Bonnien ja Blisin Hoitokirja

1. joulukuuta 2010, keskiviikko – 7 games, the friendly game

Pakkanen oli laskenut melkein kahteenkymmeneen asteeseen juostessani siniseen toppaloimeen puetun ponin kanssa tallin lämpöön. Betonilla kilisevät kaviot rikkoivat käytävällä vallitsevan syvän hiljaisuuden kiinnittäessäni Bonnien käytävälle aivan satulahuoneen lähelle. Jäätävä ulkoilma tunki ovenraosta sisään, joten harjapakin lisäksi hain satulahuoneesta villaviltin ja heitin sen tamman selkään harjauksen ajaksi. Karvan sekaan liimautunut omituinen harmaa pöly ei tuntunut irtoavan millään, vaikka kuurasin yhtä kohtaa vaikka kuinka kauan ensin kumisualla ja pölyharjalla ja heti perään pehmeällä harjalla. Vasta loppusilaukseksi tarkoittamani kiillotusharja sai sen katoamaan ainakin osittain. Selvitettyäni harjan ja hännän huolellisesti suitsin Bonnien, vaihdoin ohjien tilalle liinan ja heitin tamman selkään paksun fullneck-fleeceloimen ja uuden sinisen villaviltin. Valtavan tallilaukkuni haettuani lähdimme kävelemään maneesille.

Maneesissa ei ollut arvattavasti ketään, joten oven suljettuani ja muutaman kierroksen ponia talutettuani irrotin liinan suitsista. Bonnie ei turhia aikaillut lähtiessään laukkaamaan ympäri maneesia, mutta hetken aikaa riehuttuaan se tuntui kyllästyvän ja peilikuvaansa uudelleen tervehdittyään se palasi luokseni. Laitoin liinan takaisin, riisuin loimet ja talutin Bonnien hieman keskemmälle. Tamma seurasi tekemisiäni kiinnostuneena, kun kävelin sen viereen ja aloin silittää sen kaulaa edeten järjestelmällisesti taaksepäin ja palaamalla viimeiseksi päähän.

Leukaperistä taaksepäin Bonnie antoi koskea itseensä ihan miten tahansa, mutta turpaa lukuun ottamatta se ei pitänyt päähänsä koskemisesta. Suitsimisessa ei ollut koskaan ollut ongelmaa, joten ilmeisesti varusteiden laitto oli tamman mielestä välttämätön paha, jota oli turha hankaloittaa. Silittelin vielä hetken Bonnien lapaa rentouttaakseni ponin ja talutin sen sitten maneesin oven luokse ottaakseni seinältä raipan. Bonnie luimisti korviaan nähdessään sen, mutta seisoi mulkoilustaan huolimatta paikoillaan koskettaessani sen lapaa raipalla. Edetessäni kiirehtimättä ponin toiselle puolelle raipalla joka puolelta sivellen se alkoi vähitellen rentoutua. Taputin sen kaulaa kädelläni ja otin seuraavaksi laukustani muovipullon. Sen kosketukseen Bonnie suhtautui hieman epäilevästi, mutta rentoutui nopeasti huomatessaan, ettei se tehnyt mitään pahaa.

Päästin Bonnien juoksentelemaan vapaana aina esinettä vaihtaessani, jotta se saisi purkaa hieman energiaansa ja pohtia kokemaansa. Riimunnaru, kaviokoukku, paperi- ja muovipussi, pala pressua tai takistani irrottamani heijastin saivat osakseen epäluuloisia katseita, mutta alkumulkoilun jälkeen Bonnie suhtautui kaikkiin hätäilemättä ja ravisteli muutaman kerran kaulaansa kuin kyllästyneenä. Kiinnitettyäni heijastimen takaisin takkiini taputin ponin kaulaa ja päästin sen juoksemaan. Bonnie ei kuitenkaan ollut riehumistuulella vaan käveli perässäni huppuni karvareunusta uteliaasti hampaillaan tavoitellen. Kävelimme vierekkäin uraa pitkin jonkin aikaa, kunnes heitin loimet takaisin, kiinnitin liinan ja talutin Bonnien ulos maneesista.

Vaihdettuani tammalle ulkoloimen päälle vein sen takaisin tarhaan. Tuntui pahalta jättää se pakkaseen, mutta näin vähäisellä liikunnalla se tulisi karsinan seinästä läpi, ellei saisi olla ulkona koko päivää. Sitä paitsi tarhaa tuhatta ja sataa ympäri laukkaavan Akselin perässä juokseminen pitäisi sen kyllä lämpimänä, mikäli hippaleikkiä jatkuisi pidempään. Suljin tarhan portin huolellisesti, heilautin tammalle ohimennen kättäni ja kiirehdin talliin tekemään Bonnien ruoat valmiiksi.

3. joulukuuta 2010, perjantai – 7 games, the driving game

Lumisade sai kaiken näyttämään tavallista hauskemmalta. Suuret, pehmeät lumihiutaleet tanssivat alas taivaalta ja laskeutuivat hangelle kumartamaan näytöksen päätyttyä. Vedin hupun puoliksi kastuneiden hiusteni suojaksi ja avasin tarhan portin. Bonnie ei innostunut pujottaessani riimun sen päähän vaan hidasteli koko matkan tallin ovelle asti. Pitkäksi venähtäneen kokeeni vuoksi minulla oli tavallista vähemmän aikaa ennen kuin lauma puomeja kolisuttelevia ratsukoita valtaisi maneesin, joten viskasin Bonnien loimet nopeasti karsinan oveen, harjasin pahimmat roskat tamman karvasta, suitsin ja heitin uudet loimet selkään – kaikki alle kymmenessä minuutissa.

Hetken reippaan kävelemisen ja edellisten kahden leikin, friendly gamen ja porcupine gamen asiat onnistuneesti kerrattuamme otin Bonnien maneesin keskelle. Siirtyminen kevyestä kosketuksesta oli onnistunut kaikilta osin hienosti, mutta mitä tapahtuisi, kun tarkoituksena oli saada hevonen myötäämään paineesta poispäin "pelkällä ajatuksen voimalla"?

Ensimmäinen vaihe oli saada hevonen peruuttamaan ilman kosketusta. Ojensin käteni kämmenpuoli Bonnieta kohti ja ikään kuin työnsin ilmaa hevosta vasten. Olin valmistautunut henkisesti vaikeaan tehtävään, mutta suureksi hämmästyksekseni tamma astui heti askelen taaksepäin. Laskin käteni hetkessä alas ja järkytyksestä toivuttuani toistin harjoituksen uudelleen ja uudelleen. Lopulta se peruutti vaikka kuinka pitkälle, kun jatkoin eleen tekemistä. Päästin tamman kävelemään välillä vapaasti, mutta se ei ollut kävelytuulella. Hetken peilin luona pyörittyään se palasi luokseni ja tönäisi minua päällään kylkeen.

Peruuttamisen jälkeen kokeilin saada Bonnien siirtämään takaosansa. Pelkällä kädellä siirtäminen ei toiminut, mutta ottaessani askelen sitä kohti käsi vyötäröni tasolle kohotettuna se väisti minua ilman pienintäkään epäröintiä. Vähensin liikettä asteittain ensin pieneen askeleeseen ja sitten painonsiirtoon, kunnes pelkkä käden liikuttelu riitti siirtämään sen. Toinen puoli oli hieman helpompi, mutta etuosan kanssa oli jälleen vaikeuksia. Bonnie vaati melkoista käsien heiluttelua väistääkseen etuosallaan, mutta jatkoin kärsivällisesti eleen pienentämistä ja ikuisuudelta tuntuneen harjoittelun jälkeen se sekä peruutti että väisti lähes huomaamattomasta käden liikkeestä, melkein kuin ajatuksesta.

