|
|
Post by Odelie on Feb 4, 2013 13:37:54 GMT 2
- Jotain tulee joskus tähän -
Hoitaja: Eetu
|
|
|
|
Post by Odelie on Feb 4, 2013 14:07:37 GMT 2
Hyvä aika sivistää ajatusta fiksusta hevosesta Anne näytti hieman mietteliäältä kun kova kolaus kuului trailerista ja juuri tallista ulos tullut Myntti sitä pelästyi. Nojasin traileriin rentona ja taputin sen seinään. Samassa hiljaisuus laskeutui, mutta kuulin silti pientä pörinää sisältä. Pyöräytin silmiäni huvittuneena, sillä tiesin matkan olleen Alexin hermoille hieman liian pitkä, mutta nyt se saisi hetken seisoa siellä odottamassa, niin kuin hyväkäytöksiset hevoset yleensä teki. - Katotaan, ettei kukaan jää alle. Mie katon täältä päin ettei se hyppää rampilta alas, voitte nimittäin tulla aika vauhdilla, nainen sanoi lopulta ja minä nyökkäsin. - Se saattaa tulla sitten aikamoisella vauhdilla, että varo ettet sie jää alle, hymändin ja lähdin avaamaan traileria. Taas sieltä kuului järeä kolahdus ja tunsin trailerin oven tärisevän. Alex oli pahemmalla tuulella kuin yleensä. Pujahdin Alexin pehvan ohi sen pään luokse ja vaativan näköisenä ruuna kääntyi katsomaan minua. Työnsin hymyillen sen pään pois ja avasin solmun nopeasti, sillä heti kun ruuna sai myötäämistä riimunnarusta, se lähti peruuttamaan trailerista saman tein ulos. Sivusilmällä näin Annen väistävän hieman sivuun, kun hirveällä vauhdilla Alex loikkasi ulos trailerista ja pudisteli sen jälkeen tyytyväisenä päätään. Alex pysähtyi ja nosti päänsä korkealle ilmaan. Se haisteli rauhassa rauhallisen tallin tuoksua ja pudisti sitten päätään hyväksyvästi. Näin sen rauhoittuvan selkeästi ja tuttavallisesti Alex meni kerjäämään Annelta makupaloja. - Taitaa olla aika hemmoteltu tapaus, Anne naurahti lempeästi ja Alex sai tyytyä vain rapsutteluun tällä kertaa. - Tämä on vasta pientä, hymyilin aurinkoisesti ja palkitsin itse Alexin, sehän oli kuitenkin selvinnyt juuri järkyttävän pitkästä traileri matkasta ja välttänyt sydänkohtauksen saamista. Anne johdatti meidän Rensun vanhalle karsinalle, joka hetken näytti Alexista aivan liian pelottavalta. Kuitenkin sen uusi vierustoveri Susi, joka hörisi tuttavallisesti ruunalleni, sai Alexin astumaan karsinaan kuninkaallisesti. Kiinnostuneena Alex meni heti karsinan seinää vasten ja hörisi Sudelle joka vastasi taas tervehdykseen kolauttamalla karsinan seinään kavionsa. - Nyt riittää hei tollanen, tuhahdin ja pujotin riimun pois päästä. Olin tajunnut kuitenkin ennen edelliseltä tallilta lähtöä ratsastaa Alexin, että se oli päässyt vähän kuluttamaan energiaa. Nyt ei tarvitsisi kuin asettaa tavarat omille paikoilleen ja antaa ruunan totuttautua uuteen kotiinsa. - Tääkö se on? Britta hypähti karsinalle innoissaan ja kurkisti sisään. Kiinnostuneena Alex tuli karsinan ovelle ja yritti hamuta Britan sormia kaltereiden välistä. - Se on tosiaan niin hölmö kun uskalsit väittää, Britta nauroi, kun Alex sai tytön sormista kiinni ja yritti epätoivoisesti päästää syömään niitä. Hetken Britta antoi Alexin vielä yrittää, mutta yritykset eivät muuttuneet kertaakaan onnistuneeksi. Turhautuneena Alex pärskähti ja vetäytyi karsinan seinän vierustaan ja kieltäytyi katsomasta meihin. - Siehän voisin Britta auttaa mua noiden Alexin kamojen kanssa? hymyilin aurinkoisesti ja tyttö nyökkäsi reippaasti hymyille. - Ja Jaakko, voisitko viiä Alexille vähän heinää, ettei se ala mitään showta vetämään täällä, pyysin kauniisti ja pienen älähdyksen jälkeen mies lähti hakemaan Alexille heinää. Kamppeita Alexilta ei kuitenkaan löytynyt liikaa. Saisin varmasti asetettua satulahuoneeseen jotenkin ruunan koulu- ja estesatulan. Suitset olivat mukana, martigaalit tiekasti liimattu kiinni niihin. Sisäloimet ja ulkoloimet, harjapakki ja kaikki hienoudet, mitä ikinä olikaan keksinyt suloiselle ruunalleni ostaa. Hurjaa vauhtia Britta asetteli tavaroita paikalleen, ettei minulle jäänyt pahemmin mitään tehtävää. - Kiitos, huokaisin tyytyväisenä, kun olimme saaneet kaikki aseteltua talliin jotenkin päin, mutta mahdollisimman siististi. Hetken katselimme molemmat Alexin varusteita muiden joukossa. Minusta se tuntui jotenkin oudolta, sillä koko Seppeleeseen saapuminen tuli loppu peleissä minulle itselleni aika puun takaa. - Mennään nyt hyvällä omatunnolla juomaan kahvit ja käydään sitten kattomassa, mitä tolla sun kaverilles oikein kuuluu, Britta ehdotti ja minä suostuin. Tuon parempaa ideaa en ollut vähään aikaan kuullut. - Ensin mä käyn vaan parkkaamassa auton jonnekkin sivuun, ettei kenenkään tarvii sitä pelätä, huikkasin Britalle ja katosin ulos tallista. Odelie&Alex Pvm 04.02.2013
1HM |
|
|
|
Post by Odelie on Feb 8, 2013 16:00:03 GMT 2
Sadankahdeksankymmenen asteen hyppy - Alex, nyt loppu! karjaisin tallissa, kun ruuna upotti hampaansa takapuoleeni. Tuijotin huulet mutrussa täysiveristä, joka viattoman näköisenä seisoi edessäni. Kun kipu hellitti, sanaakaan sanomatta käännyin takaisin kavion puoleen ja pian tunsin taas lämpimän puhalluksen alaselässäni. Kiristin hampaitani ja putsasin kavion pikaisesti loppuun. - Ongelmia Alexin kanssa vai? Daniel, joka ei niin tutuksi ollut tullut minulle, ilmestyi karsinan ovelle virnistellen. - Miks et laita tota narua vähän tiukemmalle, niin se ei ylettäisi kiusaamaan sua? - Sä et halua nähdä, mitä se tekee, jos mä pistän ton yhtään kireämmälle, puuskahdin ja suoristin selkään. Daniel naurahti ja antoi Alexin tutustua itseensä. Ruuna työnsi heti turpansa kiinni Danielin kasvoja vasten ja poika väisti innokasta hevosta nauraen. - Mitä ajattelin sen kanssa tehdä, sillä näyttää nimittäin olevan virtaa, Daniel esitti kysymyksensä, kun Alex oli vihdoin luopunut tylsästä leikistä kiusata poika parkaa. - Aattelin sen kanssa vähän tuuppailla tänään ja huolella, silleen että se tuupertuu energian puutteesta pelkästään sillä että ajan sen niin lyttyyn, huokaisin ja yritin poistaa kiukkuisen sävyn äänestäni. Daniel näytti kuitenkin ymmärtävän tuskani ja naurahti vain iloisesti. - Me tullaan Topin kanssa ainakin aluksi maneesiin tuuppailemaan tai jotain, varo sitten vaan, ettet meitä jyrää, mies virnisti vielä, ennen kuin siirtyi viereiseen karsinaan laittamaan omaa hoidokkiaan kuntoon. Asetin satulan Alexin selkään varovasti ja ruuna pudisti päätään tyytymättömänä. Se seurasi liikkeitäni korvat hörössä, mutta omistajana tiesin, että sillä oli vielä pahat mielessä. Yritin kuitenkin pyyhkiä epäilykseni pois päästäni ja kiristin ruunan satulavyön tarpeeksi kireälle, ettei sen vaikka ravistelisi sitä pois päältään. Kaikkeen oli varauduttava. Suitset Alex suostui ottamaan päähän kiltisti ja innokkaasti se meni jo seisomaan karsinan ovelle, kun asettelin kypärää päähäni. Se olisi halunnut päästä jo menemään, minä taas keräsin kärsivällisyyttä, etten menettäisi hermoja sen kanssa. Maiskautin Alexin liikkeelle ja reippain askelin se tepasteli ulos karsinastaan. Kun se pääsi ulos ulkoilmaan, Alex hörähti tyytyväisenä, mutta tyytyi seuraamaan perässäni, kun nykäisin kevyesti ohjista. Vaikka Alex osasi käyttäytyä kohtuuttoman huonosti, siinä oli piirteitä, jotka korvasivat sen niin sanonut huonot puolet. Siksi rakastin sitä, se oli kuin hölmö lapsi, vaikka ikää sillä oli jo kertynytkin jonkin verran. Vihelsin ja avasin maneesin oven varovasti. Siellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan ketään, joten kävelin Alexin kanssa kaartoon ja laskin jalustimet alas. Kokeilin vielä, että satulavyö olisi tarpeeksi tiukalla, ennen kuin nousin selkään. Tämän ruunan kanssa kaikkeen oli varauduttava. Alex tuntui tänään erityisen hyvältä. Sen käynti oli rentoa ja se sai takaosansa hyvin mukaan pienellä kannustuksella. Peilistä katsottuna sen muoto oli kaunis, vaikka välillä sen kieli tuppautui tunkeutumaan ulos sen huulien välistä. Painoin pohkeet kevyesti kiinni ruunan kylkiin ja jatkoimme reippaassa ravissa harjoituksiamme. Tunsin, että Alexilla oli virtaa, mutta luotin siihen, että se jättäisin touhunsa tekemättä tällä kertaa. Lähdimme harjoittelemaan sen kanssa ensin avotaivutuksia molempiin suuntiin. Se taipui hyvin ja liikkui kolmella uralla, vaikka muutaman kerran se rikkoi lopussa taivutuksen. Kun sain siltä mitä halusin, jatkoimme taas suoraa uraa ja harjoittelimme asetuksia ympyrällä. Aina jotain pientä, ettei se ehtisi kyllästyä. - Uskaltaako tänne tulla? Daniel kysyi ja kurkisti maneesiin sisään. Topi tanssahteli hieman hänen takanaan, kun huomasi Alexin ravaavat heidän ohitseen. - Ainakin toistaiseksi täysin turvallista, naurahdin ja siirsin Alexin hetkeksi käyntiin. Uteliaana Alex katseli maneesiin saapunutta Topia, mutta jätti tervehdykset sikseen. Ohjasin sen pääty-ympyrälle, jotta Daniel pääsisi ratsunsa kanssa tekemään rauhassa alkukäyntejä. Ympyrällä siirryimme takaisin raviin ja työskentely jatkui. Muutin pääty-ympyrän neliöksi, mutta pidin edelleen tilana vain puolta maneesi. Pohkeenväistöt onnistuivat Alexilta hyvin ja taputin sitä tyytyväisenä. Tänään siltä sai sitä harvinaista hyvää käytöstä. Kun Daniel ja Topi siirtyivät ravailemaan, otimme taas koko maneesin käyttöön ja jatkoimme uran sisäpuolella. Muutama voltti tasoittamaan ruunan reipasta tahtia puolipidätteiden kera. Sen jälkeen valmistautuminen laukkaan. Puoli pidäte ja pohkeet. Alexin pää nousi korkealle taivaisiin ja innoissaan se singahti liian nopeatahtiseen laukkaan. Purin huultani ja pakotin sen kuuntelemaan pidätteitä. Se oli saatava siirtymään takaisin raviin, ennen kuin se innostuisi lisää. Ja puolipidäte ja pohkeet. Alex hypähti ilmassa ja teki 180 asteen käännöksen. Se jäi seisomaan paikoilleen väärään suuntaan tuijottaen ja hieman turhautuneena napautin sen liikkeelle, ennen kuin törmäisimme toiseen ratsukkoon. Ravasin taas hetken ja pyysin siltä voltteja ja taivutusta molempiin suuntiin. Valmistauduin taas nostamaan laukkaa, puolipidäte ja.. Alex hypähti taas ilmassa 180 astetta ja pukitti paikoillaan muutaman kerran. Korjasin hieman asentoani satulassa ja huokaisin erittäin syvään. Maiskautin ruunan taas liikkeelle. Jatkoin sen kanssa ravissa ympyrällä. Tästä ei tulisi tänään ilmeisesti mitään, mutta tahto oli saatava läpi, vaikka kuoleman uhalla. Lähdin ratsastamaan Alexia kahdeksikolla, jolloin sen oli keskityttävä asetuksiin ja minuun. Lopulta napautin pohkeet kiinni sen kylkiin ja se nosti laukan nyt rauhallisessa tahdissa. Hymy levisi huulilleni, kun kannustin sitä hieman eteenpäin ja keskityin saamaan sen taipuvaksi ympyrällä myös laukassa. Enää ei näkynyt vikurointia missään, vaan kuuliaisesti se odotti jokaista apuani ja toimi niiden mukaisesti. Laukan jälkeen siirsin sen takaisin raviin ja jatkoin kaviouralla. