Post by Josefiina on Nov 16, 2008 17:58:48 GMT 2
20.11. - Kaksin aina kaunihimpi
“Noniin, noniin, rauhoittukaa nyt tsiisus soikoon, tytöt! Onko kaikki valmiita?”
Seppeleen pihalla kävi melkoinen kuhina. Kymmenen tyttöä – yksitoista minut mukaanluettuna – hääräsi posket innosta punaisina hevostensa ympärillä. Tällä kertaa yksi kopukka saikin kaksi puunaajaa, sillä lähtisimme vähän erilaiselle maastoreissulle: kaksi ratsastajaa yhdelle eläimelle, ilman satuloita tietenkin! Kieltämättä katsellessani tyttöjen sähläystä jännitys alkoi kurnuttaa omassakin vatsanpohjassa. Etenkin, kun allani levottomasti liikehtivä Humu ei pitänyt käsihevoseksi ottamastani Hillasta sen enempää kuin minä anjoviksella kuorrutetusta kampsukeitosta. Hevoset olisivat ehkä tulleet toimeen tarhassa, mutta epävarmana sinne tänne liinan päässä Humun ympärillä haahuileva Hilda sai minisuokin hermoromahduksen partaalle.
“Toivottavasti ei tapahdu mitään onnettomuuksia”, Shinqua irvisti puntatessaan Ilua Pikun selkään.
“Älä huoli, Sinkkis: tällä tunnilla opettaja taitaa olla riskialttiimpaa seuraa kuin oppilaat”, minä murahdin kun Humu tähtäsi Hillaa kohti jälleen mojovan potkun, jonka issikka ehti juuri ja juuri väistämään loukkaantuneena inahtaen.
“Me ei ainakaan täällä kauan pysytä!” kikatti Fiona Blondin selästä. Hänen takanaan istuva Abby lisäsi hihittäen: “Vaikka onhan meillä se etu, että Lonti on vähän leveämpää sorttia..”
“Eipä näistä hevosista taida mikään olla ihan kapoinen – ainakaan Taiga..”, ratsukseen Nanan kanssa kyseisen ponin saanut Pipsa kommentoi.
“Hei, jotain rajaa!” kivahti wear, pitkäaikaisen hoitoponinsa kunniaa varjellen. “Sillä ei vaan oo mitään ponien anoreksiaa!”
“Rauha, rauha, rauha”, tyynnytteli lehmänkirjavan Tiian päällä Carkin kanssa keikaroiva Karoliina. “Anne pitää kaikki kaakit sopivassa lihassa, ok?”
“Ok!” kuului lopulta yleinen mielipide, vaikka ratsastajat vielä vähän toisiaan kyräilivätkin – huumorimielessä, tietenkin.
“Kaikki näyttää olevan selässä, kypärät päässä ja hymyt huulilla, eli eiköhän me olla valmiita lähtemään?” minä kailotin kikatuksen ja sipinän yli. “Edessä olevat, ottakaa löysä ohjastuntuma, takana olevat kiinni edessä olevasta. Järjestys onkin kaikille selvä. Ohitella ei missään tilanteessa, edellä olevan persiiseen kiinni jos polle lämpiää! Kun nostan kättäni ylös, se tarkoittaa että vaihdetaan vaihdetta; käynnistä raviin tai ravista laukkaan. Kun laitan käteni sivulle suoraksi, se tarkoittaa että hidastamme; ravista käyntiin tai laukasta raviin. Ja jos mä huudan jotakin, karjaisette saman takana tulevalle. Onko selvä?”
“Joo, joo, joo”, marisivat ah-niin-kuuliaiset oppilaani. “Ei me nyt ekaa kertaa olla maastoon lähdössä...”
Vihdoin pääsimme matkaan. Humu asteli reippaasti ja pyöritteli korviaan uteliaana. Jouduin välillä pitelemään energista tammaa ja luiskahtelin välillä kyljeltä toiselle, ennen kuin opin mukautumaan sen terhakkaan käyntiin. Huomasin pitäväni suomenpienhevosesta, vaikka se ei issikastani välittänytkään. Hilla oli ymmärtänyt onneksi jäädä vähän kauemmas ja kulki nyt korvat pystyssä vähän perässämme liina löysällä. Pidin liinaa toisessa kädessäni, kaiken varalta voisin irrottaa siitä jos Hilla saisi kohtauksen.
Olin valinnut tunnille rauhallisia ratsuja, jotta suuria katastrofeja ei tapahtuisi. Blondi oli heinämassunsa kanssa rento maastoilija, ponikolmikko Pella, Pikku ja Taiga tuskin vetäisi sekoilushow'ta ja rauhallinen lehmä Tiia oli kaikinpuolin takuuvarma tapaus.
Järjestys jonossamme oli seuraavanlainen:
Blondi, Abby & Fiona
Pella, wear + & Lynn
Pikku, Ilu + & Shinqua +
Taiga, Nana + & Pipsa +
Tiia, Karoliina + & Carkki +
Kuljimme leppoisaa käyntiä läpi vilpoisan metsän. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja kevyt valkea kerros peitti maata. Päätin, että kulkisimme alkuverryttelyt tällä tasaisella metsätiellä, sitten voisimmekin siirtyä kinkkisempiin maastoihin.
Vilkuilin vähän väliä taakseni; katseeni kohtasi onneksi vain iloisia kasvoja ja reippaita hevosia. Tytöt näyttivät nauttivan kahdestaan paljaassa selässä horjumisesta, vaikka välillä tasapainoaisti ei oikein pelittänytkään: Nana ja Pipsa hihittivät hervottomasti ja saivat koko ajan repiä toisiaan takaisin selkään Taigan kyljeltä. Karoliina ja Carkki halusivat vähän extremeä ja istuivat molemmat Tiian selässä silmät kiinni. Abby ja Fiona rupattelivat hyväntuulisina Seppeleestä ja tuntuivat unohtaneen kokonaan, että olivat hevosen selässä. Ilu ja Shinqua hoilottivat kovaan ääneen Lentävää kalakukkoa. Wear ja Lynn heittivät hyväntuulista läppää ja saivat vähän väliä poppoon, minut mukaan lukien, purskahtamaan nauruun. Kertakaikkisen skarppia porukkaa siis... No, toisaalta – keikuinhan itsekin Humun selässä miten sattuu. Hilla sipsutti tarkkaavaisena vieressämme: pienikin rasahdus sai sen pomppaamaan kaksikymmentä senttiä ilmaan.
“Eikö me ravata ikinä?!” Shinqua protestoi kun olimme kävelleet vartin. Muut mumisivat hyväksyvästi.
“Muistakaa nyt hyvät immeiset, että hevosten lihasten pitää oikeasti lämmetä”, minä vastasin niin kovaa, että varmasti jonon viimeisimmätkin kuulisivat. “Mutta edessä taitaa olla sopiva suora. Siispä RAVIA!”
Minun ei tarvinnut kuin hipaista Humun kylkiä, kun se jo viiletti menemään tukka pitkällä. Humun ravi oli sanalla sanoen järkyttävä – merisairaaksi tulisi vähemmästäkin. Tartuin tamman harjaan ja pidätin sitä selvästi. Hilla pärski hermostuneena mutta taivaan kiitos, pysyi takanamme eikä lähtenyt kaahaamaan edellämme.