Vierellä käveleminen sen sijaan ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Heitin liinan pois, toistin edellisen päivän harjoituksen kuljettamalla Bonnieta kaviouraa pitkin vain kevyen kosketuksen avulla ja irrotin hetkeksi otteeni kokeillakseni, miten tamma reagoi. Se katsahti minuun uteliaana ja jatkoi kävelemistä lapa oikeaoppisesti olkapääni kohdalla. Laskin käteni takaisin tamman sään päälle, ohjasin sen maneesin keskelle ja lähdin kävelemään suurella ympyrällä. Bonnie seurasi minua kuuliaisesti ja jäi kävelemään viereeni, vaikka en koskenutkaan siihen. Muutaman kerran se lähti ajautumaan kohti uraa, mutta palasi kädellä muistuttaessani takaisin viereeni ja jaksoi keskittyä seuraamaan minua myös ilman kosketusta.

Kukaan ei ilmeisesti ollut vielä tulossa, joten kävin kaikki harjoittelemamme asiat vielä uudelleen läpi. Bonnie seurasi minua tarkkaavaisena ja teki vastustelematta kaiken, mitä pyysin siltä. Ensimmäiset vihellykset kuuluivat ovelta juuri, kun olin lopettelemassa seuraamisharjoitusta maneesin toisessa päässä. Hetkeen en osannut ajatella mitään, mutta oven avautuessa tajusin, että Bonnie oli irti ja liina oven vieressä noin kuudenkymmenen metrin päässä. Sisään pölähtäneet ratsukot kävelivät siistissä jonossa maneesin toisella pitkällä sivulla, joten laskin käteni tamman harjan sekaan ja lähdin taluttamaan sitä kohti pelastusta. Bonnie katseli ystäviään kiinnostuneena, mutta käveli temppuilematta vierelläni. Ovella kahmaisin liinan käteeni ja napsautin sen hetkessä kiinni kuolainrenkaaseen. Bonnie mulkaisi minua äkkinäisen liikkeeni johdosta, mutta seisoi paikoillaan heittäessäni loimet sen selkään ja seurasi kiltisti lähtiessäni maneesista.

Tallissa oli yllättävän rauhallista, vain muutama hoitaja varusti hiljaisuuden vallitessa hoitohevosiaan, joten kiinnitin Bonnien käytävälle, vein loimet pois ja hain satulahuoneesta harjapakin. Olin tammalle huolellisen harjauksen velkaa, joten asettelin lattialle riviin kumisuan, dandyn, pehmeän luonnonharjan, lampaankarvakäsineen ja hiusharjan ja aloitin urakan. Olin valmis ennen ratsastajien rynnäkköä, joten syöttelin Bonnielle muutaman porkkanan ennen kuin heitin sille loimet selkään ja vein sen pienelle kävelylle lähimaastoihin ennen tarhaan palaamista.

5. joulukuuta 2010, sunnuntai – 7 games, the circling game

Pakkanen ei tuntunut lauhtuvan sitten millään. Kiedoin valkoisen kaulahuivini hieman paremmin kasvojeni suojaksi harppoessani tallipihan poikki tarhalle, jossa ponit jo notkuivat portilla odotellen pääsevänsä tallin lämpöön. Bonnie tunki melkein syliini vetäessäni riimun niskahihnan sen korvien yli ja piti reipasta tahtia yllä koko matkan talliin asti. Tallissa oli melkoinen hyörinä, hoitajat puunasivat hevosia, kantoivat kuka mitäkin varusteita ympäriinsä ja jutustelivat jostakin enemmän tai vähemmän turhanpäiväisestä. Vein Bonnien mahdollisimman rauhalliselle paikalle aivan tallin lisäosan perälle ja ryhdyin harjaamaan sitä kiireisesti.

– Eihän kukaan ole suunnitellut menevänsä maneesiin, tiedustelin satulahuoneessa istuskelevalta hoitajaporukalta.
– Ei ainakaan mun tietääkseni, suitsia näpertelevä Elisabeth ilmoitti.
– Jotkut oli suunnitelleet maastoon lähtemistä, Maiss tiesi.
– Tuskin kukaan edes haluaa sisälle näin nätillä säällä, Elisabeth tuumi viedessään suitset naulakkoon.
– Paitsi minä. Tonne pakkaseen en aio vapaaehtoisesti astua, totesin olkani yli kävellessäni satulahuoneen ovesta.

Bonnie luimisteli kiukkuisesti kiristäessäni juoksutusvyötä. Tavallisesti se innostui heti ymmärtäessään pääsevänsä liikkumaan, mutta nyt se ei ottanut kuolaimia suuhunsa eikä vaikuttanut muutenkaan halukkaalta lähtemään töihin. Edellisten päivien varjossa ryhdyin epäilemään, että se oli jostain kipeä, joten riisuin varusteet hetkessä ja kävin läpi ensin kaulan ja etuosan lihakset. Kaikki tuntui minusta hyvältä, joten jatkoin selän kautta takaosaan. Selässä ei tuntunut mitään, mutta ristiselkää Bonnie aristi. Heitin villaviltin sen takaosan suojaksi ja lähdin etsimään Josefiinaa.

– Mihinkäs sulla on tuollainen kiire, Anne kysyi melkein törmätessäni häneen pihassa.
– Etsin Josefiinaa… Tai oikeastaan vaikka sua, jos sulla on aikaa.
– Mikä nyt on hätänä?
– Bonniella on ristiselkä vähän jumissa, totesin surkeana.
– Vähän iloisempaa ilmettä, Clara, tuskinpa se on mitään vakavaa. Näytäs tietä niin mä tulen katsomaan.

Anne seurasi minua talliin ja katseli vaitonaisena, kun riisuin viltin Bonnien selästä. Hän asteli reippaasti tamman viereen, silitti hieman sen lapaa ja kävi läpi kaikki lihakset kaulasta alkaen. Annen ilme ei värähtänytkään, kun Bonnie viskoi päätään ja otti sivuaskelia hänen hieroessaan sen lapaa ja ristiselkää. Lopulta Anne taputti ponin kaulaa ja kääntyi puoleeni.
– Ristiselkä tosiaan kireä, todennäköisesti saanut jossain välissä liikaa kylmää. Pidät vaan takaosan koko ajan huolellisesti peitettynä, treenin aikana ratsastusloimella ja kävellessä vielä pari vilttiä päälle. Sillä tuntui olevan myös vasen lapa ihan vähän jumissa, kunnon lämmittelyn jälkeen otat mahdollisimman pitkää laukkaa, niin eiköhän se siitä aukea. Mene vähän kevyemmin, vaikka eteen-alas, mutta kyllä se treenin kestää. Katso, että takaosa lähtee tulemaan lämmittelyn jälkeen kunnolla alle, ja jos se on yhtään epäpuhdas, kävelytät vaan. Tilataan Bonnielle hieroja, ellei se parane lämmetessä.
– Kiitos tosi paljon, sanoin Annelle. Hän hymyili ja lähti tarhoille.