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle ja lähdin tekemään loppuraveja. yksi onnistunut laukannosto riittäisi kertomaan sille, ettei aina tarvinnut keksiä kaikkea tuhmaa tekemistä. - Sehän oli erittäin mielenkiintoista, Daniel sanoi, kun molemmat ratsut kulkivat loppukäyntejä pitkin ohjin. - Ei se ihan aina oo tällaista, huokaisin. - Joskus se on vielä kauheampaa ja saan tapella oikeasta tahdista monta tuntia, kohautin olkiani, mutta nyt hymyni ei hyytynyt. Taputin Alexia vielä kerran tyytyväisenä ja ruuna hörähti minulle vastaukseksi. - Hyvinhän se kulki, silloin kun kulki, mutta noi sen käännökset olivat aika vaarallisen näköisiä, Daniel vastasi ja olisin voinut vannoa, että hänestä ne olivat jollain asteella jopa hienoja. - Kun niihin tottuu, niin niissä on helppo pysyä kyydissä. Arvaapa vaan, kuinka monta kertaa oon syöny hiekkaa niiden takia, irvistin ja mies nauroi. Lopulta ohjasin Alexin kaartoon ja Daniel pysäytti Topin toiselle puolelle maneesia. Toisaalta seura maneesissa oli rauhoittanut Alexia, joten sain olla kiitollinen Danielille, että hän oli ollut paikalla. Päästin Alexin sen karsinaan ja jäin hetkeksi itse seisomaan tallin käytävälle. suljin karsinan ovea vähän ja seurasin, kun ruuna kävi suoraan heiniensä kimppuun. Kaivoin takkini taskusta särkylääkkeen, sillä Alexin pomput olivat heilauttaneet aivojani pahasti. Niitä tuli ruunalta enää harvakseltaan ja ymmärsin, että uudessa paikassa niitä oli kiva taas harrastaa, mutta ne olisi kitkettävä pois piakkoin. Astuin Alexin karsinaan ja riisuin siltä suitset ensimmäisenä. Ei olisi hyvä syödä kuolaimet suussa. Kun satula ja suitset seisoivat karsinan edessä, harjasin vielä rautiaan ruunani puhtaaksi ja pujotin talliloimen sen päälle. Onneksi Alex ei ollut hikoillut pienessä treenissämme, minä olin hikoillut varmaan senkin puolesta. Putsasin Alexin varusteita huolellisesti, sillä viime kerrasta olin jättänyt ne hoitamatta ja huomasin niissä olevan hieman likaa. Myös ruunan kuolavana roikkui edelleen kuolaimissa ja suitsien turpahihnassa ja ne olivat pestävä pois pikaisesti. Kun sain suitset ristittyä takaisin naulakkoon, harjasin vielä satulahuovat ja jalustimet, että niitä kehtaisi käyttää vielä ensikerrallakin. Asetin myös satulan takaisin omalle paikalleen ja huokaisin sitten tyytyväisenä. vaikka yhteistyö ruunani kanssa ei aina sujunut, jaksoin sentäs sen varusteita pitää aina hyvää huolta. Ja nyt ansaitsisin kahvin oleskeluhuoneessa, jos en muuta. - No miten meni sen hurjimuksen kanssa? Anthon kysyi heti ensimmäisenä, kun astuin oleskeluhuoneeseen sisään. Pojalle oli vuodattanut muutama päivä sitten Alexin huonoista tavoista. - Jos ei muutamia tanssiaskeleita lasketa, niin se oli yllättävän rennolla fiiliksellä tänään, vastasin hymyillen ja kaadoin mukiini kahvia. Painoin käteni kahvikuppia vasten ja huokaisin syvään. Niin lämmintä. - No hyvä, me vähän pelättiin jo, että se on heittänyt sut selästä, kun sulla meni niin kauan sen kanssa, Britta kommentoi ja hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä. - Ei se sellaista kehtais tehdä. Ainakaan vielä. Lähinnä varusteiden putsauksessa kesti enemmän aikaa kun oletin, kohautin olkiani ja nautin lämpimästä tunteesta sisälläni, kun kahvi lämmitti jäätyneet raajani. - Sie olet aina niin tarkka niiden varusteiden suhteen, Britta pudisti päätään huvittuneena ja minä virnistin. Olihan se täysin totta, että olin skitsoillut itselleni aina, jos olin löytänyt pientäkin puutosta putsauksen jälkeen varusteita ja Britta oli päässyt tätä tosiasiaa todistamaan. mutta enhän minä nyt niin kauhea voinut olla. Vai olinko? Odelie&Alex Pvm 08.02.2013
2HM |
|
|
|
Post by Odelie on Mar 23, 2013 14:14:30 GMT 2
Energiaa pukkaa ja ratsastaja sen hukkaa Alex tuuppasi minua tuttavallisesti, kun päästin sen irti riimunnarusta omaan karsinaansa. Sen toppaloimi sojotti ties mitenpäin ja osasin vain kuvitella mitä kaikkea tuhotaan loimi leikkejä se oli leikkinyt ulkona ollessaan. Raosutin Alexin turpaa ja hymyilin sille, vaikka joskus sen temppuilut ärsyttivät minua enemmän kuin mitään, se oli kuitenkin maailman ihanin hevonen. - Odelie, sie tulit takasin, Emmy ihmetteli, kun oli kävelemässä Patronin kanssa ulos tallista. - Oonhan mie täällää.. suhteellisen kröm hyvin käynyt, vastasin ja naurahdin perään Emmyn kanssa yhteen ääneen. Se tosiaan taisi olla paras vitsi minulta aikoihin, ainakaan noin tyhmä. - Meen maneesiin tuupparoimaan Patronin kanssa, tuutko seuraks? Emmy kysyi. Samalla tyttö kääntyi hoidokkinsa puolleen ja taputti tätä tyytyväisenä. - Oon siellä kohta, hymyilin ja nappasin karsinan edestä Alexin harjoja. Alex seurasin harjaamistani ja pärski vähän väliä, ilmoittaen että sillä on tylsää. Se kuitenkin jäi välillä katselemaan touhujani, kun harjasin sitä, kunnes se keksi ruokakupistaan uutta tekemistä. Ensin se hamusi pohjalta ruokaa ja leuallaan täräytti ruokakuppia, että se pamahti takaisin seinää vasten. - Tuhma heppa, nyt rauhoitu, toruin sitä samalla kun yritin putsata sen kavioita. Ruuna ei kuitenkaan meinannut saada tasapainoa kuriin millään ja horjahti joka kerta kun nosti sen kavion ylös. Alex kieltäytyi ottamaan kuolaimia suuhun ja nosti päänsä taas taivaisiin niin, että suitset heilahtivat pois sen turvalta. Kirosin hiljaa mielessäni ja annoin Alexin rauhoittua hetken, ennen kuin tekisin yllätyshyökkäyksen. Ruuna oli kuitenkin ovelampi kuin minä ja päätti jättää turpansa taivaisiin. Huokaisin syvän ja pujotin ohjat pois Alexin kaulalta sen turvalle. Nykäisin turvan alas ja nopeasti pujotin suitsen sen päähän. - Sainpas, hymähdin tyytyväisenä ja Alex ravisti päätään. Peli taisi olla nyt kuusi yksi, mutta silti olin rutkasti hävillä, se oli pakko myöntää. - Odelie, mihin oot menossa? Britta hymähti eteeni, kun avasin Alexin karsinan oven lähteäkseni. - No nyt ajattelin mennä maneesiin tuuppailemaan vähän tätä hirviötä, vastasin Britalle, mutta samalla tuumailin ääneen miten selviäisin hengissä ruunan selässä. - Missä sitten oot ollut, kun ei pahemmin oo näkynyt, tyttö vaati selitystä, mutta samalla hänen kasvoilleen levisi iloinen virnistys, joka sai minutkin hymyilemään. - Kotona poikien kanssa, mies voidaan nimittäin laskea pojaksi, naurahdin ja viitoin Britan mukaani. - Sitten olen ollut töissä. Muutaman sijaisuuden oon tehnyt tossa lähikoulussa alaluokkalaisille ja sitten vähän pidemmällä ratsastustunteja pitänyt. - Sä pidit ratsastustunteja vai? Britta ihmetteli ja samalla avasin maneesin oven meille. Nyökkäsin iloisesti. - Juurihan mä valmistuin opettajaksi, eli oon pitänyt tunteja kauemminkin, nyt vaan ajattelin panostaa perheeseeni ja näihin muutamiin hevosiini enemmän kuin kisaamiseen tai uran eteenpäinviemiseen, kohautin olkiani ja Britta nyökkäsi hyväksyvästi. Alex tanssahteli paikallaan malttamattomana. Se halusi päästä jo liikkeelle, joten nopeasti kiristin satulavyön ja hypähdin kyytiin. Täysverinen lähti heti liikenteeseen ja pudisti päätään. Tunsin, että sillä oli enemmävirtaa, kun mitä se käytökseltään antoi odottaa. Britta istahti katsomoon ja seurasi Alexin liikkeitä. Hänkin osasi jotenkin aavistaa, että saattaisi joutua kaivamaan minua pohjahiekasta tänään useampaan kuin kerran. Odelie&Alex Pvm 23.03.2013
3HM |
|
|
|
Post by Odelie on May 3, 2013 14:07:06 GMT 2
Pieni punainen energiapalloni Alex pörhisti harjaansa ja seurasi perässäni reippaasti tepastellen. Se tuuppasi minua kylkeen ja innokkaasti hypähti tallin ovista ulos. Pudistin päätäni lievästi huvittuneena, vaikka välillä Alexin temppuilut ärsyttivät minua, oli myönnettävä, että se oli erityisen hauskaa vaihtelua aina välillä. Talutin Alexin kentän keskelle ja reippaana se vilkuili ympärilleen. Kevään ensimmäinen ratsastus kentällä tulisi olemaan mielenkiintoinen kokemus, mutta enään en voinut sitä pitkittää. Tunsin Alexin jännittyvän, joka kerta kun menimme pyysin sitä asettumaan tai taipumaan. Se ei meinannut millään keskittyä tehtäviin, vaan olisi mieluiten vilkuillut ympärilleen, sillä oli liikaa mielenkiintoisia asioita ympärillä. - Nyt rauhoitu, sanoin rauhallisesti Alexille, joka minun onnekseni tuntui kuitenkin toisella korvalla kuuntele minua. Käänsin Alexin keskiympyrälle ja yritin saada sen rentoutumaan. Pikkuhiljaa se antoi myöten avuilleni ja meno alkoi tuntui inhimilliseltä. Ravissa Alex tuntui jo pehmeältä ja toimi hyvin apujani vastaan. Sain sen koottua hienosti kasaan, vaikka yleensä se taisteli vastaan kaikin mahdollisin keinoin mitä se keksi. Vasta kun lähdin harjoittelemaan sen kanssa sulkuja, se sai energiaa kavioidensa alle ja hypähteli keskelle useampaan kertaan. Selästä ne tuntui tasajalka hypyiltä, mutta olisin voinut lyödä vetoa, että sivusta katsojalle se näytti vielä typerämmältä. - Saadaanko liittyä Topin kanssa seuraan, Anne talutti Topin sisään kentälle. Ori näytti valppaalta ja erittäin kiinnostuneelta vauhdikasta ruunaani kohtaan. - Totta kai saa tulla, hymyilin parhaani mukaan samalla kun istuin harjoitusraviin ja rauhoittelin Alexin tahtia. Istunnalla jarrutus ja ruuna pysähtyi kun seinään keskelle kaviouraa. - Sepä näyttää tänään reippaalta, Anne naurahti kun meinasin horjahtaa alas selästä. - Laitan muutaman kevyen esteen tähän, voit tietysti kokeilla myös, jos siltä tuntuu. Yritin saada Alexia takaisin liikkeelle, mutta itsepäisesti se päätti jäädä paikalleen. Napakasti napautin pohkeet sen kylkiin, mutta ruuna päätti vain peruuttaa muutaman askeleen. Pieni turhautuminen alkoi vieriä päässäni, kun yritin saada Alexia takaisin aisoihin. Ei ollut muuta vaihtoehto kun antaa laukkapohkeet ja vihdoin täysiverinen singahti hurjaan laukkaan. Se ei meinannut mahtua kentälle, kun viiletimme pitkin ja poikin. Yritin vain arhaani pitää ruunan pois Topin lähettyviltä, ettei sekin innostuisi höykyttämään ratsastajaansa. Pikkuhiljaa sain hiljennettyä Alexin vauhtia ja se alkoi taas myötämään niskasta. Kun se oli takaisin paketissa, käänsin sen keskiympyrälle hieman tuulettamaan energiaansa. Innokkaasti ruuna puuskutti eteenpäin ja lennossa vaihdoimme suuntaa ja laukkaa, että päästiin molempia suunti kokeilemaan innostuksen puuskassa. Lopulta sain Alexin siirtymään takaisin raviin ja hetken jolkottelun jälkeen siirsin sen käyntiin. Annoin sille pitkää ohjaa ja innosta väristen se silti suostui hiljentämään vauhtiaan. - Teillä taitaa olla ensimmäinen päivä kentällä, Alex näyttää olevan täynnä energiaa, Anne naurahti samalla kun kokosia Topin ohjia paremmin käsiinsä. - Näin se menee, taisi innostua vielä enemmän noista esteitä, luulee pääsevänsä kovaankin treeniin, virnistin ja taputin Alexia kun se näytti jo hieman rauhoittuneelta. - No kyllä kannattaa antaa sen energiaa purata, ennen kuin koko heppa räjähtää käsiin, Anne hymyili ja katseli Alexia, joka oli rento, mutta silmäkulmassa välkkyi katse, joka kertoi kaikesta muusta. Uskalsin hetken kuluttui siirtää Alexin takaisin raviin ja jatkoimme harjoituksia. Minun oli saatava sulut läpi, ettei se vastasuudessa pääsisi luistamaan niistä samalla tavalla. Alex tuntui kuitenkin vääntelehtivän ja kääntelehtivän parhaansa mukaan, ettei se joutuisi tottelemaan apujani ja vasta napakampien käskyjen jälkeen se asettui aloilleen ja homma alkoi pelata. En kuitenkaan uskaltanu harjoittaa ikäviä tehtäviä sillä liian kauan. Oli jätettävä harjoitukset hyvin onnistuneeseen suoritukseen. Kun nostin Alexilla taas laukkaa, se tuntui paljon rennommalta ja kevyemmältä, kun spurtin aikana. Annoin sen hieman irroitella oman pään mukaan, mutta sain sen heti toimimaan oman tahdon mukaan, kun vain pyysin. Tyytyväisenä taputin sitä kaulalle kun siirsin sen takaisin raviin. voikun työskentelymme olisi aina yhtä helppoa. - Voisin mennä tuon pystyn tosta, sanoin Annelle, joka jolkotti reippaassa ravissa Topin kanssa uralla. Anne nyökkäsi hyväksyvästi ja kulmassa nostin ruunalla taas reippaan laukan. Pystyn lähestyminen ensimmäisellä kerralla oli hirveää. Alex yritti tempoa ohjia käsistäni ja kiihdyttää vauhtia, joten jouduin kääntämään ruunan kolmesti voltille ja aloittaa alusta, ennen kuin sain pidettyä sen käsissäni. Hyppymme oli jäykkä ja Alex hyppäsi liian aikaisin. Innostus tuntui värisevän sen korvissa asti, joten ennen onnistunutta hyppyä, minun oli saatava