Hidastin käyntiin kun takaamme kuului kiljaisuja: Humun spurtti oli saanut muut hevoset innostumaan.
Fiona puristi Abbya lanteilta naama valkoisena kuin henkensä hädässä, Lynn kikatti kaksinkerroin wearin viuhuessa edestakaisin tasapainoaan etsien, Ilu ja Shinqua nojasivat molemmat taaksepäin peläten että jo täysin rauhallinen Pikku lähtisi äkilliseen kiitoon, Nana oli valunut Taigan kaulalle Pipsan kiskoessa häntä ylös ja Carkki onnistui melkein tiputtamaan sekä itsensä että Karoliinan Tiian tasaisesta kyydistä horjuessaan sinne tänne.
“Onko kaikki okei?” kiekaisin vähän huvittuneena.
“Juu, mutta varoita ensi kerralla jos meinaat ottaa vähän reippaamman pätkän”, Lynn vastasi virnuillen.
“Eiköhän oteta heti uusi yritys”, Karo kommentoi.
“Onko kaikki samaa mieltä?” Koska vastaväitteitä ei kuulunut, nostin käteni ylös. “Ravia!”
Tällä kertaa kaikki olivat valmiina ja ravi sujui mukavasti. Humu ravasi nyt rauhallisemmin ja pikaisella vilkuilulla muillakin näytti menevän hyvin. Hillakin käyttäytyi fiksusti.
Yhtäkkiä takaa kuului kiljaisu. Sydämeni pompahti ja mieleen nousivat heti kaikki mahdolliset kauhukuvat. Tietenkin joku oli halkaissut kallonsa tai murtanut kaikki raajansa tai halvaantunut... ja minä saisin ylleni sekä Annen että muiden seppeleläisten ja loukkaantuneen ratsastajan vanhempien vihat...
“KAIKKI SEIS!” karjaisin tarpeettoman kovaa: Humu säpsähti ja Hilla hypähti pystyyn. Hetken tilanne oli yhtä kaaosta: Blondi hirnahteli ja steppaili paikallaan, Pella ja Taiga ahtautuivat ihan vierekkäin niin että niiden ratsastajien jalat melkein rusentuivat, Pikku haahuili sinne tänne ja Tiia seistä möllötti paikallaan hämmentyneenä. Hetkinen... missä oli toinen Tiian ratsastajista?
“Carkki?!?”
“Ei hätää”, Karoliina rauhoitteli. “Carkki vaan lysähti maahan, se tulee tuolta...”
“Hengissä ollaan”, kuului tuttu ääni ojanpenkasta ja yltä päältä märkä Carkki nousi ylös ravistellen vettä vaatteistaan. “Mä horjahdin, nothing more. Vähän kastuin ja siinä se. Ei muuta kuin matka jatkuu!”
“Hyvä asenne”, minä kiittelin ja huokaisin salaa helpotuksesta. “Pääsetkö sä itse selkään?”
“Enköhän...” Carkki oli jo punnertamassa ähisten lehmänkirjavan puoliverisen päälle. Karoliina auttoi sen minkä pystyi. Minua hymyilytti, Carkilla toden totta oli asenne kohdallaan.
Lähdimme kulkemaan käynnissä. Tytöt olivat hetken hiirenhiljaa, ilmeisesti äskeinen välikohtaus oli kuitenkin vähän säikäyttänyt kaikki. Jonkin ajan kuluttua tunnelma vapautui ja pian kaikki käkättivät jo takakenossa.
“Tämä se on elämää”, huoahti Ilu tyytyväisenä.
Käännyin poppoon edellä syvemmälle metsään, jossa synkät kuuset varjostivat kulkuamme. Pohja oli pehmeä ja siksi nostin käteni ylös: täällä ravattaisiin. Kannustin Humua hieman ja lähdimme jolkottelemaan joukon edellä Hillan hönöttäessä vieressä. Issikka hypähteli välillä tietämättä, kumman pään nostaisi ylös. Niinpä se sekä loikki takajaloillaan että pukitteli, yrittäen kaiken huipuksi tehdä molempia yhtä aikaa. Yritin pitää Humun tyynenä, vaikka sitä islanninhevosen toikkarointi selvästi kyrsikin.
Letka seurasi perässämme rentona. Tällä kertaa kaikki nauttivat ravista. Blondi löntysti kaikessa rauhassa, Pella sen sijaan olisi halunnut kiihdyttää. Pikku pysytteli Pellan kintereillä ja Taiga asteli samaan tahtiin muiden kanssa. Tiia hölkötteli viimeisenä nauttien metsän rauhasta.
Ravasimme pitemmän aikaa. Metsä oli henkeäsalpaavan kaunis. Lumi laskeutui helmeilevänä verhona puiden oksille ja sammalille. Oli hiljaista, vain hevosten pärskähdykset rikkoivat äänettömyyden. Pakkasta oli muutama aste.
“Käynti!” huusin ja ojensin käteni sivulle, kun Humun kaula alkoi olla jo selvästi kostea hiestä. Jono hidasti vauhtia perässäni ja hetken ajan ilmassa leijui vain hevosten puuskutus.
“Onko kaikki kyydissä? Edes suunnilleen?”
“Kutakuinkin”, raportoi Abby takaani. “Myös Carkki...”
“Hei, eipä irvailla siellä!” Carkki puuskahti muka suuttuneena kun Abbyn heitto kirvoitti porukassa naurut.
Tytöt pölisivät ja kikattivat, minä juttelin Humulle ja Hillalle. Pörröinen issikka tanssahteli hermostuneena, suomenpienhevosen luimiessa ja uhkaillessa sitä. Toivottavasti Hilla ja Humu eivät vain saisi aikaan yleistä kaaosta..
Hetken päästä edessämme aukeni hiukan vaativampi maasto-osuus: kivinen, jyrkkä ylämäki ja sen jälkeen yhtä vaikea alamäki. Pysäytin Humun ja käännyin huutamaan tuntilaisille: “Koska on satanut lunta, kivet voi olla liukkaita. Nojatkaa kaikki eteenpäin, antakaa hevosille vapaat ohjat, koska ne löytävät itse parhaat paikat kulkea. Asia selvä?”
Myöntävien vastausten jälkeen hengähdin syvään; liukas mäki jännitti minuakin, lähinnä siksi että pelkäsin Hillan puolesta. Vaikka se olikin varmajalkainen islantilainen, entäpä jos se säikähtäisi ja kaatuisi kyljelleen, löisi itseään teräviin kiviin ja..
En ehtinyt ajatella enempää, kun Humu ryhtyi jo kapuamaan mäkeä ylös. Nojasin hiukan eteenpäin ja annoin tamman itse asetella jalkansa. Hilla haki jalansijoja kauempaa ja minun teki pahaa katsoa sen hermostunutta kompurointia. Kun yksi kivi liikahti Humun jalan alta ja tamma inahti säikähtäneesti (oma sydämeni hyppäsi melkein suuhun asti), Hilda sekosi. Hetkessä se oli repinyt liinan kädestäni ja lähti pinkomaan mäkeä ylös sen mitä pääsi. Kivet kolahtelivat ja välillä Hillan kaatuminen oli hyvin lähellä. Humu hirnahti hämmästyneenä ja muutkin hevoset liikahtelivat epävarmoina.