Varustettuani Bonnien uudelleen heitin sen selkään vain takaosan peittävän ratsastusloimen lisäksi kaksi paksua villavilttiä. Tamma ei ollut maneesille kävellessä mitenkään vaisu vaan vaikutti melko tavalliselta katsellessaan uteliaana taivaalta satavia lumihiutaleita. Turvallisesti seinien sisälle päästyämme irrotin Bonnien liinan ja annoin sen liikuskella hetken itsekseen, jonka jälkeen kertasimme edellisten päivien leikit. Bonnie tuntui viehättyneen erityisesti jojoleikkiin, se peruutti ja tuli luokse sellaisella innokkuudella, että minua rupesi auttamatta naurattamaan.
– Senkin höpsö, totesin iloisesti kiinnittäessäni sivuohjat ja vetäessäni villaviltit tamman selästä.

Bonnien takaosa ei astunut aivan kunnolla alle antaessani sen ravata ympyrällä. Hieman tavallista lyhyempää askelta ottavia takajalkoja lukuun ottamatta tamma oli aivan normaalin oloinen, se kulki täysin oikein päin ja hakeutui kuolaintuntumalle kaulaansa venyttäen. Lämmittelyn aikana sen takaosa tuntui kuitenkin vertyvän, sillä hidastaessani ponin viimeisen suunnanmuutoksen jälkeen hetkeksi käyntiin se ei näyttänyt enää lainkaan jäykältä. Annen ohjeiden mukaan komensin sen laukkaan ja pyysin pitempää askelta. Bonnie tuntui epäröivän hieman, varmaankin takaosan jumista johtuen, mutta pienen hakemisen jälkeen erotin selvän lisäyksen, jossa myös etujalat toimivat tavallista paremmin. Muutaman toiseen suuntaan laukatun kierroksen jälkeen hidastin Bonnien raviin ja jatkoin jälleen siirtymäharjoituksilla.

Aloitin aivan helpoilla siirtymisillä, pysähdys-käynti-pysähdys, käynti-ravi-käynti, ravi-laukka-ravi. Muutaman yksittäisen siirtymisen jälkeen halusin Bonnien vaihtavan askellajia ensin kymmenen, sitten yhdeksän tai kahdeksan askelen välein aina kolmeen askeleeseen asti. Ravista yhden askelen ajaksi käyntiin siirtyminen ja sama muilla yhdistelmillä oli sekin varsin mielenkiintoinen harjoitus, joka sai Bonnien todella kuuntelemaan. Kokeillessani haastavampia siirtymisiä, käynnistä tai pysähdyksestä laukkaan tai raviin ja takaisin, tamma oli keskittynyt täysin minuun eikä hätkähtänyt edes lumen putoamista maneesin katolta. Kauhean ryminän olisi luullut säikäyttävän tamman vähintään toiseen galaksiin, mutta se vain käänsi hieman toista korvaansa pitäen huomionsa tiukasti minussa. Bonnie tuntui kaikin puolin halukkaalta tekemään käskyjeni mukaan ja minusta alkoikin tuntua, että käskyt olivat muuttumassa lähinnä pyynnöiksi. Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä huomata, kuinka mielellään tamma toimi kanssani.

Loppuverryttelyssä tarkkailin huolellisesti Bonnien liikkeitä. Takaset astuivat syvälle ponin rungon alle, ravi oli puhdasta, etuosa keveän näköinen, askel pehmeä ja liike oikein päin. Varmuuden vuoksi otin vielä kaksi kierrosta laukkaa molempiin suuntiin, mutta laukka oli ravin tapaan täsmälleen sellaista kuin pitikin. Reilun kymmenen minuutin ravailun jälkeen puin villaviltit takaisin Bonnien selkään ja lähdin taluttamaan sitä uralla. Tamma vaikutti edelleen virkeältä kävellessämme tallille vievää tietä pitkin, joten taiteltuani toisen viltin suojaamaan takaosaa entistä huolellisemmin lähdin kävelyttämään sitä maastoon. Pidin tamman hereillä väistättämällä sitä tien reunasta toiseen, tein pysähdyksiä ja käännöksiä, otin muutaman askelen ravia tai pyysin siirtämään etu- tai takaosaansa. Tien poikki seikkaileva muovipussi ja puusta suoraan tamman niskaan putoava lumi saivat Bonnien säikähtämään, mutta se ei varsinaisesti kyttäillyt mitään ja käyttäytyi kaikin puolin todella nätisti.

Tallissa vein loimet pois ja jäin hetkeksi satulahuoneeseen sulattelemaan maastokävelyllä pakastuneita jalkojani. Saatuani juoksutusvarusteet paikoilleen otin harjapakin mukaani ja järjestelin tavarat harjaustuokiota varten. Bonnie ei ollut erityisen kiinnostunut paikoillaan seisoskelusta vaan tepasteli sinne tänne, heilutteli päätään ja nyki riimunnaruja kokeillakseen, pääsisikö kuitenkin irti. Tyydyin käymään ponin nopeasti läpi kumisualla ja pölyharjalla, selvitin harjan ja hännän, puhdistin kaviot, laitoin tarhabootsit jalkoihin ja puin loimet huolellisesti tamman selkään. Anne ilmaantui talliin juuri, kun olin irrottamassa naruja Bonnien riimusta.

– Miltä se tuntui, hän kysäisi.
– Alussa vähän jäykkä takaa, mutta vertyi nopeasti ja oli sen jälkeen tosi hyvä.
– Tosi kiva. Pidä takaosa tästä lähtien aina lämpimänä, kovalla tuulella tai tällaisilla pakkasilla loimi saa olla selässä koko treenin ajan ja kävelyyn lisää vällyä niskaan. Ei tuo ollut onneksi paha, mutta ihan varmuuden vuoksi, Bonnie kun vetää takaosan ilmeisen herkästi jumiin tällaisella kelillä. Ihan turhaan me sille mitään hierojaa hätäillään, ellei se ollut oikeasti tuon pahempi. Se hierottiin viime kuun viimeisellä viikolla, joten jos se vaan pidetään lämpimänä ja liikutetaan oikein, ei pitäisi tulla mitään.
– Okei, kiitos vielä kerran, vastasin hymyillen. Anne vilkutti minulle iloisesti lähtiessään takaisin ulos.

Bonnie jäi tarhaan tyytyväisenä heinäkasan kimppuun hyökäten. Nojasin aitaan ja katselin, kuinka se nyhti heinää pieninä tukkoina, pureskeli huolellisesti ja heitti hauskasti päätään nielaistessaan, luimisti korviaan kasan reunalta muutamaa kortta tavoittelevalle Elmolle ja antoi tilaa tarhan perältä ravaavalle Aksulle, joka kävi innoissaan ruoan kimppuun. Seurasin ponien tekemisiä tarhan reunalta, kunnes minulle alkoi tulla kylmä ja pakottauduin takaisin sisälle. Hoitajat olivat kadonneet johonkin jättäen jälkeensä vain rikkomattoman hiljaisuuden, joten kaivoin Bonnien päiväkirjan esiin, istuin satulahuoneen lattialle ja aloin kirjata ylös päivän käsittämättömän hyvää olotilaani.

Eilisen tarina, internet ei vain suostunut yhteistyöhön foorumin avaamiseksi.

7. joulukuuta 2010, tiistai – 7 games, the squeeze game

Olin saanut järjestettyä maneesiin aikamoisen kaaoksen jo kahdessakymmenessä minuutissa. Puolessa välissä maneesia uran sisäpuolella oli muovitötterö ja hieman kauempana sikin sokin aseteltuja puomeja, joista muutaman kauimmaisen olin ehostanut pressulla tai juomapulloin ja limutölkein. Keskellä maneesia oli kaksi isoa, punaista muovilaatikkoa ja kaksi sinistä vesitynnyriä, ja niiden jälkeen maahan piikit alaspäin laskettu talikko ja lapio. Aivan kentän puoleiseen päähän olin saanut viritettyä kahden estetolpan väliin ripustetun pressun, jonka viereen maahan olin levittänyt kahisevan sinisen muovin. Bonnie saisi arvattavasti sätkyn nähdessään maneesin vallanneen sekamelskan, mutta toivoin molemminpuolisen luottamuksemme olevan sen verran vahva, että se suoriutuisi tehtävistä alkujärkytyksen jälkeen edes tyydyttävästi. Viimeisen kriittisen silmäyksen koko höskään luotuani pudistelin hiekat vaatteistani ja juoksin tarhalle hakemaan Bonnien.

