|
Post by Josefiina on Oct 5, 2009 17:29:40 GMT 2
Seppeleen Svante- 2 v. russ-poniori
- omistajat Fiia & Josefiina
- asuu parakkitallissa raviradan liepeillä
|
|
|
Post by Fiia on Oct 6, 2009 16:37:00 GMT 2
06.10.2009
Sydän ylpeyttä pullollaan loikkasin ulos autosta Artsin raviradan liepeillä Ellin auton takapenkiltä. Hän oli lähtenyt kuskaamaan meitä ja Svantea, Svantea joka oli juuri saapunut uuteen kotiinsa. Nuori ori oli majaillut tarhassa Januksen kanssa ennen muuttoa, ja minusta tuntui kummasti siltä, että connemararuuna oli opettanut russille kaikki temppunsa. Ihan vauva-ajoista Svante oli kyllä jonkin verran tasoittunut, mutta ei se helppo hevonen ollut vieläkään, utelias ja ilkikurinen, mutta loppujen lopuksi kuitenkin niin rakas.
”Noniin, täällä sitä sitten ollaan”, vierelleni tullut Josefiina sanoi pirteästi ja vetäisi keuhkot täyteen kylmää ilmaa. ”Niin”, minä totesin hiljaa. Katselin ympärilläni hiljaisella radalla ja mietin, miltä se mahtaisi näyttää, kun etusuoralla ravaisi kymmenen hevosta tuulta halkoen, kaviot maata hakaten, kuulutukset kaikuisivat ja kahviossa raviväki joisi litroittain mustaa kahvia jännittäessään suojattiensa puolesta. Varmasti erittäin hienolta, mutta oli paikka kaunis nytkin, kun ilta-auringon vihonviimeiset säteet valaisivat takasuoraa ja vastikään lanattu rata suorastaan houkutteli ohjaamaan sinne hevosen ja antamaan sen juosta niin lujaa kuin jaloista lähti. ”Jaahas”, Elli keskeytti pohdintani naurahtaen. ”Otatteko ponin ulos kopista vai ihaillaanko maisemaa koko ilta?” ”Otetaan ulos”, havahduin ja ryhdyin laskemaan lastaussiltaa alas Josefiinan mennessä pikkuovesta sisään. Elli tuli minun avukseni samalla kun Jossu irrotti Svanten ja peruutti sen sitten alas kopista. Ori tuli kovalla rytinällä, viskeli päätään ja liikehti sivuttain malttamatta pysyä aloillaan. Se ei ollut ihan parhaimmillaan loimi vinossa, puoliksi talvikarvassa ja jouhet sekaisin, mutta kaunis silti – ja saatoin vain kuvitella, kuinka tyylikäs se olisi esimerkiksi ensi kesänä saatuaan vielä hiukan lihasta ja kiiltävän, tumman kesäkarvan. Pienestä isästä johtuen se oli jäänyt jokusen sentin matalammaksi kuin Pella, mutta liikettä siltä ei silti puuttunut, ja raviponiksihan se oli pääasiallisesti tulossa.
Samassa Josen kännykkä soi. Nuori nainen vilkaisi näyttöä, huokaisi: ”Artsi”, ja ojensi riimunnarun minulle. Svante tökki minua turvallaan herkkujen toivossa, eikä ilahtunut ollenkaan, kun kielsin mokoman touhun. Se pomppi milloin neljällä, milloin kahdella jalalla ja piti melkoista meteliä. ”Rauhoitus nyt”, komensin ponia ja tarrasin riimusta kiinni. ”Seiso, ole hyvä!” Svante vilkaisi minua viattomana, mutta malttoi ihme kyllä seisoa sen vajaan minuutin, mikä Josefiinalta meni vielä puheluun. ”Sillä on kuulemma keuhkoputkentulehdus tai vastaavaa, mutta käski pistää poni parakkitalliin, siellä pitäisi olla kaikki tarpeellinen sitä varten. Jos sä Fiia viet sen niin me otetaan Ellin kanssa niitä kamoja autosta?” Josefiina selosti. ”Juu!” vastasin väläyttäen leveän hymyn ja lähdin taluttamaan Svantea kohti uutta kotiaan. Jos nyt taluttamisesta saattoi puhua – poni hyppelehti milloin edelläni, milloin narunmitan takana. Jotenkuten sain kuitenkin sen tallin luokse ja vielä ovenkin auki, mikä oli jo aika suoritus yhdellä kädellä!
Sisälle päästyäni henkäisin erittäin syvään. Talli oli ihastuttava! Perimmäisinä oli kaksi karsinaa ja niitä ennen tila ruuille ja varusteille. Kaikki näytti melko puhtaalta ja kerta kaikkiaan upealta. Olin aivan sataprosenttisen varma, että täällä Svante viihtyisi, minäkin olisin viihtynyt. Yhä ihastuksesta mykkänä talutin ponin vasemmanpuoleiseen karsinaan. Lattia oli peitetty paksulla kerroksella puhdasta purua, jotka pöllähtivät ilmaan, kun Svante painoi turpansa lattianrajaan ja puhalsi. Ori oli selvästi hämmentynyt, mutta innoissaan uudesta paikasta, se pyörähti pari kertaa ympäri, kokeili paukauttaa etujalalla ovea, ja jäi sitten tyytyväisen oloisena aloilleen. Otin siltä riimun pois päästä sekä loimen selästä ja menin Josefiinaa ja Elliä vastaan. He toivat talliin Svanten tavarat, joita aloimme yhdessä asetella paikoilleen. Kampetta ei ollut turhan paljon, joten ne mahtuivat mainiosti hyllyille ja koukkuihin, joita joku, kenties Tappi, oli asentanut runsaanpuoleisesti. ”Tämä on kyllä ihan huippujuttu”, Jose ilmoitti tyytyväisenä, kun kaikki oli siististi järjestelty. ”Niin on”, säestin uskomattoman onnellisena, tuntien ilon kuplivan sisälläni. Olin täynnä energiaa, tarmoa ja halua ryhtyä siivoamaan, vaikka mitään siivottavaa ei ollutkaan. Halusin, että pian olisi huominen, ja pääsisin kokemaan, miltä tuntui oikeasti omistaa puolet ponista, siivota sen karsina, mitata sille kauroja, tunkea heinää verkkoon, olla vain arjessa, täällä, Artsin ravitallin raviradan parakkiboksi kakkosessa ja maalailla ilmaan haaveita.
- Fiia
|
|
|
Post by Anne on Oct 7, 2009 19:23:09 GMT 2
by Artsi:
7.10.2009 Kuuskolkyt ei em
No olihan se perkule. Vai ei muka Tappi ehdi hoitaa tilan tallien lisäksi parakkilaisia. Mitäh, munko muka pitäisi herätä ja taivaltaa raviradalle? No, ilmeisesti, koska tässä nyt kaatosateessa sinne raahustin.
Haparoivin käsin avasin parakki kakkosen lukon. Hiilenharmaa poni tuijotti minua silmämunat vilkkuen, kun astuin sisään talliin.
- Mitä sä siinä töllit? Oon sun uus isäntä ja tarkoitus ois ruokkia ja ulostaa sut, puhuin hev.. eikun ponille.
Poni hirnahti. Kaadoin sille hieman kauroja ja tarkistin vedet. Poni imaisi kaurasatsin nopeasti massuunsa. Sitten iskinkin sille riimun ja talutin ponskin ulos sateeseen. Saisi tarhailla sen valkoisen ponin kanssa, ainakin aluksi.
Aurinko oli jo noussut, mutta taivaan tummanharmaat sadepilvet pimensivät ilman synkäksi. Raviradan tie oli kuopilla, ja kuopat olivat tietenkin täyttyneet mudasta ja vellistä. Jostain syystä ponioriin piti lompsia joka mutakuoppaan ja loiskaista likaista vettä samalla päälleni. Todellakin mietin oliko tämä sen kahden ja puolen huntin arvoista pär kuukausi. Kun oikeiden kaakkienkin kanssa voisi puuhailla. Toisaalta, olihan Jossulla nyt hyvääkin parempi syy tulla meikäläisen tiloille.
Iskin 2–vuotiaan, luihun ponin tarhaan ja hain Rosin ponin sinne seuraksi. Siirryin sisätiloihin kahville. Kai ne ny siellä pärjäisi.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 1, 2009 11:37:29 GMT 2
31.10.2009
Halloween-ilta. Täysikuu, tummanvioletti taivas. Tummanpuhuvat rakennukset ja taskulampun valossa lepattavat varjot. Houkuttaako? No, mua ei ainakaan. Olen aina vähän pelännyt pimeää. Tai en varsinaisesti pelännyt, ainakaan viime vuosina, mutta en erityisemmin viihtynytkään, ainakaan yksin. Niinpä en voi mitään sille, että pumppuni käy kierroksilla tarpoessani Svantea hinaten parakeille. Synkkä metsä kaareutuu ympärillämme ja taskulampun valo katkeilee pattereiden lagaillessa. Ja Svante kun tunnetusti ei ole yhteistyöhaluisimpia käsiteltäviä. Ori pysähtelee, inahtelee, jää muka tuijottamaan jotakin ja hypähtelee. Kiitti vaan, kaveri. Suupielet kireänä kiskon Svantea perässäni reagoimatta mitenkään russin teutarointiin. Haluan mahdollisimman äkkiä autoon, kotiin, valoon ja lämpimään. En uskalla edes ajatella, miten karmeaa on kävellä yksin takaisin ravitallille parakeilta; tietenkään en tajunnut ajaa autoa raviradalle...