“Mäen ylös vaan, kyllä se Hilla löytyy! Pysykää rauhallisina niin hevosetkaan ei psykoile”, opastin ratsastajia vaikka itse taisin olla järkyttynein kaikista. Nyt minulla todella oli aihetta pelätä. Yritin kuullostella kavionääniä, mutta metsässä oli hiljaista. Humu tarpoi mäen ylös ja vilkaisin taakseni; muilla sujui loistavasti, mutta kaikkien naamat olivat vakavat. Hillan hermostuminen oli kiristänyt tunnelmaa.
“Hillaaaa!” huutelin ja Humu pyöritteli korviaan. Lumessa näkyivät sotkuiset kavionjäljet. Voi ei, Himppu oli laukannut alamäkeen!
“Nyt alamäki – olkaa rentoina ja nojatkaa vähän taaksepäin”, huutelin Pikun, Blondin, Taigan, Pellan ja Tiian selässä notkuville tytöille.
“Missä Hilla on?” Pipsa puki sanoiksi kysymyksen, joka pyöri varmasti kaikkien päissä.
Käännyin katsomaan tyttöä pelko silmissäni. “Sen kun tietäisi.”
Lähdimme menemään alamäkeä; se oli ajoittain liukas ja muutaman metrin hevoset liukuivatkin sitä pitkin. Tytöt kiljuivat puoliksi kauhuissaan ja puoliksi nauraen. Viimein olimme mäen alla; huomasin, että Hilla oli poikennut polulta kavionjälkien perusteella.
“Eikö me etsitä sitä”, Fiona ihmetteli.
“Hillan tuntien se ei kauaa viihdy yksin, vaan tulee kohta takaisin. Ja tärkeintä on nyt, että kaikki muut pysyy kasassa.”
Matka jatkui reippaassa käynnissä. Hiljalleen alkoi jo hämärtyä. Huoli sykki sisälläni tiukasti. Tytöt takananikin olivat hiljaa; jopa ratsut aistivat, ettei kaikki ollut kunnossa, ja tarkkailivat herpaantumatta ympäristöään.
Kohta se kuului. Hirnahdus.
Kuin yhteisestä sopimuksesta hevoset pysähtyivät ja kuuntelivat korvat tikkusuorina. Tytöt henkäilivät jännittyneinä. Sitten se kuului uudestaan.
“Hilla”, minä huudahdin. Annoin Humulle pohkeita ja se lähti epäröimättä kulkemaan ääntä kohden; en kääntänyt sitä, päinvastoin.
“Tullaanko me mukaan?” Lynn huusi.
“Tulkaa vaan!”
Noin sadan metrin päässä se oli. Tärisevä, pelokas islanninhevoseni. Juoksutusliina oli kietoutunut paksun männyn ympärille eikä tamma päässyt liikkumaan.
“Abby, pitäisitkö sä Humua hetken?”
“Tietty!” Aina niin avulias Äppy hypähti alas Lontun selästä ja nappasi Humun ohjat kouraansa. Minä lähdin lähestymään Hillaa hiljaa jutellen. Tamma yritti perääntyä silmät muljahdellen, mutta lopulta pääsin sen luokse. Koskea en hevoseen yrittänytkään, irrotin vain vähin äänin liinan ja lähdin kulkemaan Hildan edellä takaisin jonoa kohden. Abby auttoi minut Humun selkään ja Fiona kiskoi hänet Blondin päälle.
“Kaikki valmiina?” katsahdin taakseni.
“Jep!”
“Sori tää Hilla-hässäkkä. Oli virhe ottaa se mukaan”, totesin vähän alakuloisena tamman pomppiessa skitsona ympäriinsä, liina kireällä.
“Hei, it's okay. Vähän äksöniä vaan tällekin tunnille”, totesi Nana ja kaikki purskahtivat nauruun. Palatessamme polulle ilmapiiri oli jo täysin vapautunut ja Hillakin alkoi rauhoittua. Hymyilin: seppeleläisiin saattoi aina luottaa.
Lähdimme kulkemaan takaisin tallille päin, ei samaa reittiä takaisin vaan kiertäisimme vielä noin neljän, viiden kilsan lenkin. Metsätie oli oiva alusta ravaamiselle ja se olikin pääaskellaji. Hiljalleen aloin tottua Humun kroppaa koettelevaan raviin.
Tiia meinasi jäädä jälkeen ja Karo ja Carkki saivat litistää sen pohkeidensa väliin, että lehmästä sai edes vähän poweria irti. Pikku tökötteli tyytyväisenä muiden tahdissa, Ilun ja Shinquan hihittäessä ponin pomp-pomp-ravin tahtiin. Pella puski jatkuvasti kiinni rauhallisesti etenevän Blondin takalistoon: ponista olisi löytynyt tehoja vaikka muille jakaa. Wear ja Lynn käkättivät ponin selässä hysteerisinä. Abbya ja Fionaa ärsytti lähentelevä Pella ja he kannustivat Blondia eteenpäin reippaasti. Taiga oli Taiga, se pysyi Pikun perässä mutta olisi voinut mennä kovempaakin. Vauhtihirmut Nana ja Pipsa huutelivat jatkuvasti: “Kovempaa!” tai “Laukataanko joskus!”
Kun otimme pienen käyntipätkän, juttelin ensin taas sinne tänne pokkuroivalle Hillalle (välillä sain pelätä sen kavioita) ja käännyin sitten toisten puoleen.
“Kohta ollaankin jo tallilla mutta sitä ennen tässä olisi piiiitkä laukkasuora. Mitäs sanotte?”
“JIPII, JOO!” hihkuivat Pipsa ja Nana Taigan selästä voitonmerkkejä näytellen.
“Ehdottomasti!” oli Carkin ja Karon viesti.
“Toivottavasti Pikku ei lähde kaahottamaan”, epäröivät Ilu ja Shinqua.
“Pellalla on kyllä sen verran virtaa, että onneksi se on ton vähän hitaamman Blondin takana”, arveli wear Lynnin nyökkäillessä. “Pysytään ehkä just ja just kyydissä..”
“Hei, älkää aliarvioiko Blondia”, kivahti Fiona ja Abby jatkoi: “Kyllä tästä mammasta lähtee irti enemmän kuin uskottekaan!”
“Eli kenelläkään ei ole mitään laukkaa vastaan? Aloitetaan rauhallisesti, sitten voidaan vähän kiihdyttää.”
“Ay ay, captain!” irvaili Lynn ja muutkin myöntelivät.
Laukkasuora aukeni edessämme. Adrenaliini virtasi ratsastajien kehoihin, kun minä annoin Humulle pohkeet ja tamma lähti painamaan sata lasissa. Kuulin takaani kiljaisuja, mutta kaikki pysyivät äänistä päätellen selässä. Kumarruin eteenpäin ja tartuin tamman harjaan, sillä tiesin että nyt ei auttanut jarrutella ja piti vain pitää kiinni, että onnistuisin roikkumaan mukana. Se oli todella vaikeaa. Meinasin vähän väliä luiskahtaa alas tai tempautua taaemmas selkään. Pian olin aivan Humun kaulassa kiinni.