Ennennäkemättömän nopean pikaharjauksen ja suitsimisen jälkeen seisoin maneesin oven puoleisessa päädyssä järkytyksestä lamaantunut ponitamma takanani. Bonnie näytti täsmälleen siltä kuin se olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan, joten talutin sen rauhallisena hieman kauemmas haasteesta ja loimet riisuttuani aloitin helpoimmalta tasolta, friendly gamesta. Kävimme leikit läpi kaikessa rauhassa asteittain vaikeuttaen, aina tamman jännittyessä (eli todella usein) helpompaan palaten, kunnes se oli täysin minuun keskittynyt ja työskenteli enemmän kuin mielellään kanssani. Siirsin sitä vähitellen kohti maneesin pelottavaa päätyä, mutta muutamaa epäluuloista vilkaisua lukuun ottamatta se ei ollut kiinnostunut epämääräisestä asetelmasta. Bonnie tuntui rennolta lopetellasseni ja käveli luottavaisena perässäni ensimmäisenä odottaville puomeille.

Tavalliset puomit ylittyivät sujuvasti, mutta koristeet saivat Bonnien kavahtamaan taaksepäin. Tamma ei suostunut kuuntelemaan minua, vaan sähläsi minkä ehti ja sain todella tehdä töitä kiinnittääkseni sen huomion itseeni. Hetken väistättämisen jälkeen ohjasin Bonnien uudelleen puomeille ja aikansa epäröityään se otti valtavan loikan keskelle puomeja juosten kaikista hätäisesti yli. Silittelin sitä kaikessa rauhassa ennen uutta kierrosta ja tamman ymmärrettyä, ettei maassa makaavien iloisenväristen puomien aikomuksena ollut hyökätä sen kimppuun, se alkoi rauhoittua ja suostui lopulta jopa kävelemään puomien yli turhia kiirehtimättä. Seuraavaa tehtävää, talikkoa ja lapiota, Bonnie tuijotteli hetken aikaa, mutta aikansa niitä vilkuiltuaan ja haisteltuaan se käveli niiden yli luottavaisesti eikä tuntunut pelkäävän lainkaan. Toistojen jälkeen taputin sitä jälleen ja vein sen tyhjään nurkkaan rauhoittumaan hieman. Bonnie oli suoriutunut yllättävän hyvin, vaikka se suhtautuikin uusiin asioihin selvästi epäluuloisesti.

Uralla maneesin seinän ja kirkuvanoranssin muovitötterön välistä kulkemisessa ei ollut mitään hankalaa, mutta haastavammat esineet, tässä tapauksessa punaisten muovilaatikoiden ohittaminen, sai Bonnien hermostumaan. Se tuntui luottavaiselta tutustuessamme laatikoihin niiden ympärillä kävellen, mutta ohjatessani sen laatikoiden väliin se meni aivan lukkoon eikä suostunut liikahtamaankaan. Pyysin tammaa peruuttamaan, mutta se vain seisoi kauhistuneena paikoillaan. Tällaista reaktiota en ollut osannut odottaa ja mietin epätoivoisesti, mitä minun pitäisi tehdä. Hetken seisottuamme Bonnie päätti kuitenkin ratkaista ongelman puolestani ja loikkasi laatikoiden välistä toiselle puolelle. Minä lensin naamalleni maneesin hiekkaan ja vihaisena ylös noustessani mieleni teki lähinnä huutaa, mutta oikeastaan se oli tehnyt vain sen, mitä pyysin. Jonkin aikaa itseäni rauhoiteltuani kävelin sen luokse ja talutin sen paremmin valmistautuneena laatikoiden välistä. Tällä kertaa Bonnie suoriutui hieman hallitummin, mutta vasta usean toiston jälkeen se tottui sen verran, että uskalsi pysyä käynnissä koko matkan. Taputin sen kaulaa iloisena ja rauhoittumisen jälkeen vein sen tutustumaan seuraavaan tehtävään, kahden sinisen vesitynnyrin välistä kävelemiseen. Bonnie tuijotteli tynnyreitä hetken, mutta tuntui hyväksyvän ne nopeasti ja suoriutui haasteesta lähes rauhallisesti heti ensimmäisellä yrityksellä.

Puomeja koristaneisiin pressuihin jo tottuneena Bonnie ei pahemmin hätäillyt taluttaessani sen maassa olevan sinisen muovin päälle. Hokkien aiheuttama kahina sain sen kääntelemään epäilevästi korviaan, mutta se suostui jopa pysähtymään muovin keskelle ja seisomaan suhteellisen paikoillaan, kun silittelin sitä. Odottamattoman hyvin sujuneesta harjoituksesta helpottuneena talutin sen katsomaan viimeistä haastetta, pressutunnelia. Bonnie suhtautui viritelmään kiinnostuneesti, se ojensi kaulaansa kokeillakseen pressua turvallaan eikä säpsähtänyt edes siitä lähtevää epämääräistä rapinaa. Luottavaisena lähdin ohjaamaan sitä pressun ali, mutta Bonnie iski jarrut pohjaan eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka maanittelin. Kymmenen minuutin väistättämisen ja peruuttamisen jälkeen tamma oli tosiaan kuulolla ja yhteistyöhaluinen, mutta pressun ali se ei suostunut kävelemään. Jälleen yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen aloin turhautua toden teolla.

– Ei siinä ole mitään pelottavaa, hölmö, puuskahdin istuessani maneesin reunalle. Bonnie katsahti minuun epäuskoisena. Oltuamme hiljaa ja mitään tekemättä viiden minuutin verran hyppäsin alas ja talutin Bonnien hieman lähemmän pressua. Se seurasi minua kiltisti aina niin kauan, kunnes yritin saada sen pressun alitse. Hitaasti aloin ymmärtää, ettei se halunnut mennä yksin. Kävellessäni itse pressun alle Bonnie seisahtui hetkeksi katsomaan, mitä tapahtuisi, mutta kutsuessani sitä luokseni liinaa hieman kiristäen se laski päänsä alas ja käveli ali epäluuloisesti vilkuillen mutta rauhallisena. Olisin voinut hyppiä riemusta, mutta pakotin itseni hillitsemään tunteeni ja tyydyin silittämään Bonnien kaulaa tyytyväisenä. Muutaman onnistuneen toiston jälkeen levitin kapeaksi taittelemaani pressua hieman ja toistimme alittamista niin kauan, kunnes Bonnie käveli yksin koko pituuteensa levitetyn pressun alitse. Halasin tamman kaulaa onnellisena ja se puhalsi epäröiden hiuksiini.

