|
Post by Daniel on Dec 29, 2014 18:11:08 GMT 2
Elämä unessa 29. joulukuuta 2014 "Rosa! Mun on pakko kertoo yks juttu!" "No annahan tulla sitten." "Mä näin unta, että mä jätin Lynnin mutta jäin asumaan sen kanssa." "Öh..." "Sitten se tuli täällä tallilla puheeksi ja sä haukuit mut ihan lyttyyn." "Hah! Ihan oikeutetusti!" "Sä myös ilmoitit mulle, etten koskaan saa ketään uutta, jos en ole rikas, koska oon epämiellyttävä, ruma ja vanha..." "Oho. Sori." "Joo, ei se mitään. Mä noudatin sun neuvoa ja pöllin Topin, jotta edes vaikuttaisin rikkaalta. Sit mä reissasin ympäriinsä heppa mukanani kertomassa mimmeille, että mä oon oikeesti ihan mukava ja mulla on kiva peevee." "Hahaha. Hei, mäkin näin unta. Siinä mä ymmärsin, että sä oot outo." "..." "... eikun hei, eihän se ollutkaan unta." "... kiitti hei." "Ole hyvä." Seriously - miten kieroutunut alitajunta ihmisellä voi olla? Lajitellessani Topin satulahuopia puhtaiden ja pestävien pinkkoihin en voinut olla ajattelematta, miten päälaellaan koko uneni oli ollut. Siitä ei suinkaan tehnyt naurettavinta ajatus Lynnin jättämisestä, niin kaukainen kuin sekin nyt sitten oli. Ehei. Naurahdin itsekseni viedessäni pestävät huovat pesukoppaan ja asettaessani puhtaat paikoilleen. Siirryin loimien pariin. Sekään ei suoranaisesti ollut mua ihmetyttävä asia, että mulle kerrottiin mun olevan epämiellyttävä, ikääntynyt rumilus. Kyllähän noita juttuja nyt aina kuuli, pahansuopia puheita ja kielteisiä mielipiteitä. Mitäs niistä. Huomasin Topin toppaloimen vyön ompeleen repsottavan pahasti. Sille mä en osaisi tehdä mitään, joten pitäisi viedä Annelle askarteluterveisiä. Kaikkein eniten mua kummastutti se, että kun mulle kerrottiin, että mun täytyisi olla rikas saadakseni naisia, mä varastin hevosen. Tarkemmin sanottuna se varastaminen nyt ei ollut mitenkään nurinkurisinta koko hommassa, vaan nimenomaan hevonen rikkaudenosoituksena. Oh lord, eiköhän kaikki jo tienneet, että valtaosa hevosihmisistä ei suinkaan ollut kermaperseisiä setelipinon päällä nukkuvia tyyppejä, vaan päinvastoin persaukisia kituuttajia, jonka kaikki roposet meni kopukan elättämiseen. Jos joku tulisi mun luo ja toteaisi, että "naippa kuule mut, mä olen niin rikas, että mulla on hyvä hevonen", nauraisin itseni kipeäksi. "Mä olin niin rikas ja tyhmä, että hankin hevosen", pikemminkin. Mä olin tehnyt laskelmia. En koskaan kouluaikanani ollut matemaattisesti lahjakas tai muutenkaan kovin välkky, mutta nyt mä olin ihan totta laskenut. Sanotaan nyt, että Topillakin oli loimia enemmän kuin mulla sormia yhdessä kädessä. Niistä halvinkin oli maksanut jotakin viidenkympin ja satasen välillä, hintavimmat helposti tuplat sen verran. Sillä oli kaksi hyvää, laadukasta satulaa, joiden hintoja en halunnut edes ryhtyä arvailemaan, ja parit suitset, pakillinen harjoja, korillinen pinteleitä ja suojia, erikseen reissukamppeet, "muutama" satulahuopa, pari riimua, riimunnaruja... Lisäksi hevonen nieli rahaa sapuskojen muodossa päivittäin. Topi oli Annen oma kasvatti, ja niiden vuosien aikana, jotka se oli tallissa elellyt, sen syömällä rahasummalla olisi varmaan voitu lopettaa nälänhätä. Puhumattakaan eläinlääkärin laskuttamista loputtomuuksista, kilpailu- ja valmennuskustannuksista ja siitä, että hevosta hierottiin säännöllisesti. Kun Zeta, mun ensimmäinen ihan oma hevoseni, olisi Topin ikäinen, mä olisin mitä todennäköisimmin samassa ojassa kirkonrottien kanssa. Kuun lopun lähestyessä ei pennin pyörylääkään tilillä - mutta onnellinen hevonen pihassa, ja Luoja suokoon, että se onnellinen elukka olisi tervekin. Löydettäisiinkö niillä meriiteillä naisia, jos otettaisiin huomioon, että olisin sitten jo miltei tuplasti yhtä ruma ja huomattavasti vanhempi kuin nyt? Ihan puistatti. Ei ainakaan ketään, joka ei olisi yhtä hurahtanut ja sekaisin. Oli kai parasta pysytellä kiitollisena siitä, että mun kattoni alla majaili mun lisäkseni ratsastuksenohjaaja. Oltaisiin sitten yhdessä köyhiä ja kipeitä. ( 65. hm )
|
|
|
Post by Daniel on Dec 29, 2014 23:10:28 GMT 2
Aattoratsastus
|
|
|
Post by Daniel on Jan 3, 2015 18:45:37 GMT 2
Matkalla 3. tammikuuta 2015 Väsytti niin, että tartuin empimättä Annen ehdotukseen, että hän ajaisi kotiin. Sillä hetkellä en juuri muuta toivonutkaan, kuin tilaisuutta ihan vain istua tekemättä mitään. Takana oli pitkä päivä. Olimme startanneet kahdeksan maissa aamulla ehtiäksemme ajoissa valmennukseen, mikä tarkoitti, että olin lähtenyt kotoa epäinhimilliseen aikaan laittaakseni Topin kuljetuskuntoon ja koppiin. Varusteet olin, thank god, ymmärtänyt pakata valmiiksi jo edellisenä iltana. Muuten olisin kyllä aamulla jo itkenyt, niin raavas äijä kuin olenkin. Aamuihmistä musta ei saisi kuuna päivänä, jos aamu tarkoittaa jotakin aikaisempaa kuin se kello kahdeksan. Puolilta päivin istuin satuloidun ja loimitetun Topin selässä räntäsateessa ja toivoin, että mahdollisimman pian koittaisi meidän kolmehenkisen valmennusryhmämme vuoro siirtyä maneesiin. Topi kävely nyrpeän oloisena eikä pitänyt kelistä yhtään sen enempää kuin minäkään. Miksi olisikaan pitänyt? Vartin verran myöhässä se niin kovin kaivattu hetki koitti. Pääsimme maneesin puolelle ravailemaan ja verryttelemään päivän valmennusta varten. Riisuin takkini ja annoin sen Annelle, joka keräsi Topiltakin loimen selästä syliinsä. Tovin aikaa sain hakea tuntumaa hevoseen omiin päin, ennen kuin Hanne Kuijala aloitti prässäyksensä. Ja melkoista prässäystä se sitten olikin, alusta loppuun saakka. Todella. Koskaan ennen mä en ollut joutunut niin tiukan koutsin eteen kuin nyt, ja mä sentään kuvittelin ratsastaneeni ihan semivaativienkin valmentajien ohjauksessa. Tämä rouva vei käsitteen "vaativa" ihan uudelle tasolle. Väänsimme, hioimme, hienosäädimme, teimme, kokeilimme, hikoilimme - niin kauan, että jopa multa alkoi loppua kunto kesken. Topia en osannut kuvailla kuin sanalla "vakava". Ihan kuin Hannen auktoriteetti olisi purrut hevoseenkin, niin tomerasti se yritti toimia kuten halusin. Sadan sulkuväistön, tuhannen taivutuksen ja miljoonien siirtymisten jäljiltä mun piinkovat vatsalihakset oli rutistettu loppuun ja jalat hyllyivät kuin kaikki luut ja lihakset olisi korvattu hyytelöllä (eikä mitenkään kovin jämäkällä sellaisella). Topi oli hikinen ja suorastaan höyrysi, mutta se oli myös rento ja maailman tyytyväisimmän oloinen, kun annoin sille ohjaa. "Hei, sehän oli ihan kivaa katsottavaa!" Hannelta karkasi ilmoille kehu juuri sillä hetkellä, kun tunsin itseni löysäksi kuin Huiskan satulavyö sen lopulta päästäessä pullisteluilmat ulos, ja mun oli todella vaikea uskoa korviani, kun nainen vielä jatkoi: "Taidat olla urheilutaustainen. Sulla on oikein hyvä keskivartalo ja lisäksi niinsanotusti oikeanlainen perstuntuma siihen hevoseen, mikä varmastikin on seurausta vuosien yhteistyöstä." Olin todella häkeltynyt. Mun oli pakko vilkaista alas nähdäkseni, oliko mulla yhä keskivartalo. Anne loimitti Topin ja mä kiskaisin takin niskaani. Seuraava valmennusryhmä tarvitsi pienen maneesin jälleen itselleen, joten me saimme väistyä tieltä kävelläksemme loppukäynnit ulkona. Kaksi ryhmässäni ratsastanutta tyttöä livahti vanavedessämme pihalle hevosineen. Toinen ohjasi tumman hevosensa kentälle, mutta mä johdatin Topin kohti valaistua ratsastusreittiä, jonka Anne mulle vinkkasi. Tytöistä vanhempi ratsasti kimon ruunansa peräämme kuultuaan, että tallialuetta kiersi sopiva lenkki. "Mä kuvittelin, että mä kuolen tohon pieneen halliin", tyttö puuskaisi ratsastaessaan meidän rinnalle. Lähempää tarkastellessani huomasin hänen olevan sittenkin mua vanhempi. Tuskin paljon, mutta jonkin verran kuitenkin. "Älä muuta sano. Mussa ei ole enää yhtäkään toimintakykyistä lihassolua jäljellä", huokaisin. Naisratsastaja naurahti ja irvisti heti perään. "Nauraisin, mutten kykene. Vatsalihakset ei kestä nauramista ainakaan seuraavaan viikkoon." "Feel you", virnistin ja koin kohteliaaksi jutella vielä jotain. "Tota... miten teillä meni?" Uppouduimme keskusteluun valmennuksesta ja hevosistamme. Mistäpä muusta me oltaisiin puhuttu, hevosihmiset. Hevonen sitä, hevonen tätä, koutsi tota, ja mäkin jotain. Päästessäni takaisin autolle mä annoin Topin Annen hoidettavaksi ja nappasin itse kassini käydäkseni vaihtamassa vaatteeni. "I'll be right back. Mä haisen", valitin Annelle. "Sehän on hyvän valmennuksen merkki!" "Ja hauskan kotimatkan." "Joo, voisitkin matkustaa Topin kanssa kopissa. Saisitte haista yhdessä." No. En mä vaatteidenvaihdon jäljiltä ihan niin pahasti löyhkännyt, vaikkei fiilis suoranaisesti raikas ollutkaan. Se ei kuitenkaan ollut enää mun ajankohtaisin murheeni, vaan karjuva ja kiemurteleva tunne mun koko kehossa: nälkä. Tuntui, ettei yksikään lihas suostunut tekemään yhteistyötä mun kanssani ennen ravinnonsaantia (jos sittenkään, tuumasin ja tunsin oloni jyrän alle jääneeksi). Annen ajaessa söin tärisevin käsin ja koetin parhaani mukaan olla sotkematta. Olisi voinut kuvitella, että olisin simahtanut autoon nopeammin kuin ehdin sulkutaivutusta sanoa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Mun mielessä myllersi ja pohdin, että tältäkö oppiminen tuntui? Olisinko nyt viisaampi ja taitavampi, kun seuraavan kerran kapuaisin hevosen selkään? Tämä valmennusreissu oli taatusti antanut mulle ajattelemisen aihetta. Tästä kaivaisin varmasti pointteja mieleeni pitkin poikin aloittamaani matkaa harrastelijasta ratsastuksen ammattilaiseksi. Kas, siinäpä päättymätön matka. Olin jälleen saanut kokea, kuinka oppiminen ja kehittyminen ei koskaan loppuisi. Enpä mä olisi tästä ammattia valinnut itselleni, jos en olisi tiennyt, että kunnianhimo ja halu kehittyä ei koskaan pääsisi katoamaan.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 7, 2015 17:12:47 GMT 2