ohjat omiin käsiini. Laukkailin hetken sen kanssa ympyrällä ja huomasin sivusilmällä, kuinka ruuna alkoi jo hieman hiota tapellessamme. nyt oli hypättävä tai jätettävä kokonaan väliin. Lopulta Alex suostui tahtooni ja pääsimme harjoittelemaan pystyä eri suunnista. Jäin myös seurailemaan Annen hyppyjä Topin kanssa, heidän suorituksensa näytti niin helpolta ja kauniilta. Vasta viidennellä esteen ylityksellä minusta alkoi tuntua, että ruunan kanssa kaikki alkoi taas toimimaan ja onnistuneiden hyppyjen jälkeen Alex pääsi vielä hyppäämään muutaman kerran okserin, jonka Anne oli myös pystyttänyt kentän toiseen laitaan. Okserin ylitys onnistui nyt helposti ja jo lievästi väsynyt ruuna nautti menosta, vaikka minuahan sen piti kuunnella. Siirsin Alexin takaisin käyntiin ja taputtelin sitä tyytyväisenä. Vaikka ajoittain se halusi mennä ihan omin päin, se kuitenkin päätyi kuuntelemaan minua ja olin pysynyt kunniakkaasti sen selässä. Hetkeä myöhemmin myös Anne hidasti Topin käyntiin ja heitti orille pitkät ohjat. Minun silmääni heidän harjoituksensa oli onnistunut upeasti, ainakin verrattuna minun ja Alexin palloiluihin, mutta silti sain olla ylpeä omasta hölmöstäni, joka oli taas ollut vain oma pirteä itsensä. Annoin ruunan tepastella käynnissä pitkään ja rauhassa, ja vasta kun Anne käänsi Topin kaartoon, minä tein samoin. - Joku päivä, kun on näin hyvä ilma, pitää päästä Alex hyppäämään maastoesteitä, kuhan se ensin rauhoittuu, jutustelin Annen kanssa pirteästi, joka kuitenkin näytti hieman yllättyneeltä sanoistani. - Ihan hyvä ideahan se on, kannattaa vain katsoa, ettei se ole noin pirteällä tuulella silloin ja ottaa kaveri mukaan, Anne puhui pehmeästija hymy ei kadonnut suulta, vaikka hän kantoi puomeja paikoilleen Topin ohjat kainalossa. - Kaveri ehdottomasti mukaan, en halua jäädä yksin pimeällä metsän harhailemaan, kun poika on jo palannut kotiin tunteja sitten, virnistin ja Anne naurahti pirteästi. Vein estetolpat paikoilleen ja talutin sitten Alexin takaisin talliin Anne ja Topi perässä. Vein ruunan suoraan pesuboksiin ja riisuin siltä varusteet. Nyt Alex ansaitsisi viilentävän suihkun, sillä hikiläikkiä oli näyttänyt ilmestyvän ympäri sen punaista kehoa. Avasin suihkun ja valppaana Alex hypähti pois päin vedestä. - Nyt ei aloiteta tota leikkiä, katsoin ruunaa varovasti ja minun onnekseni se antoi minun pestä hikikohdat pois rauhassa, ilman mitään konflikteja. Se ei jatkanut enää tapella vastaan. Ujutin verkkoloimen Alexin kiiltävän, mutta kostean karvan päälle. Uteliaana ruuna tutki loimea ja nappasi hampaillaan siitä kiitti. Näpäytin Alexia turvalle ja turhautuneesti maskutelle se vetäisi uteliaan naamansa pois loimen luota. Ruunalla oli kyllä paha tapa rikkoa loimensa, mutta nyt minun oli luotettava siihen, että se jättäisi loimensa rauhaan, kunhan pääsisi kavereidensa kanssa tarhaan nautiskelemaan kevän auringosta. Rauhallisesti Alex lähtikävelemään vierelläni ni maiskautin sen liikkeelle. Pelit oli pelattu tältä päivältä. Talutin Alexin sisälle tarhaan ja suljin portin. Läheisyydessämme oli liian monta uteliasta naamaa, joten oli riski jättää porttia hiukkasenkaan auki. Uteliaana Alex hamusi Rotan turpaa ja Rotta käski hampaat irvessä tunkeilijaa sirtymään hieman kauemmas. Pujotin riimun Alexin päästä ja heti kun se tajusi oleansa irti, innokkaasti ruuna lähti laukkaamaan tarhan toiselle puolelle rajusti pukitellen. Pudistin päätäni huvittuneena, hevoseni oli tosiaan idiootti. Palasin takaisin talliin sisään ja keräsin pesuboksin luota Alexin varusteet. Vein ne takaisin satulahuoneeseen, josta olin ne aikaisemmin haenutkin ja hyölellisesti puhdistin ne kentältä lentäneestä pölystä. Olin jättänyt muutamaan otteeseen satulan putsaamatta, joten likaa tuntui irtoavan enemmän kuin liikaa. Kuitenkin kun nahka taas kiilti puhtauttaan ja harjat oli putsattu asetin kaiken omille paikoilleen ja lähdin suuntaamaan yläkertaan. Kahvi tekisi uuvuttavan työn jälkeen parempaa kuin hyvää. - Moi Ode! Kattelin tossa, että Alexilla tuntui virtaa riittävän, Salma hihkaisi heti kun astuin oleskeluhuoneeseen sisään. Muita oleskeluhuoneessa ei tähän aikaan aamusta näkynytkään. - Älä ihmeessä, se oli oikea hirviö ja mun lihakset on ihan kuolleet, vaikka harvoin niin käy, huokaisin leppoisasti ja kaadoin itselleni kylmää kahvia, en jaksanut keittää uutta. - Sen kanssa sulla ei näytä olevan koskaan tylsää, Salma nauroi ja laski lehden käsistään. - Ei ole päivää, millon se ei keksisi jotain, joka ärsyttää mua hirveästi. Bonniekin taitaa aina välillä kokeilla sun hermoja? hymyilin ja kysyin ystävällisesti. Salma naurahti hieman sarkastisesti ja katsoi minua kulmiensa alta. - Usko tai älä, siltä löytyy myös sellasia tempauksia aina toisinaan, että niitä on vaikea uskoa, mutta kyllä se aika rauhallinen on nykyään, tyttö hymyili ja näytti ylpeältä kun puhui kimosta tammasta. Hymyilin aurinkoisesti ja istahdin Salman viereen sohvalle. Jatkoimme jutustelut ihmeellisistä hevosistamme, olihan se totta, jokainen hevonen osasi järjestää shown kun shown, kunhan oikealle päälle vain sattui. Alexilla tuntui olevan vain niitä päiviä hieman liian usein minun makuuni. Odelie&Alex Pvm 03.05.2013
4HM
Kevät 1 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:
~Anne |
|
|
|
Post by Odelie on Jun 14, 2013 14:32:24 GMT 2
Kesätreeniä räjähteen kanssa Alex loksautti hampaitaan ja vilkuili korvat höröllä kentältä löytyvi esteitä. Olin pystyttänyt tänään hieman vaikeampia esteitä ruunani eteen, mutta se näytti ennemminkin olevan mielissään näistä haasteista. Kiristin Alexin satulavyön ja laskin jalustimet alas. Nousin selkään sulavasti ja taputin sitten tyytyväisenä ruunaa. Se oli alkanut taas tanssahtelemaan selkän noustessa, joten sulava selkään nousu oli erittäin positiivinen merkki Alexin käytöksessä. Pieniä takaumia se oli kärsinyt aina toisinaan, mutta pikku hiljaa siitä kehkeytyi oivallinen ratsu, vaikka sillä olikin pienen varsan into edelleen. - Täällähän on esteet ihan meitä varten vai? Jesse naurahti samalla kun ohjasi Tollon kentälle. Tollo näytti olevan yhtä vauhdikkaalla tuulella kun Alex, kun ori pörhisteli harjaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan Jessen korvaan. - Liittykää toki seuraan, näähän on Tollollekin oivan kokoisia esteitä, hymyilin pirteäsi ja maiskautin sitten Alexin liikkeelle. Ruuna lähti reippain askelin eteenpäin, mutta vilkuili hieman uteliaana Tolloa, joka ei malttanut pysyä paikallaan keskellä kenttää. - Teillä on ilmeisesti joku haaste treeni Alexin kanssa menossa? Jesse kysyi, kun oli päässyt orinsa selkään ja ratsast toisella puolella kenttää. - Vähän on saatava poikaa parempaan kuntoon, ku tuntuu, että sen lihakset surkastuu vähänkin kevyemmässä käytössä. Se vaatii liikuntaa ja mun velvollisuus on liikuttaa sitä, virnistin pirteästi ja taputin Alexia, joka teki hienon kulman, vaikka sillä oli tapana aina välillä hieman oikoa. - Vaatii, tietty se vaatii, kun miettii mitä uraa se on harrastanut ennen kuin tuli sulle. Ootko aatellu hoitajaa? Jesse puhui asiaa, mutta kysymys sai minut värähtämään. Olinhan minä tietysti ajatellut. Ainakin toisinaan. Joskus. Laskin katseen hetkeksi Alexin niskaan ja keräilin ohjia käsiini. - Tietysti olen, pitää harkita sitä ja puhua Annen kanssa jossain vaiheessa, jos se saisi lisä liikuntaa vaikka tunneilta tai jostain, kohautin olkiani ja lähdin työskentelemään Alexin kanssa käynnissä voltteja ja taivutuksia. - Sua vaan pelottaa, Jesse virnisti. Käänsin katseeni pois enkä vastannut mitään. Sitä en myöntäisi ääneen, vaikka tottahan poika puhui. Kun Alex osasi vihdoin rentoutua ja keskittyä työskentelemiseen, myös minä asennouduin ratsastamaan sitä paremmin eteen. Ylitimme muutaman kerran ravissa puomit, jotka olin jättänyt keskelle kenttää ja tunsin kuinka Alexin kehossa väreili innostustunut energia. Siitä huolimatta jatkoi sen kanssa harjoituksien tekemistä. Taivuttelin sitä eri suuntiin ja etsimme hyvää ravitahtia, missä molemmilla oli helppo työskennellä. Pikku hiljaa yhteinen kadotettu sävel löytyi ja Alex haki kunnolla eteen ja alas. Takapäänkin se sai mukaan touhuun ja tyytyväisenä taputin sitä kaulalle. Tämä oli sitä mitä halusin hakea ennen hyppäämistä, tasapainon. Ohjasin Alexin ympyrälle ja valmistauduin laukannostoon. Jo puolipidätteen kohdalla Alex nykäsi päänsä taivaisiin ja yritti riistäytyä käsistä, joten siirsin Alexin käyntiin. Ruunan rauhoittuessa pyysin siltä taas ravia, jotta työskentely toimisi hieman rauhallisemmin. Lopulta uskalsin nostaa laukan. Vauhdikkaasti Alex singahti eteenpäin ja kajautti ilmaan komean pukkisarjan, jonka kyydissä oli vaikea pysyä. Purin hampaani tiukasti yhteen ja nykäsin ohjista rajusti. Alex havahti rajua käskyäni ja siirtyä käyntiin. Huokaisin syvään ja nostin kypärän lippaan silmieni edestä. - Mä alan ymmärtää miksi se vaatii sitä liikuntaa, Jesse naurahti kun ratsasti ohitseni ja minä mulkaisin häntä murhaavasti. Pää asia oli, etten tippunut selästä, sillä silloin olisi voinut käydä huonosti jokaiselle. Maiskautin Alexin taas liikkeelle ja käynnistä suoraan laukkaan. Pakotin sen rauhoittumaan laukassa ja työskentelemään kunnolla, vaikka ruuna parhaansa mukaan hangoitteli sitä vastaan. Purin huultani ja pakotin itseni rentoutumaan, en saisi Alexia rennoksi millään, jos olisin itse jäykkä kuin puupalikka. Pikku hiljaa Alex antoi avuileni periksi ja rentoutui itsekkin. Se tarkoitti esteitä ja pieni hymyn kare huulilla ohjasin sen ensimmäiselle esteelle. "Muuri!" Kuulin Jessen kajauttavan ja seurasin hieman ihaillen, kun ratsukko ylitti esteen niin kevyesti. Alex ravisteli päätään innostuneena, sekin olisi halunnut päästä hyppäämään heti nyt. Maiskautin Alexin liikkeelle ja pikaisesti ilmoitin Jesselle hyppääväni sarjan. Rauhallinen lähestyminen. Pidätä, pidätä, hengitä, päästä ja Alex ylitti ensimmäisen, toisen ja kolmannen. Taputin Alexia tyytyväisenä, se oli rauhoittunut alku innostuksestaan ja työskentely sujui. Yli metrin esteet olivat olleet hieno idea, sillä hiki pukkasi jo Alexin kaulasta ja mahasta. - Me mennään vielä toi sarja kokonaisuudessaan, ilmoitin Jesselle, joka siirsi Tollon käyntiin. Poika nyökkäsi ja ratsasti Tollon hyvään kulmaan missä se ei olisi tiellä. Alex pärskähti innokkaana ja siirtyi laukkaan. Pysty, pysty, okseri, muuri, laine, vammautunut "vesieste" ja lopuksi kahden trippelin sarja. Odelie&Alex Pvm 14.06.2013
5HM |
|
|
|
Post by Anne on Jun 16, 2013 20:51:24 GMT 2
Vappuvaihtarit
 Anne ja Alex sekä esteiden hurmaa vappuvaihtareissa. |
|
|
|
Post by Odelie on Jul 26, 2013 15:28:36 GMT 2
