kuitenkin jo ponnistuksessa, ja seuraavaksi huomasin laukkaavamme poispäin. “Hieno, loistava tyttö!” kehuin tammaa. Siirsin tamman raviin, ja annoin ponin venyttää kaulaansa eteen-alas.
“Hyvin pysyit siellä pukeissa, hetken unelmoin jo että saataisiin kakkua”, Lynn sanoi näyttäen murjottavaa naamaa, mutta puhkesi sitten hymyyn. “Ens kerralla sitten”! “Kiitti vaan”, tuhahdin mutta hymyilin sitten. Onnistuneen hyppytunnin jälkeen ei voi suuttua kellekään, varsinkaan nyt kun kevät teki tuloaan! Tallissa annoin Seralle ylimääräisen porkkanan, minkä jälkeen Tappi jo tööttäili parkkipaikalla.
|
|
|
Post by Kat on Mar 29, 2009 18:47:56 GMT 2
29.03.2009 - Älä nyt hulluja puhu
“Mä olen taivaassa!” hoilotin ja huikkasin vielä yhden huikan lemon-soodastani. “Ei enää mitään sokeria sisältävää Katille”, Lynn tuhahti ja heitti minua tyynyllä, joka osui suoraa päähäni. “Auts!” kiljaisin ja olin pudottaa tölkkini. “Täh? Toi ei voinut sattua, ei oikeesti!” Lynn tuhahti uudelleen. “Sattu sattu”, murahdin ja laskin hitaasti tyynyn alas päästäni. Otsaa kolotti ja kivisti. “KAT!” Lynn kiljaisi samassa. “Mitäh?” inahdin ja nyt tölkki sitten putosi kädestäni. Onneksi se oli kuitenkin ilmeisen tyhjä, sillä hetken pyörittyään se pysähtyi jättämättä minkäänlaista sooda janaa. “Mä.. sä… sulta vuotaa päästä verta”, Lynn änkytti. “Älä nyt hulluja puhu”, tuhahdin nyt vuorostani. Nostin kuitenkin käteni otsalleni, ja kosketin sitä. Tuodessani sormet takaisin silmieni tasalle, kiljaisin. “Apua! Lynn, mä vuodan verta!” “Niin mä just sanoin, voi herranjestas. Se oli vain tyyny, voi herrajumala! Tyyny!” Lynn selitteli ilmeisen paniikissa. “Sun käsissäs ilmeisesti tyynykin voi olla vaarallinen”, heitin takaisin ja virnistin. “Jos vaikka mentäisiin paikkaamaan toi sun pää?” Lynn sanoi vastaten kuitenkin virnistykseen.
Marssimme yhdessä toimistoon, missä Josefiina heilui pöydän takana. “Jossu, ootko nyt aivan varma että on fiksua keikkua Annen paikalla?” kysyin Lynnin laittaessa laastaria otsaani. “Miten niin Annen paikalle, mä olen nykyään omistaja”, Jossu täräytti hymyillen. Kävelin päin seinää. “Auts!!” karjaisin. “Mitä sanoit? Kuulin jotain omistajuudesta…” “Niin, mä olen nykyään Seppeleen pääomistaja”, Jossu selitti. “Missä puskassa sä olet viime ajat ollut?” Lynn heitti väliin. “Mökillä…”, mumisin ja koetin sulattaa ajatusta. Jossu olisi Seppeleen pääomistaja. Mutta miten Sera? “Sera?” kuiskasin. Kauhukuvat vierivät päässäni: Sera lähtisi muualle, Sera myytäisiin… “Se on edelleen Annen oma, ja asuu Seppeleessä”, Jossu sanoi. “Huh”, suustani pääsi.
Lähdin kuitenkin nopeasti lisäsiipeen, jossa pysähdyin huohottaen tamman karsinan eteen. Sieltä Sera kurkisti siro turpa väristen, hörähtäen hiljaa. “Heei”, mutisin ja pujahdin karsinaan. Sera haistoi ojennettua kättäni. “Mä jo pelästyin”, kerroin tammalle ja halasin tämän kaulaa pitkään. Niin kauan että Sera ilmaisi saaneensa tarpeekseen harvinaisesta ylitunteellisuudestani, ja ilmoitti haluavansa syömään. “Tuli selväksi”, naureskelin. Lähdin etsimään Lynniä, sillä Seran varusteet kaipaisivat taas vaihteeksi putsaavaa kättä.