Feimi Fleimiz eli jos Topi olisi räppäri 7. tammikuuta 2014 Ravaan maneesiin taas, niinku Seppeleen omistaja Liikun isoin elein, en tullu reunoja somistamaa Dani kyydis, "tänään tehään väistöi", hah! Siel se ratsastaa, alkaa apuja ropista taas Meitsi: "suu kii", ite paremmin osaan Mä teen muuvssin, testaan onks sen peppu satulas Siit moni horjahtais, mut toi ei oo putoomas Toiset koittaa totella - hah, meitsi hoitaa koviskaman Ego niin suuri ettei meinaa mahtuu ovistakaan Tänää laukataan vaan, en rupee jarruttamaan Hirnaus! x2 Uh uh jeah laukataan Miks sä tarjoot mulle tehtävii Uh uh jeah laukataan Anna mulle ohjaa, älä jaksa nyppii En oo mutsis unelma, mutten kyl hunsvotti vauhtijänis En oo dorka, tiedän ku on pysyttävä käsis Mua vois luulla sirkuspelleks, jos vaa näkis äkkii Jos rullaisit mun messis, tietäisit et oon matkal tähtiin Okei, tehään siis selväks, mä oon stara Ja yleensä en ranttaliks pistään ala Mut en voi olla menemättä pitkää laukkaa Ku pakkanen herkästä hanurista haukkaa Mun muskeleit, mun häntää ja mun harjaa En oo suunnitellut muut, ku kylmält rauhaa Mut vaik miten laukkaan, maneesis en pääse kauas Sun päätös rullaatsä vai hyppäätkö kyydist Mä oon tehny selväks, mä meen vaan täysii. Jia! Hirnaus! x4 Uh uh jeah laukataan Miks sä tarjoot mulle tehtävii Uh uh jeah laukataan Anna mulle ohjaa, älä jaksa nyppii (Cheek - Avaimet mun kiesiin) Taas lasket satulan meitsin selkään Oot saanu ratsastamisesta otteen Saavuttanu tavotteita Ja oppinu ettei oo rajotteita Kipinä sytyttää liekin ja liekki kasvaa Valmentajat osaa neuvoo mut työ on tehtävä ite Onneks sul on tarpeeks ystävii ja tarpeeks tukee ja vanhempas ymmärs ettei sun tartte lukee päästäkses sun unelmaas Sitä kohti kuljet kai tän elämän ääriin Pitkä matka edes, mut hei, älä stressaa Kunhan on kunnon ratsu, mikäs sul on kulkiessa Enkä mä ees pyydä sult liikoi Kunhan saan joskus vapait viikkoi Ni sit voin auttaa sua Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Sit nouset satulaan ja taas kouluaitojen sisälle Just rasvannu mun kaviot et näytän paremmalle Tuomarin silmät seuraa virheit Mut me ei niit tehä, ollaan perhet Oon kisoissa ku kalat meressä Ja sä voit seuraa vanavedessä Tai ruveta esteratsastajaks Mut pysy matalis luokis, kouluratsastaja Kun teet tarpeeks duunii, ei tarvi olla kateellinen Vaik syntyis kultalusikka suus, ni ei se auta Sun täytyy työskennellä ja menestystä tarpeeks haluta Tää ei oo helppoo tehtävää vaik on hyvät hevoset Sun pitää oppii ite ratsastaan Mä kuuntelen sua jos annat oikeita apuja vaan Siin meni aikaa, mut nyt se meist heijastuu Yrityksist erehdyksii ja sitä kautta kasvuu Muista, et sul on vastuu Mut autan sua, se ei oo satuu Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Vieläki kehitytään, kaukan sieltä mist lähettiin Ois varmaan helpompi oppii jos tietäis pari knoppii Mut se just on se koukku, ei oo ilmast taitoo Täytyy painaa duunii ja löytää tahtoo Joka hetkeen, joka retkeen Aikuinen mies, sun on aika nousta omille jaloilles Älä anna ittes hyytyy paikoilleen Kuuntele koutsei mut eti omaa polkuus Ja sit joskus sä oot kuuluisuus Mua ei kiinnosta ruusukkeet Mut tarjoon sulle tukee Mulle se on tarpeeks jos saadaan aikaan jotain hyvää Mä taistelen sen eteen, mitä multa pyydät Varmaan tuomariki kyl heltyy Ku mun askeleet alkaa venyy Kipinä sytyttää liekin ja liekki kasvaa Ja täs kisas sä et voi muuta ku voittaa Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Eteenpäin x2 Löysit hevosen sua auttaan Ja taas kouluaitojen sisään Edelleen kisataan Ja seikkailu jatkuu x2 (Elastinen - Eteenpäin)
|
|
|
Post by Daniel on Jan 17, 2015 20:40:06 GMT 2
Sitä tikulla silmään 17. tammikuuta 2065 -- vaihtoehto 1: pitkä ja onnellinen elämä ... ja piiskalla persuksille, joka menneitä muistelee. Mutta muistelen silti. Eikö me vanhat ihmiset muka saada muistella menneitä, kun ei meillä tulevaisuuttakaan ole niin paljon suunniteltavaksi. Voi kuulkaa, kyllä minunkin osaltani ne suunnitelmat on suunniteltu ja toteutettukin, ne on nuorten ihmisten juttuja ne semmoiset. Tässä iässä sitä tahtoo jo rauhoittua ja olla tavoittelematta koko ajan jotakin uutta. Kyllä minä olen tavoitellut ja saavuttanut elämässäni paljon, niin kovin paljon enemmän kuin koskaan pojannulikkana olisin uskonut. Hevosistahan minun elämäni joltakin kantilta katsoen lähti liikkeelle ja niihin se varmasti päättyy, joku päivä kun teen tallitöitä vaikka kiellettäisiin. Hevosmiestä ei kyllä pidetä poissa hevostensa luota. Se ken keksii hevosmiehelle paremman tavan potkaista tyhjää kuin tehdä se elukoiden läheisyydessä, ilmoittautukoon. Jos meikäläisen on joskus lähdettävä, niin kyllä lähden ratsastussaappaat jalassa. Sanovat itsepäiseksi vanhaksi pässinpääksi, kaikki nuo tuommoiset läheiset ihmiset. Sisua se on, ja sitä, että tahtoo elää ihmisen arvoista elämää. Tarkoittaako se, että takana on enemmän elettyä elämää kuin edessä, että pitäisi lakata tuntemasta intohimoa ja mielenkiintoa omia kiinnostuksenkohteitaan kohtaan? Että pitäisi alkaa himmailla? Enhän minä himmaillut koskaan nuorempanakaan, niin että jos tämä pässinpäisyys tuli kenellekään yllätyksenä, niin eivät kyllä tunteneet minua kovinkaan hyvin! Kyllä olisi silloin pitänyt arvata, kun omalla työlläni nousin oman alani huipulle, ettei minusta ole luovuttajaksi. Aina kun katselen näitä maita ja mantujani ja tiluksilla laiduntavia hevosia, nautin kovasti tietäessäni kaiken olevan omaa ja ansaittua. Itseäni saan kiittää siitä, etten antanut periksi niinä hetkinä, kun tuntui, ettei koko hommassa ole järjen hiventä tai ettei minussa ole miestä jatkamaan haaveideni tavoittelua. Ja Zetaa ja sittemmin sen jälkeläisiä. Kun oli hieno hevonen käsissä, sille tahtoi tehdä oikeutta, eikä voinut lyödä hanskoja tiskiin ja vaihtaa alaa. Hyvä kilpahevonen ei voi vaihtaa alaa. Se ei pääse samalla tavalla oikeuksiinsa missään muualla kuin parrasvaloissa. Zetasta sai moni asia alkunsa, mutta tänä nimenomaisena päivänä mietin sitä edeltäneitä aikoja. Tältä kantilta katsoen ei oikeastaan vaikuta kuluneen kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun tein yhden elämäni viisaimmista valinnoista ja lyöttäydyin sen hevosen tiimiin. Topin. Pienituloisena, kouluttamattomana nuorena miehenä en olisi voinut tehdä suurempaa palvelusta hevosharrastukselleni, josta myöhemmin tuli ammattini ja elämäntapani, mutta sitä en vielä silloin tiennyt. Rohkenin unelmoida siitä vasta, kun... Jaa-a. Milloinkohan? Joka tapauksessa, työskentelin Topin kanssa ja niinä vuosina vasta opin ratsastamaan. Hevosen selässä voi istua tumpelokin ja hevoselta osaa pyytää typeräkin, mutta ihan oikeiden asioiden tekeminen vaatii taitoa, jota ei ihan jokaiselle suoda. Vasta Topin kanssa opin hahmottamaan hevosen kanssa tehtävän työn kokonaisuudessaan: se, mitä hevosen satulassa tehtiin, oli pieni asia, ja se, mitä kilparadalla tapahtui, aivan piskuinen jäävuoren murena. Ihka oikeaa uraa varten tarvittiin sitä kuuluisaa hevosmiestaitoa, ja mitä sekin nyt sitten oli? Kykyä nähdä ja ymmärtää hevosta, sen hoitoa, valmennusta, hyvinvointia, kehitystä, suunnitelmia. Ja piti ymmärtää omaa itseäänkin ja sitä kaikkea, mitä hyvään suoritukseen ratsastajalta vaadittiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hyvänen aika, ajatella nyt että minutkin komennettiin joogaharrastuksen pariin valmentajani toimesta, jotta alkaisin todella ymmärtää, mitä kehossani tapahtui ja mitä olisi kuulunut tapahtua, kun istuin hevosen selässä ja halusin vaikuttaa siihen. Mantrojen hoentaa en kyllä ymmärtänyt, mutta kehonhallintani kyllä kehittyi. Sitä ratsastuskin oikeastaan on, hevosen hallintaa oman kehon hallinnan kautta. Topin kanssa opin kilpailemisesta, ja viimeistelin ne opit valmentajieni kanssa ja vuosien mittaan ihan kantapään kautta. Ne kerrat, kun kuljin Annen ja Topin mukana ja olin näkymätön hoitaja, opettivat arvostamaan ratsastuksen tärkeää ominaisuutta, tiimityötä. Ne myös kasvattivat menestyksen janoa. Kun käärin valkoisia pinteleitä kiiltävän hevosen jalkoihin ja sitten katselin, kuinka ratsukko asteli palkintojenjakoon, tahdoin päästä sinne itsekin. Topi antoi minulle ymmärrystä. Lisäksi sain siltä tuntemuksia siitä, miltä ratsastamisen tulisi tuntua. Sitten kun oli aika ratsastaa sen jälkeläistä, ensimmäistä omaa hevostani, pidin koko ajan mielessä Topin. Zeta oli prinsessa. Siitä puuttui Topille ominainen jähmeys ja se oli mielenliikkeissään nopea. En yrittänytkään ratsastaa siitä samanlaista kuin isästään, mutta halusin kokea sen kanssa samanlaisia hyviä hetkiä kuin Topin kanssa parhaimmillaan. Hieno Zetasta tulikin ja mitä kokemuksia vuoden sen kanssa toivatkaan! Kyllä siinä oli yksi meikäläisen elämän hevosista, tietysti. Sen kanssa mentiin pitkälle, ja minne ei Zetan kanssa ehditty, niin ehdittiin sitten sen hienon pojan kanssa. Yhden tyttärenkin pidin, jotta suku saisi jatkua, ja jatkuihan se. Jatkuu yhä. Mistä tuli mieleen, että sain minäkin sitten jossain vaiheessa ihan vaimonkin, ja vaikka se onkin ihan toinen tarina, niin mainittava on. Tätäkään ei moni olisi minusta uskonut. Kiitettäväkin on: perusta siinä sitten perhettä, kun toinen osapuoli tekee itselleen nimeä ja tulevaisuutta, reissaa pitkin poikin kotimaata ja ulkomaita ja omistautuu työlleen ajoittain enemmän kuin perheelle. Mutta kummasti kaikki lutviutui, kun vaimo oli ja on kärsivällistä sorttia, ja nyt on lapsenlapsiakin kilpakentillä kantamassa minun nimeäni. Miten kummallista. En nyt sano, että pitäisin itseäni enää minään pojanrenttuna, mutta kyllä tulee vanha, käppyräinen ja seniilikin olo, kun katselee omia lapsenlapsiaan hakemassa ruusukkeita palkintojenjaosta. Kamalaa. Vastahan minä 18-vuotiaana vannoin, että ikinä, ei sitten kuuna päivänä, olisi mitään mukeloita roikkumassa housunlahkeessa, ja saatoin vannoa joskus vähän myöhemminkin. Enää ei menisi kauan, kun vielä sitäkin seuraava sukupolvi pääsisi radoille, ja sitten en kyllä enää tiedä mitä sanoa. Siirryn maneesiin, missä kolme ratsukkoa jo valmistautuu päivän koitokseen. On myönnettävä, etten enää ole mikään urheilija. Hevosurheilijuudelle oli aikansa ja paikkansa. Nyt minä olen vanhaa kaartia, mutta onneksi sentään valmennusoppini ja hevosmiestaitoni vielä kelpaavat - ja hyvin kelpaavatkin. Jos tarttuisin jokaiseen työtarjoukseen, ei kuluisi päivääkään ilman, että olisin tekemässä juurikin tätä: antamassa takaisin hevosurheilulle ja ratsastajille sitä, mitä minä kaikkien vuosikymmenten aikana sain. Ja kyllähän minä antaisin enemmän, jos vaan jaksaisin. Ikä ei kuitenkaan tule yksin. Pojantytär ratsastaa ruunikkonsa luokseni. Hevosessa on erityistä verta. Monen, monen polven takana siinä on Topia taustalla, ja minä tiedän sen kyllä. Toden totta: pidän kirjaa itselleni tärkeistä asioista niin tarkoin kun kykenen. "Ihanaa, että jaksat vielä valmentaa meitä. Oltaisiin ihan pulassa ilman sua." "No niin kyllä totta vie olisitte", tokaisen. En mitenkään ilkeyttäni, mutta onhan se niin, ettei viisautta synny tyhjästä. Kokeneemmiltahan sitä saadaan. Nauraa, mokoma. Tässä kahden ulkopuolisen valmennettavan läsnäollessa. "Söpö vanha yrmy", pojantytär kehtaa vielä lohkaista, ennen kuin ratsastaa hevosensa jälleen eteenpäin. Kurtistan kulmiani ja raaputan niskaani. Vai niin. Nuoret ovat yhä yhtä nenäkkäitä kuin olivat - olimme - silloin minun päivinäni. Salaa olen siitä tyytyväinen. Jos ei ole selkärankaa ja vähän suuriakin luuloja itsestään, ei tässä elämässä pääse pitkälle. Sitä täytyy uskoa itseensä ja unelmiinsa, jotta niistä sitten tulee todellisia, eikä saa antaa muiden polkea itseään kuraan matkalla sitä hetkeä kohti. Minä en koskaan antanut, enkä vieläkään ole lakannut unelmoimasta. Sillä sitä jaksaa, vielä näinä päivinäkin, vaikka miten väitinkin, etten enää jaksaisi niin kovasti suunnitella kaikenlaista. Kyllä minä suunnittelen, olkoonkin, etten enää maailmanvalloitusta. Sen minä olen jo saattanut päätökseen. Aloitin sen tiedostamattani sinä päivänä, kun ryhdyin Topin hoitajaksi ja pääsin uppoamaan kilparatsastuksen maailmaan. Sen päättämiseen menikin sitten pienen elämän mittainen aika, mutta nyt koen, että kotioloissa piisaa kylliksi suunnittelunaiheita. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoin ihan oikeassa paikassa.