Historian uusi kierre Parkkasin autoni hiljaisissa merkeissä Seppeleen tallille ja astuin autosta ulos. Vilkaisin epäilevästi serkkuani, joka pyöritteli sormuuksia sormissaan. Hänen historiansa ei ollut järin valoisa, mutta nyt hän väitti olevansa taas jaloillaan, ainakin hän oli palannut takaisin Suomeen. Ohjasin tytön perässäni talliin ja nappasimme riimunnarun mukaan. Tunsin ehkä hieman mustasukkaisuutta siitä, että Alex tunnistaisi ennemmin serkkuni kuin minut. Mutta silti, minun oli nielaistava ylpeyteni ja antaa vanhan omistajan kohdata rakkain hevosensa. - Miten sä pääsit takaisin Suomeen, avasin lopulta suuni, kun kävelimme tarhaa kohti. Serkkuni, Rosie, vilkaisi minua ja hymyili ihmeellistä hymyään. - Kyllästyin siihen, että isä paasaa minua, kuin olisin pikku lapsi, Rosie kohautti olkiaan, mutta toisaalta ymmärsin häntä, rajoitettu vapaus oli kauheaa. - Päätin palata Suomeen, aloittaa alusta paremmissa merkeissä, ehkä hankkia töitä tai jotain. - Entä sun kaikki vanhat kaverit? kysyin hieman ihmeissäni, ne kaverit, jotka soittelivat vielä muutamia kuukausia Rosien lähdön jälkeen minulle. - Mä sanoin sulle, etten enää halua tavata niitä, olla missään tekemisissä niiden kanssa, kuulla niistä yhtään mitään, Rosie kuulosti jo hieman ärsyyntyneeltä. Hän vilkaisi minua silmät loistaen vihasta, mutta päätyi katselemaan Seppeleen maisemia minun vastatessa katseeseen. - What about Tyler? kuiskasin, juuri kuin saavuimme tarhalle. Hiljaisuus laskeutui ihmeellisesti ympärillemme, kun Rosie jäi katsomaan entistä hevostaan. Näin kuinka ahdistava kysymykseni katosi hänen päästään ja kyyneleet pyrkivät silmiin, en ollut koskaan nähnyt serkkuni itkevän. Hiljaa tyttö laski kätensä aidalle ja veti syvään henkeä. Hän vihelsi pitkän vihellyksen, joka tuntui kaikuvan ilmassa ties kuinka pitkään. Rautias ruuna nosti päänsä sekuntissa heinäkasasta. Se tuijotti meitä pitkään korvat hörössä ja lopulta ilmaan pääsi innokas hirnahdus, tervehdys, joka kuulosti enemminkin kiljaisulta. Pahatapainen Alex, joka ei koskaan antanut kenenkään ottaa sitä kiinni tarhasta ilman taistelua, laukka askelin rynnisti portille, suoraan Rosien luokse. Yllättävää kyllä, mutta minuakin kosketti parivaljakon tapaaminen. Alex tuntui olevan kuin innokas koiranpentu, joka sekoaa omsitajansa tavatessa. Rosie taas kylmän rauhallisesti silitti rautiaan turpaan ja kuiskutti sille hellyyden sanoja, venäjää, eikä hymy hyytynyt tytön kasvoilta millään. Hetken kuluttua Rosie pujotti riimun Alexin päähän ja talutti ruunan ulos tarhasta. Lähdimme takaisin sisäänp'in, sillä olin serkulleni, että hän saisi nousta Alexin selkään. Vaikka ruuna olikin saanut pitää muutaman viikon vapaata ja olimme aloittaneet lomalta palautimisen vasta viikko sitten, luotin siihen, että Alexin kouluttajana, Rosie osasi kohdella sitä edelleen oikein. Rosie päästi Alexin karsinaansa ja lähti etsimään harjapakkia. Lähdin hakemaan Alexille vähän heinää, että se pysyisi edes sekuntin paikllaan karsinassa, sillä se vaikutti taas hieman levottomalta. Lastasin heinäverkkoon vähän heinää ja palasin takaisin Alexin karsinalle. Jesse käveli ohitseni ja nyökkäsi tervehdykseksi. Hymyilin ohi kävelevälle pojalle ja samassa vereni jäähtyi ja sydämeni tuntui pysähtyvän. Käänsin katseeni pojan perään, mutta törmäys oli jo tapahtunut. - Jesse? kuulin Rosien melkein älähtävän, olisin voinut kuvitella Jessen nyt räjähtävän hervottomaan nauruunsa, mutta ei, näin kuinka poika muuttui totistakin totisemmaksi. - Rosie, what are you doing here? Jesse ei tuntunut tajuavan millä kielellä hänen olisi pitänyt puhua ja muuttui hieman vaivautuneesti. - Mä puhun edelleen suomea, ihan niin kuin ennenkin, ja mä olen täällä näkemässä Alexia, senkin pitäisi olla sinulle aika ilmeselvä asia, Rosie vastasi rauhallisesti, mutta sain taas todistaa kuinka tunteet noisivat pintaan. - Joo niin, poika päästi suustaan, hän varmasti olisi halunnut kysyä sen kinkkisen kysymyksen, minkä minäkin olin yrittänyt esittää, mutta onnekseen poika päätti pysyä hiljaa, joka oli harvinaista. - Ehkä susta sais maastoseuraa? Rosie keräsi itsensä ja hymyili. - Tietysti, mä laitan vain Tollon kuntoon, poika vastasi hiljaisuuden jälkeen, mutta sen jälkeen Jesse tuntui olevan taas oma itsensä. Rosie palasi Alexin luokse ja hymyili minulle pirteästi. Hän ei edes vaivautunut sitomaan Alexia kiinni vaan antoi ruunan syödä rauhassa ja alkoi harjaamaan mutia sen punaisesta karvapeitteestä pois. Nojasin karsinan oveen ja seurasin Rosien touhuja, hänellä oli juuri se ilme, ettei hän aikoisi puhua asioista minun kanssa, joten uskoin, että Jessen kanssa maastoon lähteminen olisi parempi kuin hyvä idea, olivathan he joskus olleet suhteellisen läheisiä ja minä olin tytölle vain isosiskohahmo. Nopeasti Rosie sai laitettua alexin kuntoon ja maiskautti sen heti liikkeelle karsinasta. Jesse tuli hyvin nopeasti Tollon kanssa perässä ja pian molemmat nousivat jo tallin pihalla hevostensa selkään. Rosien ja Jessen lähtiessä jäin seisomaan pihalle ja katselin heidän peräänsä. Minua hieman pelotti, kuinka maasto Alexin kanssa sujuisi, kun nuoret alkaisivat selittää suu vaahdossa elämänsä tapahtumista, jos niin edes kävisi. Tapaaminen voisi kuintenkin olla myös katastrofaalinen, miettien kaikkia mustelmia mitä Rosie oli historiassa Jesselle aiheuttanut. Pelästyin kun huomasin Salman ilmestyneen seisomaan viereeni ja Kasper seisoi takanani. - Jos sä olet siinä, niin kuka on Alexin selässä? Salma ihmetteli ja katsoi sitten minua. - Serkkuni Rosie, Alexin entinen omistaja, huokaisin ja Salman silmät tuntuivat tuijottavan syvälle sisimpääni, uteliaisuus tuijotti minua. - Ja näinkö mä just oikein, että se lähti maastoon Jessen kanssa, miks se ei lähteny sun kanssa? Salma hymyili viekkaasti ja minä huokaisin hymyillen. - Meillä kaikilla on muutama vuosi taaksepäin laskettuna aika värikäs historia Mel Serenissä, kohautin olkiani ja näin Salman ilmeesti että miljoonat mielikuvat, ideat ja kysymykset valtasivat nuoren aikuisen pään. - Eli oliko Rosiella ja Jessellä jotain? Vai jollain muulla? Et voi jättää ketään pimentoon, Salma hymyili tietävästi ja tiesin sen itsekkin, niin ei varmastikkaan tapahtuisi. - Ei Jessellä ja Rosiella, ainakaan minun tietämykseni mukaan, mutta Rosien lähtiessä hän todella jätti jonkun tänne taakseen. Odelie&Alex Pvm 26.07.2013
6HM |
|
|
|
Post by Odelie on Aug 15, 2013 12:28:09 GMT 2
Identiteetti kysymys Salma mutristi huuliaan ja kallisti hieman päätään, kun hän arvioi Alexin ulkonäköä. Olimme sopineet aamun kunniaksi, että lähtisimme juoksuttamaan Alexia ja Bonniesta maneesiin, mutta molempien hevosten piti olla tiptop kunnossa. Niin laittautuneina, että silmät särkyy viehkeydestä. Katselin Salmaa hymy huulilla ja nojasin karsinan oveen. Tyttö yritti parhaansa mukaan pidättää nauruaan, mutta lopulta hän purskahti nauruun ja vakavoitti itsensä hetken päästä samaan arvioivaan ilmeeseen. - Eikö susta noi vaaleanpunaset rusetit oo vähän liikaa sen hännässä ja harjassa? Salma kysyi ja näin kuinka edelleen tytön hyylet nykivät ylöspäin, mutta pokerinaamana pudistin päätäni. - Musta Alex on juuri niin siro ja tyttömäinen, että noi vaaleanpunaset rusetit ei sille haittaa tee, varsinkaan kun monikaan ei ole näkemässä, virnisti ja Salma naurahti, Alex tuijotti meitä molempia todella synkeä ilme kasvoillaan, sen viimeinenkin pisara miehekkyydestä oli viety. - No mut jos mä laitan Bonnielle ne vaaleansiniset, niin eikö siinä voi tulla jotain väärinymmärryksiä, if u know what i mean, Salma naurahti ja minä totisena, niin totisena kuin vain kykenin, nyökkäsin päätäni. - Bonniesta tulee, mitä ylväin neitokainen, vaikka Alex onkin aikamoinen kilpakumppani sille nyt, totesi ja Salma nyökytti päätään. Hymy naamalla Salma palasi takaisin Bonnien luo laittamaan tammaa loppuun ja minä valmistuin tähän kokemukseen mukemalla vihdoin loputkin tallivatteet päälle. Korkokengät olin suosiolla vaihtanu autossa jo pois, mutta kiiltelevä toppini ei ollut miellyttävä oikein yhdenkään hevosen silmään. Samalla minua hieman epäilytti Alex, sillä se oli energisellä päällä ja juoksutuksen aikana, oli paras aika keksiä kaikkea hirvittävää pääni menoksi. Kun Salma oli saanut Bonnien valmiiksi ja ratsastussaappaat jalkaansa, pääsimme vihdoin lähtemään tallista kohti maneesia. Käytävällä nappasit käsivarsiini vielä sadeloimen matkaani, sillä olin varma, että aamu auringon jälkeen sade yllättäisi, toivottavasti ei vain, ennen kun ehtisimme maneesiin. Bonnien johdolla suuntasimme ulos tallista ja tulimme Jaakkoa ja Kasperia vastaan, jotka olivat tulossa kiivaasti, ilmeisesti väitellen, keskustellen sisälle. Kasper seisahti eteemme ja vilkaisi kiiltäviä hevosiamme. Jaakolla aivosolut naksahtivat heti kiinni ja lukkoon ja mies räjähti hervottomaan nauruun. - Eikö toi sun hullus oo miespuolinen? Kasper kysyi ja rypisti kulmiaan. Jaakko räkätti vielä pahemmin, ilmeisesti Kasperin hitaudelle ymmärtää. - Tänään se on nainen, pyöräytin kättäni Alexin edessä esitellen ja hieman järkyttyneenä, ehkä jopa säälivänä Kasper jäi katsomaan Alexia, joka sydän särkyneenä käänsi katseen pois minusta. Jätimme Jaakon nauramaan ja Kasperin seisomaan paikalleen ja jatkoimme matkaa maneesiin. Salma nauroi matkalla Jaakon reaktiolle, samoin Kasperille ja lopulta minun oli annettava itseni nauraa. En vain halunnut loukata Alexia sen enempää, vaaleanpunainen ei vain ollut sen väri. Maneesissa selvitimme liinat sotkuista ja ajoimme heti hevoset omille ympyröilleen. Alex lähti heti reippaassa ravissa eteenpäin, että en mainannut saada sitä jarrutettua ja Bonnie olisi kovasti halunnu palata kokoajan Salman luokse ympyrältä. Taisteluiden jälkee saimme kuitenkin molemmat asettumaan aloilleen, vaikka alex ei meinannutkaan millään mennä nätisti käyntiä vaan kiihdytteli aina, jos silmä lepäsi sekunninsadasosankin. Salmalla tuntui kuitenkin menevän hyvin ja suhteellisen rauhallisen oloinen Bonnie sai rauhotettua loppujen lopuksi Alexiakin. - Kokeillaanko ravia? Salma ehdotti ja hetken mietinnän jälkeen nyökkäsin, en minä siihen varmaan kuolisikaan. Juoksutus sujui meiltä yllättävän hyvin. Vaikka Alex nykikin päätään aika ulos ympyrästä ja meinasin menettää tasapainoni muutaman kerran, tämä oli yksi rauhallisimmista kerroista mitä olin ksokaan sen kanssa kokenut. Sateen alkaessa yhtäkkiä Bonnie oli hätkähtänyt pisaroita, jotka löyvät maneesin kattoon ja se oli hermostuttanut hetkeksi molemmat hevoset. Kun Salma sai Bonnien hieman rauhoittumaan, heräsi toivo minullakin, kun Alex taas kiisi ravia eteenpäin kuin heikkopäinen pässi. Oikealle laukatessa Alex tuntui olevan rauhallinen ja totteli käskyjäni. Vaikka oikeaan laukkaaminen ei aina ollut helpoin juttu ruunalle, se suoriutui siitä nyt erinomaisesti. Vasempaan suuntaan työstäessä kaikki tuntui sujuvan hyvin. Bonnie ei vilkuillut ympärilleen ja jopa hieman kadehdin Salman ja sponssariponin yhteistyötä, vaikka meillä ei mennyt hullummin. Salma ehdotti laukkaa, sillä ravissa Alex ei pysyisi millään jos sen kaveri lähtisi laukkailemaan. Nyökkäsin, vaikka olin hieman epävarma ja kannustin Alexia laukkaan. Samassa kuului vihellys ja maneesin ovi lähti aukeamaan. Irvistin ja samassa Alex riuhtaisi päänsä ylös ilmaan ja hypäti oikealle. Horjahdin ruunan mukana ja sekunnissa Alexin etujalat hamusivat ilmaa pääni korkeudella. Kuin hidastetussa elokuvassa, nykäsin narusta, en vetänyt, jotta ruuna laskeutuisi ja se singahti kiitolaukkaan heti kun sen kaikki kaviot koskettivat maata. Pidin kaikin voimin kiinni jouksutusliinassa ja päästi Alexin niin suurelle ympyrälle, kun liina antoi periksi. Näin kuinka Bonnien sieraimet laajenivat satakertaisiksi ja minä yritin pidättää Alexin vauhtia, pidätin, pidätin, pidätin, kunnes Salma sai Bonnien viereensä ja rauhoitteli tätä. Sitten annoin Alexin laukata, niin paljon kun sen sielu vain sietäisi. - Herranjumala, Robert seisoi Vennan kanssa ovella ja tamma näytti myös hieman kiihtyneenä. Alex puuskutti vieressäni hieman hikisenä, mutta olimme saaneet tilanteen rauhoittumaan ainakin jotenkin. - Alex ois voinu kaatua tossa vauhdissa noin pienellä ympyrällä, Salma henkäisi ja rapsutteli Bonnieta, joka tanssahteli hieman paikallaan. - En ota sitä riskiä, että tulee päälle, koska kun se tulee, se tulee kunnolla, huokaisin. - Totta, Robert nyökkäsi. - Aikamoinen show. Päätimme Salman kanssa ottaa loppukäyntejä hevosille ihan van käppäilemällä ympäri maneesia. Päästin liinan pitkäksi, päätin luottaa siihen että Alex oli nyt rauhoittunut, vaikka oma pääni kuhisi adrenaliinista. Juttelimme ruhallisesti kolme keskenämme ja viihdyimme Robertin seurana niin kauan, kun poika oli saanut hieman lämmiteltyä tamman kanssa käynnissä. Suunnistimme Salman kanssa ulos maneesista ja tunsin rauhoittuvani heti, kun sain hieman puhdasta ilmaa keuhkoihini. Salma taputteli tyytyväisenä Bonnieta ja lopulta minunkin käsi eksyi rapsuttamaan Alexin punertavaa karvaa. - Ainakin yks juttu on selvä, Salma aloitti juuri ennen kuin astuimme talliin. - Nyt Alex on tosiaan tehny selväks, että pinkkiä tai ei, se on mies henkeen ja vereen. Odelie&Alex Pvm 15.08.2013