Valkoinen kahvion pääty näyttää aavemaisen kalvakalta kuunvalossa. Kiihdytän vauhtiani ja huokaisen helpotuksesta, kun parakki kakkosen ovenraosta vilkkuu kutsuva valo. Meinaan tosin saada sydänhalvauksen, kun Svante hirnahtaa äkkiä kimeästi korvani juuressa. Vasta vieroitettu Humma kiljuu takaisin keuhkojensa täydeltä. ”Turvat umpeen, idiootit”, ärähdän ärsyyntyneenä ja sullon Svanten nopeasti karsinaansa. Humma hörhöttää huojentuneena ja koluuttaa verkkoa sen ja Santun boksien välissä; ori ei pidä yksinolosta, onhan se vielä täysi napero. Rapsutan hetken varsan otsaa. Se hörisee minulle ystävällisesti ja hiestää päätään olkaani vasten.
Svante taas ei ole yhtä hellällä tuulella. Se alkaa jo hirnahdella ja potkia karsinansa ovea iltasapuskoja vaatien. Huokaisen hyvin raskaasti ja hyvin teatraalisesti ja alan sekoitella molempien ponskien iltamössöjä. Yksinkertaista puuhaa, kumpikaan kun ei vielä erikoisia vaadi. Annoksia väsätessäni mietin synkeästi, mitä Svantesta muka tulee. Poninkuvatus on ruipelo, takkuinen ja pahansisuinen; puree, potkii ja pillastuu tyhjästä. Nytkin se yrittää tarttua ranteestani terävillä hampaillaan, kun minä yritän ystävällisesti kaataa leseet sen kippoon. Well, no can do. Heitän vielä molempien asukkien eteen heinää pikkupaalikasasta, joka talliin on rahdattu, ja katsahdan vesikuppeihin. Tyhjät, tietenkin. Nielaisen äänekkäästi ja vilkaisen pelokkaana ovea, joka johtaa poikien peliluolaan. Sieltä voin rahdata vesiletkun ja täyttää vesiämpärit ongelmitta – mutta ensin pitää kulkea alas synkät rappuset. Ryhdistäydyn. Herranjumala, tässähän ollaan parinkympin kynnyksellä. Mitä mörköjä aikaihminen muka pelkäisi? Reippaasti tartun oveen, riuhtaisen sen auki ja lähden polvet tutisten kipittämään alakertaan. Yritän rohkaista itseäni lauleskelemalla jotain random-novabiisejä. Säikähdän, kun pääsen portaat alas: seinältä tuijottaa Mac Gyver takatukka hulmahdellen. Sydän pamppailen avaan hanan, hinaan nopeasti vesiletkun yläkertaan ja täytän orien ämpärit. Sitten täytyy jälleen matkata alakertaan, keriä letku, sulkea hana ja harppoa vielä kerran portaat ylös. Vaivalloista ja kaikki vain siksi, ettei se yksi kvisti voi vaivautua hankkimaan automaattikuppeja. Huoh.
Suljen luolan huojentuneena ja raahaan ämpärit orien karsinoihin. Sitten istahdan varustearkun päälle ja jään katselemaan ponskien ruokailua. Svante syö nopeasti, ihan kuin ei olisi koskaan ennen muonaa nähnytkään, ja luimii verkon läpi Hummalle minkä ehtii. Suomenhevonen taas ottaa yhtä isoja suupaloja, mutta tökkii minua aterioinnin välissä huomionkipeästi. ”Voi muru, eiksua paijata tarpeeks?” lepertelen orille hellästi ja rapsutan sen kuonoläsiä. ”Itse asiassa ei.” Matala ääni kajahtaa huvittuneena tallin ovensuulta. Säikähdän puolikuollakseni ja suustani pääsee jonkinlainen uikutuksen ja parahduksen sekainen äännähdys. Sydämeni jyskyttää korviahuumaavasti ja lamaannun paikoilleni seinää vasten painautuen. Käyn mielessäni kaikki karmivat vaihtoehdot (sarjamurhaaja/raiskari/pahoinpitelijä/psykopaatti) ja seuraan kauhistuneena, miten pitkä, tumma varjo lähestyy ja --
Artsi ilmestyy eteeni tyytyväisesti virnuillen. Päästän suustani sellaisen litanian sanoja, joita en edes viitsisi toistaa. Artsi on tukehtua maireaan myhäilyynsä. ”Ponityttö pelästy?” ”Jukoliste, et varmaan itte ois ollu kusi sukassa! Tarttee tolla lailla säikäytellä, aikuinen mies!” tiuskaisen. Sydämenlyöntini alkavat tasaantua ja jalat tuntuvat makaroneilta jännityksen purkauduttua. ”No sorry, että tulin kattoon onko mun vuokralaisella ja kasvatilla kaikki hyvin”, Artsi on selittelevinään. ”Mistä mä olisin voinut tietää, että täällä on neito hädässä?” ”Vaikka siitä, että mun Ford on pysäköity sun pihaas?” ehdotan kuivasti. ”Nappiveikkaus”, Artsi hymyilee miehekkäästi ja nojautuu Svanten ja Humman karsinoiden väleissä olevaan puuhun. Yhtäkkiä tunnen itseni vaivautuneeksi. Yritän keskittyä seuraamaan Humman ateriointia, vaikka tunnen Artsin kiinteän ja häpeilemättömän tuijotuksen. ”Tiedätsä, Jossu”, Artsi köhäisee, ”mulle tulee tästä tilanteesta ihan selkee flashback. Minä ja sinä ja hämärä ilta...” ”Ja Svante ja Humma? Mä en ainakaan muista mitään vastaavaa.” ”Älä nyt takerru pikkuseikkoihin, beibi”, Artsi iskee silmää riettaasti. ”Tuolla alakerrassahan ois melkein yhtä pramee sviitti ku se saunan vintti...” ”Sori, beibi, mulla on muuta ohjelmaa.” Nousen ylös, mutta Artsi kiilaa eteeni. ”C'mon, Jossu, edes yks pusu?” ”Arvaa mitä? Mä olisin voinut harkita tarjousta, mutta -” ”Mutta?” Artsi kietoo kätensä lanteilleni ja virnuilee ärsyttävällä tavallaan. Ennenkuin ehdin täydentää lauseeni, mies on jo vetänyt minut itseensä kiinni ja tunkee nyt sänkistä pärstäänsä hälyttävän lähelle omaa naamaani. Pinttynyt tupakan haju ja vanhan viinan lemahdus leyhähtää kasvoilleni. Yöh. Pakokauhu iskee, ja vaistonomaisesti vetäisen Artsia etualakoukulla kipeästi mahaan. ”PERKELE!” Artsi vajoaa kaksinkerroin ja irvistää – en tiedä, onko kyse fyysisestä kivusta vai egon kolahtamisesta. ”Sorge, automaattinen reaktio”, hymyilen miehelle viattomasti ja taputan häntä selkään osaaottavasti. Artsi mulkaisee minua happamasti ja lähtee harppomaan ulos. Sammutan valot, lukitsen oven ja kiiruhdan miehen perään: enhän mä uskalla yksin jäädä! ”Artsiiii! Älä oo möksmöks!” ”Oonpas.” Karheat kädet tunkevat tupakan huulten väliin ja ruskeat silmät vilkuilevat minua ilkikurisesti. ”Sun pitää lepytellä mut.” ”In joor driims”, hymyilen miehelle aurinkoisesti ja lähden tanssahtelemaan hänen edelleen.
Yhtäkkiä kuuluu rähähdys ja puskasta pomppaa tumma otus. Kiljaisen korviavihlovasti ja vaistomaisesti hyppään Artsiin kiinni. Silmät lautasenkokoisina tuijotan oliota, joka murisee matalasti, ja vapisevin käsin suuntaan taskulampun sitä kohti. Susi vaiko pieni karhu? Ei kumpikaan, vaan Pepe. Oranssi koira ärisee epäluuloisesti, mutta Artsin tunnistaessaan lopettaa uhkailun ja heilauttaa häntäänsä laiskasti. Minä en tiedä itkeäkö vai nauraa. Jalat tuntuvat jälleen keitetyiltä spageteilta, ja hengitykseni alkaa hiljalleen tasaantua. Artsi naureskelee ja kietoo kätensä ympärilleni omistajan elkein. ”Kyllä se on vaan paras, että pysyt siinä. Mä suojelen sua metsän vaaroilta”, mies irvailee. Luon häneen murhanhimoisen katseen mutta en pistä vastaankaan. Tässä on ihan tarpeeksi jännitystä yhdelle illalle.