|
|
|
Post by Daniel on Feb 25, 2015 17:06:49 GMT 2
Black and Gold 25. helmikuuta 2015 Jonkun aikaa kestänyt lauha ajanjakso oli ainakin hetkellisesti jäänyt taakse. Yhtäkkiä oli taas niin kylmä, että olisi voinut kuvitella sen paljon puhutun Helvetin jäätymisenkin jo tapahtuneen. Mut se ikävä tosiseikka - kylmyys - sai haaveilemaan kaivautumisesta syvälle sängyn pohjalle paksun peiton alle ja märisemään tyytymättömänä ääneen. Aurinkoisuus oli yhtä kaukana musta kuin vallitsevasta säätilastakin, kun kiskoin ylleni ulkovaatteita. Tallille oli mentävä. Kylmään. Lynn pölähti ulko-ovesta eteiseen epäilemättä katsomaan, olinko jo valmis lähtöön. Vaaleita kasvoja koristi pakkasen poskille sipaisema puna, suuret silmät olivat iloisen tuikkivat ja ruusunnuppusuu oli kaartunut lämpimään hymyyn. Mimmin ryhdissäkin oli sitä kummallista jotakin - energiaa, hyvää tuulta, odotusta. Odotusta, että pääsisi palelemaan hevosten kanssa vähän lisää, ikään kuin se ei olisi juuri tullut hakemasta Mallaspuron tuntihevosia tarhoista sisälle. "Kersti ja Iisa hoitaa tän tallin pyörittelyn loppuillan ajan - lähdetään me Seppeleeseen", kajahtanut puoliskoni heläytti iloisesti, ojensi kätensä ja kiskoi minut pihalle, kun vielä revin toisella kädelläni takin vetoketjua kiinni. "Sä olet ihan sekaisin." "En ole, mä olen innoissani." "Sama asia." "Älä ole nuiva! Kivempaa sulla tallilla on kuin kotona mitään tekemättä." Rohkenin olla eri mieltä. En rohjennut sanoa sitä ääneen. Miksi turhaan pahoittaa kummankaan mieltä vänkäämällä vastaan näin yhdentekevässä asiassa? Istuin apukuskin paikalle ja annoin naisen ajaa. Itse vaihtelin radiokanavaa mielivaltaisesti vähän väliä kykenemättä keskittymään mihinkään paria minuuttia kauempaa. Lynninkin juttelun annoin sipaista tajuntani pintaa vain kevyesti. Olin oppinut taitavasti keskustelemaan kuuntelematta - riitti, että välillä nyökkäsin, mumahdin jotakin tai esitin sellaisia lyhyitä kysymyksiä kuin "ai oikeesti" ja "miks ihmeessä". Ei se oikeastaan ollut vaikeaa, ja joskus se taito oli oikeasti kultaakin kalliimpi. Kokeilkaa vaikka itsekin joskus olla monta vuotta kimpassa heppatytön kanssa. Luojan kiitos olin itsekin hevosihmisiä. "Sentti tekee tänään ensin terapiatunnin. Mä ajattelin mennä hengailemaan ja katsomaan, tarvitaanko siellä lisää apua", Lynn ilmoitti, kun kiipesimme Seppeleen oleskelutilaan, ja sai mut haukottelemaan henkisesti. Sen verran, mitä olin terapiatunteja seurannut, en kyllä ollut valmis vannomaan että niistä oli mitään iloa kenellekään. Kerran erehdyin kysymään aiheeseen liittyvän kysymyksen Lynniltä, joka silmät sirkeinä selitti ummet ja lammet hevosen antamasta liikkeen mallista ihmiskeholle, jolle kävely oli vaikeaa tai mahdotonta sekä esteettömän liikkumisen tuottamasta ilosta pyörätuoliin, jalkatukiin tai kepakoihin sidotuille lapsille ja aikuisille. Kai siinä jotain perää sitten oli, mutta mä en juuri jaksanut kiinnostua aiheesta. Olinkohan mä jotenkin paha ihminen? Auttamisenhalun kultaisessa hohdossa kylpevän enkeli-Lynnin rinnalla ihan taatusti olin, mutta ehkä hän teki tarpeeksi minunkin puolesta. Mä jäin oleskeluhuoneen lämpöön hetkeksi Lynnin poistuttua seuraamaan terapiatuntia. Pian lähdin hakemaan Topia tarhasta. Harjatessani sitä mietin tyytyväisenä, että kyllä siinä vaan oli ihan eri tavalla sitä jotain kuin tylsissä tuntipuksuissa. Mitä kaikkea mä siltä voisinkaan vielä oppia! Oli mahtavaa saada ratsastaa hevosella, joka opetti asioita mulle, eikä päinvastoin. Mä annoin mielelläni kunnianhimon ja menestyksenjanon johdatella ratsastusuraani ja tähtäsin pitkälle, paljon pidemmälle kuin suurin osa kanssaharrastajistani. Tekisin melkein mitä vain tullakseni hyväksi, taitavaksi ratsastajaksi ja kilpaurheilijaksi. Anne oli luvannut, että saisin osan maneesista ratsastuskäyttöön junnujen koulutunnin ajaksi. Topi kaipasi kokoavaa, vahvistavaa treeniä. Sellaisen tein tuntilaisten puksutellessa omiaan toisella, suuremmalla maneesinpuolikkaallaan ja Lynnin istuessa katsomossa odottamassa, että saisi Sentin tuntilaiselta maastoa varten. Olisin saattanut ihmetellä, miksi hän suostui tekemään tästä vuokrauspäivän, kun se tarkoitti, että se voisi vaan maastoilla Sentin tuntien välissä kevyesti - ja se maksoi siitä. Olisin saattanut ihmetellä, ellen olisi tiennyt, että Lynn suhtautui harrastukseensa ja työhönsä ihan eri tavalla kuin mä. Sille oli määrättömän tärkeää saada ihan vaan viihtyä hevosten kanssa, siinä missä mä toivoin oppivani kaikenlaista ja sekä itseni että hevosen kehittyvän. Tietysti mäkin ratsastelin välillä rennosti ja rapsuttelin hevosia, mutta pääasiassa kehityksen piti olla nousujohtoista ja mieluiten nopeaa. Topi oli oikein hyvä ratsastaa, kun olin saanut sen kantamaan itsensä itse. Alussa se tahtoi nojailla ohjaa vasten. Lopputunnista sain sen ratsastettua piruettilaukkaan ympyrän kehällä kevyellä tuntumalla ja pienillä avuilla - ja siirtymään siitä harjoituslaukkaan ilman, että se meinasi tulla vahvaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen ja ylpeä hevosen työskentelystä. Mun ratsastuksessakin oli tapahtunut paljon kehitystä sitten syksyn. Junnutunnin päätteeksi Lynn harppoi kaarrossa seisovan Sentin luo ja oli pian ratsailla. Me suunnattiin hevosinemme ulos maneesista poistuvan tuntsariletkan perässä. "Junnut teki mielenkiintoista tehtävää. Mun pitää kokeilla sitä kotona parin hevosen kanssa", Lynn pohdiskeli, kun hevoset kävelivät peräjälkeen metsäpolulla. "Niitäkö sä katsoit? Näitkö sä yhtään, miten hyvin Topi meni", kysyin, mutten mitenkään kiukkuisesti - huomasin yhtäkkiä olevani sittenkin ihan hyvällä tuulella. "No näin! En vaan halunnut pullistaa sun ylpeyttäsi enää yhtään lisää, niin en kehunut", Lynn kehtasi naureskella. "Sä hoidat sen kehumisen kyllä itse." "Totta kai hoidan, silloin kun on aihetta", pörhistelin ja nauraa hörähdin pienesti. Tovin verran ratsastimme hiljaisuudessa. "Ehkä sä olit oikeassa. Ratsastaminen piristi jopa mua." "Ei tarvitse olla kovinkaan viisas ymmärtääkseen, että jos mikään muu ei saa suhun eloa, sut pitää kiskoa hevosen selkään. Laji on sulle ihan kaikki kaikessa - jäänköhän mäkin vielä joskus kakkoseksi?" "Sama pätee kyllä arvon neitiin itseensäkin, niin että älä yhtään virnuile siellä." "Sä nyt et suostuisi jäämään hopealle yhtään missään, mä en ikinä onnistuisi jättämään sua arvoasteikossa hevosten taakse kun sä kiipeäisit väkisinkin huipulle." "Sun ei tarvitse kiivetä väkisin, pysyt siellä ilmankin." "Ooh! Kuunnelkaa suurta Danielia lausumassa imeliä sanoja." "Pöljä." "... mutta ihana pöljä?" "Niin. Kehuja kalasteleva sellainen." Talliin palatessamme Lynn antoi jonkun innokkaan pikku ponitytön auttaa itseään Sentin varusteiden riisumisessa. Kärsivällisyyden perikuvana tyttöystäväni opasti räkänokkaa, jolle se, että sai vähän harjailla suurta satuoria, oli varmaan maailman paras juttu koskaan. Mä hoidin hevoseni mieluummin itse, ja ehdinkin oleskelutilaan ja sapuskan ääreen kauan ennen Lynniä. * * * * * Tallin hiljenemisen lähetessä me ryhdyttiin valmistelemaan iltatallia, joka oltiin luvattu ottaa kontollemme umpiflunssaisen Jaakon hartioilta. Anne puuskaisi, ettei hänellä nyt ollut mahdollisuutta antaa Jaakon rehkiä sairaana ja jäädä sitten kahta pidemmälle sairaslomalle. Niinpä tallimestari lähetettiin kotiin parantelemaan itseään heti alkuunsa. Me huolehdittiin joidenkin hevosten loimittamisesta ja elukkalauman ruokkimisesta, tallin siistimisestä ja yli-innokkaiden ponityttöjen potkimisesta pihalle. Lopulta tallissa oli tasaista rouskutusta, hevosten liikehdintää ja pärskimistä sekä ilmastointilaitteiston tuskin havaittavaa kohinaa lukuunottamatta hiljaista kuin haudassa, joten me napsuttelimme valoja pois ja kytkimme hälyt päälle, ennen kuin suuntasimme ulko-ovelle. "Mä en tahdo tonne ulos vielä", sanoin ja pysähdyin yhtäkkiä, ja koska mä pidin Lynniä kädestä, senkin piti pysähtyä. "Dani, on jo myöhä." "Odota nyt vähän, siellä on liian kylmä." "Mihin -" Enempää Lynn ei ehtinyt sanoa. Mä painoin pienen, lämmittävän suudelman sen huulille, ennen kuin ojensin käteni ovenkahvaan ja päästin kylmän talvi-illan pujahtamaan ovensuuhun ja lämpimän, valoisan talli-ilman karkaamaan ulos. Pujahdimme ulos tallista ja suljimme oven visusti perässämme. Mun suonissani virtaava tunne oli sulaa kultaa. (Ei, rakkaudesta en teidän kaikkien nähden kirjoittele, pois se musta. Sellaiset suuret sanat ei sovi mun imagoon. Sellaiset tunteet ei sovi mun tunnettaviksini näin julkisesti. Sellainen nyt vaan ei käy yksiin mun periaatteideni kanssa.) "Hitto, nainen, et sitten yritäkään saada mua luopumaan periaatteistani", sanoin kuitenkin Lynnille varoittavasti, kun tämä istahti pelkääjän paikalle mun viereeni. Mun oli pakko vähän kiskaista toisen kultaisia hiuksia, ei niin, että se olisi sattunut, kunhan vain piti saada tuntea ne hiukset. "No en. Vaikka mä en ymmärrä sua kyllä nyt yhtään, mistä periaatteista sä oikein puhut?" "Älä yritäkään. Ei sun kannata ymmärtää", sanoin. "Okei sitten. En sitten yritä." Jotkut mun jutut kai vaan on liian pimeitä jaettavaksi edes kultaisen Lynnin kanssa. Kiitos inspiroinnista, Cella! Julkaisin, vaikka melkein hävettääkin tämmönen ällöily. Daniel - -- Lynnin kanssa ihana pari, vastakohdat jotka on juurtuneet kovaa yhteen, niiden kahden yhteisjutut on ihan mun lemppareita.