Meillä oli kymmenisen minuuttia aikaa, ennen kuin minun olisi aloitettava maneesin siivoaminen. Kävimme kaikki tehtävät vielä kerran läpi, eikä Bonniella ollut minkäänlaisia hankaluuksia. Tamma käveli vierelläni luottavaisena, ylitti, alitti ja kiersi kaikki mahdolliset esteet, vilkaisi aina välillä minua ja jatkoi hermoilematta seuraavaan tehtävään. Taluttaessani Bonnieta tallia kohti en voinut olla tuntematta ylpeyttä sekä ponista että itsestäni – viikon uurastus oli tuottanut selvästi tulosta, sillä alussa tavattoman epäluuloinen ja säikky poni oli silminnähden varmempi ja rauhallisempi, meidän huimaa kehitystä ilmentäneestä yhteistyöstämme ja luottamuksestamme nyt puhumattakaan. Vein Bonnien talliin odottelemaan, kun kävin kiskomassa Jaakon auttamaan maneesin raivaamisessa.

– Bonnie sai varmaan sydänkohtauksen, mies päivitteli nähdessään rakennelmani.
– Ehkä pienen, mutta lopulta se suoriutui kaikesta varsin mallikelpoisesti.
– Vaikea uskoa, kun on siitä neidistä kyse, Jaakko mutisi. Kopautin häntä juomapullolla päähän.
– Hiljaa siinä, Bonnie on ihan mahtava.
– Mitäpä muuta sitä omasta ponistaan sanoisi…

Jaakon pyöreät nolla tyylipistettä saaneeseen kaatumiseen päättyneestä intensiivisestä hippaleikistämme huolimatta olimme valmiita alle kymmenessä minuutissa. Jaakko lupasi viedä lavalle ahtamamme tavarat omille paikoilleen ja vuolaasti kiiteltyäni hän pakotti minut viemään Bonnien vihdoin kävelemään. Heilutin miehelle kättäni, kunnes hän katosi naureskellen tallin kulman taakse, ja juoksin hakemaan tallissa kärsimättömänä odottavan Bonnien. Edellisestä päivästä oppineena olin tulostanut Liekkijärven kartan ja tungettuani sen taskuuni lähdin taluttamaan reipasta tahtia kävelevää tammaa metsään. Koluttuamme kaikki lähimaastojen polut, joilla saatoin kävellä enemmän tai vähemmän vaivalloisesti Bonnien kahlatessa hangessa onnellisena kuin sika mudassa, talutin tamman takaisin talliin ja hain harjapakin. Tuntiratsastajat aiheuttivat tallin lisäosassa melkoisen hälinän, joten harjasin Bonnien vain nopeasti, loimitin sen ja vein tarhaan. Akseli tuli tammaa vastaan ja kaverukset laukkasivat perätysten kauemmas heti päästettyäni Bonnien irti. Akseli kompastui kinokseen muistuttaen minua hieman Jaakon pyllähtämisestä, enkä voinut estää hymyä hiipimästä kasvoilleni. Huikkasin poneille heipat ja palasin talliin.

18. joulukuuta 2010, lauantai – "Where have you been?"

– Missä ihmeessä sä olet ollut!
– Kiva nähdä suakin taas pitkästä aikaa!
– Sä et ollut edes pikkujouluissa!
– Vau, Clara, sä onnistuit todellakin pelästyttämään kaikki!

– Jos nyt vain rauhoitutaan ja päästetään Clara edes sisään, takanani kävelevä Anne huomautti kärsivällisesti ja tuuppasi minua ystävällisesti selkään. Hymyilin hänelle nopeasti astuessani oleskeluhuoneeseen, jonka reunoilla notkui harvinaisen pirteän näköisiä tyttöjä. Muutama keskeytti varusteiden puhdistamisen tai päiväkirjaan piirtelyn rynnätäkseen viereeni nurkkasohvalle. En ollut osannut odottaa tällaista vastaanottoa, minullahan oli ollut vain tavallinen flunssa kuten varmasti ainakin puolella tallin väestä. Kaikki puhuivat aivan kuin olisin ollut kuolemaisillani.

– No, mikä sulla oikein oli, Pipsa tiedusteli.
– Josefiina ei suostunut kertomaan meille, Ilu jatkoi saaden aikaan hyväksyvää muminaa.
– Me luultiin että sulle on käynyt jotain, Sara totesi.
– Täällä liikkui mitä värikkäimpiä juoruja, Fiia kertoi.
– Me luultiin, että Bonnie heitti sut selästään ja sitten jouduit sairaalaan, Jokeri naurahti.
– Tai sitten että Jaakko ajoi vahingossa sun päälle sillä rumalla autollaan, Loviisa hihkaisi.
– Mitä värikkäimpiä juoruja tosiaan, Fiia mutisi. Iskin hänelle silmääni.
– Mutta paras taisi olla se kun…
– Ihan tavallinen flunssa se vain oli, ei mitään hätää, totesin keskeyttäen alkaneen kiivaan keskustelun.
– Miksei Josefiina…
– En tiedä. Pääasia on, että mä pääsen vihdoin hommiin.

Hieman hämmentyneen näköinen tyttölauma ei sanonut enää sanaakaan harppoessani muutamalla askelella oleskeluhuoneen ovesta ulos. Taisivat olla helpotuksesta huolimatta pettyneitä, kun mikään heidän suurista juoruistaan ei ollutkaan totta. Minäkö muka pudonnut Bonnien selästä, hah. Jaakon auton alle jääminen oli tosin kieltämättä mielikuvituksellinen idea, ja taannoista maneesinsiivousepisodia muistellen ei välttämättä mikään mahdoton ajatus… Hymyilin itsekseni muistaessani Jaakon omalaatuisen kaatumisen, mikä sääli ettei minulla ollut ollut kameraa mukana! Se pyllähdys olisi pitänyt saada ikuistettua jälkipolville.

Ulkona oli alkanut pyryttää. Bonnie ravaili edestakaisin tarhan portin luona Akseli tiukasti vierellään, mutta pysähtyi korvat odottavasti minuun päin kääntyen heti erottaessaan minut lumisella tiellä. Tunsin pienen ilon läikähdyksen jossain sisälläni, ei tamma minua ainakaan vihannut. Akseli olisi halunnut tunkea mukaan taluttaessani Bonnien tarhan portista, mutta komensin sen peruuttamaan ruunan ryntäitä hipaisemalla. Rautiaankimon korvat painuivat luimuun sen jäädessä seisomaan yksinään portille ja tallille vievää tietä kävellessämme kuulin sen hirnuvan pettyneenä.

– Katsohan kuka se siinä!
– Huomenta, vastasin epäröiden tunnistaen puhujan Josefiinaksi vasta tämän riisuessa kamalan koko kasvot peittävän kaulahuivinsa. Bonnie mulkoili valtavaa villalankaväkerrystä epäluuloisesti, ilmeisesti sekään ei ymmärtänyt kaikissa sateenkaaren väreissä komeilevaa vaatekappaletta. Tallinomistaja hymyili meille leveästi ja veti ulko-oven auki. Talutin tamman sisään nyökäten kiitokseksi.
– Olisitpa nähnyt naamanne, en tajua kuinka ponilla ja ihmisellä voi olla täsmälleen samanlainen paheksuva ilme! Tämä kaulahuivi on kuulkaa todellinen pakkaspäivän pelastus, Josefiina huikkasi hilpeästi peräämme.
– Ammattilaisten mukaan meikkivoide on paras suoja pakkasta vastaan, totesin olkani yli ja sain Bonnien heilauttamaan päätään hyväksyvästi pärskähtäen. Josefiina oli tukehtua kaulahuiviinsa kadotessaan nauraen rehulaan. Pudistelin hymyillen päätäni kiinnittäessäni tamman käytävälle, ihan hulluja kaikki.