Pepe lähtee kulkemaan kannoillamme. Kosketan ohimennen koiran jäykkää, paksua turkkia, ja se nuolaisee kättäni kohteliaasti. Mikään lemmikki se ei ole, mutta ei kovin verenhimoinenkaan. ”Hei muuten”, muistan kysäistä, ”ootko sä jo miettinyt, kuka pääsee sille yhdelle vapaalle karsinapaikalle?” Painaudun syvemmälle miehen kainaloon ja räpyttelen ripsiäni hymyillen. ”Just joo. Ämmä taas vaan hyötymässä musta”, Artsi mutisee muka pahantuulisesti ja puhaltaa nortin savut silmilleni. ”Sullahan oli se poni vailla kotia?” ”Se ei oo poni!” äyskähdän. ”Tienannu alle kuukaudessa enemmän ku ykskään sun kaakeista. Ja toisekseen, sillä on kyllä jo koti, mut oishan kivempi saada se vielä lähemmäks Seppelettä.” ”Höpöhöpö, juonittelet vaan että pääsisit vikittelemään mua päivittäin”, Artsi iskee silmää ja minä pyöräytän omiani. ”Hohhoijaa.”
Kuljemme saunaristeyksen ohi hiljaisuuden vallitessa. Ei sanattomuus ole mitenkään vaivaannuttavaa, molemmat ovat vain vajonneet omiin ajatuksiinsa. Tai Artsi lähinnä keskittyy hivuttamaan kättään 'huomaamattomasti' selältäni lanteilleni ja yhä alaspäin, ja minä nojaan mieheen hajamielisesti.
Tallilla Artsi likistää minut lähemmäs. ”Lähe yhelle sisälle.” ”En varmasti lähde, mä oon hei autolla. Ja sun yhdet kyllä tiedetään...” ”No kuka on sanonut että sun tarttis mennä sen jälkeen kotiin? Mun vieressä, tai alla, on aina paikka vapaana”, mies retostelee. En voi olla nauramatta. Henkiseltä iältään Artsi on koulupojan tasolla, sen verran ala-arvoisia juttuja häiskällä on. ”Ehkä toinen kerta.” Artsin kulmakarvat kimpoavat hiusrajaan. ”Ei jukolauta, sä siis suostut?” ”EI! Siis ainakaan visiitille sun makkariin. Mut voin mä yhdet hömpsyt ottaa joku toinen päivä.” ”No, parempi kai se on kuin ei mitään”, Artsi kohauttaa harteitaan. ”Nyt tähän sopis joku tosi romanttinen hyvänyönsuudelma, eiks jeh?” ”Sun taidoilla siitä ei kyllä romanttista saa”, arvioin jäyhästi. ”Tosimiehellä on rajut otteet”, Artsi puolustautuu, tarttuu minua tiiviisti lantiolta ja puristaa itseään vasten. Rohtuneet huulet lähestyvät jälleen. Hetken aikaa minun tekisi mieli vastata suudelmaan, mutta järjen ääni kolkuttaa ja viime hetkellä väistän moiskauttaen Artsin sänkiselle poskelle pelkän poskipusun. ”Hei! Mikäs toi nyt oli!” Artsi älähtää harmistuneena. Tempoilen irti miehen otteesta ja pörrötän tämän hiuksia. ”Joku toinen kerta.” ”Toi on lupaus.” ”Vaikka sitten niin”, hymähdän huolettomasti, heilautan kättäni ja lähden askeltamaan kevyesti autolleni. Artsi jää toljottamaan perääni. Täysikuu mollottaa taivaalta kuin ilkkuakseen touhuamme.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 18, 2009 18:39:53 GMT 2
18.11.2009Tämänpäiväinen kohtaaminen Svanten kanssa ei kovin ruusuinen ollut, mutta onneksi kaikki se älytön hötkyily ja typerä sätkyily sai nuoren orin energiaparistot kulumaan nopeasti, ja lopuksi vietimme jopa lyhyen hellän hetken (jonka lopuksi Svante yritti purra minua nenästä).
Käytöstapoja ei orilla tunnu olevan, mutta jospa se tästä. Päävehkeet alkavat olla jo tutut, ja pian Santtua aletaan jo opettaa kärryille. Jippii!Yritän ryhdistäytyä Svanten kanssa!
|
|
|
Post by Anne on Dec 26, 2009 17:38:47 GMT 2
Jouluajan lekotteluaHumma, Myrsky ja Svante risteyksen tarhassa herkuttelemassa.
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 27, 2010 17:29:09 GMT 2
27.01.2010
Pakkanen, pimeä ja pörröinen russponi. Siinä minun tiistai-iltani. Olin ratsastustuntien jälkeen suunnannut suoraan ravitallille; viime aikoina siellä oli tullut vierailtua lähinnä muissa merkeissä ja Svante-parka oli taas jäänyt vähän retuperälle. Onneksi olin saanut Tapin koulimaan ponia silloin tällöin Humman ja Myrskyn ohella; palkkioksi piffasin pojalle pizzarahat. Toimiva diili, mutta kaipasin kuitenkin kahdenkeskisiä heinäntuoksuisia hetkiä ponin kanssa. Kyllä me säännöllisesti Fiian kanssa ponia kävimme tervehtimässä, mutta koulutuksessa edettiin lapsenaskelin. Se harmitti minua, Santussa kun oli potentiaalia tiuhempaankin opetustahtiin.
Varsinainen pirulainen se kyllä osasi olla halutessaan – sitä sain taas olla todistamassa. Harjaillessani Svantea sen karsinassa poni linttaili minua jatkuvasti karsinan seiniin, esitteli hampaitaan ja potki närkästyneenä mahanalustaansa. Pöhkö pikkuinen, se ei tajunnut että koko show oli lähinnä surkuhupaisa. Minähän jouduin kumartumaan miltei kaksinkerroin orin kavioita putsataessani, ja sen tönimiset tuntuivat lähinnä kutitteluilta. Eikä Svante varmaan pohjimmiltaan edes tahtonut olla ilkeä, se vain huvitti itseään jekkuilulla. Ponissa oli jotain äärettömän sympaattista, ja nautin suunnattomasti hämärän parakkitallin rauhasta. Tänään minulla ei olisi kiire mihinkään; keskittyisin vain ja ainoastaan Svanteen. Olivathan ravitallin pojat tarjonneet apuaan, vanhempi erityisesti, mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti. Tarvitsin nyt yksityisyyttä ponini kanssa: vuoropuhelua elein ja liikkein, haparoivan suhteemme kehittämistä. Jonakin päivänä vielä ymmärtäisimme toisiamme.
”Noniin, muru, laitettaisko sulle remelit ylle?” Rapsutin Santerin karheaa, mustaa harjaa ja se pyöräytti silmiään teatraalisesti. ”Älä viitsi olla drama queen, ihan vaarattomia vempeleitä nää on.” Kaivoin parakin arkusta esiin vanhat mutta hyväkuntoiset valjaat; olimme päättäneet Fiian kanssa ostaa uudet sitten, kun varsinainen raviura tulisi ajankohtaisemmaksi. Nyt Artsin kätköistä löytyneet, juuri passelit valjakset saisivat kelvata siihen asti. Uutuuttaan kiiltelevät ponikokoiset suitset olimme sentään ostaneet. Kuolaimet oli varustettu kumituteilla, Santun suupielet kun hiestyivät ilman vereslihalle.
Valjaiden pukeminen oli jälleen ihanan kaaosmaista, Svanten kun oli pakko pokkuroida vastaan ihan vaan periaatteesta. Parakkikarsina oli kuitenkin pieni, joten kaikella pyörimisellään ja hyörimisellään Santtu ei hyvästä yrityksestä huolimatta saanut päätäni sekaisin. Määrätietoisesti heitin silat ponin selkään ja kiinnitin remmit nopeasti. Häntäremmiä laittaessani Svante yhtäkkiä käänsi takalistonsa minua kohti ja tähtäsi mojovan potkun sääreeni. ”Senkin...” kiljahdin ja jatkoin lausahdusta muutamilla sanoilla, jotka olisivat saaneet isoäitini korvat punehtumaan. Pyllähdin karsinan turpeille hieromaan potkukohtaa. Jyskytys ja vihlonta kertoi, että kotona minua odottaisi hauska kavionmuotoinen mustelma. Noh, hommahan olikin käymässä jo liian helpoksi. Yrittäen säilyttää malttini nousin tyynesti ylös, marssin karsinan nurkasta minua pällistelevän ponin luokse. Talutin sen riimusta heinäverkon luokse, tungin elikon turvan puoliväkisin heinän sekaan ja jatkoin valjastusta. Vaikka olinkin poikien mielestä ollut alkuun toivoton tapaus puuhassa, nyt se sujui jo luonnostaan. Välillä toki jouduin pysähtyä miettimään, minne juuri tämä hihna kuuluikaan, mutta pääosin valjastus alkoi olla jo rutiininomaista.