|
|
|
Post by Daniel on Mar 7, 2015 1:06:11 GMT 2
Pitkän päivän päätteeksi 6. maaliskuuta 2015 Jatkuva loma olisi hyvää harjoitusta helvetissä oloon. - George Bernard Shaw Kuolema. Väsymyskuolema. Rätti, kuitti, loppu, halki, poikki, pinossa, haudassa. Jostain kummallisesta syystä musta vähän tuntui, että mulla oli liian monta rautaa tulessa. Ratsastin ratsastamasta päästyäni, hoidin hevosia, tein tallia, tutustuin paperinpyörittelyyn. Hevoset kehittyivät ja omat oheistreenini tuntuivat liikaa vaaditulta, puhumattakaan kotona odottavasta remontista. Remontti seisoi, sillä en enää kotiin asti päästyäni jaksanut tarttua vasaraan, enkä porakoneeseen, enkä maalisutiin. En niin mihinkään. Hyvä jos jaksoin hampaani pestä. Vaan eipä sillä, että olisin voinut valittaa. Jokainen asia, jonka tein, vei mua lähemmäksi unelmaa. Sitä paitsi jatkuvaan kiireeseen tottui. Niinä harvoina kertoina, kun mulla oli ollut vapaapäivä, en ollut enää tiennyt miten päin olla. Olo tuntui tyhjältä, mikäli things to do -lista ei tavoitellut Raamatun mittoja. Olin ratsastanut jo itseni kipeäksi, ennen kuin saavuin Seppeleeseen. Ajatus Topin ratsastamisesta aiheutti lähinnä halun voihkaista tuskissani. Päädyinkin lopulta keräilemään karsinan eteen juoksutusvermeet. Harjailin punaruunikkoa puoliverioria, kun Piritta pelmahti mun juttusille. "Moikka, Daniel! Miten kiireinen viikonloppu sulla on edessä? Kerkeätkö koeajaa Väiskin?" Olin luvannut ratsastaa ja kilpailla Väinöllä kesällä. Tavoite oli, että siitä tulisi varteenotettava helpon A:n kisapeli, vaikka sen ura keskittyisikin este- ja kenttäkarkeloihin. Uumoilin, että kesästä tulisi varsin mielenkiintoinen, mutta toisaalta ihmettelin, milloin sitä oppisi olemaan sanomatta "kyllä" jokaiselle ehdotetulle tehtävälle. Toisiko ikä siinä asiassa viisautta? Oppisiko sitä vanhemmiten nauttimaan siitä, että sai olla tekemättä mitään? Kriisi on tuottava tila. Siitä pitää vain poistaa katastrofin sivumaku. - Max Frisch
"Kyllä mä ehdin. Vaikka tänään jo lyhyesti." "Kuinka uhrautuvaista." "Joo, aloin just miettiä, että musta on tullut niin vanha, ettei mulla ole enää mitään menoja perjantai-iltaisin." "No johan te nuoret näinä päivinä kriiseilette!" "Me nuoret, jotka täytetään 24 ennen kuin ehdit kissaa sanoa." "Mä kuvittelen olevani itsekin nuori vielä, niin että ei sun 24 vuottasi ole mitään." "Sori nyt vaan, mutta kukaan, joka menee naimisiin, ei kyllä voi olla kovin nuori", kiusasin tietäen, että Pirre suhtautuisi asiaan huumorilla. "Hävytön kakara! Ah, annapa kun mä muistutan sua tästä sitten parin vuoden päästä, kun itse astelet avioon", Piritta virnuili ja näytti kieltä. "Ai astelen", mä naureskelin. Avioon astelemisesta en tiennyt mitään, mutta ainakin astelin pian kentälle Herra Hevonen käsipuolessani. Ehkä mulla oli lieviä ajanhallintaongelmia (lue: hitonmoinen ajanhallintakriisi), mutta ainakin vuodenajat tiesivät paikkansa tänä vuonna harvinaisen hyvin. Kevät tuntui ymmärtävän saapua tarpeeksi ajoissa, ennen kuin ehdin täyttyä kurkkuani myöten typerästä talvesta. Eipähän tarvinnut taistella maneesista ratsastuskoulun ehdottomien valtiaiden, toisin sanoen tuntiratsastajien, kanssa, kun kentän toinen pääty oli kylliksi sula ja kuiva, että siellä saattoi juoksuttaa hevosta. Kaikki nämä päivät, jotka tulivat ja menivät
En tiennytkään, että se oli elämä. -Stig Johansson
Lynn oli tehnyt kalasalaattia, joka odotti mua jääkaapissa, kun lopulta ajelin Seppeleestä kotiin. Tiesin neidon itsensä olevan vielä tallissa jakamassa iltaheiniä. Hetken aikaa pohdiskelin, odottaisinko Lynniä ennen pöytään istumista, mutta nopeasti nälkä vei voiton. En kuitenkaan ehtinyt kuin latoa salaattia lautaselle, ennen kuin ulko-ovelta kuului kolahdus. Pian keittiöön tassutteli Peto, mun kettumainen koirani, ja Lynn seurasi perässä villasukat jalassa, hiukset hasottavalla nutturalla ja posket ulkoilman punaamina. Me syötiin ja juteltiin hevosista, koska mistäpä muustakaan kahden hevosihmisen taloudessa oikein olisi juteltu? Kerroin kokeilleeni Väinöä ja Topin liikkuneen rennosti ja tasapainoisesti liinassa. Lynn kertoi pitämistään tunneista ja tuntihevosten aiheuttamasta pienestä härdellistä. Jotenkin mulle tuli sellainen olo, ettei yhtäkkiä ollutkaan mikään kiire mihinkään. Elämä oli tässä ja nyt. Saatoin juosta päivästä toiseen paikasta toiseen, mutta ainakin minulla oli paikka, minne tulla pitkän päivän jälkeen. Kotiin.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 4, 2015 20:41:38 GMT 2
Syitä, tekosyitä ja lupauksia 4. huhtikuuta 2015 Ja niin oli jälleen jo huhtikuu. Käsittämätöntä, miten aika vaan tuli ja meni. Ennen kuin huomaisinkaan, löytäisin varmaan jo ensimmäiset kanjoninsyvyiset rypyt naamaltani ja huomaisin, että päässäni kasvoi viidakollinen harmaita hiuksia. Eli mitäkö mulle oikein kuului? Ei niin mitään uutta. Samaa vanhaa kiirettä valittelin päivästä toiseen. Jos nämä ei vielä olleet edes ne viralliset ruuhkavuodet, niin MITEN niistä sitten oli tarkoitus suoriutua? Seppeleessäkin oli enemmän velvollisuksia kuin todella ehdin hoitaa. Alex oli saanut minusta pakollista taukoa kehityttyään ensin hienosti. Siitä en ollut huolissani, sillä pieni rennompi ajanjakso asioiden sulatteluun teki sille hyvää. Topin kisakausi oli nurkan takana, ja pohdiskelin usein, kuinka ehtisin toimia kisahoitajana, kun kiertäisin itsekin kissanristiäisissä harva se viikko. Petrillä riitti minulle niin nuoria kuin vanhempiakin hevosia näytettäväksi kisoissa. Olin siirtänyt aikataulutuspulman ratkaisemista tuonnemmaksi, mutta en mä loputtomiin voinut niinkään toimia. Joskus se kissa olisi nostettava pöydälle, ja mieluiten niin aikaisin, että ehtisimme Annen kanssa keksiä jonkin ratkaisun tilanteeseen. Zetaa odotti karsina Vänrikinmäellä. Sen suhteen oli kaikkein paras ratkaisu, että se asui mahdollisimman lähellä mua, kun Petrilläkin oli nyt talli täynnä. Pitäisi muistaa mainita Nuutillekin asiasta. Ja Nuutista puheenollen... huono omatunto kouraisi vatsanpohjaa. Olin luvannut valmentaa poikaa, ja kuinka senkin suhteen nyt sitten kävi? Ehdin neuvoa häntä kaksi kertaa ennen harjoituskisoja enkä kertaakaan sen jälkeen. Itse olin aina arvostanut Petrissä sitä, että se aina järjesti mulle aikaa, kun sitä tarvitsin. Itse en selvästikään kyennyt samaan. Ehdin juuri saattaa sen ajatuksen loppuun, kun kävelin melkein päin Nuutin selkää. Loistavaa. Yritin vääntää kasvoilleni hymyn, mutta syyllisyydentunto ja väsymys varmaan saivat mut näyttämään joltain ihan muulta kuin miltä piti. "Kato vaan, suakin näkee", Nuutti totesi neutraalisti. "Joo. Näkee. Kuule, sori kun on kaikki hommat vaan tälleen jääny levälleen, se valmentaminen ja silleen, mutta... miljoona syytä", huokaisin ja mietin, että ne syyt olivat kyllä enempi tai vähempi hyviä. Yritin lievittää syyllisyyttä. "Joo. Kyllähän joskus on... kiireitä", Nuutti sanoi ja kohautti olkiaan. "Ja hei, mun pitikin ilmoittaa, että Zeta on kohta valmis lähtemään. Se tulee meille himaan. Saat kyllä käydä sitä sitten katsomassa, jos haluat." "Okei." "Voidaan käydä sitten vaikka maastossakin samalla, pääset kokeilemaan jotakin kivaa hevosta. Meillä on tosi hyvät ratsastusmaastot", sanoin jo rennompana. Hymykin oli aito, ei lainkaan pingoittunut. Nuutin ilme kirkastui aavistuksen verran. Hän nyökkäsi. "Aiotko sä ratsastaa?" poika kysyi ja vilkaisi vaatetustani. Joo, tosiaan. Mulla oli päälläni ratsastushousut ja jalassa saappaat. Petri oli kuorinut mut ulos chapseistani jo aikapäiviä sitten. Olin alkanut pitää saappaistani, jotka olivat nyt melko pölyiset. Tulin suoraan Petrin luota, missä olin ratsastanut kaksi nuorta ja kirsikkana kakun päällä olin päässyt Petrin oman Abraxinkin satulaan. Sillä ratsastaminen oli aina yhtä mahtavaa. "Aion. Tuutko katsomaan?" kysyin ja virnistin, kun Nuutti kohautti olkiaan ja tuumasi, että miksipä ei. Topi oli vetelä ja löysä. En päässyt sen kanssa lainkaan samanlaisiin sfääreihin kuin Abraxia ratsastaessani. Selitin huonoa päiväämme sillä, etten ollut hyvään toviin ehtinyt ratsastamaan Topilla. Olin unohtanut, miten sitä ratsastettiinkaan. Unohtanut ne säädöt, joilla se toimi. Keskityinkin kyllä vähän puolivillaisesti. Oli vähän pinnakin kireällä. Keksin vaikka kuinka monta syytä - tai tekosyytä - siihen, miksi Topi toimi niin keskinkertaisesti tänään. Keksin niitä siltikin, vaikka tiesin varsin hyvin, että niiden miettimisen sijaan minun olisi pitänyt ihan yksinkertaisesti vain ratsastaa. Kummallista kyllä, Nuutti jaksoi lähteä jopa mukaamme kävelemään loppukäyntejä maastoon. Poika vaikutti jotenkin siltä, kuin olisi kaivannut ystävää ja hakenut minusta jonkinlaista tukea, tai ehkä vain seuraa. Olikohan kyse siitä, että hän oli kuitenkin vähän poikana tyttöjen maailmassa, niin kuin me kaikki tallilla käyvät uljaat urokset? Juttelimme kaikenlaista kävellessämme. Synttäriasiat olivat molempien kohdalla ajankohtaisia. Mä olin ottanut ja täyttänyt 24 vuotta. Oli pakko voihkaista, kun ymmärsin taas, kuinka lähellä Se kamala rajapyykki olikaan: pian olisin lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Lähempänä viittäkymmentä kuin syntymääni - hyi! Tunsin oloni vanhaksi sedänkäppänäksi. Teki mieli yökätä. "Ja eikö susta tullut kummisetäkin", Nuutti sanoi juuri sopivasti - eikä muuten lainkaan helpottanut mun oloani. "Joo... kamalan aikuista, eikö sustakin?" Poika kohautti olkiaan. "Mulla on hirveä ikäkriisi." "Miksi?" Nuutti kysyi ja naurahti. "Mä vaan rypistyn ja vanhenen, ja kohta mun lonkkia kolottaa niin, etten voi ratsastaa. Pahinta on kyllä se, että mun odotetaan käyttäytyvän kypsästi." "Kuka muka odottaa?" Nuutinlurjus uskaltautui nauramaan. "Kyllä kaikki tietää, että sä olet --" "Shh!" sihahdin Nuutin hiljaiseksi kesken lauseen. "Okei. Sanotaan sitten, että oot ihan rento tyyppi", poika totesi ja vakavoitui hieman. "Älä angstaa. Sun ikäsi pukee sua." "Toi oli ehkä kauneinta, mitä mulle on koskaan sanottu", sanoin puoliksi tosissani. "Ainakin melkein. Pari asiaa menee ehkä edelle." Loppureissun ajan olimme enempi tai vähempi hiljaa. Nuutti vilkuili sivusilmällä Topia. Mä havainnoin kevään merkkejä. Puissa oli jo vähän lupauksia lehdistä ja ojanpohjalta loisti yksinäinen leskenlehti. "Kuule", katkaisin hiljaisuuden. "Ensi viikolla sä ratsastat Lailalla mun silmien alla, jos haluat. Mä lupaan, että ehdin." "Kiva", poika hymyili. Se oli luvattu. En antaisi minkään syyn tai tekosyyn ajaa mua rikkomaan ääneen annettua lupausta.