7HM |
|
|
|
Post by Odelie on Sept 9, 2013 14:17:04 GMT 2
Hurmos Tuuli puhalsi korvissani ja kylmä ilma puhalsi päin kasvojani. Olin kuin huumattuna ja painauduin alaspäin hevosen selässä. Se ei ollut enään kevyt isunta, sillä voima ja vauhti, joka hevosen jaloista lähti, pakotti minut painautumaan alaspäin, alaspäin, että pysyisin selässä. Puut ja maa näyttivät enään viiruilta, jotka joiden ohi pyyhälsimme nopeasti, enkä enää omannut minkäänlaista tuntumaa hevoseen. Suuret kaviot takoivat maata, vaikka tuintui ettei kaviot koskettaisi maata ollenkaan. Korvat olivat painautuneet visusti luimuun ja tyytyväisenä Alex laukkasi niin lujaa kuin jaloistaan vain pääsi, aivan niin kuin ennen. - Vau, Britta henkäisi, kun sain Alexin pysäytettyä pellolla ja ohjattua sen takaisin Britan luokse, joka nojaili polkupyöräänsä. - Kyllä se pystyy parempaamkin, kunhan pääsis vaan radalle jonkun vähän lyhyemmän kanssa, hymähdin ja taputtelin Alexia joka pörisi tyytyväisenä ja tanssahteli paikallaan, valmiina kokeilemaan kaikkia uudestaan. - Toi on ihan sairasta, mutta upeeta katseltavaa, Britta ihmetteli edelleen ja silitti Alexin punertavaa kaulaa. Pystyin havaitsemaan pientä jännitystä tytön silmissä. - Aivan ja nyt on sun vuoro kokeilla, josvaan vielä koet että uskallat, hymyilin ja laskeuduin alas selästä. Britta katseli Alexia vielä hieman epäröivästi, mutta asteli sitten hevosen rinnalle ja nosti jalkansa jalustimeen. Istahdin alas kivelle ja hymyilin. Britta ravaili pellolla Alexin kanssa ja ruuna hangoitteli jokaista Britan käskyä vastaan. Se halusi juosta, eikä millään olisi halunnut totella Britan käskyjä. Vasta kun Alex kuunteli taas apuja Britta valmistui nostamaan laukan. Ruuna tarvitsi vain yhden kannustussanan ja singahti laukkaan, oli pakko myöntää, että vierestä seuraaminen oli yhtä hienoa kuni selässä istuminen. Alex pyyhälsi pellon ympäri korvat luimussa, jalat takoivat maata ja Britta painautui ruunan korvien taakse, kun löysi ensin itselleen tasapainon. Pikku hiljaa näin tytön kasvoilla olevan jännityksen muuttuvan hymyksi. Vihdoin joku ymmärsi tunnetta, huumaavaa hurmaa, joka vei mennessään, kun pääsi oikein laukkahevosen selkään. - Se tuntui kun mä oisin lentänyt, kun oltais menty pilvien päällä tai jotain, Britta selitti minulle innostuneena, kun kävelimme rauhassa tallia kohti. - Ei ollut niin kamalaa kun aluksi pelkäsit? hymyilin ja tyttö pudisti innostuneena päätään, hurmos oli selvästi vallannut tytön kokonaan, aivan kuten minut aikanaan. - Pelkäsin? En todellakaan. Alussa, ennen kun tasapaino löyty ja tajusin että mun pitää antaa sen vain mennä, mua vähän arvelutti mut sit naps ja kaikki oli yhtäkkiä täydellistä, tyttö henkäisi ja taputti Alexin kaulaa. Alex pärkähti ja tuuppasi Brittaa kylkeen, että tyttö meinasi kaatua kumoon. Se oli samaa mieltä Britan kanssa, että kokemus oli ollut upea. Purkasimme Alexilta yhdessä varusteet ja Britta lähti putsaamaan Alexin laukkasatulaa, että saisin pakattua sen takaisin autoon. Olimme sopineet kokeilusta tytön kanssa jo etukäteen, sillä varusteita Alexille oli niin paljon, ettei kaikki olisi Seppeleen satulahuoneeseen edes mahtunut. Näitä asioita mietin, kun suihkutin viileää vettä Alexin päälle ja katselin, kuin likainen vesi tippui hevosesta lattialle ja lattian kautta viemäriin. Vaikka Alex oli oiva ratsu ja erinomainen ruusukkeiden sieppaaja, sen sydän tulisi kuulumaan täysin vain laukkaradoille ja siksi sen oli hyvä päästä toteuttamaan itseään. Taputin Ruunan kaulaa samalla kun asettelin loimea sen selkään. Minulla oli hurjan hieno ja monipuolinen hevonen ja sain olla ylpeä siitä, niin Britta minulle oli sanonut, kun viimeisen kerran Alexia taputti, ennen kuin päästin ruunan tarhaan. Odelie&Alex Pvm 09.09.2013
8HM |
|
|
|
Post by Odelie on Sept 22, 2013 13:27:52 GMT 2
Haravoitujen lehtien kohtalo Alexin karkumatkalla Odelie&Alex Pvm 22.09.2013
9HM |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83 
|
Post by Eetu on Sept 24, 2013 16:33:36 GMT 2
Is Good Enough Good Enough? ”Arvaa mitä Eetu!” Britta kiljui puhelimen toisessa päässä. Mä pidin kännykkää kaukana korvastani ja aivan tarkoituksella – tytön puhe kuului todellakin kauemmas. Palautin luurin korvalleni vastatakseni ystävälleni. ”No kerro toki”, sanoin en-niin-innostuneesti, toisin kuin Bee, joka kuulosti siltä, että olisi voittanut lotossa. Ja kun tyttö ei tuossa iässä lotonnut, niin asia ei voinut lottovoittoa koskea. Paitsi jos joku brunen sukulaisista oli lotossa voittanut, mikä oli hyvin epätodennäköistä. ”Sä pääsit Alexin hoitajaksi!” Mä en saanut sanaa suustani. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin ja tunsin meneväni jonkinasteiseen shokkiin. Palauduttuani kummallisesta olotilasta omaksi itsekseni, yritin sopertaa jotakin puhelimeen. ”Woah”, sain lopulta änkytykseltäni sanotuksi. ”Sehän on ihan mahtavaa!” Helpotuksen ja ilon aalto pyyhkäisi lävitseni. Tunne oli suorastaan hykerryttävä ja mun teki mieli vaan huutaa. ”Niin on”, Bee totesi nyt jo rauhoittuneena. ”Ja parasta on, että mäkin autan Oden lisäksi sua Alexin hoitamisessa! Pääsen kato reenaamaan heppaa sitte ihan kunnolla, kun oon kuitenki vielä sua vähän taitavampi.” Naurahdin sarkastisesti viimeiselle lotkautukselle. Paitsi tottahan se oli. ”Jep”, myönsin hymyillen itsekseni. ”Kiitti ku ilmotit, mä lähen ajamaan suoraan sinne!” Läksyt saisivat nyt taas olla, kyllähän ne löytäisi myöhemminkin. Sain vielä ennen lähtöäni Britalta viestin, että Odelie oottaisi mua tallilla myös. Nice! Kylmää tuulta, joka puski innokkaasti mun kasvoille, tuntematta ajoin Seppelettä kohti. Luonnon värikirjo sekoittui silmissäni puuroksi ja Rieju kulki selvästi yli sallitun nopeuden, mut mä en siitä välittäny. Halusin vaan päästä tallille mahdollisimman nopeasti, tutustumaan uuteen hoitohevoseeni. Mahanpohjassa kutitti, ja sitä tunnetta mä en ollut aikoihin tuntenut. Uusi, jännä lehti oli nyt kääntynyt elämässä, näin kliseisesti ilmaistuna. Tunne ei tuntunut samalta kuin ennen lätkämatsia, vaan se oli jotakin aivan muuta – uutta ja tuntematonta. Jo melkein tutuksi tulleeseen paikkaan jätin mopon. Tämä kerta oli kuitenkin erilainen kaikista edeltävistä – c’mon, nyt mun ei tarvinnut hävetä tai aatella yhtään mitään, olinhan mä ihan virallisesti hoitaja! Joutuisin Saisin tutustua koko tallipoppooseen, ja mahdollisesti mä pääsisin siihen sisälle. Kunnolla porukkaan mukaan, en tuntisi itseäni enää ”vain tuntilaiseksi” vaan olin ihkaoikea hoitaja. Eetu – virallisesti Alexin hoitaja! Tavaroineni kaikkineni kolusin yläkertaan. Bongasin pari avonaista kaappia, joiden keskeltä yksi oli jo lukittu. Mä uskoin, että kaappi kuului jollekin uusista hoitajista. Jätin romppeet kaappien edustalle ja hölkkäsin alakertaan kohti toimistoa, josta mä oletin Annen löytyvän. Paloin halusta saada oman kaapin, johon sulloa kaikki ylimääräinen tavara. Mä arvasin, että varsin lyhyen ajan kuluttua kaappi pursuaisi mun tavaroista, mutta pursutkoot. Sittenpähän sulloo kaiken takaisin ja äkkiä kaapinoven kiinni perässä. Ei kai siinä sen kummempia siivouksia tarvinnut, pyh. Palkkaisin Britan (tai jonkun pahaa-aavistamattoman, nuoremman hoitajan) siivoamaan kaapin mun puolesta. My masterplan! Mä koputin terävästi toimiston oveen. Kuulin sisältä askelia, jotka lähestyivät ovea. Ovenkahva painettiin alas ja ovi avautui. Ruskeahiuksinen nainen kurkisti ovenraosta hymyillen, avaten ovea isommalle mut nähdessään. ”Eetu, hei vaan”, nainen tervehti mua iloisesti. ”Onnea hoitajan pestistä!” ”Kiitti”, vastasin onnitteluihin hymy kasvoillani. ”Mä oletan, että sulla ois mulle avain yhteen niistä jäljellä olevista kahesta kaapista?” Anne nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi kannoillaan. Nainen tonki muutamaa laatikkoa ja palasi sitten mun luo avaimen kanssa. ”Oikein oletit, tässä”, Anne sanoi ojentaen avaimen mun käteen. Kiittelin kovasti ja pyyhälsin takaisin yläkertaan. Mä sovitin avainta kaappeihin ja se sopi vasemmanpuolimmaiseen. Kaapinovi valitti kovaäänisesti kun avasin sen ja miltei väkivalloin se pitikin kiskoa auki. Onneksi oli tuota lihasta jonkin verran, että kaappi, joka ei ilmiselvästikään halunnut mun kanssa yhteistyössä toimia, avautui. Nakkasin puolihuolimattomasti tavarani kaappiin ja suljin sen, lisäten avaimen avainnippuun, jossa killui jo jos jonkinmoista ja –muotoista avainta. Yhtäkkiä oleskeluhuoneen ovi paiskautui auki ja mä säpsähdin vaistomaisesti. ”Hui saakeli, ei saa säikytellä tolleen”, henkäisin kooten itseäni. Ruskeahiuksinen, hieman minusta lyhyempi tyttö vain virnisti. ”Mitä ite oot tommone jänö”, Britta naljaili pukaten mua hellästi nyrkillä olkavarteen. ”Mitäs uusiohoitajalle kuuluu nyt? Ootko kerenny vielä ees Alexin luo?” ”Mikäs tässä, hyvää kuuluu”, vastasin yksiselitteisesti. ”En oo vielä, just laitoin kamat kaappiin ja olin lähössä etsimään sua ja Odelieta.” Britta nyökkäsi hyväksyvästi mun vastaukselle ja kävi kierroksen olohuoneen puolella, palaten mukanaan tummanruskeahiuksinen nainen. ”Sinä taidat olla Eetu?” nainen oletti, tarjoten kättään. ”Minä olen Odelie, omistan tosiaan tuon Alexin.” Nyökkäsin ja tartuin käteen, esitellen itseni uudelleen Eetuksi. Mä huomasin, että Odelie ja Britta tulivat hyvin juttuun. ”No, lähdetäänpä katsomaan sitä hölmöläistä”, Odelie naurahti, viittoen mut mukaansa. Katsoin Brittaa avuttomasti, kun tämä vilkutteli mun perään palaten pian olohuoneen puolelle. Huh, se olisi menoa nyt. Tallin ovista päästyämme käännyimme vasemmalle ja ohitimme kävellessämme hevostarhan, jonka Odelie mulle esitteli. Alex tarhattiin kuulemani mukaan heppatarhan viereisessä oritarhassa, vaikkei tuo kyllä ori ollutkaan. ”Muutama ori tässä tarhassa tosissaan on, pitää katsoa ettei ne tuu ulos tai päälle tai mitään”, Odelie selitti, ”vaikka kilttejähän ne suunnilleen on.” Mä nyökkäsin ja katsoin, kun Odelie asteli sisään tarhaan. Parit uteliaat hevosenkasvot kävivät naista tervehtimässä ja tuo rapsutti niitä ohimennen. Pää kallellaan seurasin bruneten touhuja, kun tämä käveli Alexin luo. ”Tämä on siis Alex”, Odelie kertoi osoittaen punarautiasta ruunaa. Ruuna antoi nätisti kiinni omistajalleen ja pian parivaljakko käveli vieretysten takaisin porttia kohti. Mä avasin portin kohteliaasti ja suljin sen Odelien ja Alexin perässä. ”Alex saattaa, ja onkin, välillä vähän hölmö”, parikymppinen nainen kertoi. ”Tämän kanssa ei kyllä ole samanlaisia päiviä!” Virnistin leveästi kävellessäni rautiaan vierellä. Oli ruuna kyllä komea ja suurikin, siitä ei käynyt