Suitsia laittaessani Svante tietenkin peruutti mahdollisimman kauas ja luimisteli sieltä uhkaavasti. Pyh ja pah. Huomasin kyllä, että ponin äksyilyt alkoivat olla jo mielikuvituksettomia ja vähän lannistuneita. Ehkä ori alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, ettei se kaikessa kapinassaan kuitenkaan niin hirveen pelottava ollutkaan. Heitin ajo-ohjat hartioilleni ja talutin ponin riimusta ulos. Kärryjä oli kokeiltu pariin otteeseen, mutta vielä oltiin niin raa'assa vaiheessa, etten tohtinut kärrytellä yksinäni. Ohjasajossakin kun oli viilattavaa..
Raviradan kelmeät valot siivittivät matkaamme. Olin pujotellut ohjat paikoilleen ja ottanut paikkani Svanten takavasemmalla. Varovasti maiskautin ja liikautin ohjia; poni inahti ja alkoi astella eteenpäin lyhyin, jännittynein askelin. Rauhoittelin oria äänelläni ja annoin sen kävellä omaa tahtiaan. Svante pyöritteli korviaan hermostuneena mutta selvästi kuunteli hiljaista jutteluani. Kiersimme kentän pariin otteeseen rennossa, vapaassa käynnissä; pari kertaa Svante jämähti paikoilleen tai hypähti sivulle, mutta pääosin se liikkui suorastaan hämmästyttävän hyvin – ottaen huomioon, millaiseksi kauhukakaraksi se osasi heittäytyä.
Pakkanen pureutui leukaperiini kun kiersin Santun kanssa rataa yhä uudelleen ja uudelleen. Pysähdyksiä, peruutuksia, suunnanvaihtoja... Alkulämmittelyjen jälkeen Santerille alkoi jo riittää ja se vikuroi vastaan minkä ehti. Välillä poni otti äkkispurtteja, välillä se vain kieltäytyi liikkumasta. Toisinaan se kääntyi yllättäen ympäri tai yritti kiskoa ohjia käsistäni. Hermojakiristävää, mutta ihan ymmärrettävää käytöstä vielä naperoikäiseltä poninkoltiaiselta. Rohkenin jopa kannustaa Santun raviin, ja russ hypähti innoissaan lennokkaalle, vauhdikkaalle hölkälle. Hengitykseni höyrysi pysytellessäni väkisin mukana. Pidin käteni pehmeänä ja kehuin oria kovasti. Sen raviaskel oli liitävä, ennusteli siis hyvää raviuralle. Toisaalta liikoja en halunnut ponilta odottaa, etenisimme rauhakseen ja katsoisimme, mihin se riittäisi.
Pidätin Svanten käyntiin ja annoin sille vapaat ohjat. Tämä saisi riittää tältä kerralta; liian pitkät opetustuokiot saivat orin vain tympääntymään. Nyt Svante vaikutti siltä, että olisi jaksanut kiertää ravirataa vielä pitkään. Hymähdin; hyvä, jos veri veti radoille. Katsellessani lumea vasten kauniisti piirtyvää gotlantilaista annoin sille mielessäni anteeksi aiemman kiukuttelun ja sen viheliäisen potkunkin. Mitä sitä turhaa kaunaa kantamaan.
Suorastaan hilpeänä talutin Svanten takaisin talliin. Poni seisoi suurinpiirtein kiltisti aloillaan, kun riisuin valjaat. Kellonajan katsottuani päätin jättää orin talliin ja hakea Humman samalla sisään; kohta olisi poikien iltaruokien aika. Svante alkoikon jo vihjailevasti koluuttaa ruokakippoaan, sapuska kyllä maistuisi. Katselin läpipöhköä ponia hellästi. Vaikka se osasi olla karmeen hirvee ja hirveen karmee, en minä olisi sitä kuitenkaan toiseen vaihtanut. Sitä paitsi nyt, kun Impi-juoksijani oli lähtenyt uuteen ravikotiin, oli Artsin ravitalli Santtuineen ainut kosketukseni ravimaailmaan. Hieman apeana ajattelin herasilmäistä piensuomenhevosta. Jäisin ikävöimään Impiä, se oli varma, mutta onneksi minulla oli Svante. Ja Arselassahan ajettavia riitti.
Lähdin tarpomaan varsinaisille talleille päin. Ehdin jo varautua silmänurkassa vilahtavaan varjoon, ja pian pieni, oranssi koira seisoi edessäni epäluuloisesti äristen. ”Älä viitti, Pepe, kyllä sä mut tunnet”, puhelin lempeästi hurtalle. Pepe tiiraili minua arvioivasti kaihisilla silmillään mutta murahti lopulta välinpitämättömästi ja jolkotteli luokseni. Kyykistyin tarjoamaan käteni haisteltavaksi; koira nuuskaisi minua kyllästyneenä ja lähti sitten jolkottelemaan edelläni pimeää tietä eteenpäin. Vaikka Pepestä ei seuraa ollutkaan, en pistänyt vahtikoiran läsnäoloa pahitteeksi. Mistä sitä tiesi, millaisia psykopaatteja Liekkijärven metsät ja pusikot kätkivät vehmaksiinsa.
Yhtäkkiä Pepe pysähtyi, nosti niskakarvansa pystyyn ja päästi kurkustaan jälleen uhkaavan urinan. Hämärän keskeltä erotin tumman hahmon, joka lähestyi kovaa kyytiä. Sydämeni pamppaili pari kertaa kiivaasti, mutta sitten erotin tyypissä jotain tuttua. Lyhyt ja solakka, kävelytyyli terävä ja särmikäs. ”Ros?” lausahdin vähän epävarmasti. ”Minäpä minä”, kuului nyrpeä vastaus ja hengähdin huojentuneena. ”Huh, mä jo ajattelin että joku raiskari...” mutisin ja rapsutin Pepeä, joka oli istahtanut jalkoihini. Sormet upposivat koiran tiuhaan, karkeaan karvapeitteeseen noin vain. Raukka oli varmaan saanut olla ulkona näillä parinkympinkin pakkasilla. ”Mitä sä täällä?” kysyin vähän varovasti. Ros sytytteli tupakkaa ja vaikka pimeää olikin, erotin naisen kasvoilta melkoisen kyrsiintyneen ilmeen. ”No arvaa. Helvetin helvetti. Seppeleessä on tuskasta, kun sitä yhtä mulkvistia joutuu pakoileen tuon tuosta. Oon ajatellut, että täällä ois vähän helpompaa... mutta se kusipää keksi tietenkin tulla just tänään kaljotteleen Artsin kanssa. Vielä puuttuu Chao kainalosta...” Ros vuodatti vihaisesti. Olin erottavinani päällepäin kovakuorisen mimmin silmänurkissa jotain kosteaa. ”Jaakko? Täällä? Senhän piti tehdä iltatalli!” ärähdin kiukkuisesti. Seppeleen tuntikaakit olivat rutiineistaan riippuvaisia ja tulisivat tarhojen aidoista läpi alta aikayksikön, ellei sisälle hakijaa kuuluisi. ”Oli palkannu jotku tallitytöt siihen hommaan, jotain sellasta se Tappi sönkötti. Vihjas että siä oot täällä, aattelin että tuun pitämään seuraa kunnes se sika häipyy”, Ros hymähti ilottomasti. ”Pitäis hoitaa Artsin kanssa vuokra-asioita, mutta en jaksa kattella tietyn herran naamaa.” Nyökkäsin vaiteliaana ja yskäisin hihaani. En oikein tiennyt, mitä olisin sanonut: kaikki tuntui lattealta jo ennenkuin sanat karkasivat huulilta. Jaakko oli tosiaan tehnyt Rosille ehkä maailmankaikkeuden ääliömäisimmän tempun ja rillutteli jo tahdittomasti uuden naikkosen kanssa. Chaon tekoja en tahtonut arvostella, olihan hänellä ja Jakella ollut vispilänkauppaa ennenkin. Ja toisaalta Jaakkokin oli ollut aina nöyrää poikaa, kun olin jätkää kovistellut. Silti ymmärsin Rosin raivon. Seppele-draamaa parhaimmillaan...
”Onneks sulla on sen verran kieroutunu miesmaku, ettei kilpailijoita varmaan ilmesty”, Ros tokaisi omaan suorasukaiseen tyyliinsä, kun käppäilimme hiljakseen tallia kohden. ”Artsin suhteen siis.” Purskahdin räkäiseen nauruun. ”No niin no, kun sitä nyt jaksais ittekään katella”, vastasin leikilläni.