|
|
|
Post by Daniel on May 17, 2015 20:46:08 GMT 2
Murjottava mörkkis 17. toukokuuta 2015 Voi nyt helkkari. Tallissa vallitsi mitä kamalin hälinä, ja mua ärsytti niin maan määrättömästi, kun jouduin väistelemään joka puolella jaloissa pyöriviä pikkutyttöjä ja vähän isompiakin. Ymmärsin kyllä, mistä hälinä johtui. Uusia hevosia tupsahteli karsinoihin kuin sieniä sateella ja niiden mukana ponityttöjen määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Koskaan ei ratsastuskoululla olo ollut ahdistanut niin paljon kuin nyt, sen sanon rehellisesti. Suurin osa porukasta tuntui olevan innoissaan kaikesta. Oli mukamas kivaa saada uutta harrastajaverta talliporukkaan. Miksi se oli kivaa, kysynpä vaan? Lisää tyyppejä, jotka eivät tienneet, miten tallissa piti toimia. Lisää tyyppejä, joille piti olla ystävällinen ja kohtelias, koska muuten Anne ärähti pa*koista asiakaspalvelutaidoista. Mä en hitto vie ollut mikään asiakaspalvelija. Mä tulin tallille hoitamaan hevosta ja yleensä mulla oli niin kiire, etten ehtinyt siinä ohessa pitämään silmällä kuuttakymmentä pikkutyttöä siltä varalta, että joku niistä keksisi tarvita apua. Kiskaisin Topin mukanani ulos sen karsinasta ja tiesin, etten löytäisi hetken rauhaa ainakaan kentältä tai maneesista. Aika paeta metsään. Mulla oli pinna niin katkeamispisteessä, etten varmaan muutenkaan olisi saanut aikaiseksi mitään hyvää, jos olisin yrittänyt ihan ratsastaaratsastaa. Matkustelu taisi nyt olla parempi, ja mitä hiljaisemmassa ympäristössä, sitä parempi. Jos tapaisin vielä yhdenkin pikkiriikkisen ponitytön, joka kyselisi minulta työtehtäviä kuvitellessaan, että nimeni oli joko Jaakko tai Kasper, en ottaisi vastuuta teoistani. En tiedä missä vaiheessa musta oli tullut näin lyhytpinnainen ja epäsosiaalinen. Karatessani Topin kanssa mietin jonkun ajan takaista mökkireissua, jossa Cella oli tehnyt itseään tykö ja halunnut olla kaveri. Olin kuvitellut, että me oltiin ihan tarpeeksi hyvät tuttavat, mutta Cella oli huomauttanut mökkireissun aikana, että mä olin vähän yksinäinen susi. Että kuulemma musta kyllä pidettiin, koska olin hauska hemmo, mutta mitäpä kukaan musta oikeastaan tiesi? Useimmille riitti, että olin kouluratsastaja ja Lynnin talutusnuorassa. Kaikki muu minussa oli valtaosalta tallin tyypeistä täysin hämärän peitossa. Olkoot, mun puolestani, mietin. Mulla oli kavereita ja ystäviä. Ne vaan eivät kuuluneet tallimaailmaan. Se teki tietysti asioista vähän hankalaa, tai oli tehnyt erityisesti viimeisen vuoden ajan, kun mun tallin ulkopuolinen elämäni oli kuollut pois. Tai kai siinä vielä henki vähän pihisi, ehkä sen pystyisi vielä elvyttämään sitten joskus, kun kiireet hellittäisivät. Jos hellittäisivät. Annoin Topin vain kävellä omassa tahdissaan. Se ei vaikuttanut siltä, että olisi pyrkinyt altani pois tai säikkynyt pienistä, joten annoin sen kulkea löysällä ohjalla. Sen kisakausi oli taas täällä, ja hengähdyshetket treenaamisen lomassa tekisivät sille varmasti ihan yhtä hyvää kuin minullekin. Voi kun olisin voinut useammin antaa itsellenikin vapaat ohjat ja siivota kalenterini tyhjäksi. Tehdä vain asioita, joita halusin, eikä hukkua niihin, jotka oli pakko saada hoidettua. Mä vaan jouduin kerta toisensa jälkeen venymään ihan liian moneen paikkaan ja hajottamaan päiväni ja ajatukseni aivan liian moneen osaan. Suoriuduin nipin napin velvollisuuksista, unohtelin asioita ja tunsin sitten huonoa omatuntoa kaikesta, mihin en ehtinyt paneutua tarpeeksi. Se huono omatunto ilmeni pahana fiiliksenä, joka liian usein purkautui töykeään käytökseen. Samalla kun tiedostin sen, koin myös olevani kyvytön vaikuttamaan asiaan. Ei mulla ollut energiaa vaikuttaa enää mihinkään. Kun olin kuullut Seppeleen uusista hevosista ja niitä automaattisesti seuraavasta ponityttöryntäyksestä, olin hetken aikaa jopa harkinnut, ettei minun paikkani enää ollut tässä tallissa. Se ajatus oli tuntunut luvattoman houkuttelevalta. Se olisi keventänyt päiviäni. Ehkä olisin jaksanut taas paremmin. Ehkä olisin voinut olla enemmän oma itseni pitkästä aikaa. Sikäli kun muistin oikein, joskus olin oikeasti ollut ihan hauska ja leppoisa jätkä. Nyt olin kireä ja masentava mies, joka mustasi omat ja muiden päivät. Keräsin ohjat käteen ja kehotin Topin raviin. Se kaarsi lihaksikasta kaulaansa ja tunsin sen takajaloista lähtöisin olevan voiman. Tiesin, että olisin voinut koota sen voiman ja suunnata sen haluamaani käyttöön, mutta nyt riitti, että etenimme metsätiellä eteenpäin puiden vilahdellessa näkökulman laitamilla. Harkitsinko todella tämän kaiken jättämistä taakse? Jättäisinkö todella Topin menneisyyteen? Kaiken sen, mitä olin oppinut ja mihin olin päätynyt Topin innoittamana. Odotin hyvän laukkasuoran alkua. Topikin tiesi, mihin olimme tulossa. Sen lihakset värähtelivät ja kuulin kuolaimen kilisevän kevyesti, kun se heilautti päätään kuin ilmoittaakseen, että se olisi valmis pyrähtämään vauhtiin heti, kun antaisin sille luvan. Ja kun annoin hevosen lähteä laukkaan ja nousin kevyeen istuntaan, kun liisin sen mukana ja tunsin ilmavirran kasvoillani, oloni oli melkein kuin ennen. Euforia oli kaukana senhetkisestä tunnetilasta, mutta olin melkein iloinen. Tuntui, kuin ilo olisi ollut aivan siinä jossakin, melkein mieleni kosketettavissa. Melkein, muttei aivan. Sen lähemmäksi iloa ja rentoutta en tähän hätään pääsisi. Sekin vähä oli kaiken tämän keskellä arvokasta. Mä olin elämäni aikana oppinut, että arvokkaista asioista piti pitää kiinni. Niinpä mä palaisin pian taas Topin luokse. Palaisin Seppeleeseen, joka oli yksi mun hevostaipaleeni tärkeimmistä paikoista. Palaisin niiden pirun ponityttöjen sekaan ja olisin niille kohtelias, jottei Annen tarvitsisi tuhahdella merkitsevästi ja pyöräyttää silmiään, kun mulkaisisin sitä murkkuikäisen pikkupojan tapaan. Olisin hevosihminen muiden hevosihmisten seassa ja iloitsisin siitä, että olin saanut velvollisuuksiksi asioita, jotka olivat minulle tärkeitä.
|
|
|
Post by Daniel on May 24, 2015 20:58:19 GMT 2
|
|
|
Post by Daniel on May 25, 2015 11:38:03 GMT 2
Omatunto pistelee - jälleen 25. toukokuuta 2015 Jason sai mut nalkkiin kesken hermosauhujen. Eihän siinä oikeastaan mitään kiellettyä ollut, tupakanpoltossa täysi-ikäisenä, mutta Jasonin närkästynyt ilme ja kiukkuiset sanat ("Daniel, senkin sikapää! Sunhan piti lopettaa toi jo aikoja sitten! Sä itse lupasit niin. Lynn ei takuulla halua pussata sua, jos sä poltat.") pakottivat mut pyöräyttämään silmiäni, huokaisemaan syvään ja tumppaamaan röökin. Selvä. Ei sitten tätäkään hetken rauhaa. Sinänsä ihan hyvä homma, sillä en ollutkaan aikeissa ruveta tapapolttajaksi monen vuoden tauon jälkeen, mutta olisin vaan kaivannut sitä pientä hetkeä. Sen sijaan Jasonin piti törmätä paikalle ja torpata haaveet rauhallisesta tallireissusta. "Tule mun kanssa talliin", Jason vaati. "Mä saan ratsastaa Huiskalla tänään ja sä voit tulla mukaan." Pikkujätkä oli hetken hiljaa. Sitten se totesi painokkaasti: "Sun ei pidä opettaa mua, mutta on kivempi ratsastaa yhdessä." Olin menossa ratsastamaan joka tapauksessa, joten kai se oli sitten sama ottaa Jason siihen sivuun pyörimään. Se olisi varmaan ihan tyytyväinen saadessaan hölkötellä omiaan, ja sitä paitsi se oli sen verran taitava, ettei se tarvinnut jatkuvaa silmälläpitoa. Kunhan olisin paikalla, jos jotain sattuisi, niin Ode ei kuristaisi tai ruoskisi mua riimunnarulla seuraavan kerran, kun tavattaisiin. Sain olla omissa oloissani sen aikaa, mitä multa meni Topin varustamiseen. Kentälle siirryttäessä Jasonin juttelusta ei taas tullut loppua. Huiska sitä, Huiska tätä, sen satulavyö ja pullea maha tota. Kuuntelin vain ja mutisin jotain takaisin, mutta oikeasti keskityin jo Topin, joka oli pörheällä tuulella. Sen lihakset väreilivät, kun se tarkkaili ympäristöään ja liikahteli pienesti odotellessaan lupaa siirtyä käyntiin. Topi oli oikeastaan aika hyvä, kunhan sain sen keskittymään työntekoon. Siinä oli sopivasti energiaa kerättäväksi ja kanavoitavaksi oikeisiin asioihin, ja niinpä sainkin liidättää sitä kentän halki ja kerätä ilmaa sen askelten alle. Kokosin sitä ja tein muutamia työskentelypiruetteja. Topi toimi loistavasti! En ollut pitkään aikaan saanut siihen sellaista otetta. Sitten Jason alkoi tylsistyä. "Dani, mä luulen että Huiska alkaa väsähtää tähän kentällä pyörimiseen", se ilmoitti. "Mennäänkö maastoon tekemään loppuravit ja -käynnit?" Vilkaisin suomenhevosen selässä keikkuvaa poikaa. Huiska näytti tylsistyneeltä mutta tyytyväiseltä, kun sai löntystellä kaula pitkänä eteenpäin. "Mä en ole vielä valmis Topin kanssa. Mä tulin ratsastamaan sen kunnolla", sanoin. "Kävele vaikka pitkin ohjin, jos siltä loppuu kunto, niin mennään kohta sinne metsään." Jason kurtisti kulmiaan ja taisi mutista jotakin itsekseen. Mä en enää keskittynyt siihen, vaan jatkoin tovin verran Topin ratsastamista. Olin siihen tyytyväinen. Lyhyen työskentelyn jälkeen totesinkin, että voisimme lähteä metsään. Se olisi hyvä kiitos Topille, jonka työskentely oli ollut priimaa tänään. Metsässä Jason oli hiljainen. Me ravattiin vähän ja käveltiin loppuaika, ja vähän ennen tallin pihaan saapumista Jason avasi sanaisen arkkunsa. "Tuutko tänään meille? Voisit kattoa kun mä ratsastan." "En mä tiiä ehdinkö." "Sä et ikinä ehdi." "No en kovin usein." "Sitä paitsi sä oot kamalan ilkeäkin nykyään." "Enhän." "Oletpas. Et juttele mitään ja tiuskit vaan. Ihan kuin mä muka olisin tehnyt jotakin pahaa", Jason sanoi, ilme synkkänä kuin syysmyrsky. Kurtistin kulmiani. "Juttelenhan mä", intin. "Yhdellä sanalla vastaat, jos jotain kysytään ja muuten muriset vaan! Mikä sua oikein riivaa?" "Kuule, joskus mäkin olen väsynyt", puolustauduin. "Oot ollut väsynyt jo varmaan puol vuotta eikä oo yhtään kivaa olla sun kaveri", Jason tuiskahti. "Jos mä edes enää olen sun kaveri. Sä et käyttäydy niin kuin olisin." Tunsin terävän omatunnon pistoksen. Jasonin silmät näyttivät siltä, kuin ne tulvahtaisivat koska tahansa täyteen kyyneleitä. "Sä et käyttäydy niin kuin olisit kenenkään kaveri enää", Jason tuhahti ja vaikeni. Mä en osannut sanoa mitään. Jossain syvällä mieleni perukoilla mä kyllä tiesin, että Jason oli oikeassa. Kyllähän