kieltäminen. Innokkaasti täysiverinen katseli ympärilleen, kun Odelie talutti sitä tallin pihaan ja sisälle. ”Mä laitan Alexin nyt kiinni, että meillä on tässä aluksi vähän helpompaa”, Odelie hymähti sitoen samalla vetosolmua kiinni. Nainen kiristi solmun loppuun ja nakkasi riimunarunpään syntyneen lenkin läpi varmistaakseen, ettei Alex saisi sitä auki. ”Lähetään kattomaan, missä Alexin harjat on.” Nyökkäsin (varmasti pieneltä, reippaalta pikkupojalta näyttäen) ja lähdin seuraamaan Odelien perässä kohti satulahuonetta. Alexin omistaja antoi mun kantaa harjapakin (oi, kuinka jaloa!). Harjapakista löytyi kaikki tarpeellinen ja vähän ylimääräistä tilpehööriä lisäksi, kuten yleensä hevosenomistajilla tapana oli. Mä otin käsiini pölyharjan ja astuin sisälle karsinaan. Annoin Alexin haistella mun kättä ja aloitin harjaamisen kaulasta. Ympärillemme muodostui äkkiä melkoinen pölypilvi mun sukiessa Alexin karvaa reippain vedoin. Ruuna itse painautui harjauskohtaa vasten tai vaihtoehtoisesti yritti tuupata mua tai Odelieta. Ja ohikulkiessani yrittipä elukka napata multa harjankin kädestä! Etenin kaulasta ryntäisiin ja etujalkaan. Vuohiskuopan harjaisin myöhemmin pehmeämmällä harjalla. Jatkoin jalasta selkään ja mä harjasin järjestelmällisesti kyljet ja jalkojenvälit sekä mahanalusen. Kurkottelin selän päälle ja kyllä sieltäkin lika irtosi. Lautaset puhdistuivat melko nopeasti ja mä etenin karvapyörteen kautta takajalkoihin. Alex polki jalkojaan kun mä yritin harjata niitä, mutta Odelien tiukka ”Ei!” sai Alexin lopettamaan touhunsa ainakin hetkeksi. Takajalan harjattuani mä vaihdoin pölyharjan pehmeään, jolla harjasin vuohiskuopat vasemmalta puolelta; Odelie oli harjaamassa toisella puolella. ”Harjaa vielä pää, niin voit sitten puhdistaa kaviot. Mä selvitän harjan ja hännän tänään”, brunette nainen kertoi mulle. Myötäilin Odelien puheita ja otin pienen pääharjan harjapakin päältä. Pidin Alexin päätä hieman alhaalla samalla, kun pääsin harjaamaan sen. Pää ei kovin likainen ollut, joten se homma hoitui nopeasti. Vaihdoin pääharjan kaviokoukkuun ja mä aloitin kavioiden puhdistamisen vasemmasta etujalasta. Liu’utin kättä pitkin punaruskeaa jalkaa ja tartuin kiinni kavioon sen etupuolelta. Alex nosti tämän jalan nätisti ja mä sain helposti putsattua sen ensin säteen sivuilta ja sitten muualta. Vasemman takajalan nostamisessa oli sitten jo enemmän problematiikkaa; jalka oli kuin liimattu maahan. Nojauduin kuitenkin omalla painollani hevosen jalkaan ja käytin olematonta vuohistupsua avuksi nostamisessa. Jalka nousi lopulta, mutta Alex yritti hetken saada sitä otteestani pois vemputtamalla jalkaa. ”Ei!” ärähdin ja pidin jalasta tiukasti kiinni. Taitoin jalkaa himpun ulospäin ja hoidin putsaamisen nopeasti alta pois. Mä kehuin ruunaa vuolaasti siitä, että se lopulta antoi puhdistaa jalan kunnolla. Loput kaviot menivät jo rutiinilla, ja niin me Odelien kanssa oltiin valmiita Alexin kanssa. ”Tältä päivältä hoitamiset on nyt ok”, brunette hymyili. ”Seuraavina kertoina sitten voit käydä kävelyttämässä Alexia maasta käsin, suitsien ja liinan kanssa.” ”Ok, pitää pistää mieleen”, vastasin virnistäen. Taputin täysiveristä kaulalle ja poistuin karsinasta. ”Mä meen ite vielä ratsastamaan, mutta menehän sä vaan tutustumaan muihin tallilaisiin”, Odelie hymähti äidillinen pilke silmissään. ”Joo, okei, no, mä menen sitten”, naurahdin ja lähdin tarpomaan olohuonetta kohti. Mä kuulin puheensorinan jo kauempaa, mut reippaasti avasin oven. Katseet kääntyivät mua kohti, ja koin parhaaksi esitellä itseni. ”Moi vaan kaikille”, aloitin ehkä turhankin virallisesti. ”Mä oon siis Eetu, Alexin uus hoitaja.” Huoneessaolijat morjenstivat mulle peräjälkeen ja kuulin myös satunnaisia nimiä ponnahtelevan esiin. Mä yritin painaa mieleeni edes jotkut nimet, etten ihan olisi tulevaisuudessa sekaisin. ”Tuu vaan Eetu tänne pöydän ääreen istumaan”, punapäinen tyttö viittoi. Mä nyökkäsin ja kävelin rennosti snäpärin asentoa korjaten pöytään. ”Mä oon muuten Miira”, punapää esitteli itsensä. ”Hoidan Myntti-nimistä tammaa.” Hymyilin leveästi Miiralle. Tyttö vaikutti ensisilmäyksellä ihan mukavalta eikä ulkonäössäkään ollut moittimista. Itse asiassa koko huone oli täynnä nättejä tyttöjä, heh. Ei poikia tähän mennessä. Sain vastata melkoiseen kysymystulvaan mun ratsastushistoriasta, muista harrastuksista (moni oli vissiin arvannut mun lätkäintohimon) ja muista vastaavista. Joltakin suunnalta taisin saada kysymyksen myös tyttöystävästä, mutta siihen vastasin muka-salaperäisesti, että ei sitä koskaan tiedä, korjaten sen heti että eihän mulla ole. Pyörihän niitä nurkissa, mutta sopivaa ei ollut löytynyt. ”Mä oon sinkku, avoin ehotuksille!” olin vaan naurahtanut. Niin, myös hoitohevosen hakemiselle olin ollut avoin. Se oli tilaisuus, jota ei vaan voinut jättää käyttämättä ja tää kerta tuotti jopa tulosta. Mä olin nyt se ihan oikea hevosenhoitaja ja hyvää vauhtia etenemässä myös ihan oikeaksi seppeleläiseksi! #1, 23/9/13 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Sept 28, 2013 18:56:53 GMT 2
Uusia tuttavuuksia ja vanhojen miettimistä ”Alex!” karjaisin hevosen lähdettyä ties monetta kertaa kiitolaukkaamaan pukkien kera heti, kun olin saamassa sen päitsistä otetta. Mä huokaisin dramaattisesti ja yhtä päättäväisesti kuin jokaisella edelliskerralla lähdin kävelemään punarautiasta ruunaa kohti. Alex seisoi tarhan toisessa päässä pää korkealla ja korvat hörössä, tuijottaen kiinteästi muhun. Ojensin kättä Alexia kohti ja piilottelin riimunarua selkäni takana. Ruuna päästi mut melko lähelle, ja olin juuri nappaamassa päitsistä kiinni, kun Alex otti taas lähdöt. En halunnut raivostua, joten henkäisin syvään ja yritin laskea kymmeneen. ”Tarviitko sie apua?” Mä käännähdin nopeasti äänen suuntaan ja olin horjahtaa mutavelliin. Sain kuitenkin maata jalkojeni alle ja vedin leveän virneen naamalle, vaikken edes tunnistanut tulijaa. ”Apu kelpaa aina”, naurahdin hieman häpeissäni. ”Ei oo vielä oikeen yhteistyötä tehty ton elukan kans tarpeeksi…” ”Juu, no miulla on aina vähän herkkuja taskussa niin varmasti Alexkin saadaan niillä kiinni”, mulle yhäkin tuntematon tyttö sanoi rapisuttaen taskuaan. Jokaisesta hevosesta huomasi, että niitä rupesi rapina kiinnostamaan – päät kääntyilivät ja jokunen uteliaampi hevonen otti muutaman askeleen mysteerityttöä kohti. ”Tässä – ota sie tää karkkipaperi ja käy hakemassa Alex, sie saat sen kyllä”, ruskeahiuksinen tyttö sanoi rohkaisevasti hymyillen. Mä otin karkkipaperin vastaan ja sitä rapistellen lähdin kävelemään kohti hoitohevostani. Alex käännähti minua kohti ja jäi uteliaana seisomaan paikoilleen. Yhden askeleenkin ruuna otti ja nojasi etummaisen jalan varaan, kurottaen päätänsä lähemmäs. ”Niin poika, katoppas mitä mulla täällä on”, puhelin rauhallisesti ja saavuin rautiaan luo. Mä otin kiinni päitsistä ja rapsutin toisella kädelläni hevosen kaulaa, napsauttaen riimunarun kiinni päitsiin. ”Hieno Alex!” kehuin hoitohevostani ja lähdin kävelemään porttia kohti. Brunette tyttö oli käynyt ottamassa kiinni sinisilmäisen hevosen ja odotteli nyt portilla. ”Kiitos”, kiitin mysteerityttöä. ”Mikä sun nimi muuten on?” ”Pipsa”, brunette kertoi. ”Omistan sen tallin ainoan vuoniksen ja hoidan tätä Rottaa.” Mä nyökkäsin ja kävelin Alexin kanssa tarhan ulkopuolelle Pipsan avatessa meille portin. Kiitin taas kohteliaasti ja esittelin itseni Eetuksi, Alexin hoitajaksi. Me käveltiin Pipsan kanssa perätysten talliin jutellen niitä näitä. Alex meinasi toikkaroida narun päässä, steppaillen ja pyörähdellen. Mä itse yritin olla mahdollisimman normaalisti, kuin huomaamatta koko esittämistä. Ja ihan hyvin se loppujenlopuksi onnistui, vaikka piti mun Alexille kerran vähän ääntä korottaa. Pipsa kääntyi Rottansa kanssa sen karsinaan hieman ennen meitä, ja mä talutin Alexin miltei perälle asti toiseksiviimeiseen karsinaan oikealla puolella. Jätin Alexin vapaaksi karsinaan, koska halusin nähdä, miten se käyttäytyisi vapaana harjatessa. Mutta ennen käyttäytymisen tarkastelua täytyisi kuitenkin hakea ne harjat. Automaattisesti kävelin kohti satulahuonetta, puolihuolimattomasti ympärilleni katsellen. Mä kuulin kolinaa takaani ja käänsin pääni äänen suuntaan, kuitenkin vieläkin eteenpäin kävellen. Yhtäkkiä tunsin tömäyksen rinnassani ja heilautin pääni eteenpäin. Oh shit. Mä huomasin niinkin klassisesti törmänneeni johonkuhun tyttöön, jota en ollut sen suuremmin nähnyt. Ei nyt jumalauta. ”Sori, mä en huomannu sua”, selittelin tarkastellen samalla tielleni osunutta blondia. Suunnilleen samanikäinen, ehkä hieman nuorempi, pisamia naamassa. ”Ei mitään”, tyttö vastasi hymyillen. ”Ootko sä muuten joku niistä uusista?” ”Joo, Eetu”, esittelin itseni. ”Hoidan sitä Odelien yksityistä, Alexia.” ”Mä oon Essi, kiva tavata sutkin”, blondi kertoi, ”ja mun hoitsu on Humu.” ”Se on kiva poni”, totesin ykskantaan. ”Mut näkyillään tässä, mun pitää nyt hakee harjapakki ja sitä rataa.” Virnistin leveästi jäähyväisiksi ja ujuttauduin Essin ohi. Uusi tuttavuus numero liian vähän. Ehkä pitäis ruveta törmäilemään ihmisiin tahallaan vahingossa useamminkin? Piristynein mielin mä kävelin harjapakki kädessä takaisin Alexin karsinalle. Jätin pakin maahan ja avasin sen, tonkien rojujen seasta pehmeän harjan. Mä työnsin karsinanoven auki ja luikahdin sisään, sulkien ovea niin, että siihen jäi vain pieni rako. Alex tuli uteliaana haistelemaan mun kättä ja tuuppas sitten vaativasti. ”No ei mulla oo sulle mitään”, naurahdin seuralliselle otukselle. Ruuna laski päänsä alemmas, ja mä sain rapsutettua sitä otsasta. Siinä samassa tunsin harjan painon katoavan kädestäni ja kuului kolahdus. Kulmakarvani kurtistuivat, ja mietin, mitä ihmettä oli tapahtunut. Sitten tajusinkin sen – Alex oli ottanut ja nakannut harjan karsinan ovenraosta käytävän puolelle! En voinut muuta kuin nauraa ja hakea harjan takaisin hyppysiini. ”Sä oot kyllä melkonen tarkkaheittäjä”, naurahdin Alexin tekosille. On sillä kykyjä ainakin johonkin! ”Noniin, nyt ruvetaan kattomaan miten sä käyttäydyt harjatessa…” mumisin hevoselle, siirtyen sen vasemmalle puolelle aloittamaan harjaamista. Alex ei meinannut pysyä paikoillaan, kun sitä harjasin. Lyhyitä jaksoja se malttoi, mutta sitten alkoi pyöriminen, olkapään hamuaminen ja harjojen melkein-nakkelu. Normaalitilanteissa olisin voinut ärsyyntyä, mutta Alexin kanssa en osannut – se oli vain hauskaa, naureskelin hevosen tekemisille, vaikka kyllä mun piti sitä toruakin. Ei sille vain osannut olla vihainen – kuten oli Odekin sanonut. Se oli jotenkin niin penikan oloinen hevonen vielä. Kavioiden putsaamisessa meinasi olla se ongelma, että Alex lähti käppäilemään ympäri karsinaa, kun mulla oli sen kavio kädessä. Ensimmäisellä kerralla en ollut varautunut asiaan ja kavio ikään kuin lipesi otteestani, mutta seuraaville kerroilla sain pidettyä kavioita paremmin ja mä sain ne jopa puhdistettua. Wohoo, goal completed! Vaikken mä itse ollut kovin perfektionisti hevosen ulkonäön suhteen (kunhan likoja ym. ei ole, kaikki hyvin), ajattelin ilahduttaa Odelieta ja kävin vielä tarkasti läpi Alexin harjan. Pienoisia vaikeuksia mulla oli yltää joihinkin jouhiin, mutta suihkin selvitysainetta sinne tänne ja harjasin jouhet parhaani mukaan. Lopputuloksena oli kiiltävä ja komea hevonen. I like it! Tänään mä aikoisin tutustua Alexiin ja sen käytökseen paremmin muuallakin kuin karsinassa. Olin päättänyt lähteä ruunan kanssa maastoon kävelemään