“ONKO KAIKKI OOKOO?” karjaisin taakseni.
“JOO!” kuului useampi vastaus. En uskaltanut katsoa, mutta vilkuilin nopeasti: muut olivat seuranneet esimerkkiäni ja viilettivät eteenpäin tuuli kasvoja viuhtoen, etummaiset harjasta ja takimmaiset etummaisesta tiukasti kiinni pitäen.
Hilla poukkoili sekavana vierellämme. Se välillä laukkasi, välillä tölttäsi lujaa. Humu luimisti korviaan ja pinkoi yhä kovempaa. Laukkasuoran pää häämötti jossain kaukana. Pelko alkoi valua kehostani ja keskityin nauttimaan vauhdista. En suostunut ajattelemaan, miten ehtisin hidastamaan Humun ennen suoran loppua enkä, miten pysähtyminen sujuisi muilta. Kuulin jo, miten Humu ja muutkin hevoset puuskuttivat, mutta nauttivat kyydistä silti.
Yhtäkkiä näin vierelläni valkoisen vilahduksen. Blondi!
“EI!” kerkesin huutaa ennen kuin Blondi painoi kaula ojossa ohitsemme. Humu pärskähti, se piti johtajana olemisesta ja vihasi paikan menetystä. Menetin hevosen hallinnan ja pian Pella yritti tunkea väliimme. Pikku, Taiga ja Tiia pysyttelivät takanamme mutta huomasin, että myös ne olivat unohtaneet ratsastajansa. Mikäli sopiva aukko vain ilmaantuisi, puskisivat ne läpi millä hetkellä hyvänsä.
Ratsastajien ilmeet olivat pelonsekaiset. Myös Nanan kasvoilla oli kauhistuksen pilke. Abby vilkaisi minua ja muodosti huulillaan sanat 'anteeksi!' Pudistin päätäni – ei anteeksipyyntöjä, ymmärsin täysin: pienikin herpaantuminen ja innokas ratsu päästi sisäisen villihevosensa valloilleen haluten kisailla lajitovereidensa kanssa.
Hillalle tilanne oli liikaa. Se oli paniikissa. Sydämeni tykytti kahtasataa. Enää sata metriä... Viime hetkellä nostin käteni sivulle ja pidätin Humua rajusti. Tiia törmäsi sen takalistoon ja pärskähti. Ilu ja Shinqua saivat juuri ja juuri hidastettua Pikun hallittuun laukkaan. Taigan pidättäminen sujui helposti. Pian Pikku, Taiga, Tiia, Humu ja Hilla seisoivat paikallaan puuskuttaen.
Mutta Pella ja Blondi paahtoivat menemään. Ratsastajat alkoivat olla jo hysteerisiä.
“PYSÄYTÄ!” Fiona kiljui.
“EI ONNISTU!” Abby kuului karjuvan.
Kaikki tapahtui hidastettuna. Abby ja Fiona kellahtivat yhtä aikaa maahan jääden paikalleen. Wear ja Lynn pysyivät juuri ja juuri selässä ja saivat Pellan hidastamaan raviin. Blondi teki äkkipysähdyksen ja jäi huohottamaan paikalleen. Tilanne oli ohi.
Mutta...
“FIONA! ABBY!”
Wear ja Lynn olivat jo laskeutuneet Pellan selästä. Lynn otti hevosten ohjat, wear juoksi minkä kintuistaan pääsi tyttöjen luokse. Me muut ravasimme paikalle sydämet tykyttäen.
“Onko tästä nyt kaikki ok?” varmistin vielä Ilulta, Shinqualta, Nanalta, Pipsalta, Karolta ja Carkilta.
“Ollaan ollaan”, Karoliina ähähti, “mutta onko NOI ok?!”
Hyppäsin selästä alas enkä jaksanut välittää pystyyn hyppivästä Hillasta. Kaikki ratsut puuskuttivat keuhkojensa pohjasta.
“Abby... Fiona?” Kumarruin wearin rinnalle tyttöjen puoleen. Ravistelimme heitä varovasti.
“Mmmh...”, mumisi ensin Fiona. Sitten Abbykin alkoi tuhista itsekseen.
“Hengissä”, huokaisin helpottuneena.
“Mutta mitä vammoja?” wear mutisi.
Sitten Fiona avasi silmänsä, räpytteli niitä ja hengitti raskaasti. Pian Abbynkin luomet avautuivat.
“Mihin sattuu?” minä kysyin ja silitin tyttöjen käsivarsia. “Anteeks anteeks anteeks, tää on mun vika..”
Yhtäkkiä molempien “loukkaantuneiden” suut kaartuivat hymyyn ja he purskahtivat nauruun. “Ikimuistoisin laukkapätkä ever!”
Taivaan kiitos, mitään katastrofaalista ei ollut tapahtunut. Ilmat olivat tietenkin menneet pihalle ja Abbyn peukalo oli venähtänyt, mutta muuten selvittiin säikähdyksellä.
“Uskaltaako kaikki ratsastaa? Tästä on vielä about kilsa tallille”, huolehdin.
“Tottakai!” Fiona murahti.
“Se näytti pahemmalta mitä oli”, Abby kommentoi tippumistaan.
Pian olimme hevosten selässä, kulkien mummovauhtista käyntiä Seppeleeseen. Hevosten hengitys tasaantui hiljalleen, mutta hikimärkiä ne olivat. Tytöt alkoivat rentoutua ja äskeistä kaaosta puitiin jo hymysuin.
“Tästä tulee varmaan legenda”, kommentoi Nana naureskellen.
“Niinpä niin – kaikki hevoset karkaa käsistä, yhteensä kolme tippuu lenkin aikana ja yksi venähtänyt peukalo. Ihan onnistunut retki siis!” minä huoahdin silmiäni pyöritellen.
Seppeleen pihassa touhuili Anne.
“Nytkö te vasta tulitte”, nainen kurtisti kulmiaan. “Hevoset on on ihan märkiä. Loimet niskaan ja äkkiä!”
“Yes, sir, right away, sir!” minä irvistin.
“No, mites meni?” kyseli käytävälle sattunut Sastu kun kaikki olivat taluttaneet hevosensa sisälle ja loimitimme niitä par'aikaa.
“Kuules nyt”, aloitti Shinqua.
“Tää oli sen verran traumaattinen reissu, että käypä kiskaisemassa oleskeluhuoneeseen limsat ja keksit pöytään, niin saat kuulla koko jutun”, Karoliina jatkoi.
“Me tullaan, kun ollaan hoidettu hevoset”, lisäsi Ilu.
“Ollaanpa sitä nyt pomoja”, Sastu hymähti. “Mutta... jotain mehukasta tässä jutussa on, eli mä taidan ihan totella!”
Hoidettuamme hevoset kokoonnuimmekin kertomaan vähän väritettyä kertomusta lenkistä oleskeluhuoneeseen – ja vaikka vähän lisätapahtumia juttu suissamme saikin, ei oikeakaan versio maastoretkestämme taitaisi ihan heti unohtua...