mun pinnani oli lyhyempi ja mä olin poissaolevampi kuin olisin halunnut. Saatoinpa tiuskiakin, vaikken olisi varsinaisesti sitä tarkoittanut. Tuntui, etten riittänyt mihinkään. En riittänyt elämään mun elämää tämmöisenään ja venymään miljoonaan suuntaan. Toisaalta mä kuvittelin, että nyt oli jo useammin parempia päiviä, ja toivoin, että tästä tulisi mulle vielä rutiinia, joka ei verottaisi mun sosiaalisia taitojani ja jaksamistani niin paljon. "Jason", sanoin tunnustelevasti, kun pysähdyimme tallin pihassa laskeutuaksemme ratsailta. "Tänään mä menen kotiin ja pidän Lynnille seuraa, mutta sopiiko, että huomenna tulen katsomaan sun ratsastusta? Voin vaikka ottaa sulle videoita." Jason istui hetken aikaa pohtivaisen näköisenä Huiskansa selässä ja nyökkäsi lopulta hitaasti. "Hyvä", se sanoi. "Lynn kyllä varmasti ilahtuu jos näkee sun naamaa joskus kotonakin. Ja mä voisin kehittyä ratsastajana, jos katsoisin videoita mun ratsastuksesta. Yleensä kukaan ei vaan ehdi kuvata. Äiti ja iskäkin vaan hyysää niitä vauvoja, kun ne ei osaa olla hetkeäkään yksin vielä." Kuvittelin, että asia oli sillä selvä, mutta Jason ei ollut vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. "Suostun tarjoukseen yhdellä ehdolla", poika ilmoitti päättäväisenä. "Sä voit tulla huomenna meille, jos lupaat, että viikonloppuna käydään kunnon maastossa ja sä käyttäydyt siellä ystävällisesti. Otetaan Eetukin mukaan, ainakin." "Sittenkö sä suostut olemaan taas mun kaveri?" kysyin kätkien huvittuneisuuteni. "Joo. Ainakin mä harkitsen", Jason sanoi viekkaasti. Pudistelin vähän päätäni hypätessäni alas Topin selästä. No, eiköhän Jason ollut oikeassa. Mä voisin kyllä yrittää olla parempi kaveri jatkossa, niin ei tarvitsisi sitten jonakin myrskyisenä syyspäivänä katsoa ympärilleni vain tajutakseni, ettei mulla ollut enää yhden yhtä ystävää. Niitäkin kun, vielä enemmän kuin koulutusta ja ammattia, tarvitsisi elämässä ihan aina. 75. hoitomerkintä
|
|
|
Post by Daniel on May 30, 2015 21:43:49 GMT 2
Kesän koittaessa 30. toukokuuta 2015 Tallissa ei olisi voinut juuri autiompaa olla. Hevoset olivat ulkona nauttimassa kauniista päivästä ja suurin osa ihmisväestä epäilemättä juhlistamassa koulujen päättäjäisiä. Osalla olisi varmasti lakkiaisetkin tänään. Tunsin kummallisen pistoksen, kun ymmärsin, etten mä edes tiennyt, ketkä kaikki Seppeleen hoitajista olivat kirjoittaneet tänä vuonna ylioppilaiksi ja saivat tänään valkolakkinsa. Ei meidän porukka niin iso ollut, ettäkö olisi ollut ok missata niinkin iso juttu. Mä pidin itse ylioppilaslakkia suurena asiana - ehkä, koska musta ei ollut koskaan sellaista saamaan. Yritin, mutta epäonnistuin mahtavasti. Kaikille ei vain suotu lukuaineiden opiskeluun sopivaa päätä eikä sinnikkyyttä suoriutua kursseista, jotka eivät henkilökohtaisesti kiinnostaneet kovin paljon. Niitäkinhän lukioon mahtui. Kai mun lukio oli ollut alusta asti tuhoon tuomittu taival. Ei niinkään siksi, ettenkö olisi voinut osata sen sisältöjä, mutta en vaan saanut itseäni hilattua läpi kursseista, kun kirjallisten töiden teko tökki niin pahasti. Koululaitos ei suosinut ihan kaikenlaisia oppijoita, ja mun kaltaisilleni keskittymishäiriöisille ja lukivaikeuksista kärsiville sellaisessa oli omat lisähaasteensa. Nykyään olin jo aika sinut asian kanssa, kun kuitenkin opiskelin itselleni ammattia ja etenin elämässäni, mutta olihan se ollut kova kolaus vielä teini-ikäisen pojan itsetunnolle, kun ei suoriutunut jostain yleisesti niinkin normaalina pidetystä asiasta, kuin lukio. Olisi ollut kiva onnitella lakin saaneita seppeleläisiä ja edes osoittaa, että noteerasin heidän olemassaolonsa ja tiesin heistä edes jotakin. Olin saanut viimeisten viikkojen aikana niin paljon noottia siitä, että olin omiin oloihini eristäytynyt mörkkis, että tällaiset asiat pistelivät mun ajatuksia vähän väliä. Sen sijaan, että olisin ollut juhlistamassa kenenkään valkolakkipäivää, tein Seppeleessä tallihommia. Olin päästänyt Annen ja Kristerin jonkun sukulaisen juhliin ja Ellin pitopalveluemännäksi (siltä se oli kuulostanut) johonkin toisiin juhliin ja Jaakon ja Kasperin ties mihin. Pirittakin oli karannut sulhasensa kanssa kilistelemään kuoharilasillisia useampiinkin kekkereihin ja jättänyt Väinön mun urakakseni. Ei tämä ollut mitenkään hassumpi tapa viettää päivää, tuumasin, kun keikautin viimeisen kakkakärryllisen lantalaan. Kun talli nyt oli siivottu, voisin hakea itselleni vähän ratsastettavaa. Olin luvannut ratsastaa niin Topin, Väinön kuin Alexinkin tänään. Niistä ensimmäisenä tartuin Alexiin. Säpäkällä tuulella olleen punaisen täysiverisen jälkeen Topi tuntui vetelältä ja ponnettomalta. Se piristyi hieman, kun teimme alkukäynnit ja vähän ravia ja laukkaakin maastossa, eikä se kentälläkään hyytynyt täysin. Mulla oli Alexin jäljiltä hyvä tekemisen meininki päällä ja ratsastinkin Topia antaumuksella. Sivusilmällä näin jonkun varjon hiippailevan tallinnurkilla, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä minulla oli niin sanotusti kädet täynnä Topin ratsastamista. Vasta meidän palatessa talliin ymmärsin pohdiskella hiippailijaa tarkemmin. En varmaankaan olisi ymmärtänyt, ellen olisi suunnilleen kävellyt päin taluttaessani Topin sisään tallin ovista. Tytöllä oli punaiset rastat ja mä olin aivan satavarma, että olin nähnyt sen jossakin. Missä? Tyttö hätkähti vähän huomatessaan mut ja Topin, ja näytti, jos nyt ei syylliseltä, niin ainakin yllätetyltä. "Moro", tervehdin ja pohdin, mitä asiaa pimulla oli talliin. Tyttö mutisi vastauksen tervehdykseeni ja puolustautui sitten syytöksiltä, joita kukaan ei ollut sanonut ääneen: "Kai täällä saa tänään olla, vaikka on hiljasta? Halusin vaan tulla katsomaan." "Täällä ei oo tänään tunteja, mutta ovet on auki hoitajille. Kyllä tänne muitakin mahtuu", vastasin ja jatkoin matkaani pähkäillen, mistä kummasta moinen kulkija oli niin tutun näköinen. Hoidin Topia tarhakuntoon, kun karsinan ovelle saapui toinen ihmishahmo. Vaikka tallissa ei juuri sillä hetkellä ollut ketään muuta ja kaikkialla oli aivan hiljaista, tutut askeleet jäivät multa kuulematta. Siinä hiljaisuuden hetkessä mä olin uponnut ajatuksiini. Vasta, kun Lynn astui vierelleni ja silitti Topin kaulaa, huomasin, etten ollut yksin. Blondi katseli Topia ajatuksiinsa uponneen näköisenä, enkä mäkään sitten sanonut mitään. Jatkoin Topin selän pyyhkimistä märällä sienellä ja vilkuilin välillä sivusilmällä vaaleaverikköä, joka näytti miettivän suuria asioita. Arvelin tietäväni, mitä, enkä mä oikeastaan tiennyt, halusinko kuulla, mitä sanottavaa Lynnillä siitä oli. Me oltiin käyty viime aikoina lähinnä kärkkäitä ja kireitä sananvaihtoja, ja viimeksi tänään olimme Seppeleen pihassa eronneet vaitonaisissa tunnelmissa. Mä kaipasin enemmän kuin mitään muuta sellaisia sanoja, joilla saisin tilanteen laukaistua. Joiden avulla voitaisiin palata takaisin meidän tavalliseen elämään, mukavaan ja turvalliseen. Nyt oltiin koko ajan joillain äärirajoilla, ja se oli ahdistavaa. Ympärillä oleva tallimiljöö kuitenkin rentoutti mua ja musta tuntui, että mitä edessä sitten olikin, se ei olisi maailmanloppu. "Musta sun pitäisi mennä", Lynn katkaisi hiljaisuuden. En osannut sanoa mitään. Annoin käsivarsieni pudota suorina kylkieni viereen ja katsoin avopuolisoani, joka näytti pieneltä ja hennolta. Ihmettelin, jo ties monettako kertaa, kuinka viisas ja joustava kumppani mulla oli. Tiedostin, ettei tuon mielipiteen sanominen ollut helppoa, mutta yhtä hyvin ymmärsin, kuinka visusti punnittu ja perusteltu se oli. "Mun mielestä sun kannattaa mennä sinne Saksaan. Sä tarvitset sen tilaisuuden ja - ja ehkä se on sitä, mitä me nyt tarvitaan", Lynn sanoi hiljaa. "Menet sinne ja saadaan etäisyyttä koko tähän kevääseen, joka on ollut kamala. Katsotaan sitten tuoreesta näkökulmasta kaikkea uudestaan." Mun kurkkua kuristi eikä mulla ollut sanoja, miten vastata tähän. Nyökkäsin vain ja vedin Lynnin hetkeksi kainaloon. Rutistin kevyesti ja annoin sen painaa päänsä mun hartialle. Vaaleat kiharat kutittivat mun poskea. Suljin hetkeksi mun silmät. Petri oli ehdottanut mulle, että lähtisin kesällä Saksaan isoon talliin, josta se omisti osan. Näkisin siellä hevosurheilun tosiasioita suuren maailman malliin ja saisin oppia muutamilta isoilta guruilta. Mun kunnianhimoni johdatti mua sille polulle palavana ja kirkkaana, mutta toisaalta moni asia tuntui puoltavan jäämistä. Mikäli tilanne olisi ollut toisin päin, mietin, mikäli Lynn olisi ollut lähdössä Saksaan ja mä jäämässä... Olisinko mä tässä tilanteessa punninnut asioita yhtä objektiivisesti ja katsonut yhtä monipuolisesti molempien näkökulmasta? Ehkä. Todennäköisesti en. Jatkoin Topin hoitamista ja koin tarvetta keventää tunnelmaa hieman. "Mun pitää harkita sitä vielä", sanoin sovittelevasti. "En mä tältä seisomalta voi päättää, lähdenkö päätä pahkaa ulkomaille. Sen sijaan mä voin päättää, mitä mä teen Väinön kanssa. Saisitko sä lainata Senttiä ja lähteä maastoon?" Lynn näytti harkitsevan asiaa hetken, mutta pudisti sitten päätään. "Ei, mä vasta kävin tällä viikolla. Mä kyllä näkisin mielelläni, miten Väinö kulkee suuren kouluratsastajan ohjastamana ja millaisiin kiekuroihin se jo taipuu", mun sievä pieni blondini sanoi, ja mä tunsin suurta helpotusta nähdessäni vinon, kujeilevan hymyn tyttöni kasvoilla. Kaikki taisi olla hyvin taas, ainakin tältä erää. Mä tunsin Saksan kutsuvan itseäni, mutta päätin nukkua vielä parin yön yli ennen kuin sanoisin sille mahdollisuudelle juuta tai jaata. Juttelisin Annenkin kanssa, sillä sen jättäminen ilman hoitajaa kesken kuumimman kisakauden ei tuntunut asiaa, jonka tekisin täysin yllättäen. Se keskustelu saisi kuitenkin odottaa ainakin huomiseen. Tänä sunnuntaina Topilla ei ollut kisoja kalenterissa, mutta tulisin huomenna suunnittelemaan sen seuraavaa viikkoa joka tapauksessa. Topi pääsi takaisin tarhaan, ja tovin nojailimme Lynnin kanssa aitaan ja seurasimme sen menoa. Lakkiaispäivä oli aina ollut selkeä kesän alku. Niin kai tänäkin vuonna, mikäli kaunista, aurinkoista keliä oli uskominen. Vilkaisin lähes pilvettömälle taivaalle ja pohdin, millainen kesä tästä päivästä nyt sitten alkaisikaan.