maasta käsin, mutta mä tarvitsisin jonkun mukaan maastoon, näyttämään tietä. Viimeksi Inkeri oli ollut avulias siinä suhteessa ja tullut mun mukaan, kun olin käynyt hoitamassa Hypeä Britan puolesta. Koska tänään oli uusien tuttavuuksien päivä, niin päätin etsiä jonkun muun maastoon lähtemään. Mutta eihän se mitään haittaisi, jos Inkerikin lähtisi mukaan. Jätin Alexin harjattuna karsinaan ja suuntasin itse olohuonetta kohti. Matkalla tapasin Jennyn, joka oli Gittaa menossa hoitamaan (kysyin nimeä aika by the way) ja Loviisan, joka oli Jennyn kanssa ratsastamaan menossa. Mä yritin painaa nimet ja kasvot mieleen, ettei mun tarvitsis nimiä kysyä montaa kertaa. Harpoin yläkertaan vievät portaat ylös, mutten ainakaan välitilassa nähnyt ketään. Ennakkoluulottomasti avasin oleskeluhuoneen oven ja astuin sisään. Muutamia kasvoja näkyi huoneen eri kohdissa. Mä päätin käydä suoraan asiaan. ”Hei, ketäs te nyt olittekaan?” kysyin ihmisolioilta virnistäen tökerön kysymykseni perään. Ehkä virne lievittäisi kysymyksen tönkköä sävyä? ”Nadja ja Simona”, toinen kahdesta nuoremmasta likasta esitteli molemmat. Nyökkäsin ja käänsin katseeni seuraavaan kahdesta ihmisestä joihin katseeni osui. Ja toinen oli jopa poika, woah! ”Mä oon Miira”, punatukkainen tyttö esitteli itsensä. Joskus olin kyllä Miiran tallilla nähnyt, jos oikein muistin. ”Anthon, moro vaan”, ainut näkemäni poika esittäytyi. Nyökkäsin kuin hyväksyvästi ja esittelin itseni Eetuksi. Taas kerran. ”Muuten, lähtiskö joku mun ja Alexin kans kävelemään maastoon?” esitin kysymyksen, katsellen huoneessaolijoita. ”Mä voisin itse asiassa lähtee”, Anthon vastasi nousten ylös sohvalta. Mä olinkin vähän toivinut juttuhetkeä jonkun samaa sukupuolta olevan kanssa, vaikkei tietystikään vastakkaisissakaan ollut mitään vikaa. ”Jep, mä otan Alexin liinan päähän, kerkesin sen jo tuossa aiemmin harjata”, sanoin kävellen samalla ovea kohti. ”Ookoo, mullakaan ei kauaa Taigan kans mene. Voisin sen ottaa kans vaihtelun vuoksi narun päähän”, Anthon kertoi tullen mun perässä pois olohuoneesta. Anthon lähti Taigan tavaroiden kanssa aitalle, ja mä koppasin mennessäni satulahuoneesta mukaan Alexin suitset ja liinan. Allu ootti mua karsinalla korvat hörössä, enkä voinut olla hymyilemättä ruunan ulkomuodolle. Innokkaana täysiverinen haisteli minut ja yritti napata suitsia kädestäni. ”Äpäp, älä yritä poju”, kielsin hoitohevostani ja avasin samalla suitset paketista. Nakkasin ohjat kaulalle ja otin päitset Alexin päästä. Tartuin ruunan turpaan ja tarjosin sille kuolaimia, jotka Allu otti (ihme kyllä) hyvin. Vedin niskahihnan korkealle korvien taakse ja suoristin otsatukan. Kiinnitin leukahihnan ja koetin, että hihnan ja leuan väliin mahtuu nyrkki. Seuraavana laitoin turpahihnan kulkemaan poskihihnojen ali ja kiinnitin sen. Tässä vaiheessa mä muistin irrottaa ohjat kuolaimista, ja jätin ohjat karsinan ulkopuolelle roikkumaan. Laitoin liinan kulkemaan toisen kuolaimen läpi toiseen ja käänsin snapbackin toisinpäin. Valmiina lähtöön! Kävelimme Allun kanssa pihamaalle Anthonia ja Taigaa odottamaan, eikä aikaakaan, kun kaksikko ilmestyi aitan perukoilta ulos. Anthon käveli vierellemme, ja matka saattoi alkaa. Lähdimme kävelemään ensin hiekkatietä pitkin, rauhallista käyntiä. ”No, mitä oot tykänny Seppeleestä näin ekoina hoitamispäivinäs?” Anthon aloitti keskustelun. ”Mukavaa hommaahan tämä on”, vastasin katse horisontissa. ”Alexin käyttäytymisessä on vielä kyllä paljon selvitettävää.” Anthon naurahti taputtaen Taigaa kaulalle. Pieni poni joutui ottamaan monta askelta pysyäkseen Alexin mukana hevosen muutamassa askeleessa. ”Joo, mäki oon tykänny. Taiga on kyllä ihan huippuponi”, Anthon hymähti pitäen katseensa hetken Taigassa, kunnes käänsi sen muhun. ”Harrastatko sä jotaki muuta?” ”Joo, lätkää oon pelannu ihan penskasta asti”, kerroin vilkaisten sivusilmällä Alexiin, ettei se tekisi mitään, mistä pitäisi huolestua. ”No meinasin itseasias kysyy pelaatko”, Anthon totesi virnistäen. ”Lätkänpelaajat tunnistaa niin kaukaa!” Repesin nauruun, koska itse asiassa tiesin sen todeksi. Välillä vähän liiankin kaukaa tunnistaa toisen lätkänpelaajan, jep. Eikä itsekään ole aina ihan mukava tulla tunnistetuksi, koska onhan jääkiekkoilijoilla tietty maine. Riippuu toisaalta paikasta ja ajasta, hahah. Samoilimme tällä kertaa eri metsiköissä kuin viimeksi. Alex säpsähti pari kertaa jotakin olematonta, mutta liinan ansiosta ruuna pysyi ihan hyvin hallinnassa. Allu tuuppi mua välillä, mutta mulla ei ollut mitään mitä pojulle antaa, niin ruuna lopetti kieltojen jälkeen melko rivakkaan. Anthonilla ei ollut mitään ongelmia Taigan kanssa, joten me oltiin saatu suunnilleen rauhassa jutella kaikenlaista. Eikä aikaakaan, kun puheenaiheet kääntyivät naispuolisiin henkilöihin. ”Mites nää tytöt täällä, mukavia vai millasia?” kysyin ohimennen, käyttäen katsetta Anthonissa. ”Joo, ihan mukaviahan nuo on, ja nättejäki”, Anthon naurahti. ”Jokaselle sormelle vähintäänki! Ku tosiaan meitä komeen sukupuolen edustajia on nyt vaan kolme. Ennen sua kaks, siis.” ”Haha, mä taisin tulla sit uudeks kukoks tunkiolle”, naurahdin Anthonin virnistäessä perään. ”No voi sitä niinki sanoa, mutta huhut kertoo et Robertille riittää jo eräs”, poika sanoi salaperäisesti. Mun mielenkiinto heräsi ja kohotin kulmaani kysyvästi. ”Mä en varmaan oo tätä Robertia tavannutkaa, tai en ainakaan muista”, totesin alkuun, ”mutta kerro toki!” ”No kuitenki, kyl sä Roben vielä tapaat, mun pitää esitellä teidät”, Anthon sanoi, mutta mä odotin sitä twistiä eräästä. ”Siis tiiätkö sä jo sen Britan?” Anthon aloitti, ja pala nousi mun kurkkuun. Nyökkäsin väkinäisesti, liimaten katseeni suoraan eteenpäin. ”Koko Sebe puhuu, että niillä ois juttua. Britalla ja Robertilla siis. Mut kukaan ei osaa sanoo mitään varmaksi”, Anthon paljasti, ja mun vatsassa kouraisi. Miksi? Mehän oltiin Britan kans vaan kavereita… Sen jälkeen, kun mä vaan lähdin. Ei hemmetti mikä idiootti voi ihminen olla. Ajatukset eivät juosseet, ja mä vaan kävelin. ”Jymypaukussa” oli kyllä vähän sulatettavaa. Mulla ja Britalla oli ollut juttua, joskus aikaisemmin… Mutta siitähän oli jo aikaa. Britta ei ollut voinut koskaan unohtaa, mut mitä mä teinkään – dumppasin koko tytön, en pitänyt yhteyttä. Jätin vaan yksin sinne rannalle… Mitä mä olinkaan sillon tehnyt. Me oltiin nyt hyviä ystäviä, mut ei Britta ollut mulle mitään kertonut. Sillä hetkellä mun pää pyöri vaan päättymätöntä ympyrää. Oravanpyörä, joka ei koskaan lakannut pyörimästä. #2, 28/9/13 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Oct 4, 2013 18:25:33 GMT 2
Hevonenkin miettii Pitkästä aikaa kunnon väritysharjoittelua ja aiheeksi valikoitui Alex. Reunat jäi näemmä osittain rosoisiksi ja erehdyin koettamaan blurria yhdessä vaiheessa, ja silloin se oli menoa eikä saanut enää kumottua, joten olkoot tälläkertaa; ensi kerralla en vahingossakaan koske siihen... :--D Erityisen tyytyväinen olen silmään, josta sain mielestäni eloisan. Pitää ruveta harjoittelemaan lisää! =)#3, 4/10/13 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Oct 19, 2013 19:17:38 GMT 2
Peruspäivä? Työnsin käsiä syvemmälle farkkujen taskuihin ja lontostelin normaalia ripeämmin tallia kohti. Oli aurinkoinen sää, mutta varsin harhaanjohtavasti mä olin luullut, että ulkona olisi lämmin – kylmä tuuli piti kyllä huolen, että se mielikuva katoaisi. En siltikään ollut vielä halunnut turvautua tuulitakkiin, vaan mä kuljin gangstatyyliin pelkkä huppari päällä. Snapback oli tällä kertaa oikein päin lipan sojottaessa näkökentässäni. Tämänpäiväisessä hupparissani oli korkeampi kaulus kuin yleensä, joten pystyin hieman uppoutumaan hupparin sisälle lämmitelläkseni. Mä käännyin kävelyni aikana kurkistamaan, tulisiko mun takaa joku, ja kuin kohtalon kaupalla tuli – joku tytöksi mieltämäni henkilö. Pysähdyin kohteliaasti paikoilleni, kääntyen perässäkulkijaan päin. Kädet jäivät taskuun, olkapäät olivat ylhäällä huppariinpiiloutumisen takia. Kun tyttö pääsi lähemmäs, mä päätin avata suuni. ”Ootko sä tallille menossa?” kysyin pysyen paikoillani, kunnes tyttö oli muutamien metrien päässä, jolloin mä lähdin kävelemään hitakaisesti takaperin. ”Joo, olenhan mä”, tuntematon brunette vastasi hieman hymyillen. ”No, kävelläänkö vaikka samaa matkaa?” puoliksi kysyin, puoliksi totesin; mä en halunnut vaikuttaa töykeältä, jos tyttö ei halunnutkaan kävellä mun kans. ”Totta kai, ei kyllä olis järkee kävellä vaan peräkkäinkään”, suunnilleen ikäiseni tyttö naurahti. Virnistin tälle takaisin, jatkaen alkanutta keskusteluntynkää. ”Mikä sun nimi muuten olikaan? En oo nimittäin varma, oonko sitä vielä kuullu, kun tosiaan en oo kovin kauaa Seppeleessä vielä hoitanu.” ”Ilona”, pitkähiuksinen tyttö kertoi nimensä. ”Entä sun? Mullakin on joku muistikuva, mutta tarkkaa ei oo.” ”Eetu”, vastasin suorilta. ”Sä taisit hoitaa sitä Lailaa?” Ilona nyökkäsi, kävellen vierelläni lapasin vuoratut kädet askelten tahdissa heiluen. Yleisellä tasolla pysyneen, iloisen keskustelun siivittäminä me käveltiin Seppeleen pihaan. Ilona vaikutti mukavalta ja keskustelun lomassa mä sainkin tietää, että tyttö oli kuusitoistakesäinen. En mennyt harhaan ajatuksissani, joissa mielsin bruneten suunnilleen samanikäiseksi kuin itseni. Tallille saavuttuamme me mentiin yhdessä olohuoneeseen, vaihtamaan kuulumisia muiden hoitajien kanssa näin ensalkuun. ”Luittekste jo ilmotustaululta siitä halloweenista?” pöydän ääressä istuva blondi kiharatukka, Soffi, kysyi heti päästyämme Ilonan kanssa olohuoneen ovesta sisään. Mä pyöräytin päätäni, katsahtaen sivusilmällä Ilonaa. ”En mä ainakaan oo lukenu, pitää kyllä alakertaan mennessä lukee”, Ilona totesi hymähtäen. Raivasin itselleni tilaa lehtien peittämälle sohvapallille ja nakkasin snapbackin väärinpäin. Sohvalla, mua vastapäätä istuivat Pipsa ja mulle ennestään tuntematon tyttö, jonka nimestä halusin ottaa selvää. Ihme kyllä porukkaa ei ollut enempää, eikä siinä mitään – mua ei haitannut, että ihmisiä ei aina ollut niin paljon. Saipahan tutustua muutamiin kerrallaan. ”Mikä sun nimi muuten on?” kysyin Pipsan vieressä istuvalta vaaleahiuksiselta tytöltä. ”Wear”, tämä vastasi hieman punastuen. Nyökkäsin hymyillen leveästi, esitellen itseni Eetuksi. Olin mielestäni päässyt ihan hyvin mukaan talliporukkaan, mikä oli hyvä juttu. Tallilla kulki paljon hyviä tyyppejä, eikä mulla ollut vielä syntynyt negatiivisia viboja vielä kenestäkään. Tiedä sitten, mitä muut musta ajattelivat – tuollainen snäpärikovis tunkee tännekin? Eipä sitä tosiaankaan tiennyt. Soffi nousi pöydän äärestä kävellen keskemmälle huonetta ja istahtaen lattialle mun viereen. Tyttö käänsi päänsä muhun ja kallisti sitä, tutkaillen snäpäriäni. ”Saanko mä koittaa tota?” blondi kysyi yhtäkkiä, ja mun silmistä karkasi hetkeksi yllättynyt ilme. Karistin sen mahdollisimman nopeasti ja nyökkäsin virnistäen. ”Siitä vaan”, totesin vielä nyökkäykseni tueksi ja tunsin, kuinka hatun olematon paino katosi päästäni. Soffi painoi lippiksen päähänsä ensin etuperin, sitten takaperin, sommitellen sitä eri suuntiin ja kulmiin – välillä se oli sivuttain, välillä silmillä, kenolla päälaella… En voinut muuta kuin naureskella ja pyörittää hieman päätäni. ”Se on hyvin ihan miten päin vaan”, nakkasin hymyillen, ja Soffi kääntyi uudelleen katsomaan minua, laittaen snapbackin lopullisesti oikein päin. Näytin hyväksyvästi peukkua, ja samoin tekivät myös muut huoneessa olleet (tytöt). Jutteleminen