”Tuutsä sisälle?” kysyin Rosilta astellessani itse keltaisen talon portaille. ”En todellakaan”, tämä vastasi kuivasti,” anna toi Artsille. Sano, että loput tulee ens kuun aikana.” Ros tökkäsi käteeni kolme viidenkympin seteliä, nyökkäsi hyvästeiksi, painoi hartiat kyyryyn ja lähti hiihtämään autolleen. Katselin naisen perään hetken ja toivoin koko sydämestäni, että hermojaraastava kolmiodraama selviäisi kutakuinkin kypsästi.
|
|
|
Post by Fiia on Mar 9, 2010 13:56:00 GMT 2
09.03.2010
Svante oli kasvanut huimasti. Se oli vähän homssuisen näköinen pitkässä talvikarvassaan hoikkine jalkoineen ja sotkuisine harjoineen, mutta silti niin suloinen seistessään Humman ja Myrskyn kanssa samassa läjässä. Toisaalta, ei kai mikään poni ollut kaksivuotiaana parhaimmillaan, päättelin astuessani sähkölangan alitse. Vihelsin kovaa. Suomenhevoset tulivat heti luokse herkkujen toivossa, mutta russ ei korvaansa lotkauttanut vaan jatkoi viimeisten heinänkorsien pureskelua ilkikurinen ilme silmissään. Se oli jossain vaiheessa oppinut olemaan antamatta kiinni, hyödyllinen taito hevoselle mutta minusta erittäin epämiellyttävä.
- Onko ongelmia, kysyi matala miehen ääni takaani. Käännähdin ympäri. Artsi. - Mm, myönsin epävarmana. – Tuo poni näyttää siltä, ettei anna kiinni. - Niin näyttää, Artsi sanoi katseltuaan hetken varsakolmikkoa. – No, olin jo joka tapauksessa ottamassa Myrskyn sisään, joten kai sen Hummankin voi viedä parakeille. Saatko kaksi oria yhtä aikaa? Ei Santeri yksin jää. - Eiköhän se onnistu, nyökkäsin. Artsin ei tarvinnut kuin vilkaista Myrskyä, kun tumma suomenhevonen oli jo ukon vieressä kiehnäämässä. Hevosia tyyppi kyllä osasi käsitellä. Toisin kuin eräät, ajattelin tympiintyneenä kiinnittäessäni Hummalle riimua. Hyviä päiviä Svanten kanssa oli lukuisia, ei sillä, mutta välillä koko poni oli niin vaikea ja rasittava, että teki mieli vain mennä hoitamaan sen kilttiä ja rehellistä äitiä Seppeleeseen ja jättää Svante oman onnensa nojaan.
Artsi oli toki oikeassa myös siinä asiassa, ettei Svante jää yksin tarhaan. Olin vasta aikeissa lähteä kävelemään kohti porttia, kun pikkuori tajusi, että narun päässä oli sen kaveri eikä suinkaan se itse. Silloin ponille tuli kiire. Se ravasi pikavauhtia luoksemme säälittävästi inisten ja suorastaan työnsi päänsä riimuun. - Noniin, ja sitten ihan rauhallisesti, huokaisin ja lähdin taluttamaan kahta nuorta oria kohti ravirataa. Matka ei ollut pitkä, mutta pimeä – mitään valoja ei kuun ja tähtien loisteen lisäksi metsikössä ollut. Humma käveli rennosti pitkin askelin vierelläni, sen kanssa ei todellakaan ollut mitään kurinpidollisia ongelmia, mutta Svante hyppi ja pomppi niin paljon kuin naru antoi myöten. Se oli toki arkipäivää, mutta en olisi millään halunnut juosta karanneen ponin perässä pitkin pilkkopimeitä metsiä, joten pidin narusta kiinni niin lujasta kuin jaksoin ja toivoin, että jo pian edessämme siintäisi raviradan valot.
Pääsimme kuin pääsimmekin perille ehjin nahoin. Nakkasin ponit karsinaan ja aloin heti harjaamaan Svantea, sillä halusin päästä joskus kotiinkin. Läksyjä odotti jälleen vino pino. Mutta olihan sitä ponia liikutettava, hoidettava ja opetettava tai ei siitä ikinä tulisi sen helpompaa ja paremmin käyttäytyvää. Ja kyllä Svante oli minulle äärimmäisen tärkeä.
Siistittyäni ponia niin paljon kuin lyhyessä ajassa oli mahdollista otin sen liinan päähän ja lähdin raviradalle. Svante tuntui hyvin pinkeältä kävellessään pää ylhäällä ja korvat hörössä, lyhyin askelin, ja arvasin sillä olevan melko paljon ylimääräistä energiaa. Etsin raviradalta tasaisen kohdan ja päästiin liinaa pidemmälle. Tottuneesti Svante muodosti ison ympyrän ja lähti kävelemään, vaikkakin se pälyili ympärilleen ja kyttäsi pusikoita - jokaisesta pikku risauksesta poni jännittyi ja muutaman kerran se pomppasi muka järkyttyneenä ilmaan vain rauhoittuakseen kahden sekunnin kuluttua. Annoin sen kävellä jonkun minuutin ja vaihdoin sitten suuntaa. Se katseli pimeyteen aivan kuin ei olisi ikinä ennen nähnyt koko paikkaa ja säntäsi raviin heti kun hiukan maiskautin. Humma päästi kovan hirnahduksen parakeilta, Svante säikähti sitäkin ja alkoi silmät pyörien kiskoa taaksepäin narussa. Vaikka se olikin pieni ja hoikka poni, voimaa siinä oli kuin pienessä kylässä, enkä minä voittanut vetämällä tätä kisaa. Ori hyppi edelleen taaksepäin, minä menin vähän matkaa mukana ja heilautin sitten juoksutusraippaa. Russ lähti ravia oikeaan suuntaan, mutta veti edelleen liinaa, kunnes parakeiden puolella se loikkasi pienemmälle ympyrälle ja hyppäsi laukalle.
Heti kun poni oli Svante oli saanut isomman vaihteen päälle, se unohti säikkyilyn ja lähti viilettämään neliä jälleen niin isolla ympyrällä kun annoin myöten. Katselin muutaman ympyrän ajan ponin touhuja ja aloin sitten rauhoitella ponia takaisin raville. Se hidasti kuuliaisesti laukkaa ääniavuista. Svantella oli todella kaunis laukka niin pieneksi poniksi – voimakas työntö takaosasta, irtonaiset hyvät liikkeet, pyöreä ja kolmitahtinen laukka. Jos siitä ei olisi tullut juoksija ja jos se olisi jonkun pienen, mutta taitavan ja jämäkän ponitytön tai –pojan ratsu, sen olisi varmasti voinut kouluttaa vaikka kuinka pitkälle. Mutta oli sillä hyvin matkaavoittava ja tarmokas ravikin, ja jaksoin aina elätellä toivoa sen pärjäämisestä raviradoilla muutaman vuoden kuluttua.
Kun Svante oli viimein suostunut laskemaan ravin kautta käyntiin, vaihdoin suuntaa ja annoin sen hölkätä viitisen minuuttia toiseen kierrokseen. Pahimmat energiat se oli käyttänyt pelleilyyn ja laukkaamiseen, ja vihdoin se alkoi näyttää siltä rennolta ja lupaavalta ponilta, jolta halusinkin sen näyttävän.
Ponin juostua kyllikseen kiersimme raviradan kerran käynnissä ja vein Svanten sitten talliin. Se tervehdi Hummaa kovaäänisesti ja tajuttuaan karsinassa odottavat heinät hyökkäsi niiden kimppuun. Laittelin varusteet paikoilleen, harjasin ponin pikaisesti ja vedin sitten alhaalta peliluolasta letkun ylös, täytin vesikupit ja raahasin letkun takaisin. Järjestelmä oli aikaavievä mutta helpompi kuin silloin, kun raahasimme sankot alas, täytimme ne siellä ja veimme ne täynnä vettä takaisin ylös karsinoihin.
Juuri kun olin saanut kaiken tehtyä ja valmistauduin pimeälle matkalle raviradalta tallille, Artsi aukaisi oven ja kurkkasi sisään. - Sait siis pojat kunnialla sisään, mies tuumasi tupakka suupielessä. – Mä lähden ajamaan Minsan. Jossu on meillä tekemässä Chaon kanssa iltatallia, että jos sulla on aikaa ja haluut niin… - Tottakai mä menen auttamaan, keskeytin ja väläytin pienen hymyn. Artsi nyökäytti päätään ja katosi oviaukosta, minä taputin vielä Svantea ja Hummaa ja lähdin sitten kohti ravitallia. Hyvinhän tässä ehtisi vielä yhden iltatallin hoitaa ennen fysiikan läksyjä…
- Fiia
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 20, 2010 17:46:28 GMT 2
20.03.2010
Lapoin otsa mietteliäissä rypyissä lantaa Svanten kotoisasta parakkiboksista. Orin viheliäinen luonteenlaatu tuli esille myös karsinan kautta: sen pieniä, pyöreitä kikkareita löytyi sieltä täältä, taidokkaasti poljettuina ja leviteltyinä. Toisaalta tallityöt olivat mukavan terapeuttista puuhaa, tarpeeksi älyvapaata jotta ajatukset saivat kuljeskella rauhassa omia reittejään.