|
|
|
Post by Daniel on Jun 1, 2015 15:02:00 GMT 2
Mitä tuleman pitää 1. kesäkuuta 2015 "Äiti sanoo, että sä olet lähdössä jonnekin pois." Puhdistin Topin kavion loppuun ja käännyin sitten katsomaan orin karsinan ovella nuohoavaa Jasonia. "Niin, mä menen Saksaan." "Mun isäkin oli ulkomailla, mutta se tuli takaisin", Jason sanoi ja näytti jotenkin paljon pienemmältä pojalta kuin tavallisesti nyt, kun se kurtisteli kulmiaan ja pureskeli huomaamattaan alahuultaan. "Aiotko sä tulla takaisin? Vai menetkö sä... kokonaan pois?" Pudistin rauhoittavasti päätäni. "En mä aio jäädä sinne. Mä menen sinne vaan oppimaan uusia asioita ja saamaan kokemusta, jota en täällä saisi. Tietysti mä tulen takaisin, mullahan on täällä koti, perhe ja ystävät", vakuutin ja lisäsin: "Eikä Lynn pääsisi mun mukaan mitenkään, kun sillä on työt täällä." "Jos se pääsisi, menisitkö sä sitten kokonaan pois?" Jason tarttui siihen välittömästi. Kumarruin puhdistamaan Topin viimeisenkin kavion saadakseni hetken aikaa harkita vastaustani. Jäisinkö Saksaan, jos se ei tarkoittaisi parisuhteen rikkoutumista? Puhuessani kodista ja perheestä en tarkoittanut pelkkää rakennusta ja verisukua. Jos Lynn tulisi mukaan, silloin mulla olisi osa mun kodista ja perheestä Saksassa, mikä helpottaisi ajatusta lopullisesta muutosta. En kuitenkaan uskonut, että Saksa olisi mun kotini. Mua ajoi sinne nyt nuoren ihmisen jano, oppimisenhalu ja uusien kokemusten kaipuu, ehkä tietyllä tavalla tarve kokeilla siipiään jossain kauempana kotiovelta. Levottomuus ja kuvitelmat siitä, kuinka kokisin ainakin ammatillisen valaistumisen ja oppisin siinä sivussa naistenlehtimäistä termiä käyttäen tuntemaan itseni paremmin, kunhan maisemat vaihtuisivat. Ennen pitkää varmaan kuitenkin huomaisin, että päivät ja ajatukset kulkisivat ihan samaa uraa huolimatta siitä, olinko Suomessa, Saksassa vai jossain ihan toisella puolen maapalloa. "En varmasti menisi", vastasinkin Jasonille ja nappasin karsinan ovelle asettamani satulan käsivarrelleni. "Kyllä mä juurilleni palaan, älä kuvittelekaan muuta. Kuka muka auttaisi Annea yhtä hyvin Topin hoidossa?" Jason pyöräytti silmiään mun vitsailulle. "Sä olet kyllä niin täynnä itseäsi", se sanoi pikkuvanhasti ja kohotti leukaansa kuin halveksuen liian suurta egoani, mutta virnisti sitten merkiksi siitä, ettei se ottanut mun lesoilua tosissaan - niin kuin ei kuulunutkaan. Jason tuntui hyväksyvän ulkomaansuunnitelmani sen keskustelun myötä. Poika seurasi mua varjon lailla kentälle, missä kiipesin Topin selkään. Aioin hyödyntää Pirren kentälle rakentamia jumppatehtäviä, ja Jason, jolla ei ollut kiireempääkään tehtävää, jäi seuraamaan meidän menoa. Välillä se jopa neuvoi mua. Pidin kasvoni visusti peruslukemilla, kun pikkujäbä kommentoi mun ohjaspituuttani, jalustinten mittaa ja mitä muuta pientä nyt sitten keksikään. Ratsastin Topin nopeasti läpi kaikissa askellajeissa ja aloitin sitten pienet estehypyt sen kanssa. Sille teki hyvää päästä loikkimaan vähän jumppasarjoja mielenvirkistykseksi ja kehonkin hyväksi. "Ketä sä yrität huijata", Jason jupisi jossain kohti ja höristin korviani kuullakseni lopun samalla, kun ravasin hänestä poispäin. "Susta ei kyllä voi erehtyä. Näkyy kilometrin päähän, ettet sä mikään esteratsastaja!" Hörähdin naurusta. "Kouluratsastajana mä otan ton kehuna", heitin takaisin. "Oikein suuri kouluratsastaja oletkin", kuului portin takaa melkein pisteliäs kommentti. "Niin suuri, ettei tämä maa enää riitä. Ja tänne sä jätät Lynnin, suremaan ja ikävöimään ja kärsimään hevosleskeydestä! Ihme, jos me mahdutaan tän hevosenkuvatuksen kanssa samalle kentällekään teidän korkeutenne kanssa." Rosa siellä näperteli Kössi käsipuolessaan porttia auki. Vaikka typykkä päästeli suustaan kovia syytöksiä, se vaikutti kuitenkin enemmän huvittuneelta kuin närkästyneeltä. Tyydyinkin toivottamaan härkämäisen hevosen ja sen härkäpäisen hoitajan (vitsivitsi!) auliisti tervetulleiksi kuluttamaan samaa kenttää meidän kanssa. Kun Rosa oli kiivennyt Kösberin selkään ja aloitti alkukäynnit, mäkin siirryin hetkeksi tekemään välikäyntejä. Rosa kyseli, mitä Saksassa tapahtuisi ja mä myönsin, etten tiennyt vielä ihan tarkkaan. Tiesin, että näyttöhevoseni - eräs Petrin hevosista, jonka kanssa olin tehnyt hommia kauan - tulisi mukaan. Zeta jäisi kotiin nauttimaan kesälaitumista. Syksyllä se sitten laitettaisiin satulaan ja sen ratsukoulutus alkaisi. Sitä mä jännitin enemmän kuin koko Saksajuttua, joka tuntui vielä jotenkin absurdilta ja etäiseltä, vaikka olikin ajallisesti lähempänä. Zeta oli kuitenkin mun ensimmäinen oma hevoseni, ja mitä enemmän mä olin hevosista oppinut, sitä enemmän musta tuntui, että oli asioita, jotka voisin tehdä pieleen. No, en kai nyt sentään omaa hevostani pilaisi. Mulla oli kuitenkin tukijoukkoja siihenkin puuhaan. Kyllä mulle joku kertoisi, jos olisin täydellisen idiootti sen suhteen. "Onhan toi hieno mahdollisuus, mutta kyllä sä olet vähän paukapää silti", Rosa keskeytti mun ajatuksenjuoksun. "Miten sä muka uskoit Lynniä, kun se sanoi, että tää on sen mielestä hyvä idea?" Katsoin Rosaa häkeltyneenä. Mitä se tarkoitti? "Miksen olisi uskonut? Miksi se olisi sanonut yhtä ja tarkoittanut toista? Ei sillä ole tapana tehdä niin." "Kyllä se taatusti halusikin tarkoittaa sitä, mitä se sanoi", Rosa sanoi arvoituksellisesti, eikä suostunut valaisemaan aivoituksiaan yhtään enempää. Olin tovin aikaa ihmeissäni, mutta sitten jatkoin ratsastamista.
|
|
|
Post by Daniel on Jun 29, 2015 20:21:49 GMT 2
Minkä taakseen jättää 29. kesäkuuta 2015 Seppele näytti suorastaan nuhjuiselta säntilliseen saksalaiseen kilpatalliin verrattuna. Kotoisalla tavalla nuhjuiselta. Jotenkin todellisemmalta kuin jokaisesta nurkastaan moitteettoman puhdas ja ankaran vatupassikuurin käynyt tuleva - tai oikeastaan jo nykyinen - kotitallini. En minä nurissut. Kyllähän Saksassa odottivat ihanteelliset treeniolosuhteet, mutta ainakin toistaiseksi ne muistuttivat kaikin voimin työpaikkaa, siinä missä Seppele oli käytännöllisyyden lisäksi kotoisa ja jokseenkin rentouttava näky. Olin palannut Saksasta vasta edellisenä iltana lyhyelle visiitilleni, jonka jälkeen palaisin takaisin ja ihan oikeasti jäädäkseni. Uumoilin tulevani Suomeen seuraavan kerran vasta Lynnin synttäreiden aikaan, ellei hän sitten tulisi Saksaan. Aika näyttäisi. Edessä oli kiireinen päivä kaksine läksiäisjuhlineen. Tallilaiset olivat halunneet järjestää omansa - miksi ihmeessä, sitä suoraan sanoen hieman ihmettelin, kun en ollut kovinkaan tiivis osa porukkaa - ja mun muut kaverit olisivat nylkeneet mut elävältä, mikäli en olisi järjestänyt jotakin pirskeitä ennen katoamistani muille maille. Niinpä suuntasimme Lynnin kanssa ensin tallille katsomaan, mitä seppeleläiset olivat keksineet, ja palaisimme sitten kotiin vastaanottamaan vieraita. Kerrankin iso talo pääsisi oikeuksiinsa. Oli se ollut vähän kunnianhimoinen valinta, mutta en mä katunut päähänpistoani. "Mennään ensin katsomaan Topia", ehdotin, mutta Lynn ei ottanut mokomaa kuuleviin korviinsa. "Ei, kun me viedään ensin kakku ylös, ennen kuin sille käy jotain." Armas kultakutrini oli ryhtynyt kakkumaakariksi. Päivän suurin huoli olikin ollut se, kuinka saada tallilaisten kakku kuljetettua perille ilman, että koristeet kärsisivät. Kätkin huvittuneen hymyni; toisen tomeralle huolehtimiselle ei sopinut nauraa. Oleskelutilaa oli jopa koristeltu hieman, ja pöydällä nökötti suuri salaattikulho, pari patonkia ja läjä kertakäyttöastioita. Hyvät hykkyrät sentään, mitä olin tehnyt ansaitakseni moiset läksiäisjuhlallisuudet ja -tarjoilut? Mieleeni juolahti kuivakka vitsintapainen ajatus: näinkö iloisia tallilaiset olivat lähdöstäni? No, ei kai nyt sentään. En kai mä nyt niin kamala kurttunaama kuitenkaan ollut, että mun katoamistani olisi kovin hartaasti kukaan toivonut. "Dannymies!" Eetu hirnahti huomatessaan, että olin saapunut. "... ja kakku, ooh!" "Sitä Eetu on oikeasti odottanut", Inkeri sanoi nasevasti ja sai osakseen murjottavan mulkaisun kullaltaan. "No en edes. Danin takia mä täällä olen, ja sen lahjan." "Minkä lahjan?" häkellyin. "Meidän lahjan!" kiekaisi Jason, joka oli nuohonnut Eetun vieressä, mutta joka nyt loikki mun luokse, tarttui mua kädestä ja kiskoi sohvalle istumaan. "Istu siihen, ja Lynn istuu kanssa, niin sekin näkee meidän hienon lahjan. Sitten syödään." "Okei, okei, juhlamaisteri, sä otit näköjään ohjat käsiin", Eetu sanoi ja katosi lokerikkojen suuntaan, arvatenkin noutamaan sitä paljon puhuttua lahjaa. Eetun, Jasonin ja Inkerin lisäksi paikalla oli muitakin. Cella ja Rosa tietysti, koska missäpä he olisivat luuhanneet silloin kun oli juhlista kyse? Yhdessä Fiian ja muutaman muun (vähintäänkin melkein) täysi-ikäisen kanssa he tulisivat epäilemättä meille iltaakin istumaan. Siinäpä sitten soppaa olisi, kun pistettäisiin tallitytöt ja mun enimmäkseen lätkäaikaiset kaverit samaan rakennukseen. No, se olisi tulevaisuuden murhe. Nyt ihmettelin paikallaolevaa ihmismäärää: oli Britta, Emmy, Loviisa, Clara, Tuulia, Pyry ja Nuuttikin, jolle hymyilin ja moikkasin. Odelie oli paikalla myös, ja huoneeseen palaavaan Eetun kintereillä saapui Salma, joka punoittavista poskista ja hieman hasottavasta tukastaan päätellen oli juuri hoitanut Bonnien pois ratsastuksen jäljiltä. "Huh, mä ehdin", Salma puuskahtikin. "Pirre hiosti mua niin pitkään ja hartaasti, että kuvittelin, etten pääse valmennuksesta pois ennen kuin mulla on tekohampaat, -lonkat ja -tukka. Se tulee muuten