oli helppoa tyttöjen kanssa. Nauroimme monille eri asioille, vaihdoimme juoruja keskenänne (tai mä lähinnä kuuntelin, kun muut niitä vaihtoivat) ja olimme vain. Ujon oloinen Wearkin alkoi tulla vähän enemmän ulos kuorestaan, mutta kyllä se vaaleaverikkö punastui helposti! Mutta mitäpä se haittasi, ei juuri mitään. Sain myös tietää, että Wear omisti Anthonin hoitoponin, Taigan. ”Onko muuten mitään uusia romanssijuttuja?” kysäisi Pipsa odottamattomasti. Käänsin katseeni brunetteen ja kohautin olkiani. ”Ei tietoo uusista”, Ilona totesi. ”Paitsi jos Anthonilla tai sulla ei oo mitään…” Kohotin kulmaani Ilonalle, samalla naurahtaen hieman teennäisesti. Toteamus oli selvästikin osoitettu mun suuntaan. ”Mä oon kattokaas niin forever alone”, murjaisin heilauttaen kättäni välinpitämättömästi. Soffi vierestäni mutisi jotakin, taisipa päivitellä vastaustani joka ei kuulemma ollut totta, mutta annoin vain asian olla. Olihan mulla ollut Britta. Tai no, miten sen nyt sanoisi. Mä olin kyllä päässyt tytöstä yli, ihan varmasti olin. ”Mun pitää nyt kyllä lähtee laittaa Huiskaa apuna”, Soffi totesi katsottuaan kelloa. ”Tuleeko joku mukaan?” Mä nousin ylös kuin myöntäväksi vastaukseksi ja pöllin snäpärin takaisin itselleni Soffin kiharien hiuksien peittämästä päästä. Blondi ymmärsi vihjeeni ja muille tytöille moikattuamme poistuimme olohuoneesta tallin kautta ulos, katsomaan, missä Huiska voisi luuhata. Kävelin Soffin perässä heppatarhalle, josta onnistuin itsekin bongaamaan Huiskan hahmon. Hevonen oli melkoisen kurakerroksen peittämä, enkä voinut olla vilkaisematta sivusilmällä oritarhaa kohti – Alex näytti olevan onneksi loimitettu, joten kuraa siinä tuskin kovin paljon olisi. Palautin katseeni pian hevostarhaan ja huomasin Soffin puikkelehtivan hevosten välissä hakemaan Huiskaansa. Mä koin kohteliaaksi mennä vahtimaan portille, ettei muita hevosia kuin Huiska tulisi tarhasta pois. Soffi näytti saavan Huiskan heti kiinni ja yrittikin hoputtaa sitä kävelemään nopeammin – sadepisaroita alkoi nimittäin tippua maahan. Nostin käteni ylemmäs ja kämmenen vaakatasoon, kokeillen, tulisiko pisaroita kämmenelleni. Tulihan niitä – kohta alkaisi sataa, ja kunnolla. Mä kävin etsimässä Huiskan harjapakin sillä aikaa, kun Soffi vei hevosen karsinaan. Reippaana heppapoikana muistin jopa Huiskan karsinan sijainnin ja kuljetin harjapakin sinne. Laskin pakin suokin karsinan eteen ja avasin sen, ottaen käsiini kovan harjan ja kumisuan. ”Toi kurakerros on kyllä aika jäätävä”, totesin naurahtaen. Soffi nyökkäsi kädet lanteillaan. ”Niinpä, jospa se nyt puhistuis.” Pujahdin Soffin avuksi karsinaan ja aloitin harjaamisen hevosen vasemmalta puolelta. Pyörittelin karvaa vasten kumisualla, aloittaen kaulasta. Mutaa tosiaankin irtosi, ja mun piti kunnolla irrotella sitä ennen kuin se kokonaan pois lähti. Hitaasti mutta varmasti Huiska puhdistui. ”Onko tää Huiska?” Säpsähdin hieman kuultuani karsinan ovelta. Mä käännähdin ovelle päin, luoden silmäyksen Soffiin, joka itsekin etsi tietään Huiskan toiselta puolelta oven puolelle. Blondi nyökkäsi äänen päästäjälle, nuorelle tytölle. ”Meetkö sä tällä tänään?” Soffi kysyi hymyillen pirteän oloisena, johon junnu vastasi nyökäten topakasti. Pikkulikka kallisti päätään, leikkien katseellaan meidän molempien kasvoilla. ”Oottekste muute yhessä?” Kysymys yllätti mut täysin ja kurkustani pääsi vaivihkaa pidätetty naurahdus. Pudistin päätäni, huomaamattani näpelöiden hupparini kaulusta samalla. ”Ei olla”, Soffi vastasi pienemmälle vähän selkeämmin, hymähtäen sanomansa jälkeen. Mitäköhän noiden pienten päähän oli nykyään istutettu? ”Te varmaan pärjäätte, jos mä liukenen tästä Alexin luo?” esitin toteavan kysymyksen ja Soffi nyökkäsi mulle pienesti, ohjaten ratsastajaa puhdistamaan apuna Huiskan kavioita. Päätäni puistellen poistuin Huiskan karsinan lähettyviltä, mahdollisimman kauas. Melkoista porukkaa nuo junnut nykyään, mitä lie kauhukuvia (tai unelmakuvia?) niille suollettiin jo noin nuorina. En mä tuon ikäisenä varmaan edes kunnolla tiennyt, mitä tarkoitti jos oltiin yhdessä. Perskuta, ihme touhua. En jaksanut enää mennä yläkertaan, vaan päätin poistua ulos. Avasin tallin ulko-oven ja tunsin viileän syystuulen kasvoillani. Mä yritin hengittää sitä, tuntea syksyn tuoksua, mut tuuli katosi niin nopeasti kuin se oli tullutkin. Kohautin hartioita itsekseni, siirtyen ovensuusta nojailemaan tallin seinään. Syksy oli selvästikin tullut – puissa oli vain muutamia hassuja lehtiä, nekin käpertyneinä kasaan, valmiina irrottautumaan ja aloittamaan uuden elämän mullassa. Kohta munkin oli pakko siirtyä huppareista tuulitakkiin, etten aivan jäätyisi. Jo nyt tunsin kylmän ilman hupputakkini läpi, eikä ihmekään. Muut kulkivat tällä säällä jo tuulitakeissa ja ties missä softshelleissä, mut mä en niistä perustanut. Olihan mulla kotona vaikka kuinka monta takkia, mutta mitäs sitä turhia. Syksy oli jotenkin lohdutonta aikaa – mikään ei ollut ikuista, ja musta tuntui, että syksyn ”kaunis värikirjo” oli jotenkin lohduton. Vihreä elinvoima katosi pois, varastoitui puihin (oon mäki joskus bilsantunneilla kuunnellu!). Ikivihreät havupuut sentään piristivät vähän surullista syksyä. Tänä vuodenaikana peruselementteinä olivat wannabekaunis ruska, harmaa taivas ja lätäköt. Joku varomaton reikäkenkä saattoi kastella jalkansa niissä turhankin usein, lätäköitäkään ei syntyisi jos maastossa tai teillä ei olisi kuoppia. Sade oli inhottavaa, märkää ja synkkää. Pimenevät illat tiesivät vaarallisempia ajomatkoja, samoten kuin liukkaat lehdet asfaltilla. Tai liukas asfaltti itsessään, sateen jälkeen. Mä odotin niin kovasti talvea, lunta ja jäätä. Silloin voisi rauhassa käyttää toppatakkia, pipoa ja lapasia taikka ajohanskoja. Välikaudet olivat syvältä, kevät ja syksy molemmat. Talvella pääsisi muutenkin ulkojäille reenaamaan, se vasta olikin mukavaa, kellertävien lamppujen hohdossa. Mä heräsin ajatuksistani kun auto ajoi tallin pihaan. Se pysähtyi töksähtäen ja hurina lakkasi. Auton ratissa istui tummahiuksinen nainen, jonka tunnistin heti. Brunette avasi autonsa oven, vetäen samalla avaimen pois auton virtalukosta. ”Moi Odelie!” tervehdin hoitohevoseni omistajaa. ”Mites menee?” Odelie työnsi autonsa oven kiinni, lukiten ovet huolellisesti. Nainen käveli luokseni, hymyillen. ”Mitäpä tässä, ihan hyväähän mulle kuuluu”, nainen vastasi pudottaen autonavaimet, kera monien värikkäiden avaimenperien, laukkuunsa. ”Ediä tulin kaitsemaan.” Nyökkäsin leveästi hymyillen ja avasin kiharahiuksiselle oven. Ode näytti yllättyneeltä, kiittäen kuitenkin nopeasti. ”Oonhan mä oikeessa, kun ajattelen, että sä oot täällä laittamassa Alexia valmiiksi tunnille?” Odelie varmisteli kävellessään vierelläni. ”Jep, tottahan toki”, sanoin reippaan oloisesti, pysähtyen kuitenkin paikoilleni. Ode pysähtyi myös tajuttuaan mun stopin, jääden katsomaan muhun päin, kuin kysyen. ”Mä muuten ajattelin, että voisin tässä ens viikolla kavuta Alexin selkään ekan kerran”, totesin työntäen toisen käden taskuun. ”Käyntiä ja vähän ravia, näin alkuun. Jos mä ilmottelisin päivää ja sä tulisit kattomaan ja ohjeistamaan?” Odelie kohotti kulmaansa hetkeksi, virnistäen sitten leppoisan oloisesti. ”Totta kai”, nainen vastasi. ”Katsotaan, mitä siitä tulee.” Mä en voinut olla naurahtamatta naisen viimeiselle heitolle, mutta tukahdutin naurahduksen pian pelkäksi hymyksi ja nyökkäykseksi. Moikkasimme toisillemme ja lähdimme eri suuntiin, mä uudelleen ulos hakemaan Alexia ja Ode yläkertaan. ”Alex!” huutelin käveltyäni portista sisään, tarhan puolelle. Frank käveli lunkisti mua vastaan, ja taputin sitä kaulalle ohimennessäni. Alex ei ollut kovin kaukana portista, vaan söi viimeisiä korsia lähimpänä olevasta heinäkasasta. Rauhallisesti kävelin ruunan luo, ja se nosti päänsä heinistä haistellakseen kättäni. Annoin pojun haistella ja salakavalasti laitoin riimunarun lukon samaan aikaan päitsiin kiinni, taputtaen rautiasta kaulalle sen annettua kiinni. Enää oli jäljellä operaatio mudasta pois tarpominen, ja kerrankin Alex näytti halukkaalta lähtemään mukaani – kyllä se rapa muakin kypsytti. Talutin märän ja kuraisen (sekä kettuuntuneen näköisen) Alexin suoraan pesupaikalle. Meillä oli pienimuotoinen tahtojen taistelu siitä, mennäänkö pesarille vai ei. Ensin yritin toimia nätisti, rauhallisesti ja tyynesti, mutta ärsytys kuohahti sisälläni ja käskin vähän topakammin, jolloin Alex käveli kuin kävelikin pesupaikalle. Mission possiblehan se oli kuitenkin. Laitoin ruunan molemmin puolin kiinni ja irrotin riimunarun päitsistä nakaten sen vähän kauemmas pesupaikasta itsestään. Mä avasin loimen etusoljet, ristivyöt ja jalkalenkit, jonka jälkeen vedin märän kuraloimen pois hoitohevoseni päältä. Karva loimen alla kiilteli, muu hevonen todellakaan ei. Hupparinikaan ei pitänyt rapakäsittelystä, mutta minkäs teit. En kehdannut jättää Alexia yksin pesupaikalle, joten jätin loimen riimunarun viereen odottamaan sitä, että veisin sen kuivumaan. ”Nyt on Alex vuorossa se hauskin osuus”, totesin tapaillen kädelläni vesiletkua. ”Sun jalat pitää huuhtoa.” Avasin hanan ja kokeilin veden lämpötilaa. Säädin sitä hieman lämpimämmälle ja hymähdin itsekseni, luoden katseen Alexiin. Osoitin letkulla ruunan vasenta etujalkaa polven alapuolelle, johon Alex reagoi nostamalla jalan ilmaan hetkeksi. ”Ei hätää poika”, hymisin, ”ei tää kauan kestä.” Huuhdeltuani kaikki neljä jalkaa otin vasemmalla puolella roikkuvasta korista pyyhkeen ja kuivasin sillä rautiaan jalat. Jalkojenkuivauskaan ei Alexin mielestä ollut kovin kivaa, mutta mä pysyin kannassani; jalat oli kuivatta va, oli täysiverisen oma kanta mikä vain. Kehuin punaista vuolaasti, kun sain toimenpiteeni päätökseen. Päätin viedä hevosen ensin karsinaan ja hain vasta sen jälkeen loimen ja riimunarun pesuboxin luota. Pesarilta tullessani mukaan tarttui tutusti harjapakki, jonka laskin Alexin karsinan eteen. Mä olin kerrankin hyvissä ajoin jossakin, ja nyt mulla olikin noin 40 minuuttia aikaa harjata ja laittaa Allu valmiiksi. Päätin laittaa sen kokemuksella kiinni, löysästi. Otin harjaksi ensin pölyharjan ja toiseen käteeni pehmeän harjan – sen, mitä toisella en saisi, toisella saisin. ”Onko tämä Alex?” Säpsähdin taas kuultuani äänen karsinan ulkopuolelta. Miksi musta tuntui, että tää oli tapahtunut aikaisemminkin… ”Joo, on tää Alex”, todistin vieläkin Alexiin päin kääntyneenä. Pyörähdin kannoillani ympäri nähdäkseni, kuka olisi Alexilla mahdollisesti tulossa ratsastamaan. ”Aa okei, no kiva. Minä menen tänään Alexilla, olen Leena”, maantienväriset hiukset omaava, noin nelikymppinen nainen sanoi hymyillen mulle. ”Mä oon Eetu, hoidan Alexia”, esittelin itseni. ”Sä voisitkin puhistaa tältä kaviot, niin mä harjaan vielä tän toisen puolen loppuun.” Leena nyökkäsi varmasti, ja kolistelusta mä kuulin, että nainen etsi pakista kaviokoukkua. Koukun löydettyään Leena tuli sisään karsinaan, letitetyt hiukset heilahtaen. Me saatiin Leenan kanssa Alex valmiisti rivakasti, eikä ruuna yrittänyt syödä ketään sen kummemmin. Rapsutuksia se kuitenkin halusi ja saikin; Leena vaikutti kovin ihastuneelta Alexin aristokraattisesta ulkomuodosta, ja mä ylpeänä kehuin ruunaa vieressä. Totta tosiaan – mulla oli ihan sairaan hieno hoitohevonen, enkä malttanut odottaa ensiviikon selkäännousua, vaikka siitä tuskin tulisi alkuun kovin ruusuista, haha… Eiliselle.#4, 18/10/13 |
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2