Tällainen pikakertomus, jossa ei tapahdu mitään..
50HM
|
|
|
Post by Kat on Apr 1, 2009 17:04:41 GMT 2
01.04.2009 - Katinpentuja“Noniin, Maisk!” kehotin Seraa. Tamma pärskähti ja heitti pitkää mustaa häntäänsä, mutta lisäsi sitten ravia liinan päässä. Sivuohjien ansiosta tamma kulki kauniisti pyöreänä, vaikkakin hieman tahmeana. “Jaksaa jaksaa”, mutisin ja heilautin kädessäni olevaa juoksutusraippaa pienesti. Sera pyöräytti häntäänsä uudelleen, mutta jatkoi taas hieman parempaa ravia. Hetken kuluttua pyysin tammaa kävelemään, ja vaihtamaan suunnan. Katsomossa oleva Tappi haukotteli näyttävästi, vieden oikein kädenkin suulleen. “Kauanko tässä kestää vielä? Mä kun luulin tota sun prinsessaa todellakin vähän nopeammaksi…” poika huikkasi. “Kultaseni, Sera nyt on nopea suhun verrattuna”, huusin takaisin enkeliäänellä. Tappi mutisi jotain, mutta ei enää vastannut. Virnistin ja kehotin Seran sitten laukkaan. Tamma loikkasi mojovan hypyn eteen, pukitti sitten taakse ja lähti kiitämään laukassa. “Ptruu, sooo”, rauhoittelin tammaa. Toistimme noston pari kertaa uudelleen, jotta Seralle ei jäisi tapaa nostaa laukkaa pompaten. Tallissa vein Seran karsinaansa ja otin juoksutusvarusteet Tappia orjana käyttäen pois. Putsattuani vielä tamman varsin pahasti kurautuneet jalat, lähdimme Tapin kanssa käsi kädessä kulkemaan oleskeluhuonetta kohti. Huoneessa oli paljon ihmisiä: Shinqua, Nana, Lynn, Carkki, Elkku ja Liina. Kröhäisin kurkkuani, ja kaikki hiljenivät. “Mulla olisi vähän ilmoitettavaa”, kehaisin suureen ääneen. Nanan silmät olivat pompahtaa ulos, ja kohta tyttö hihkaisi: “Sä olet raskaana! Me saadaan, ei kun siis te saatte pikkukatteja, tai ainakin yhen!” Suuni loksahti auki, mutta Tappi nappasi yhtäkkiä vyötäröstäni kiinni omistavasti, ja vastasi: “Mistäs arvasit? Tehän kaikki tiedätte miten Katti ei oikeen jaksa odottaa mitään…” Tyttöjen suut loksahtivat nyt vuorostaan auki, ja silmät olivat pulpahtaa ulos. Samassa päässäni naksahti, ja hymyilin jokaiselle. “Laskettu aika on joulukuussa”, sanoin herttaisesti ja suikkasin Tapille suukon. Pojan silmät kiilsivät pidätetystä naurusta. “Musta tulee täti!” Lynn hihkaisi toivuttuaan järkytyksestä. “Oi, saadaanhan me sitten opettaa sitä ratsastamaan? Joohan?” joku kyseli innoissaan. Purin huultani, niin että siitä vuosi verta. “Lynn luuletko sä tosissaan että ottaisin lapselleni tuollaisen tädin?” kysyin Lynniltä, jonka kasvot valahtivat. “Aijaa”, tyttö sanoi. “Pöhkö, tietenkin ottaisin”, murahdin. Tunsin kuinka Tappi hytkyi takanani. Samassa oleskeluhuoneen ovi avautui, ja sisään juoksivat Pipsa ja Wear. “Ei vitsit Pipsa aprillas mua äsken, se sano että Taiga ei tullutkaan mulle! Mites te, ootteko vielä joutunut aprillauksen uhreiksi?” Wear kysyi iloisesti nauraen meiltä. Shinquan, Nanan, Carkin, Elkun ja Liinan päässä näyttivät syttyneen hehkulamput, ja tytöt mulkoilivat minua ja Tappia murhaavasti. “Ei olla, mutta tiedättekö mitä, Katti ja