“Noniin, noniin, rauhoittukaa nyt tsiisus soikoon, tytöt! Onko kaikki valmiita?”
Seppeleen pihalla kävi melkoinen kuhina. Kymmenen tyttöä – yksitoista minut mukaanluettuna – hääräsi posket innosta punaisina hevostensa ympärillä. Tällä kertaa yksi kopukka saikin kaksi puunaajaa, sillä lähtisimme vähän erilaiselle maastoreissulle: kaksi ratsastajaa yhdelle eläimelle, ilman satuloita tietenkin! Kieltämättä katsellessani tyttöjen sähläystä jännitys alkoi kurnuttaa omassakin vatsanpohjassa. Etenkin, kun allani levottomasti liikehtivä Humu ei pitänyt käsihevoseksi ottamastani Hillasta sen enempää kuin minä anjoviksella kuorrutetusta kampsukeitosta. Hevoset olisivat ehkä tulleet toimeen tarhassa, mutta epävarmana sinne tänne liinan päässä Humun ympärillä haahuileva Hilda sai minisuokin hermoromahduksen partaalle.
“Toivottavasti ei tapahdu mitään onnettomuuksia”, Shinqua irvisti puntatessaan Ilua Pikun selkään.
“Älä huoli, Sinkkis: tällä tunnilla opettaja taitaa olla riskialttiimpaa seuraa kuin oppilaat”, minä murahdin kun Humu tähtäsi Hillaa kohti jälleen mojovan potkun, jonka issikka ehti juuri ja juuri väistämään loukkaantuneena inahtaen.
“Me ei ainakaan täällä kauan pysytä!” kikatti Fiona Blondin selästä. Hänen takanaan istuva Abby lisäsi hihittäen: “Vaikka onhan meillä se etu, että Lonti on vähän leveämpää sorttia..”
“Eipä näistä hevosista taida mikään olla ihan kapoinen – ainakaan Taiga..”, ratsukseen Nanan kanssa kyseisen ponin saanut Pipsa kommentoi.
“Hei, jotain rajaa!” kivahti wear, pitkäaikaisen hoitoponinsa kunniaa varjellen. “Sillä ei vaan oo mitään ponien anoreksiaa!”
“Rauha, rauha, rauha”, tyynnytteli lehmänkirjavan Tiian päällä Carkin kanssa keikaroiva Karoliina. “Anne pitää kaikki kaakit sopivassa lihassa, ok?”
“Ok!” kuului lopulta yleinen mielipide, vaikka ratsastajat vielä vähän toisiaan kyräilivätkin – huumorimielessä, tietenkin.
“Kaikki näyttää olevan selässä, kypärät päässä ja hymyt huulilla, eli eiköhän me olla valmiita lähtemään?” minä kailotin kikatuksen ja sipinän yli. “Edessä olevat, ottakaa löysä ohjastuntuma, takana olevat kiinni edessä olevasta. Järjestys onkin kaikille selvä. Ohitella ei missään tilanteessa, edellä olevan persiiseen kiinni jos polle lämpiää! Kun nostan kättäni ylös, se tarkoittaa että vaihdetaan vaihdetta; käynnistä raviin tai ravista laukkaan. Kun laitan käteni sivulle suoraksi, se tarkoittaa että hidastamme; ravista käyntiin tai laukasta raviin. Ja jos mä huudan jotakin, karjaisette saman takana tulevalle. Onko selvä?”
“Joo, joo, joo”, marisivat ah-niin-kuuliaiset oppilaani. “Ei me nyt ekaa kertaa olla maastoon lähdössä...”
Vihdoin pääsimme matkaan. Humu asteli reippaasti ja pyöritteli korviaan uteliaana. Jouduin välillä pitelemään energista tammaa ja luiskahtelin välillä kyljeltä toiselle, ennen kuin opin mukautumaan sen terhakkaan käyntiin. Huomasin pitäväni suomenpienhevosesta, vaikka se ei issikastani välittänytkään. Hilla oli ymmärtänyt onneksi jäädä vähän kauemmas ja kulki nyt korvat pystyssä vähän perässämme liina löysällä. Pidin liinaa toisessa kädessäni, kaiken varalta voisin irrottaa siitä jos Hilla saisi kohtauksen.
Olin valinnut tunnille rauhallisia ratsuja, jotta suuria katastrofeja ei tapahtuisi. Blondi oli heinämassunsa kanssa rento maastoilija, ponikolmikko Pella, Pikku ja Taiga tuskin vetäisi sekoilushow'ta ja rauhallinen lehmä Tiia oli kaikinpuolin takuuvarma tapaus.
Järjestys jonossamme oli seuraavanlainen:
Blondi, Abby & Fiona
Pella, wear + & Lynn
Pikku, Ilu + & Shinqua +
Taiga, Nana + & Pipsa +
Tiia, Karoliina + & Carkki +
Kuljimme leppoisaa käyntiä läpi vilpoisan metsän. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja kevyt valkea kerros peitti maata. Päätin, että kulkisimme alkuverryttelyt tällä tasaisella metsätiellä, sitten voisimmekin siirtyä kinkkisempiin maastoihin.
Vilkuilin vähän väliä taakseni; katseeni kohtasi onneksi vain iloisia kasvoja ja reippaita hevosia. Tytöt näyttivät nauttivan kahdestaan paljaassa selässä horjumisesta, vaikka välillä tasapainoaisti ei oikein pelittänytkään: Nana ja Pipsa hihittivät hervottomasti ja saivat koko ajan repiä toisiaan takaisin selkään Taigan kyljeltä. Karoliina ja Carkki halusivat vähän extremeä ja istuivat molemmat Tiian selässä silmät kiinni. Abby ja Fiona rupattelivat hyväntuulisina Seppeleestä ja tuntuivat unohtaneen kokonaan, että olivat hevosen selässä. Ilu ja Shinqua hoilottivat kovaan ääneen Lentävää kalakukkoa. Wear ja Lynn heittivät hyväntuulista läppää ja saivat vähän väliä poppoon, minut mukaan lukien, purskahtamaan nauruun. Kertakaikkisen skarppia porukkaa siis... No, toisaalta – keikuinhan itsekin Humun selässä miten sattuu. Hilla sipsutti tarkkaavaisena vieressämme: pienikin rasahdus sai sen pomppaamaan kaksikymmentä senttiä ilmaan.
“Eikö me ravata ikinä?!” Shinqua protestoi kun olimme kävelleet vartin. Muut mumisivat hyväksyvästi.
“Muistakaa nyt hyvät immeiset, että hevosten lihasten pitää oikeasti lämmetä”, minä vastasin niin kovaa, että varmasti jonon viimeisimmätkin kuulisivat. “Mutta edessä taitaa olla sopiva suora. Siispä RAVIA!”
Minun ei tarvinnut kuin hipaista Humun kylkiä, kun se jo viiletti menemään tukka pitkällä. Humun ravi oli sanalla sanoen järkyttävä – merisairaaksi tulisi vähemmästäkin. Tartuin tamman harjaan ja pidätin sitä selvästi. Hilla pärski hermostuneena mutta taivaan kiitos, pysyi takanamme eikä lähtenyt kaahaamaan edellämme.