Harjasin tamman vain kevyesti ennen varustamista. Olisin ratsastanut mielelläni, mutta tunsin itseni vielä sen verran väsyneeksi, että hain satulahuoneesta juoksutusvarusteet. En aikonut riskeerata parantumistani enää kertaakaan, sillä meidän olisi todella päästävä treenaamaan kevään kilpailuja varten. Bonnie tuntui nauttivan seurastani, se puhalteli hiuksiini eikä kiukutellut lainkaan edes kiristäessäni juoksutusvyötä. Heitin ratsastusloimen päälle villaviltin, kiinnitin liinan ja lähdin taluttamaan tammaa maneesiin. Fiia heilutti minulle kättään Elmon selän takaa ohittaessamme tympääntyneen näköisen ponin karsinan ja vastasin hänelle ehkä hieman tavallista iloisemmalla hymyllä.

Maneesissa ei ollut ketään, joten taluteltuani tammaa uralla taittelin viltit oven viereen ja kokeilin varmuuden vuoksi, oliko Bonnie maasta käsin hallinnassa. Leikit eivät olleet unohtuneet, sillä vaikka yhteistyö vaatikin minun osaltani hieman hakemista, tamma vastasi pyyntöihini mielellään ja alkoi toimia loppua kohti kuin ajatus. Taputin sen kaulaa tyytyväisenä, keräsin liinan paremmin käsiini ja ohjasin Bonnien ympyrälle maneesin keskelle. Josefiinaan saattoi onneksi luottaa, tamma oli saanut tarpeeksi liikuntaa eikä säheltänyt turhia, joten saatoimme käydä suoraan asiaan ilman että jouduin käyttämään aikaa ylimääräisen energian purkamiseen.

Bonnie näytti paremmalta kuin lähes kolme viikkoa sitten – sillä oli jo omasta takaa upeat liikkeet ja reippaan ulkoilmaelämän kehittämä motoriikka, mutta harjoittelu oli tehnyt sille todella hyvää. Ammattilaisen kouluttamana, luonnostaan eteenpäinpyrkivänä ja herkkänä se hakeutui itsekseen oikein päin eikä minun tarvinnut vaivata päätäni perusasioiden korjaamisella vaan saatoin jatkaa hyvältä pohjalta. Josefiinan treeni näkyi ensimmäisenä ravissa – Bonnien askel nousi korkeammalle ja venyi pidemmälle, liike lähti aktiivisesta takaosasta ja koko poni vaikutti äärimmäisen rennolta askelten tahdissa heilahtelevasta hännästä tasaisesti luotiviivalle asettuneeseen turpaan. Varsinainen muutos oli tapahtunut kuitenkin laukassa, joka sai minut kohottamaan epäuskoisena kulmiani. Bonnien laukka oli ollut aina hyvää, mutta tämä tasapainoinen, pehmeä, lennokas laukka oli jotain aivan käsittämätöntä. Hidastin tamman käyntiin ja annoin sen tasata hengitystään ennen varsinaista työskentelyä.

Bonnien ravaillessa viimeisiä kierroksia maneesin ovi avautui varovasti ja olkani yli vilkaistessani huomasin Josefiinan katselevan meitä ovenraosta. Nyökkäsin hänelle ohimennen jatkaakseni juoksuttamista ja kummastuin, kun ovi sulkeutui, mutta tallinomistaja ei kävellytkään luoksemme antamaan neuvoja. Nopea katse ovelle paljasti, että hän oli lähtenyt, joten hidastin Bonnien käyntiin, pidensin sivuohjat, heitin villaviltit tamman selkään ja lähdin harppomaan Josefiinan perään. Saavutimme hänet tallin nurkilla ja huitaisin häntä liinalla selkään.

– Kyllä sä olisit voinut keskeyttää, sanoin epävarmana.
– Ei mulla mitään ollut, Josefiina vastasi.
– Pakkohan sulla jotain, miksi sä muuten…
– Mä vain tarkistin, oliko joku ratsastaja jättänyt vahingossa maneesin oven raolleen.
– Ai.

Välillemme laskeutui hiljaisuus. Olin avaamassa tallin ovea, kun Josefiina pysähtyi.

– Clara… Onhan sulla kaikki varmasti hyvin?
– On, miten niin, kysyin aidosti hämmästyneenä. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä?
– Minä ja Anne mietittiin vain… Yleensä uusista hoitajista ja omistajista tulee hetkessä osa oleskeluhuoneessa päivät pitkät roikkuvaa tyttölaumaa ja ujommatkin lähtevät riemusta kiljuen kiitolaukkaamaan pellolle, mutta sä vain puuhailet omiasi Bonnien kanssa etkä ollut edes pikkujouluissa…
– Muistat varmaan, että mä olen ollut aikalailla sairas viimeisen viikon, huomautin.
– Totta kai, mutta me halutaan kaikkien olevan yhtä iloista joukkoa! Sä tunnut jääneen vähän ulkopuolelle…
– Taidat sekoittaa mut johonkin toiseen, mä voin aivan hyvin.
– Clara…
– Mä olen otettu teidän huolenpidostanne, mutta ihan oikeasti, kaikki on loistavasti, puuskahdin kiusaantuneena.
– Sanothan varmasti, jos…
– Jossu, sä olet ihan sekaisin. Sun pitäisi tietää, kuinka huolissaan tytöt olivat musta. En usko kenenkään olevan kiinnostunut jonkun typerän outsiderin katoamisesta, naurahdin hilpeästi ja taputin tallinomistajan olkaa jättäen hänet sanattomana pakkaseen.

Harjattuani tamman huolellisesti syötin sille muutaman palan porkkanaa ja vein sen takaisin tarhailemaan. Sara oli hakenut Akselin hoidettavaksi, joten pidin Bonnielle hetken seuraa tarhan porttiin nojaillen. Olin ilmeisesti onnistunut heittämään loimen tamman selkään huonosti, sillä se hankasi itseään valkoiseen aitaan kuin yrittäen suoristaa muutamaa epämukavalta tuntuvaa karvaa. Huokaisten kiipesin aidan yli, avasin soljet, silitin karvan lapasellani suoraksi ja sain loimen hädin tuskin kunnolla kiinni, kun Bonnie jo laukkasi pitkin tarhan sivua iloisesti pukitellen. Katselin ponin menoa huvittuneena ja työnsin kädet taskuihini lähtiessäni kävelemään takaisin talliin. Minun olisi valmistauduttava henkisesti huomisen ratsastukseen.

29. joulukuuta 2010

Pakkanen oli laskenut viiteentoista asteeseen ja keli oli muutenkin täydellinen. Seisoin ponitarhan portilla ja vihelsin – Elmo vilkaisi minua laiskasti ja Pella toiveikkaan oloisena. Mutta nyt en ollut hakemassa kumpaakaan niistä, vaan Bonnieta. Kaunis pikkuhevonen käveli portille ja antoi ongelmitta kiinni.

Olin vieläkin seitsemännessä taivaassa. Joulun alla Clara oli pyytänyt minua käymään katsomassa poniaan sillä välin, kun hän oli lomailemassa, ja minähän olin suostunut ilomielin. Olin ollut yllättynyt mutta mielissäni pyynnöstä ja luvannut kohdella Bonnieta silkkihansikkain. Seuraavana päivänä kaappiini oli ilmestynyt nivaska hoito-ohjeita ja liikutussuunnitelma. Joulun jälkeiset ensimmäiset arkipäivät minullakin oli ollut menoa, mutta olin tullut tallille heti kun mahdollista. Päiväksi oli osunut keskiviikko, mikä tarkoitti Bonnien osalta kolmen vartin maastolenkkiä. En niinkään tiennyt, miten järkevää oli kokeilla tämänkaltaista hevosta suoraan maastossa, mutta uskoin selviäväni. Eihän minulla vaihtoehtojakaan ollut.