Tappi saa vauvan!” Lynn hoilotti hetken hiljaisuuden jälkeen. En kestänyt enää, vaan purskahdin raikuvaan nauruun, mihin Tappi ja kaikki lukuun ottamatta Lynniä yhtyivät. “Aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle Lynn-täti kulta”, puhkuin naurun lomasta. Lynnin kasvoilla näkyi punaisen eri värejä, ja kohta tyttö ähkäisi: “Te huijasitte mua? Penteleen Katti ja Tappi!” Lynn hyppäsi tyyny kourassaan meitä kohti, ja olisi osunut minua päähän ellei Tappi olisi vetäissyt minua juuri ajoissa sivuun. “Soosoo täti, etkai halua että tulevaa äitiä sattuu?” poika kysyi hekotellen. “Argh teidän kanssa!” Lynn murahti ja löi Tappia vatsaan tyynyllä. Kymmenisen minuutin päästä Josefiina saapui huoneeseen. “Mitä ihmettä te ootte tehnyt?!” Jossu huudahti nähdessään sotatantereen. “Kun Kat ja Tappi…” Shinqua selitti innoissaan, muiden lisäillessä tarinaan vähän väliä unohtuneita juttuja. Hetken kuluttua Jossu purskahti nauruun ja katsoi minuun, kysyen: “Olisi pitänyt arvata Katti että sä keksisit jotain, nythän on sentään aprillipäivä!” “Mä mitään keksinyt, tää oli aivan Tapin idea. Tai Nanahan tän taisi aloittaa”, vastasin virnistäen. “Mitä sun sitten piti silloin ilmoittaa?” Nana kysyi ihmeissään penkiltä. “Että mä ja Tappi ollaan oltu nyt yhdessä kolme kuukautta”, kerroin ja kaikki purskahtivat taas nauruun. Mä en sitten osaa pysyä aiheessa, en osaa en : D Niin ja pahoittelen Lynn, toivottavasti osasi ei haitannut
|
|
|
Post by Kat on Apr 8, 2009 17:29:44 GMT 2
08.04.2009 - Maastoilua (ilman järkeä taas kerran) Valitan laatua, vähän tommonen pikapiirros (ja sarjakuvatyylinen)... 52HM
|
|
|
Post by Kat on Apr 19, 2009 18:25:28 GMT 2
19.04.2009 - "Mitä kuuluu?"Tuli hirveä himo piirtää, tuo shettis on olevinaan Siiri : D Ja itse kuva on siis siitä, kun Siiri päätti moikata Seraa kävellessään ohi Nanan kanssa
|
|
|
Post by Anne on Apr 19, 2009 22:49:57 GMT 2
Ihuna kuva! ---- 19.4.2009Kannustreeniä maneesissa.
|
|
|
Post by Kat on Apr 22, 2009 18:21:07 GMT 2
Kiitos! : ) (niin kuvasta kuin kehusta) ------------------- 22.04.2009 - Irtojuoksutusta kentälläAnteeksi, taas pääkuva mutta olen nyt niihin hurahtanut
|
|
|
Post by Kat on Apr 23, 2009 17:13:25 GMT 2
23.04.2009 - Me olemme mitä olemme, se ei muutu miksikään
Kävelin kohti tarhoja, kädessäni suitset, pölyharja sekä kaviokoukku. Outo varustus? Ei, nopeaan puhdistukseen vain ja kävelylenkkiin. Aurinko paistoi selkääni niin lämpimästi, että tunsin kuinka säteet osuivat selkääni saaden minut melkein tuntemaan oloni liian kuumaksi. Tarhan aita oli enää metrin päässä, kun jalkani päättivät taas kerran lakata toimimasta. Kompastuin siis jalkoihini, ja rämähdin maahan. Hiukseni purkautuivat ponihännältään ja lempifarkkuni polvet muuttuivat ruskeaksi. P*ska. Kirjaimellisesti, sillä noustessani käteni olivat ruskeaa täynnä. Aurinko ei enää tuntunut niin lämpimältä kuin äsken, tuuli oli yhtäkkiä lujentunut. Selässäni kulki kylmä puistatus.