kohta, Pirre siis, kunhan rasvaa Väinön turvan vaan ensin. Annekin tuolla pyöri." "Eetulla on asiaa", Rosa sanoi niin topakasti, että muut ymmärsivät hiljentyä. "Ja mulla", Jason ilmoitti pontevasti ja hypähti Lynnin viereen istumaan. Eetu seurasi perässä ennen kuin alkoi puhua mahtipontisesti: "Arvoisa herra Daniel Susineva, olette poistumassa keskuudestamme. Tästä syystä me tahdotaan nyt muistaa sua. Keksittiin Jasonin kanssa ihan mahtava idea ja kerättiin muiden suotuisalla avustuksella muistoja sun hienoimmista hetkistä Seppeleessä. Me koottiin kuvakollaasi Seppeleen suurimmasta alfauroksesta, eli susta, ja voit sitten sitä katsellessasi muistella meitä kaikkia lämmöllä." Kun Eetu ojensi kuvakollaasin minun nähtäväkseni, Jason ehdotti vaihtoehtoista käyttötarkoitusta: "Tai voit antaa sen Lynnille, niin että sitten kun sen on oikein kova ikävä sua, se voi katsoa tota ja muistaa taas, mikä apina sä oikeasti oletkaan." Siinä ne oli. Mun kaikki rumimmat kameralle tallentuneet irvistykset. Kaikkein ryppyisimmät naamat, komeimmat kaksarit ja harittavimmat silmät. Sitä katsoessani mä en voinut olla vähän liikuttumatta. En oman rumuuteni takia, vaan siksi, että tallilaiset olivat nähneet vaivaa mun eteeni. Näitä kuvia oli varmasti etsitty useamman kuin yhden tietokoneen arkistoista. (Ja kun näin läksiäisjuhlien viralliseksi kameramieheksi nakitetun Pyryn nappaaman kuvan, en voinut olla huomauttamatta Eetulle, että nyt osui pilkka omaan nilkkaan. Katsokaa nyt noita leukoja.) Pirre ja Anne saapuivat ihmettelemään, mitä yläkerrassa naurettiin, kun kuvakollaasi jo kiersi tallilaisten käsissä, DJ-Cella oli soittamassa kuulemma nimikkobiisiäni jatkuvalla repeatilla ja ruokapöytä oltiin saatu korkattua. Siitä eteenpäin juhlat jatkuivatkin mukavasti omalla painollaan. Multa udeltiin Saksasta - joko olin päässyt ratsastamaan maailmanluokan hevosia, oliko tallissa tosiaan hevosten vesijumppa-allas ja solarium, asuinko jossain keskiaikaisessa linnassa. Kun Anne katsahti kelloa ja totesi lähtevänsä ratsastamaan Topin, livahdin hänen mukanaan alas. Olihan mun pakko päästä rapsuttamaan punaista puoliveristä vielä kerran ennen lähtöäni. Saatoin kuulostaa ihan pehmolta, mutta... äh, ehkä olinkin sitä myös. Autoin Annea varustamaan Topin. "Täytyy kyllä myöntää, että mun tulee varmaan tätä vähän ikävä", tunnustin Annelle kiinnittäessäni Topin turpahihnaa. "Vaikka sulla on huippuhevosia siellä joka sormelle ja varpaalle", Anne naurahti. "En mä tarkoita pelkästään Topia", sanoin mietteliäänä. "Tätä paikkaa, porukkaa ja fiilistä." "Ei me täältä mihinkään kadota." "Hyvä niin." Kun tunnin kuluttua lähdimme ajelemaan tallin pihasta Nuutti, Salma ja Emmy takapenkillämme, vilkaisin Seppelettä vielä viimeisen kerran auton taustapeilistä. Toivoin, että kaikki nyt taakseni jättämä todella odottaisi mua täällä vielä kun palaisin takaisin. Ja miksei odottaisi? Seppele oli ja pysyi.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 23, 2015 11:51:05 GMT 2
Aika aikaansa kutakin 23. elokuuta 2015 Oli uskomatonta, että äiti oli todella malttanut pitää suunsa supussa. Siinä hän istui ilahduttavan hyvävointisen näköisenä ja hymyili onnellisena saadessaan tuhlaajapoikansa takaisin kotiin. Istahdin pelkääjänpaikalle ja kysyin ensitöikseni, oliko Lynn tallilla. "Seppeleeseen se lähti Pirren valmennettavaksi. Sinnekö ajetaan?" äiti kysyi nokkelana ja ymmärtäväisenä itsenään. "Sinne." "Säikäytät tyttöparan hengiltä." "Toivottavasti en sentään." "Oli tämä mullekin aikamoinen yllätys. Sä se vaan tulet ja menet." Tallin pihassa vannotin äitiä jättämään minun matkatavarani auton takakonttiin. Kantaisin ne siitä itse kotiin. Tuhahtaen Aikku lupasi - kerrankin - olla olematta omatoiminen ja totesi, että saisipa meidät käymään kahvilla sillä verrukkeella, että mun olisi pakko hakea auton avain saadakseni tavarani. Suupieliäni nyki. En kai nyt sentään niin huono poika ollut, että tuo olisi ollut ihan oikeutettua. Kyllä mä kävin kylässä. Ainakin joskus. Tai okei, saattoihan myös olla, että olin karannut vähän niin kuin ennalta varoittamatta kokonaan pois maasta ja saanut kuulla äidiltä kunniani liian lyhyestä varoitusajasta. Ei kuulemma ollut sopivaa sanoa omalle äidilleen, että "viikon päästä muutan ulkomaille". Miten se asia sitten olisi pitänyt hoitaa, kysynpähän vaan. "He-heeei! Sinä! Oletko se sinä?" kuului Cellan räväkkä rääkäisy, kun astuin oleskelutilaan. Seuraavassa hetkessä pikkutirri suorastaan pyrähti syliini, kuin paraskin hyljätty rakastajatar. Taputin kömpelösti kaulaani ripustautuneen vaaleaverikön selkää - tämä ei ollut minun hylkäämäni vaalea rakastajatar laisinkaan, mutta kaiketi tämäkin oli minua ikävöinyt. Niin päättelin. "Miten sä täällä nyt oot? Tulitko sä käymään?" "Tulin takaisin." "Takaisintakaisin?" "Takaisintakaisin." "Siistiä! Mutta miten Lynn ei ole tanssinut riemusta ja hihkunut ilouutista jo kaikkien tietoon?" "Se ei tiedä vielä." Cellan ilme kävi kertakaikkisen koomiseksi. Oli kuin hän ei olisi tiennyt, mitä mieltä olla tilanteesta. Haukkuako minut pystyyn, pitääkö yllättämisenhaluani söpönä vaikö kenties jopa ihailla spontaania toimintaa? Päätti hän suhtautua tilanteeseen sitten miten tahansa, arvelin, ettei menisi puolta minuuttiakaan, ennen kuin koko talli tietäisi saapumisestani. En suin surminkaan halunnut sanoa, että Cella olisi ollut mitenkään lörppäsuu, mutta... noh. Niin. "Tiedätkö sä, missä Lynn on nyt? Mä tahdon yllättää sen. Älä siis hiisku vielä ainakaan sille, että mä olen täällä." "En tietenkään hiisku", Cella sanoi pöyristyneenä ja minäkö-muka-pulauttaisin-salaisuuksia-julki -ilme kasvoillaan. "Se lähti hakemaan Ransua. Pirre pistää sen ratsaille." Kiitin ja poistuin odottelemaan Ransun karsinan lähistölle. Ehdin siinä sopivasti rapsutella Topia, joka ei heittäytynyt kaulailemaan kanssani niin kuin Cella, mutta vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä saamaansa huomioon. Kysäisin hepalta pikaisesti kuulumiset ja vilkaisin karsinaa, jossa uutta yksäriä harjaili tuppisuinen, jokseenkin tutun näköinen poika. Hevosta en ollut vielä nähnyt enkä viitsinyt mennä tekemään tuttavuutta nyt, kun sen omistajaa ei selvästikään huvittanut sosialisoida kanssani. Sitä paitsi mua vähän jännitti. Oliko tämä nyt oikeasti kovin hyvä idea, pölähtää takaisin ihan näin yllättäen? Ulkoa alkoi kuulua kavioiden kopsetta ja tyttöjen juttelua. Tunnistin toisen äänen vaivatta - olisin tunnistanut vaikka kooman keskeltä. Toista puhujaa epäilin Salmaksi. Pian arveluni sai vahvistuksen, kun tytöt saapuivat ulko-ovelle ja astelivat sisään, Lynn ensin valtavan Ransun kanssa ja Salma pian pienempi poni rinnallaan. Tervehdin kaksikkoa. Lynn hymähti kohteliaan ja hieman poissaolevan hein. Salman tervehdys oli pitkälti samaa sävyä, mutta bruneten hoksottimet toimivat nopeammin. Lynnin kadotessa Ransun karsinaan Salman silmät laajenivat yllätyksen johdosta ja käsi kohosi vaistomaisesti suun eteen. Nojailin Topin karsinan oveen ja koetin näyttää levolliselta. Kuulin, kuinka Lynn jatkoi Salmalle suunnattua lausetta. Yhtäkkiä lause katkesi kesken. "Mmmitäh?!" kuului Ransun karsinasta. Teki mieli hykerrellä. Ei aikaakaan, kun pellavainen pää pilkisti karsinan ovesta. Niin häkeltynyttä ilmettä en ollut eläessäni nähnyt. Olisin maksanut melkoisen paljon, jos olisin saanut ne hetket ikuistettua videolle. Lynn astui käytävälle tuijottamaan minua kuin halvaantuneena. Sievä suu kävi kuin henkeä haukkovalla kalalla, eikä ääntäkään pihahtanut ulos. Siro sormi kohosi osoittamaan mua, sitten tyttöä itseään ja lopulta taas mua. Siinä mä seisoin ulkokuori tyynenä ja sisus myllertäen melkein yhtä suuren epäuskon vallassa, vaikka minä olinkin tiennyt tämän hetken koittavan. Lynn ei ollut. "Oletko sä ihan tyhmä?" oli ensimmäinen asia, jonka Lynn sai kakistettua suustaan. Okei. Oikein romanttista. En vastannut mitään, kohotin vain yllättyneenä kulmakarvojani. "Oletko sä ihan tyhmä?" tyttöystäväni toisti. "Ilmestyt tänne ilmoittamatta yhtään mitään? Mitä pelleilyä tämä on?" "Pitääkö mun mennä takaisin ja pyytää sulta lupa, ennen kuin taas palaan?" mä kysyin epäuskoisena käsiäni levitellen. Tuijotimme toisiamme. Lynn jupisi äänettömästi jotakin sen suuntaista, että "todellakin pitää, senkin ääliö". Mua alkoi naurattaa. Siinä samassa Lynn jo loikkasi vaalea letti heilahtaen mun syliin ja rutistautui tiiviisti siihen. Se oli vähän kuin apinanpoikanen roikkumassa äidissään, naama mun kaulaa vasten painuneena ja jokainen raaja kuin hengenhädässä muhun takertuneena. Topi tuuppasi olkapäätäni pehmeällä turvallaan ja mä vilkaisin sitä sivusilmällä, leveä virne kasvoillani ja ehdottoman tyytyväisenä siihen, että olin palannut. Saksa odottaisi minua kyllä, ja muutkin maat. Aika aikaansa kutakin. Palaisin sinne vielä, mutta nyt oli jo korkea aika asettua kotiin - ainakin hetkeksi. "Senkin typerä idiootti", Lynn tuhisi korvanjuuressani. "Nyt mä vasta helisemässä Ransun kanssa olenkin." "Miten niin", kysyin hölmistyneenä. "Luuletko sä, että mä kuulen sanaakaan Pirren ohjeista, saati ymmärrän niistä yhtään mitään?" pieni blondini kysyi naama mutrulla valuessaan alas sylistäni ja takaisin maanpinnalle - tai niin lähelle, kun kumpikaan meistä nyt tällä hetkellä pystyi laskeutumaan. "Kyllä Piritta pitää huolen, että sä pysyt ruodussa", Salma ilmestyi vakuuttamaan. "Ja sinä! Anna nyt mäkin halaan sua." Ja mä annoin. Salma ei ollut sen päivän ensimmäinen eikä viimeinen halaaja.
|
|