Karsinassa riisuin Bonnielta toppaloimen, hain sille pienen tukon heinää ja juotin sen lopuksi mellasilla maustetulla vedellä. Harjasin tamman pikaisesti ja selvitin hännän ja harjan Claran ohjeiden mukaisesti hiusharjalla – uutta minulle, mutta kätevää, sillä isommat roskat lähtivät, mutta jouhet pysyivät. Kavionpohjat olivat aivan jäässä ja ponin jalat turpeessa, joten talutin Bonnien pesupaikalle ja sulattelin tierat siellä pois. Lopuksi pesaisin jalat. Kyykistyin kuivaamaan niitä, kun havaitsin tutun hahmon nojailevan seinään.

- Eikös sulla ole tossa nyt ihan väärä poni, Alina tiedusteli. – Ainakin eilen Elmo oli vielä tanakka, tumma ja poika.
- Heh heh, naurahdin, - mä vaan käyn liikuttamassa tän nyt tässä muutamana päivänä, kun Clara on lomalla.
- Vai niin. Pysy selässä, Alina virnisti ja lähti kättään heilauttaen. Minä kuivasin loput jalat huolelliset ja talutin Bonnien sitten takaisin karsinaansa. Pikkutamma oli käyttäytynyt toistaiseksi moitteettomasti, mutta minua jännitti silti suunnattomasti. Tarkistin Claran ohjeista ponille maastoon tulevat varusteet ja laitoin sille sitten jokaiseen jalkaan lampaankarvasuojat ja etusiin lisäksi bootsit. Bonnie alkoi jo nostella koipiaan ja liikehtiä levottoman oloisesti – se varmasti tiesi, että nyt pääsisi juoksemaan.

Käytyäni vaihtamassa tallikengät saappaisiin ja riisumassa yhden paidan takin alta pois vedin kypärän päähäni ja aloin satuloida Bonnieta. Poni nyppäisi korvat luimuun välittömästi, kun laskin satulan sen selkään. Se nakkeli niskojaan ja huiski kärsimättömänä hännällään minun asetellessa geeliä, huopaa ja satulaa paikoilleen. Laittaessani vyötä kiinni Bonnie teki salamannopean näykkäisy-yrityksen, mutta olin varautunut – älähdin kieltoni ennen kuin se otti kiinni ja sain ponin luopumaan aikeestaan. Heitin fleeceloimen takaosan peitoksi ja vedin syvään henkeä muutaman kerran. Tamma tuntui jo nyt kovin stressaantuneelta, mutta yritin kovasti pysyä itse mahdollisimman rauhallisena. Bonnie ei varmasti rauhoittuisi yhtään, jos itse hätäilisin.

Saatuani pienimuotoisen päännosteluepisodin jälkeen Bonnielle suitset päähän talutin sen tallipihalle. Poni tanssi ohjanmitan päässä ympyrää ja epäilin hiukan, pääsisinkö omin avuin selkään. Piha kuitenkin kaikui tyhjyyttään, joten ei auttanut muu kuin yrittää. Vedin jalustimet alas, kiristin satulavyötä – poni oli liian kiihdyksissä edes reagoidakseen – ja ponnistin sen kummemmitta valmisteluitta vauhdista selkään. Ohjasin sen hiekkatielle antamatta itselleni ja tammalle lupaa jähmettyä kauhusta.

Jo alkukäyntien aikana huomasin, että nyt minulla oli allani todella herkkä poni. Todella herkkä. Se ei nopeille hevosille tavanomaiseen tapaan vain reagoinut voimakkaasti apuihin, vaan se hermostui joka ikisestä merkistä. Clara oli kyllä sanonut, että Bonnie toimi lähestulkoon ajatuksen voimalla, ja nyt huomasin sen olevan totta. Tamma väisti jo sitä, etten istunut ihan keskellä satulaa, jännittyi heti kun ajattelinkin raviinsiirtymistä ja pysähtyi, kun nojasin hiukankin eteen. Ohjan ottaminen tuntumalle pahensi asiaa. Ensimmäiset sata metriä olivat aikamoista esitystä: raviaskelia, pysähtymistä, peruuttelua, eteenpäin pomppimista, tien laidasta laitaan sahaamista. Sitten muistin taas avainsanan hevosen kuin hevosen ratsastamiseen. Rentous. Valutin ohjaa muutaman sentin pidemmäksi, pyöräytin olkapäitä taakse, laskin jalat pitkinä alas kylkiä pitkin. Sitten vain hengitin niin kauan, että poni allani alkoi pidentää askeltaan ja kävellä rauhassa.

Raviinsiirtyminen oli melko tasapainoinen ja ensimmäiset askeleet Bonnie liikkui tahdikkaasti ja rauhassa. Harmi vain, että iso ravi tuli minulle niin kovana yllätyksenä, että sain jälleen kerran tamman muuttumaan kireäksi ja levottomaksi. Hain kevennykseen oikeaa tahtia ja yritin samalla rentoutua. Tasaisen liikkeen löytyminen kesti jonkun aikaa, mutta kun se sitten onnistui, poni alkoi tuntua oikein hyvältä. Se ravasi joustavin askelin eteenpäin, ei katsellut pahemmin ympärilleen ja kuunteli ohjeita keskittyen asiaan. Asettelin ponia hiukan molempiin suuntiin vuoronperään ja pidin sormia minimaalisessa liikkeessä. Bonnie alkoi hakeutua oikein päin ja unohti häsläämisen saman tahtiin kuin minäkin.

Saavuttuamme houkuttelevan näköisen lumisen pellon laidalle jarruttelin tamman käyntiin ja pyysin sitä astumaan hankeen. Bonnie otti muutaman kenguruloikan ensi alkuun, asettui sitten ja alkoi kävellä. Se tuntui olevan hiukan epävarma pohjasta ja keskittyi enemmän ympäristöön kuin töiden tekemiseen, joten ohjasin sen isolle ympyrälle ja aloin taivutella. Minulla kesti taas hetki löytää tarpeeksi herkät otteet ja aluksi tamma ylireagoi voimakkaasti, mutta jossain vaiheessa muistin rentouden ja ponikin pehmeni sisäjalan ympäri. Kun olin saanut avut läpi, pyysin Bonnien raviin. Se tuntui heti varmemmalta ja rennolta mutta silti innokkaalta ja eteenpäinpyrkivältä. Ravailimme ristiin rastiin peltoa, tamma liikkui kauniisti ja kuunteli apuja. Hanki ei ollut syvää, mutta se vähäkin sai kuitenkin Bonnien tekemään voimakkaammin takaosalla töitä ja käyttämään jokaista neljää jalkaansa.

Hetken päästä palasimme tielle. Annoin Bonnielle hetkeksi pitkän ohjan ja huokaisin itsekin. Toistaiseksi kaikki oli sujunut jopa paremmin kuin olin odottanut. Tietenkin maastossa hevonen toimi ja liikkui eri tavalla kuin kentällä eikä vaatimustasokaan ollut kovin korkea, mutta olin pysynyt selässä eikä tamma ainakaan tällä hetkellä ollut jännittynyt kuin viulunkieli. Odotin innolla huomista, jolloin pääsisin kokeilemaan pikkuhevosta maneesissa.