Katsoin ympärilleni, koettaen pyyhkiä käsiäni ruohoon. Turhaan. Huokaisten vetäisin pahimmat liat pois housuihini, likaiset ne olivat jo valmiiksi. Hiuskihara putosi silmälleni. Käännyin kohti Seran tarhaa, silmissäni tuntui oudon kostealta. Tuuli se vain oli, keväällähän silmät vuotavat helposti pölyn takia. Pyyhkäisin nopeasti siis silmäni kuiviksi, mutta tunsin edelleen vatsassani sen jonkin.
Kävin nopeasti Seran läpi pölyharjalla ja putsasin kaviot, silmät sumeina. Pujotin suitset Seralle, ja avasin portin. Lähdimme kulkemaan rinnakkain metsätietä pitkin. Kävelimme hitaasti, melkeinpä empien. Olin omissa ajatuksissani, enkä olisi varmaan edes huomannut jos edestämme olisi juossut hirvilauma. Serakin lepuutti päätään alempana kuin yleensä, kävellen neidille epätavallisen rauhallisesti. Edes ennen niin pelottavat puskat eivät saaneet tammaa säpsähtämään.
Samassa jalkani tarttui johonkin, ja rämähdin polvilleni. Silmistäni putosi nyt suuria kyyneleitä, mistä, sitä en tiennyt. Monen minuutin kuluttua rauhoituin hieman, ja tunsin selässäni pehmeän töytäisyn. Käännyin katsomaan ja näin Seran tummat, suuret silmät. Tamma tönäisi minua nyt uudelleen, kuin kysyen “Mikä on?”. Nousin ylös ja rapsutin tammaa säästä. “Ei mikään enää, hetkellinen raivo vain itseäni kohtaan”, mutisin niin Seralle, puille, ympäröivälle metsälle kuin itselleni. Lähdimme taas kävelemään rinnatusten, minun käsi edelleen tamman selässä. “Tiedätkös Sera, että jokaisen pahin vastustaja on varmaan oma itsensä. Sitä vaatii itseltään liikaa ja nostattaa kauhukuvia toisten ajatuksista ja odotuksista”, selitin Seralle, jonka korvat heiluivat. Tamma todella kuunteli sanojani, vaikkei niitä varmaan ymmärtänyt. “Me olemme mitä olemme, se ei muutu miksikään. Ehkä pitäisi vain hyväksyä itsensä, ja lakata miettimästä muita”, pohdin. Sera hörähti, mikä kuulosti aivan naurahdukselta. “Oikeassa olet, se on mahdotonta. Mutta aina voi yrittää”, nauroin.
Mutkan takaa esiin ilmestyi Seppele. Suuni loksahti auki. “Senkin kiero neiti, missä vaiheessa olet onnistunut vaihtaa meidän suuntamme?” kysyin äimistyneenä tammalta. Itse en nimittäin ollut missään vaiheessa kääntynyt takaisin päin. Sera hörähti ja otti pari askelta tallia kohti. “Sulla taitaa olla nälkä? Senkin ahne - mutta kaunis - possu”, mutisin ja talutin Seran talliin. Tallissa Josefiina käveli minua vastaan, kottikärryt ja talikko mukanaan. “Oliko kiva lenkki?” tyttö kysyi. “Nooh, saimmepa ainakin keskusteltua syvällisesti”, hymähdin. “Jaahas, sehän on… kiva”, Jossu naurahti. “Heh joo, mutta hei, kelpaisiko pari käsi lisää? Olen jo tehnyt kaiken mitä tänään piti, eikä kello ole paljon…” kysyin. “Oikeesti? Ainahan tarvitsee, hae vain toinen talikko niin aloitetaan”, Jossu sanoi hymyillen. “Oikeesti”, huikkasin hymyillen takaisin ja lähdin hakemaan talikkoa.