Koska sain kärrätä shaibaa työni puolesta päivittäin kilokaupalla, ei Santun asumuksen siistiminen minulta erityisen pitkään vienyt. Kohta suunnistinkin jo tarhalle, jossa tiesin Svanten telmivän Myrskyn ja Humman kanssa. Taivaalta tihutti ellottavia, höytyväisiä lumihiutaleita; talven paukkupakkaset olivat vaihtuneet vastenmielisiksi suojakeleiksi, joista en erityisemmin välittänyt. Potkin tieni loskan läpi Santerin tarhalle ja huoahdin jo valmiiksi. Ponin saalistusshow't olivat aina yhtä jännittäviä: milloin se kirmasi ympäri aitausta, milloin uhkaili hyppäävänsä ihmisen päälle, milloin yksinkertaisesti kieltäytyi liikkumasta.
Heti, kun erotin puiden varjosta aitatolpan, tiesin että jotain oli pielessä. Sydämentykytykset kuuluivat korvissa hölkätessäni lähemmäs. Jep, toden totta: orinuorukaisia ei näkynyt eikä kuulunut. Jäljet hangessa kertoivat, että kolmikko oli simppelisti rynnistänyt langoista läpi. Näin talvisaikaan sähkö ei kiertänyt yhtä tehokkaasti ravitallin kivikautisissa aidoissa, ja tietenkin kokeilunhaluiset kaverit olivat keksineet uuden, hauskan leikin.
Sormet kohmeessa kaivelin nopeasti kännykän esille ja näppäilin Tapin numeron luuriin. Vastausta sainkin odotella, olihan vasta aamupäivä ja poika oli luultavasti aamutallin jälkeen painunut suoraan pehkuihin. Puhelin toisessa kourassa hölkkäsin samalla tallille päin. Artsi oli lähtenyt hakemaan rehuja Kiminkäiseltä, ja todennäköisesti istuisi par'aikaa ruotimassa maailmanmenoa konjakkipullon kera. ”Mm?” Tappi vastasi viimein epäselvällä mongerruksella. ”Ylös nyt, ponit on karannu!” ”Ponit?” Pojan ääni terästäytyi oitis ja kuulin, kuinka hän kiskoi jo vaatetta ylleen. ”Santtu, Humma ja Myrsky. Tuu nyt tänne, lähdetään autolla ettimään!”
Eipä aikaakaan, kun pöllämystyneen näköinen Tappi istui Fordin etupenkillä seuratessamme pikkuorien jälkiä lumessa. ”Ne oli tarhassa vielä puolisen tuntia sitten kun mä tulin, joten kovin kauas ne ei oo ehtineet”, totesin ja tökkäsin kyynärpäälläni Tappia, joka alkoi valua penkkiään vasten uhkaavan uneliaana. ”Joo, niin.” Tappi räpytteli silmiään ja yritti skarpata. ”Hei, nyt ne jäljet poukkaa mettään, pysäytä!”
Jätimme auton tien reunaan ja lähdimme seuraamaan umpihankeen jätettyjä kavionjälkiä. Lumessa kahlaaminen sai molempien ilmeet ärtyneiksi, ja mielessämme ehdimme varmasti kummatkin kirota kauhukolmikon alimpaan manalaan. Kohta kuitenkin onnisti: puiden välissä, pellon nurkassa näkyi häivähdys ruskeaa ja harmaata. ”Voi perhanan perhana, ne on menny repimään heinäpaaleja auki!” Tappi parahti ja nappasi kaurakipon minulta nopeasti: ”Myyyyyrskyyyy! Huuuuuummmaaaa!” Hevoset saivat melkoiset säpsyt bongatessaan meidät ja hetkeksi koko kööri katosi metsän siimekseen. Kauran kutsuva kohina sai kuitenkin pian ensimmäisen otuksen, Humman, kurkistelemaan mäntyjen takaa uteliaana. Hömelö suomenhevosori näytti saaneen karkuretkestä tarpeekseen ja hölkötteli kohta sopuisasti Tapin luokse hieraisten turpaansa tuttavallisesti pojan olkaan. Tappi puki nopsasti riimun orin päähän ja ojensi narun minulle. ”Two left. Älä sit nyi yhtään siitä narkista, Humma kun ei oo erityisen tottunut talutteluun.” Ja sen huomasi: suomenhevonen pyöri holtittomasti sinne tänne ja hirnui hämmentyneenä kavereidensa perään. Myrsky ja Santtu kajauttivat takaisin kuuluvat vastaukset, ja kohta saimme myös Myrskyn satimeen. ”Mä en ainakaan jaksa jäädä enää metästään tota teitin ponia. Kyllä se perässä tulee”, Tappi totesi ja lähti kulkemaan Myrskyn vierellä. Minä ja Humma seurasimme perässä; komea orinnappula kulki vierelläni hieman kiihtyneenä. Santtu kiljui poikien perään korviavihlovasti, ja Hummaa russin vinkuminen hermostutti. Se hirnahteli kimakasti takaisin ja halusi vähän väliä pysähdellä tuijottamaan taakseen.
Ja lopulta se poninpirulainenkin saatiin napattua: Svante sai hervottoman paniikkikohtauksen luultuaan jäävänsä yksin keskelle korpea ja syöksyi pukkilaukkaa peräämme. Paikalle hälytetty Chao odotti sekalaisen seurakuntamme saapumista autoni luona, ja virnisteli tarttuessaan Humman riimunnaruun. ”Mulla on kyllä maailman paras duunipaikka – voi melkein vannoa, että yksikään päivä ei oo samanlainen!”
Orhit olivat jo kyllästyneitä kujeiluun, joten reilun kilometrin matka tallille sujui vaikeuksitta. Pojat päätettiin majoittaa väliaikaisesti toiseen alatarhaan. ”Pitää oikeesti kattoa noiden sähkölankojen kunto”, Tappi totesi pullansekaisella äänellä, kun istuimme sisällä lämmittelemässä. ”Tästäkin jahdista ois voinu tulla tuntien mittanen. Eikä paljon naurattais, jos joku noista tonnijuoksijoista lähtis lipettiin.” ”Ei naurattais ei”, minä myötäilin ja kopsautin kahvimukini tiskipöydälle. ”Kiitti sumpista, mä lähden nyt kouliin tota Santeria, toivottavasti paremmalla onnella tällä kertaa. Fiian pitäis tulla ihan just, laitetaan ponnylle kärryt perään.” ”Hei, se on kyllä nähtävä!” Chao innostui. ”Kymppi vetoo, Tappi, että tässä ei hyvin käy.” ”No olipa reilu vedonlyönti”, Tappi murahti, ”mut joo, pakko on tulla yleisöks, kun oon saanu Simpan hiitattua. Tätä ei vaan voi missata!” ”Kiitti vaan, kaverit”, olin tuiskahtavinani, mutta tosiasiassa huulillani helmeili hymy hipsutellessani takaisin harmaan ponini luokse. Tosiaan, tällä tallilla ei tylsää tullut!