Hidastin käyntiin kun takaamme kuului kiljaisuja: Humun spurtti oli saanut muut hevoset innostumaan.
Fiona puristi Abbya lanteilta naama valkoisena kuin henkensä hädässä, Lynn kikatti kaksinkerroin wearin viuhuessa edestakaisin tasapainoaan etsien, Ilu ja Shinqua nojasivat molemmat taaksepäin peläten että jo täysin rauhallinen Pikku lähtisi äkilliseen kiitoon, Nana oli valunut Taigan kaulalle Pipsan kiskoessa häntä ylös ja Carkki onnistui melkein tiputtamaan sekä itsensä että Karoliinan Tiian tasaisesta kyydistä horjuessaan sinne tänne.
“Onko kaikki okei?” kiekaisin vähän huvittuneena.
“Juu, mutta varoita ensi kerralla jos meinaat ottaa vähän reippaamman pätkän”, Lynn vastasi virnuillen.
“Eiköhän oteta heti uusi yritys”, Karo kommentoi.
“Onko kaikki samaa mieltä?” Koska vastaväitteitä ei kuulunut, nostin käteni ylös. “Ravia!”
Tällä kertaa kaikki olivat valmiina ja ravi sujui mukavasti. Humu ravasi nyt rauhallisemmin ja pikaisella vilkuilulla muillakin näytti menevän hyvin. Hillakin käyttäytyi fiksusti.
Yhtäkkiä takaa kuului kiljaisu. Sydämeni pompahti ja mieleen nousivat heti kaikki mahdolliset kauhukuvat. Tietenkin joku oli halkaissut kallonsa tai murtanut kaikki raajansa tai halvaantunut... ja minä saisin ylleni sekä Annen että muiden seppeleläisten ja loukkaantuneen ratsastajan vanhempien vihat...
“KAIKKI SEIS!” karjaisin tarpeettoman kovaa: Humu säpsähti ja Hilla hypähti pystyyn. Hetken tilanne oli yhtä kaaosta: Blondi hirnahteli ja steppaili paikallaan, Pella ja Taiga ahtautuivat ihan vierekkäin niin että niiden ratsastajien jalat melkein rusentuivat, Pikku haahuili sinne tänne ja Tiia seistä möllötti paikallaan hämmentyneenä. Hetkinen... missä oli toinen Tiian ratsastajista?
“Carkki?!?”
“Ei hätää”, Karoliina rauhoitteli. “Carkki vaan lysähti maahan, se tulee tuolta...”
“Hengissä ollaan”, kuului tuttu ääni ojanpenkasta ja yltä päältä märkä Carkki nousi ylös ravistellen vettä vaatteistaan. “Mä horjahdin, nothing more. Vähän kastuin ja siinä se. Ei muuta kuin matka jatkuu!”
“Hyvä asenne”, minä kiittelin ja huokaisin salaa helpotuksesta. “Pääsetkö sä itse selkään?”
“Enköhän...” Carkki oli jo punnertamassa ähisten lehmänkirjavan puoliverisen päälle. Karoliina auttoi sen minkä pystyi. Minua hymyilytti, Carkilla toden totta oli asenne kohdallaan.
Lähdimme kulkemaan käynnissä. Tytöt olivat hetken hiirenhiljaa, ilmeisesti äskeinen välikohtaus oli kuitenkin vähän säikäyttänyt kaikki. Jonkin ajan kuluttua tunnelma vapautui ja pian kaikki käkättivät jo takakenossa.
“Tämä se on elämää”, huoahti Ilu tyytyväisenä.
Käännyin poppoon edellä syvemmälle metsään, jossa synkät kuuset varjostivat kulkuamme. Pohja oli pehmeä ja siksi nostin käteni ylös: täällä ravattaisiin. Kannustin Humua hieman ja lähdimme jolkottelemaan joukon edellä Hillan hönöttäessä vieressä. Issikka hypähteli välillä tietämättä, kumman pään nostaisi ylös. Niinpä se sekä loikki takajaloillaan että pukitteli, yrittäen kaiken huipuksi tehdä molempia yhtä aikaa. Yritin pitää Humun tyynenä, vaikka sitä islanninhevosen toikkarointi selvästi kyrsikin.
Letka seurasi perässämme rentona. Tällä kertaa kaikki nauttivat ravista. Blondi löntysti kaikessa rauhassa, Pella sen sijaan olisi halunnut kiihdyttää. Pikku pysytteli Pellan kintereillä ja Taiga asteli samaan tahtiin muiden kanssa. Tiia hölkötteli viimeisenä nauttien metsän rauhasta.
Ravasimme pitemmän aikaa. Metsä oli henkeäsalpaavan kaunis. Lumi laskeutui helmeilevänä verhona puiden oksille ja sammalille. Oli hiljaista, vain hevosten pärskähdykset rikkoivat äänettömyyden. Pakkasta oli muutama aste.
“Käynti!” huusin ja ojensin käteni sivulle, kun Humun kaula alkoi olla jo selvästi kostea hiestä. Jono hidasti vauhtia perässäni ja hetken ajan ilmassa leijui vain hevosten puuskutus.
“Onko kaikki kyydissä? Edes suunnilleen?”
“Kutakuinkin”, raportoi Abby takaani. “Myös Carkki...”
“Hei, eipä irvailla siellä!” Carkki puuskahti muka suuttuneena kun Abbyn heitto kirvoitti porukassa naurut.
Tytöt pölisivät ja kikattivat, minä juttelin Humulle ja Hillalle. Pörröinen issikka tanssahteli hermostuneena, suomenpienhevosen luimiessa ja uhkaillessa sitä. Toivottavasti Hilla ja Humu eivät vain saisi aikaan yleistä kaaosta..
Hetken päästä edessämme aukeni hiukan vaativampi maasto-osuus: kivinen, jyrkkä ylämäki ja sen jälkeen yhtä vaikea alamäki. Pysäytin Humun ja käännyin huutamaan tuntilaisille: “Koska on satanut lunta, kivet voi olla liukkaita. Nojatkaa kaikki eteenpäin, antakaa hevosille vapaat ohjat, koska ne löytävät itse parhaat paikat kulkea. Asia selvä?”
Myöntävien vastausten jälkeen hengähdin syvään; liukas mäki jännitti minuakin, lähinnä siksi että pelkäsin Hillan puolesta. Vaikka se olikin varmajalkainen islantilainen, entäpä jos se säikähtäisi ja kaatuisi kyljelleen, löisi itseään teräviin kiviin ja..
En ehtinyt ajatella enempää, kun Humu ryhtyi jo kapuamaan mäkeä ylös. Nojasin hiukan eteenpäin ja annoin tamman itse asetella jalkansa. Hilla haki jalansijoja kauempaa ja minun teki pahaa katsoa sen hermostunutta kompurointia. Kun yksi kivi liikahti Humun jalan alta ja tamma inahti säikähtäneesti (oma sydämeni hyppäsi melkein suuhun asti), Hilda sekosi. Hetkessä se oli repinyt liinan kädestäni ja lähti pinkomaan mäkeä ylös sen mitä pääsi. Kivet kolahtelivat ja välillä Hillan kaatuminen oli hyvin lähellä. Humu hirnahti hämmästyneenä ja muutkin hevoset liikahtelivat epävarmoina.