Joo o, tällainen vuodatusteksti : )
|
|
|
Post by Kat on May 31, 2009 21:32:30 GMT 2
31.05.2009 - Laitumellatuli myöhäisen illan innostus, kun kerrankin oli aikaa : ))
|
|
|
Post by Kat on Jun 1, 2009 16:53:03 GMT 2
01.06.2009 - Hui hai hiisi!
Aurinko paistoi lämpimästi kasvoilleni, linnut lauloivat. Kuuma ilmavirta lehähti kasvoilleni. Ai tätä autuutta, kaksi ja puoli kuukautta lomaa, ei koulua, ei kokeita, ei mitään. Ei nuorten jatkuvaa pälätystä, vain rauhaa. “KATTI! Ei oo totta, se on oikeesti KATTI!!” joku kiljaisi aivan korvani juuressa. Kavahdin kauemmas äänen lähteestä, liian nopeasti ja seuraavaksi tunsin kuinka lensin sen lyhyen matkan aurinkotuolista maahan. “Auh”, mutisin ja nousin ylös hieroen kylkeäni. Lynn seisoi edessäni naama loistaen kuin missäkin pepsodent mainoksessa. Itseasiassa kuin suoraan pepsodent mainoksesta, ruskettuneena ja pikiblondina. “”Auh”? Noinko sitä tervehditään kun ei olla nähty varmaan kuukausiin?!” Lynn kysyi loukkaantuneena. “Mitäs tulit pelästyttää mut kesken auringonpalvomisen”, murahdin mutta kaappasin sitten tytön halaukseen. “Heei, ihana nähä! Vaik mä käväsin tääl eilenkin”, naurahdin.
“Sitä ei lasketa, et edes käynyt tallissa… Ei hoitoponin valokuvaamista laitumella lasketa!” Lynn tuhahti. “No ei sit lasketa. Lasketaanko sit tänpäiväinen, kun aattelin mennä vähän kahlailemaan Seran kanssa?” “Todellakin! Ja mä tuun mukaan, onneks oon hyvä hengenpelastaja”, Lynn nauroi. Lähdimme kävelemään talliin, missä vastaanotto oli hyvin samanlainen kuin Lynniskäisenkin. Harjasin Seran nopeasti, tamman upea kesäkarva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin ainakin. Ponille laitoin vain suitset, satulaa en aikonut tuhota vedessä. Jos sinne siis edes pääsisimme. Lynnin pitäessä Seraa, kävin nopeasti vetämässä pois shortsit ja topin, niin että minulla oli enää päälläni mustat bikinit. Ja tietenkin musta hiostava kypäräni.
Ulos oli muodostunut suuri joukko tallityttöjä, sekä Jaakko. Nousin Seran selkään Lynnin punttauksesta, ja käännyin vilkuttamaan muille. “Varokaa sit sitä hiisiä siellä, sehän syö kaikki veteen uskaltavat pikkuset!” Jaakko huusi vielä meille. Lynn käveli vieressämme naurettava puhallettava pelastusrengas kaulassaan.
Matkalla järvelle keskustelimme mitä ihmeellisimmistä aiheista, kuten koulusta ja pojista. Sera kulki yllättävän rauhallisesti, ehkä kuumuus teki säikkymisen liian rasittavaksi. Järvelle päästyämme huokaisimme molemmat ihastuksesta. Järven pinta liplatti hiljalleen loistaen auringonsäteitä. Puut huojuivat hitaasti lämpimässä tuulessa, saaden lehdet kahisemaan.
“Oota hetki, mun täytyy valmistautua!” Lynn sanoi ja juoksi rannalle heittäen omatkin vaatteet uikkariensa päältä. Tämän jälkeen tyttö vetäisi riisuutuessaan maahan heittämänsä pelastusrenkaan käteensä, ja asettui sitten hyppyvalmiiksi veden reunalle. “Ihan kuin mä oikeesti täältä putoisin”, tuhahdin ja maiskautin Seran liikkeelle. Tamma lähti kävelemään kohti vedenrajaa, ilmiselvästi epäilevänä. Metrin päässä Sera teki stopin, pärskähtäen. “Älä nyt petä mua, aattele mitkä naurut Lynn saa jos et edes astu veteen!” supatin tamman korvaan ja painoin pohkeet kiinni rohkaisevasti. Tamma pyöritteli korviaan siihen malliin, että oli varma minun menneen sekaisin. Kuitenkin Sera astui lähemmäs vettä, lähes kastellen kavionsa. Maiskautin. Sera peruutti askeleen, heilautti häntäänsä ja loikkasi sitten mojovan - varmaan viisimetrisen - loikan veteen.