Shït, en tajunnut että tää on lumirieha-vkl... noh, leikitään että oon jossain vaiheessa ehtinyt Santtua puunailemaan ;)
|
|
|
Post by Fiia on Jun 3, 2010 19:54:32 GMT 2
03.06.2010En juuri pitänyt keväästä. Okei, olihan se ihan mukava, että sai käyttää kevyempiä vaatteita ja nauttia luonnon heräämisestä henkiin, mutta minä olin aina inhonnut aurinkoa, tuskastellut sen aiheuttamien pisamien ja haalenneiden hiusten kanssa, ja sitä paitsi ilman lämpeneminen tarkoitti sateita. Rämpiessäni kuralätäkön halki kaatosateessa kohti parakkitallia, läpimärkänä ja raivoissani, katselin tennareitani ja mietin, että ne olivat vielä hetki sitten olleet punaiset. Ja kirosin kevään. xxx
Svante oli mutakerroksesta päätellen piehtaroinut koko päivän. Sade oli saanut hiekan imeytymään syvälle sen pohjavillaan, eikä sitä sieltä noin vain irrotettukaan. Harjasin hampaat irvessä sitä vuoroin kumisualla, vuoroin pölyharjalla ja kaipasin kipeästi järeämpiä aseita. Ja ne karvat, voi hyvänen aika, pehmeät tummanharmaat karvat irtoilivat, tunkeutuivat suuhun ja nenään ja suorastaan liimautuivat kiinni vaatteisiin. Karvanlähtöaikaa oli kestänyt jo pienen ikuisuuden ja toivoin, että loppu olisi pian näkyvissä - vain talven käytännössä ulkona asuneilta nuorilta varsoilta saattoi irrota näin paljon karvaa vielä kesäkuun alussa! Viereisessä boksissa Artsi vihelteli ja suki Hummaa niin huolettoman oloisesti, että aloin epäillä tallin pääjehun tampanneen hevosensa aikaisemmin, tai sitten hänellä oli joku maaginen laite käytössään. Yritin vilkuilla väliseinän yli, millä rikkaimurilla mies veteli oriaan, mutta näkymät olivat kehnot. ”Noni”, Artsi tokaisi hetken hiljaisen ahertamisen jälkeen pirtsakalla äänellä ja läimäytti hevosta takalistolle. En nähnyt yhdenkään pölyhattaran nousevan ilmaan. Artsi tuli karsinasta, sulki oven perässään ja karvakaaoksen nähtyään nakkasi minulle pienen tummanharmaan esineen. ”Harjauskivi”, hän valotti nähtyään hämmentyneen ilmeeni. ”Harjauskivi?” toistin epäuskoisena. ”On kuule hyvä keksintö. Testaas. Voitko muute antaa Hummallekin iltasafkat?” ”Joo, tietty, kiitti tästä”, kohotin harjauskiveä. Artsi nyökäytti päätään ja luikahti tupakka suussa sateeseen. Minä heitin harjat pakkiin ja kokeilin kiveä. Muutamalla pyyhkäisyllä ponista irtosi noin litra karvoja, jotka leijuivat pehmeänä mattona maahan ja polkeutuivat jalkoihin ja kavioihin. Veto vedolta ori alkoi näyttää siistimmältä ja sen hienoiset lihakset alkoivat erottua. Uutta intoa puhkuen aloin käydä läpi Svantea toisen kerran, ja tällä kerralla tuntui, että saattaisin todella voittaa taistelun kevättä vastaan. xxx Veden tulo oli tauonnut hetkeksi, kun talutin Svanten ulos parakkitallista pukeutuneena peliluolasta löytyneeseen isoon ja siniseen sadeviittaan. Juuri minun tuuriani – löysin sadevaatteita vasta kun olin jo läpimärkä, ja kaiken kukkuraksi inhottavat pilvet olivat päättäneet juuri silloin poistua paikalta. Olin varmasti hehkeä näky, ainakin ponini mulkoili minua siihen malliin, että se koki olevansa kidnapattu äärimmäisen epäilyttävän puskajussin toimesta. ”Äläs nyt, mennään lenkille”, lirkuttelin sille korkealla äänellä. ”Kyllä sä nyt mut tunnet!” Svante heilautti korviaan ja päätti ilmeisesti luottaa siihen, että olinkin se sama tuttu Fiia, erityisen pöhkön näköinen vain. Talsimme vierekkäin kohti metsää ja kuuntelimme pitkän tovin pelkästään lintujen sirkutusta – kunnes alkoi taas sataa. Taivas repesi täysin odottamatta, tummat pilvet harmaansivat maiseman, isot pulleat vesipisarat syöksyivät alas ja kastelivat minut ja ponin. En kuitenkaan meinannut luovuttaa. Minähän en keväälle antaisi periksi! Suu tiukaksi viivaksi puristuneena, silmät puoliksi kiinni etsin metsänreunasta sopivan kapean polun ja lähdin kulkemaan sitä pitkin vetäen Svantea perässäni. Metsässä sade ei haitannut ihan niin paljoa kuin aukealla ja olo oli melkein siedettävä, kun mutkittelimme puiden ja pensaiden välistä. Oli mukava liikkua, Svante käyttäytyi lähestulkoon fiksusti ja ilma oli aika raikas. Ja tottakai juuri silloin jyrisi. Kaukana, kyllä, mutta jyrisi yhtä kaikki – pahaenteinen taivaan murina sai jokaisen karvan heti pystyyn ja mahan heittämään kuperkeikkaa. Pelkäsin ukkosta ja vihasin sitä, kammoksuin sähköä ja voimaa jota salamoissa oli, inhosin avuttomuuden tunnetta luonnonvoimien temmeltäessä, olin katkera, koska jokin oli niin paljon voimakkaampi kuin minä itse, niin ylivoimainen, että vajosin sen edessä polvilleni jo heti kättelyssä. Enkä tietenkään tykännyt siitä, että koneen piuhat joutui vetämään irti ukkosmyrskyn yllättäessä. Siispä kuullessani tuon erittäin pahaa tarkoittavan äänen, jyrinän, käännähdin ympäri niillä sijoillani ja yritin kovasti olla tartuttamatta hermostuneisuuttani Svanteen. Eipä onnistunut. Olin ottanut vasta muutaman pakokauhuisen askeleen kotia kohti, kun nuori ori inahti korvat luimussa ja säntäsi ohitseni salamavauhtia, ties minkä takia säikähtäneenä. Käteni jäätyivät ja ennen kuin huomasinkaan poni oli vetäissyt itsensä irti. Huudahdin kimeällä äänellä ja sain harmaan takaliston kaikkoamaan entistä vikkelämpään. Tiesin, ettei Svanten perässä missään nimessä kannattaisi juosta yhtään sen enempää kuin minkään tahansa muun hevosen, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Rauhoittuminen, ajattelu ja järkeily eivät edes tulleet mieleeni. xxx Siispä säntäsin juoksuun liukkaalla metsäpolulla sateen piiskatessa ilmaa. Näin vielä ponin, se oli huimasti edelläni, mutta laukkasi melko tasaisesti ja seurasi kaikeksi onneksi polkua. Sadetakki hulmuten ja tennarit litskuen painoin menemään täyttä vauhtia ja huusin jatkuvasti Svantea nimeltä, turhaan, totta kai, mutta en pystynyt olemaan hiljaakaan. Tajusin itse hermostuneisuuden kuultavan läpi äänestäni, joten tokihan Svantekin sen kuulisi, ja huomasin olevani joutumassa aika taidokkaasti ojasta allikkoon. Eräässä erityisen tiukassa kurvissa jalkani lähtivät liirtoon ja kaaduin, tunsin vihlovaa kipua vasemmassa ranteessani ja tummat tahrat liimautuivat polviini, mutta olin jo pystyssä ennen kuin huuliltani karannut kimeä älähdys oli päättynyt, ja jatkoin matkaa kiristäen tahtia vielä vähän. Jossain jyrisi taas ja kurkkuun noussut sydämeni olisi hypännyt suun kautta ulos, jos olisi pystynyt. Emme olleet ehtineet kovin kauas, ja kun hetken juoksemisen jälkeen näin raviradan pilkottavan puiden seasta, kauhukuvat lakkasivat vilkkumasta verkkokalvoilla. Metsän reunassa pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä. Olin kerta kaikkiaan rapakunnossa, painuin kaksinkerroin hengityksen vinkuessa ja oikeastaan minun olisi tehnyt mieli heittäytyä selälleni sammalmatolle. Sitä en kuitenkaan voinut tehdä. Kiskaisin erityisen lujaa happea keuhkoihini, suoristauduin ja kävelin loppumatkan parakeille. Svante odotti minua oven edessä märkänä ja puuskuttaen, mutta rauhallisena kuin viilipytty. xxx Sain juuri vedettyä parakin oven kiinni, kun ensimmäinen salama halkoi taivasta. Vavahdin ja käännyin ympäri, jätin pahan taakseni ja päästin Svanten irti. Se käveli tottuneesti omaan karsinaansa, tervehti Hummaa ja ravisteli litimärkää harjaansa. Minä riisuin sadetakin ja heitin se kuivumaan. Laittelin kaikessa rauhassa varsoille iltaruokia ja kannoin alakerrasta vettä samalla kun tunsin sydämensykkeeni tasoittuvan pikkuhiljaa normaaliksi – kuulin toki sateen hakkaavan kattoa ja jyrinäkin kantautui korviini, mutta olo ei ollut enää sähköinen. Sade ei tuntunut hellittävän, joten unohdin ajatukset kotiin lähdöstä ja valuin karsinanovea vasten istumaan. Nakertelin porkkanaa etuhampaillani samalla kun kuuntelin ponien syövän kaikessa rauhassa. Olo oli lähestulkoon levollinen. Koulu olisi pian ohi ja kesäloma tulossa. Se hyvä puoli keväässä kyllä oli! - Fiia
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 5, 2010 9:58:40 GMT 2
05.07.2010
”PONI PERHANA!” Unohtumaton näky: luihu, hontelo poni ja karski karju mittelemässä voimiaan. Molempien katseessa oli suorasta raivokasta itsepäisyyttä ja suunnatonta tahdonvoimaa. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla ja käteni vakaina, vaikka nauru kupli vatsanpohjassa. Voi taivas, mikä tilanne!
Kaikki oli alkanut siitä, kun olin päättänyt käyttää Jaakolta heruneen vapaaillan Svanteen. Verrattomalla manipuloinnilla olin ylipuhunut Artsin avukseni, ja siitäkös oli ollut syntyä ensimmäinen parisuhdekriisimme: Minä en kuulemma osannut hakea ponia oikein laitumelta, talutin sitä 'niinku perkeleen puudelia', harjasin sitä kuin ratsastuskoulun pullaponeja, valjastin kuin ala-asteelainen ja mokasin yleisestikin noin kaiken. Joten olin pyytänyt arvon herraa näyttämään itse, miten menetellä pahansisuisen poninkoltiaisen kanssa. Ja nyt, kun seisoin pitelemässä kiinni ajo-ohjaksista koppakärryjen takana kävellen, seuraten Artsin toilailua Svanten suupielessä, ei itsetyytyväisyydelläni ollut rajoja. Kaiken kruunasi liki kolmenkymmenen asteen helle, joka sai tunteet kiristymään entisestään. Onneksi raviradan yli puhalsi vilvoittava tuuli, eikä aikeissamme ollutkaan pitää hikilenkkiä.