“Mäen ylös vaan, kyllä se Hilla löytyy! Pysykää rauhallisina niin hevosetkaan ei psykoile”, opastin ratsastajia vaikka itse taisin olla järkyttynein kaikista. Nyt minulla todella oli aihetta pelätä. Yritin kuullostella kavionääniä, mutta metsässä oli hiljaista. Humu tarpoi mäen ylös ja vilkaisin taakseni; muilla sujui loistavasti, mutta kaikkien naamat olivat vakavat. Hillan hermostuminen oli kiristänyt tunnelmaa.
“Hillaaaa!” huutelin ja Humu pyöritteli korviaan. Lumessa näkyivät sotkuiset kavionjäljet. Voi ei, Himppu oli laukannut alamäkeen!
“Nyt alamäki – olkaa rentoina ja nojatkaa vähän taaksepäin”, huutelin Pikun, Blondin, Taigan, Pellan ja Tiian selässä notkuville tytöille.
“Missä Hilla on?” Pipsa puki sanoiksi kysymyksen, joka pyöri varmasti kaikkien päissä.
Käännyin katsomaan tyttöä pelko silmissäni. “Sen kun tietäisi.”
Lähdimme menemään alamäkeä; se oli ajoittain liukas ja muutaman metrin hevoset liukuivatkin sitä pitkin. Tytöt kiljuivat puoliksi kauhuissaan ja puoliksi nauraen. Viimein olimme mäen alla; huomasin, että Hilla oli poikennut polulta kavionjälkien perusteella.
“Eikö me etsitä sitä”, Fiona ihmetteli.
“Hillan tuntien se ei kauaa viihdy yksin, vaan tulee kohta takaisin. Ja tärkeintä on nyt, että kaikki muut pysyy kasassa.”
Matka jatkui reippaassa käynnissä. Hiljalleen alkoi jo hämärtyä. Huoli sykki sisälläni tiukasti. Tytöt takananikin olivat hiljaa; jopa ratsut aistivat, ettei kaikki ollut kunnossa, ja tarkkailivat herpaantumatta ympäristöään.
Kohta se kuului. Hirnahdus.
Kuin yhteisestä sopimuksesta hevoset pysähtyivät ja kuuntelivat korvat tikkusuorina. Tytöt henkäilivät jännittyneinä. Sitten se kuului uudestaan.
“Hilla”, minä huudahdin. Annoin Humulle pohkeita ja se lähti epäröimättä kulkemaan ääntä kohden; en kääntänyt sitä, päinvastoin.
“Tullaanko me mukaan?” Lynn huusi.
“Tulkaa vaan!”
Noin sadan metrin päässä se oli. Tärisevä, pelokas islanninhevoseni. Juoksutusliina oli kietoutunut paksun männyn ympärille eikä tamma päässyt liikkumaan.
“Abby, pitäisitkö sä Humua hetken?”
“Tietty!” Aina niin avulias Äppy hypähti alas Lontun selästä ja nappasi Humun ohjat kouraansa. Minä lähdin lähestymään Hillaa hiljaa jutellen. Tamma yritti perääntyä silmät muljahdellen, mutta lopulta pääsin sen luokse. Koskea en hevoseen yrittänytkään, irrotin vain vähin äänin liinan ja lähdin kulkemaan Hildan edellä takaisin jonoa kohden. Abby auttoi minut Humun selkään ja Fiona kiskoi hänet Blondin päälle.
“Kaikki valmiina?” katsahdin taakseni.
“Jep!”
“Sori tää Hilla-hässäkkä. Oli virhe ottaa se mukaan”, totesin vähän alakuloisena tamman pomppiessa skitsona ympäriinsä, liina kireällä.
“Hei, it's okay. Vähän äksöniä vaan tällekin tunnille”, totesi Nana ja kaikki purskahtivat nauruun. Palatessamme polulle ilmapiiri oli jo täysin vapautunut ja Hillakin alkoi rauhoittua. Hymyilin: seppeleläisiin saattoi aina luottaa.
Lähdimme kulkemaan takaisin tallille päin, ei samaa reittiä takaisin vaan kiertäisimme vielä noin neljän, viiden kilsan lenkin. Metsätie oli oiva alusta ravaamiselle ja se olikin pääaskellaji. Hiljalleen aloin tottua Humun kroppaa koettelevaan raviin.
Tiia meinasi jäädä jälkeen ja Karo ja Carkki saivat litistää sen pohkeidensa väliin, että lehmästä sai edes vähän poweria irti. Pikku tökötteli tyytyväisenä muiden tahdissa, Ilun ja Shinquan hihittäessä ponin pomp-pomp-ravin tahtiin. Pella puski jatkuvasti kiinni rauhallisesti etenevän Blondin takalistoon: ponista olisi löytynyt tehoja vaikka muille jakaa. Wear ja Lynn käkättivät ponin selässä hysteerisinä. Abbya ja Fionaa ärsytti lähentelevä Pella ja he kannustivat Blondia eteenpäin reippaasti. Taiga oli Taiga, se pysyi Pikun perässä mutta olisi voinut mennä kovempaakin. Vauhtihirmut Nana ja Pipsa huutelivat jatkuvasti: “Kovempaa!” tai “Laukataanko joskus!”
Kun otimme pienen käyntipätkän, juttelin ensin taas sinne tänne pokkuroivalle Hillalle (välillä sain pelätä sen kavioita) ja käännyin sitten toisten puoleen.
“Kohta ollaankin jo tallilla mutta sitä ennen tässä olisi piiiitkä laukkasuora. Mitäs sanotte?”
“JIPII, JOO!” hihkuivat Pipsa ja Nana Taigan selästä voitonmerkkejä näytellen.
“Ehdottomasti!” oli Carkin ja Karon viesti.
“Toivottavasti Pikku ei lähde kaahottamaan”, epäröivät Ilu ja Shinqua.
“Pellalla on kyllä sen verran virtaa, että onneksi se on ton vähän hitaamman Blondin takana”, arveli wear Lynnin nyökkäillessä. “Pysytään ehkä just ja just kyydissä..”
“Hei, älkää aliarvioiko Blondia”, kivahti Fiona ja Abby jatkoi: “Kyllä tästä mammasta lähtee irti enemmän kuin uskottekaan!”
“Eli kenelläkään ei ole mitään laukkaa vastaan? Aloitetaan rauhallisesti, sitten voidaan vähän kiihdyttää.”
“Ay ay, captain!” irvaili Lynn ja muutkin myöntelivät.
Laukkasuora aukeni edessämme. Adrenaliini virtasi ratsastajien kehoihin, kun minä annoin Humulle pohkeet ja tamma lähti painamaan sata lasissa. Kuulin takaani kiljaisuja, mutta kaikki pysyivät äänistä päätellen selässä. Kumarruin eteenpäin ja tartuin tamman harjaan, sillä tiesin että nyt ei auttanut jarrutella ja piti vain pitää kiinni, että onnistuisin roikkumaan mukana. Se oli todella vaikeaa. Meinasin vähän väliä luiskahtaa alas tai tempautua taaemmas selkään. Pian olin aivan Humun kaulassa kiinni.