Noniin, olemme vedessä. Tästä ei voi enää pahentua, mietin saadessani tasapainoni takaisin loikan jälkeen. Sera oli kuitenkin ehdottomasti eri mieltä, sillä tamma loikki ja poukkoili minkä vain pystyi vedessä. Tarrasin epätoivoisesti neidin kaulasta kiinni ja roikuin tamman poukkoiluissa mukana, litimärkänä tulleista roiskeista. Viimein Sera pysähtyi. Makasin siinä vaiheessa kokonaan tamman kaulalla, ja huokasin. Olin pysynyt kyydissä. Samassa tunsin kuinka tamman kaula alkoi laskea, Sera katseli hyvin innokkaasti veteen. Eieieiei!
Plumps vain kuului kun plätsähdin veteen Seran tunkiessaan turpansa pinnan alle.
Hetkeen en nähnyt mitään, silmäni menivät täyteen vettä kun irtosin ponin kaulasta. Ohjat kirposivat kädessäni, ja kuulin etäisesti kuinka jostain kuului toinen pläts. Vähän ajan kuluttua selvitettyäni mikä suunta on pinnalle, sain pääni ylös vedestä. Samassa kuitenkin kaulaani pamahti muovinen pelastusrengas, ja Lynn alkoi kiskoa minua hulluna rantaan päin. “ARGH, hullu! Päästä, auh, irti, iik, tai hukun!!” yritin huutaa roiskeiden läpi lähestyessämme rantaa. Lynn kuitenkin ei kuullut, tai ollut kuulevinaan ja raahasi minut sinnikkäästi rantaan asti.
“Miitä hittoa sä teet?” kiljuin viimein ja pärskin vedet suustani. Lynn seisoi suu virneessä maailmanvalloittajan elkein. “Mähän pelastin sut, voisit vaikka kiittää?” tyttö sanoi. “Kiitos joo melkein mun hukuttamisesta, tos oli ehkä metrin syvää missä putosin ja oisin aivan hyvin selvinnyt maihin ilman sun hengenpelastustaitoja”, murahdin ja pudistelin hiuksiani. “Mitä, osaaksä uida? Mä luulin et kissat ei osaa…“ Lynn sanoi viattomasti. Mulkaisin tätä vihaisesti. Lynn katsoi minuun, ja hänen huulensa alkoi nykiä. Kohta tyttö jo nauroi täyttä häkää, osoittaen minua kasvoihin. “Sä näytät ihan Pete Parkkoselta! hihhehah! Samanlaiset hiukset, ja kato… Hehhahheh! Sul on nyt viiksetkin”, Lynn ulvoi. Nostin käteni huuleni yläpuolelle, ja vetäisin jotain märkää pois. Merilevää. “Just joo, tosi hauskaa… Totahan en oo kuullut ennen. Mut voisiksä nyt mitenkää hakea vaikka mun ponin tuolta järvestä?” puuskahdin.
Seran hakeminen vedestä ei ollutkaan niin helppo asia. Tamma nimittäin oli alkupelkäämisensä jälkeen tajunnut, ettei vesi ollutkaan niin paha paikka. Jahtasimme arabia leikkivää tammaa ympäri vesirajaa. Kerran olin saamassa ohjista kiinni, mutta samassa kuulin Lynnin kiljuvan: “HAI! Eiku HIISI! Apua apua apua, kattiiii!” ja Sera loikkasi ulottumattomille. Lynnin hai tai hiisi osoittautuikin aivan normaaliksi rungoksi… Viimein varmaan tunnin jahtaamisen jälkeen Lynn onnistui heittäytymään ohjien päälle, ja läksimme kävelemään Seppelettä kohti. Vettä valuvina, mutta sitäkin iloisempana kolmikkona.
|
|