Käveltyämme jonkun aikaa keräilin ohjat, hain hevosen ohjan ja pohkeen väliin ja aloin valmistelemaan laukkaa. Bonnie sähäköityi välittömästi, pomppi paikoillaan ja nyppi ohjaa, ja luvan saatuaan pinkaisi vauhtiin. Yritin olla vetämättä ohjasta ja istua sen sijaan alas, mikä oli äärettömän vaikeaa ottaen huomioon tamman laukan laadun ja vauhdin. Tein puolipidätteitä, jotka Bonnie jätti täysin huomiotta, ja sain sen laukasta raviin vasta hyvän matkaa sen risteyksen jälkeen, josta meidän oli ollut määrä kääntyä. Tamma pärski ja puhalsi selvästi aika tyytyväisenä itseensä. Päätin jättää loput laukkatreenit maneesiin.

Käveltyämme hetken tasaisella palasimme hetkeksi lumeen tekemään hankitreeniä, jonka jälkeen annoin Bonnien kävellä pitkin ohjin tallille. Se oli hionnut kevyesti, joten vaihdoin heti varusteiden riisumisen jälkeen ratsastusloimen fleeceloimeen. Laitoin varusteet huolellisesti Claran ohjeiden mukaan pois, juotin hevosen ja harjasin sen sitten kevyesti, puhdistin kaviot ja vaihdoin kuivatusloimen tallitoppikseen. Clara oli maininnut, että poni rakasti seuraa ja sitä saisi kyllä harjailla mielin määrin liikutukseen jälkeen, mutta minulla oli valitettavan kiire juoksuttamaan vielä Elmo ennen pimeän tuloa.
- Huomenna sitten, lupasin ja annoin sormenpäideni viivähtää harmaalla turvalla. Upea eläin.

30. joulukuuta 2010
Sain juuri kirjoitettua loppuun kun Clara postasi uuden, joten pistän tähän samaan viestiin.

Nojasin sivulle, vedin varovasti enkkuviltin katsomon reunalta ja sain kuin sainkin heilautettua sen Bonnien päälle ennen kuin vaalea pikkuhevonen kyllästyi seisomiseen ja otti muutamia kiireisiä ristiaskelia sivulle. Nyin vilttiä paremmin sen takaosalle ja päästin sitten ohjasta. Tamma rauhoittui kävelemään, laski päätään ja puhalsi. Taputin sen lapaa tyytyväisenä sekä itseeni että poniin.

45 minuuttia oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika saada tuntumaa verrattain vieraaseen ratsuun, mutta Bonnie oli yllättänyt minut jo heti alkukäynneistä lähtien. Se oli tehnyt rauhassa töitä ja kuunnellut apuja asiaan keskittyen. Toki se oli jännittynyt välittömästi, kun itse sekoilin selässä, annoin ristiriitaisia apuja tai olin liian kova, mutta niistäkin hätäännyksistä olimme selvinneet. Alkukäyntien ja muutaman siirtymisenjälkeen olin ottanut tamman isolle kahdeksikolle ja pyöritellyt siinä joka askellajissa, houkutellut eteen-alas ja taivutellut molempiin suuntiin, kunnes hevonen oli pehmennyt jalan alla ja tullut peräänantoon.

Ensimmäiset laukannostot olivat aiheuttaneet pienoisen esityksen, kun käytin sisäjalkaa turhan voimakkaasi ja sain Bonnien karkaamaan avuilta ja muuttumaan jälleen levottomaksi ja kovaksi. Sen jälkeen, kun ymmärsin nostaa laukan enemmän lantiolla kuin pohkeella, nostot olivat alkaneet sujua ja laukka muuttua työstettäväksi. Hurjasti rentoutumista se oli vaatinut, mutta loppujen lopuksi olin saanut Bonnien laukassakin tulemaan avuille ja rauhoittumaan. Loppuraveissa se oli alkanut liikkua todella kauniisti ja tuntunut oikein hyvältä. Tietenkään en tiennyt, miltä meno olisi ulkopuolisen silmin näyttänyt, mutta itse olin tyytyväinen.

Käveltyämme reilut viisi minuuttia laskeuduin selästä, nostin jalustimet, löysäsin satulavyötä ja kiskoin vilttejä paremmin tamman selkään. Sitten lähdimme kävelemään tallia kohden. Ulkona oli lähestulkoon keväinen sää edellisviikkoisiin paukkupakkasiin verrattuna – aurinko paistoi ja lämpötila oli vain kymmenisen astetta miinuksella.

Kiepautettuani Bonnien karsinaan riisuin siltä varusteet pois ja tarjosin vettä, jota tamma ei kylläkään juuri huolinut. Vaihdoin ratsastusloimet kuivatusloimeen ja pyörittelin pintelit pois jaloista. Jätin sitten tamman omiin oloihinsa hetkeksi, laittelin varusteet kuntoon ja kävin vilkaisemassa pellavaa. Sitten palasin Bonnien luo, puhdistin kaviot, otin fleeceloimen pois ja kävin tamman nopeasti läpi pehmeällä harjalla. Vilkaisin kelloa – vasta kaksi. Minulla olisi ruhtinaallisesti aikaa, joten päätin hieroa Bonnieta hetkisen kumisualla.

Bonnien herkkyyden huomasi taas – se lopetti luimimisen ja steppailun vasta, kun harja tuskin kosketti sitä. Silloinkin piti olla tarkkana, etten vain kutitellut tammaa. Oikean voimakkuusasteen löydettyäni hevonen alkoi kuitenkin selvästi nauttia. Se sulki silmänsä ja rentoutui kokonaan muutaman minuutin jälkeen. Pyörittelin harjaa vaihtelevan kokoisin ympyröin, kunnes olin käynyt koko vaalean rungon läpi. Sitten taputin ponia kupeelle.
- Menisitkö sä vielä ulos, kysäisin siltä ja sain vastaukseksi hitaan vilkaisun.

Loimitin Bonnien ja lähdin sitten sen kanssa pihalle. Aitan kohdilla Pella ja sen uusi hoitaja Jenla tulivat meitä vastaan. Russ oli pörröisempi ja paksukarvaisempi kuin aikoihin, ja vaikutelma vain korostui siron Bonnien vierellä.
-Moi! Oletko säkin menossa tarhaamaan ponin? hymyilin Jenlalle.
- Joo, Jenla vastasi hymyyn ja taputti Pellan kaulaa. Minä sain idean.
- Tulisitko sä vähäksi aikaa kävelemään? Käytäis vaikka kiertämässä oritarhat.
- No mikä ettei, Jenla myöntyi. Käänsin Bonnien ympäri ja lähdin taluttamaan sitä tielle päin.
- No, mitenkäs sulla on Pellan kanssa mennyt? käännyin Jenlan puoleen ja katsoin häntä odottaen.

Puolta tuntia myöhemmin istuin satulahuoneessa ja puhdistin Bonnien suitsia. En ehtisi liikuttamaan sitä enää huomenna enkä ylihuomenna ja sitten Clara tulisikin jo takaisin, mutta halusin jättää varusteet hyvään kuntoon. Puhdistettuani molemmat suitset siirryin satuloihin ja siitä suojiin. Lopuksi putsasin pihalla harjat ja kiersin sitten tallissa pikaisesti varmistaakseni, että kaikki oli kunnossa. Käytävä oli hiljainen, hoitajia ei näkynyt ensimmäistäkään. Lakaisin hetken olemattomia pölyhiukkasia käytävältä, ennen kuin minun oli todettava, ettei mitään tekemistä ollut. Lähdin maleksimaan pikkuhiljaa kotiin päin – uuden vuoden juhlat pyörivät mielessä ja yhtäkkiä en malttanut odottaa huomiseen. Vuodesta 2011 tulisi varmasti vieläkin mukavampi kuin edellisestä.

- Fiia