“ONKO KAIKKI OOKOO?” karjaisin taakseni.
“JOO!” kuului useampi vastaus. En uskaltanut katsoa, mutta vilkuilin nopeasti: muut olivat seuranneet esimerkkiäni ja viilettivät eteenpäin tuuli kasvoja viuhtoen, etummaiset harjasta ja takimmaiset etummaisesta tiukasti kiinni pitäen.
Hilla poukkoili sekavana vierellämme. Se välillä laukkasi, välillä tölttäsi lujaa. Humu luimisti korviaan ja pinkoi yhä kovempaa. Laukkasuoran pää häämötti jossain kaukana. Pelko alkoi valua kehostani ja keskityin nauttimaan vauhdista. En suostunut ajattelemaan, miten ehtisin hidastamaan Humun ennen suoran loppua enkä, miten pysähtyminen sujuisi muilta. Kuulin jo, miten Humu ja muutkin hevoset puuskuttivat, mutta nauttivat kyydistä silti.
Yhtäkkiä näin vierelläni valkoisen vilahduksen. Blondi!
“EI!” kerkesin huutaa ennen kuin Blondi painoi kaula ojossa ohitsemme. Humu pärskähti, se piti johtajana olemisesta ja vihasi paikan menetystä. Menetin hevosen hallinnan ja pian Pella yritti tunkea väliimme. Pikku, Taiga ja Tiia pysyttelivät takanamme mutta huomasin, että myös ne olivat unohtaneet ratsastajansa. Mikäli sopiva aukko vain ilmaantuisi, puskisivat ne läpi millä hetkellä hyvänsä.
Ratsastajien ilmeet olivat pelonsekaiset. Myös Nanan kasvoilla oli kauhistuksen pilke. Abby vilkaisi minua ja muodosti huulillaan sanat 'anteeksi!' Pudistin päätäni – ei anteeksipyyntöjä, ymmärsin täysin: pienikin herpaantuminen ja innokas ratsu päästi sisäisen villihevosensa valloilleen haluten kisailla lajitovereidensa kanssa.
Hillalle tilanne oli liikaa. Se oli paniikissa. Sydämeni tykytti kahtasataa. Enää sata metriä... Viime hetkellä nostin käteni sivulle ja pidätin Humua rajusti. Tiia törmäsi sen takalistoon ja pärskähti. Ilu ja Shinqua saivat juuri ja juuri hidastettua Pikun hallittuun laukkaan. Taigan pidättäminen sujui helposti. Pian Pikku, Taiga, Tiia, Humu ja Hilla seisoivat paikallaan puuskuttaen.
Mutta Pella ja Blondi paahtoivat menemään. Ratsastajat alkoivat olla jo hysteerisiä.
“PYSÄYTÄ!” Fiona kiljui.
“EI ONNISTU!” Abby kuului karjuvan.
Kaikki tapahtui hidastettuna. Abby ja Fiona kellahtivat yhtä aikaa maahan jääden paikalleen. Wear ja Lynn pysyivät juuri ja juuri selässä ja saivat Pellan hidastamaan raviin. Blondi teki äkkipysähdyksen ja jäi huohottamaan paikalleen. Tilanne oli ohi.
Mutta...
“FIONA! ABBY!”
Wear ja Lynn olivat jo laskeutuneet Pellan selästä. Lynn otti hevosten ohjat, wear juoksi minkä kintuistaan pääsi tyttöjen luokse. Me muut ravasimme paikalle sydämet tykyttäen.
“Onko tästä nyt kaikki ok?” varmistin vielä Ilulta, Shinqualta, Nanalta, Pipsalta, Karolta ja Carkilta.
“Ollaan ollaan”, Karoliina ähähti, “mutta onko NOI ok?!”
Hyppäsin selästä alas enkä jaksanut välittää pystyyn hyppivästä Hillasta. Kaikki ratsut puuskuttivat keuhkojensa pohjasta.
“Abby... Fiona?” Kumarruin wearin rinnalle tyttöjen puoleen. Ravistelimme heitä varovasti.
“Mmmh...”, mumisi ensin Fiona. Sitten Abbykin alkoi tuhista itsekseen.
“Hengissä”, huokaisin helpottuneena.
“Mutta mitä vammoja?” wear mutisi.
Sitten Fiona avasi silmänsä, räpytteli niitä ja hengitti raskaasti. Pian Abbynkin luomet avautuivat.
“Mihin sattuu?” minä kysyin ja silitin tyttöjen käsivarsia. “Anteeks anteeks anteeks, tää on mun vika..”
Yhtäkkiä molempien “loukkaantuneiden” suut kaartuivat hymyyn ja he purskahtivat nauruun. “Ikimuistoisin laukkapätkä ever!”
Taivaan kiitos, mitään katastrofaalista ei ollut tapahtunut. Ilmat olivat tietenkin menneet pihalle ja Abbyn peukalo oli venähtänyt, mutta muuten selvittiin säikähdyksellä.
“Uskaltaako kaikki ratsastaa? Tästä on vielä about kilsa tallille”, huolehdin.
“Tottakai!” Fiona murahti.
“Se näytti pahemmalta mitä oli”, Abby kommentoi tippumistaan.
Pian olimme hevosten selässä, kulkien mummovauhtista käyntiä Seppeleeseen. Hevosten hengitys tasaantui hiljalleen, mutta hikimärkiä ne olivat. Tytöt alkoivat rentoutua ja äskeistä kaaosta puitiin jo hymysuin.
“Tästä tulee varmaan legenda”, kommentoi Nana naureskellen.
“Niinpä niin – kaikki hevoset karkaa käsistä, yhteensä kolme tippuu lenkin aikana ja yksi venähtänyt peukalo. Ihan onnistunut retki siis!” minä huoahdin silmiäni pyöritellen.
Seppeleen pihassa touhuili Anne.
“Nytkö te vasta tulitte”, nainen kurtisti kulmiaan. “Hevoset on on ihan märkiä. Loimet niskaan ja äkkiä!”
“Yes, sir, right away, sir!” minä irvistin.
“No, mites meni?” kyseli käytävälle sattunut Sastu kun kaikki olivat taluttaneet hevosensa sisälle ja loimitimme niitä par'aikaa.
“Kuules nyt”, aloitti Shinqua.
“Tää oli sen verran traumaattinen reissu, että käypä kiskaisemassa oleskeluhuoneeseen limsat ja keksit pöytään, niin saat kuulla koko jutun”, Karoliina jatkoi.
“Me tullaan, kun ollaan hoidettu hevoset”, lisäsi Ilu.
“Ollaanpa sitä nyt pomoja”, Sastu hymähti. “Mutta... jotain mehukasta tässä jutussa on, eli mä taidan ihan totella!”
Hoidettuamme hevoset kokoonnuimmekin kertomaan vähän väritettyä kertomusta lenkistä oleskeluhuoneeseen – ja vaikka vähän lisätapahtumia juttu suissamme saikin, ei oikeakaan versio maastoretkestämme taitaisi ihan heti unohtua...