”Onnistuuko?” en malttanut olla kysymättä, vaikka tiesin vastapuolen reaktion. Artsi loikin minuun osotetunkuolettavan katseen. ”Hiljaa nainen tai heitän tän kaakin hevonv... tästä tallista.” ”Älä nyt oo möksmöks”, virnistin kiusoittelevasti. ”Mua vaan huvittaa kun sä sovinisti et itsekään pärjää Santulle.” ”Kylläpäs pär-” ukko kivahti, mutta lause keskeytyi kun Svante aivan yllättäen pomppasi takajaloilleen, hirnahti villisti ja nykäisi ohjista niin, että ne kirposivat otteestani ja tömähdin raviradan kovaan alustaan. Santtu ilahtui vapaudestaan ja lähti pokkuroimaan sinne sun tänne. Pitelin kolhaisemaani olkapäätä ja katselin kauhistuneena, miten poniori laukkasi päättömästi pitkin rataa ohjat levällään, silmät pyörien. ”Helvetti Jossu minkä teit”, Artsi karjui raivoissaan ja lähti jahtaamaan ponia – huonolla menestyksellä tietenkin. Toivuttuani kolauksesta lähdin itsekin mukaan metsästykseen, mutta Svante oli päättänyt iloita tilanteesta kunnolla. Ei puhettakaan, että se olisi luovuttanut helpolla, päinvastoin. Santtu otti asetelmasta kaiken irti, leikki preerian kuningasta, sinkoili sinne tänne, inahteli ja hypähteli. Edes parakilta hakemani kaura-astia ei saanut oria talttumaan. Lopulta olimme kaikki kolme umpiväsyksissä, hikoilevia ja hengästyneitä. Siltikään Santtu ei aikonut antaa periksi – kunnes kimeä hirnahdus katkaisi tilanteen.
Hetken päästä näkökenttäämme ilmestyi pieni, valkoinen poni kärryillään virnuileva Ros. Naisen oli ilmiselvästi vaikea hillitä terävää kieltään hänen tajuttuaan tapahtumien kulun. Vaikka huomasin Artsin korvien punehtuvan, oli Börjen ilmestyminen meille suotuisa sattuma; Santtu tervehti iloisesti toveriaan ja hölkötteli suoraan shettiksen luokse. Ros sai näpättyä russin ohjaksista kiinni ja poni jäi mukisematta seisomaan paikalleen. Minä ja Artsi raahauduimme Svanten luokse – minä Rosin virnistykseen vastaten, Artsi pahantuulisena ja kiukkuisena. ”Mun tekis mieli kommentoida tätä jotenkin”, Ros totesi nauruaan pidätellen, ”mutta taidan olla hiljaa ja antaa herra ammattilaisravikuskin ja rouvansa jatkaa puuhiaan. Älkää antako meidän häiritä...” Loppua kohden piikkitukan ääni särkyi ja hän maiskautti hihitellen ponilleen. Artsin silmät salamoivat, kun hän mutisi jotain epäselvää ja sitten, yllätyksekseni ja kauhukseni, hyppäsi noin vain Svanten kärryille. ”Mitä sä oikein teet, hei tuu nyt pois -” Mutta minun argumenttejani ei otettu huomioon, kun Artsi maiskautti kuuluvasti ja näpäytti ohjasperillä Svantea takalistoon. Sydän kylmänä katsoin, miten poniori lähti säikähtäneenä laukansekaiseen höykytykseen. Tästä ei voisi seurata kuin rikkinäinen poni ja loukkaantunut kuski.
Mutta olin väärässä. Aluksi Svante oli aivan sekaisin, se teki ties minkälaisia balettiliikkeitä ja päästi sen, mitä kavioista lähti. Mutta hiljalleen se alkoi kuunnella kuolainta ja Artsin pehmeää juttelua. Ällistyneenä katsoin, miten Svante hidasti vauhtinsa käynniksi; se heilutteli somaa päätään, mutta käveli kuitenkin sopuisasti eteenpäin. Ja kun Artsi liikautti ohjia ja äännähti kannustavasti, hypähti Santtu tahdikkaaseen ja tasaiseen raviin. En ollut uskoa silmiäni – toivottomasta terroristiponista oli hetkessä kuoriutunut hyväkäytöksinen konkari. Ros naureskeli ohimennessään epäuskoiselle ilmeelleni ja katsahti Svanteen hyväksyvästi: ”Kato, ehkä tostakin pöpistä on johonkin.”
Artsi hölkötteli Svanten kanssa muutaman kierroksen ja varoi vilkaisemastakaan minuun. Santtu ei tempoillut eikä temppuillut; aiempi konflikti oli väsyttänyt sen, ja se huokaisi tyytyväisenä Artsin pidättäessä sen loppukäynteihin. Tumma karva kiilsi hiestä, mutta ihan kaikkeaan Santtu ei selvästi ollut antanut; sen silmissä kiilui vielä ilkikurinen pilke. ”Vau... mä en oikein tiedä mitä sanoa”, totesin vaikuttuneena siirtyessäni ponin kaulan viereen. ”Tai siis, kenen poni tää on?” ”Vähemmän väkirehua”, Artsi totesi vieläkin äkäisenä, ”ja laitumella yötä päivää. Kyllä tässä ainesta on. Johonkin.”
Kun poni alkoi olla rento ja jäähtynyt, Artsi hypähti kärryiltä ja lähti tarpomaan tupakkaa sytyttäen talolle. Minä jäin Svanten kanssa kahden, mutta tällä kertaa välillämme vallitsi jopa jonkinlainen kaveruudeksi kutsuttava; juttelin ponille iloisesti ja se seisoi sävyisästi suurinpiirtein aloillaan, mutta tarkkaili minua tiiviisti ja osallistui hoitopuuhiin innokkaasti. Kylmäsin orin jalat huolellisesti ja huuhtelin sen vedellä; juotavaksi tarjotun veden Svante hörppi ahnaasti. Svante oli toden totta yllättänyt minut tänään ja tulevaisuus alkoi näyttää paljon aurinkoisemmalta. Hyväntuulisena talutin ponin laitumelle, ja se kirmasi iloissaan puiden varjoon. Katselin russponin ääriviivoja hymyillen. Hassu, höperö Svante. Ehkä siitä tosiaan olisi juoksijaksi.
Talo oli viileä ja hiljainen; Artsi yritti mököttää sohvalla, mutta kylmä bisse sai miehen leppymään ilman suuria ponnistuksia. Minä tyydyin nauttimaan limsaa, edessä olisi vielä töitä Seppeleessä. ”Kuule Artsi”, aloitin varovasti, ”et viittis auttaa vähän säännöllisemmin ton Svanten kanssa? Ois kiva edistyäkin.” ”No onhan tuo teidän muijien räpellys myötähäpeällistä katsottavaa”, Artsi oli köhäisevinään miehekkäästi. ”Meibi, meibi... riippuu mitä saan palkkioksi.” ”Jaaha, tää meni taas yllättäen tälle linjalle”, tokaisin kuivasti ja siirsin miehen kädet määrätietoisesti pois kriittisiltä alueilta. ”Eli se on sovittu. Treenit alkaa sit ylihuomenna ja odotan jonkinlaisia tuloksia jo syksyllä.” Nousin leidimäisesti ylös, hymyilin kiusoittelevasti Artsille ja hetkessä olin taas ulkona auringonpaahteessa. Viimein alkoi tuntua siltä, että Santtu ei ehkä ollutkaan pelkkää rahantuhlausta.
|
|
|
Post by Fiia on Jul 24, 2010 18:43:09 GMT 2
24.07.2010
Svante juoksi korvat luimussa, nakkeli niskojaan ja pyöräytteli silmiään hölkätessään hitaasti etusuoraa. Nojasin raviradan aitaan huolestunut ilme kasvoillani. Tuuli tempaisi kärryillä istuvan Artsin sanat, mutta minun ei tarvinnut osata huuliltalukua tajutakseni, että mies kirosi ponin alimpaan helvettiin ja käski sen liikkua kunnolla. Purin huultani Artsin koskettaessa russin lautasia risunpätkällä ja sen protestoidessa heittämällä pienen pukin. Vaikka kuinka tiesin, että Svante oli edennyt huimin harppauksin ravimiesten käsittelyssä, tuntui hurjalta katsella. Tuntui, että jos se alkaisi riehua, syy oli minun.
Svante kuitenkin totteli Artsin pyyntöjä. Se oli yhtäkkiä ihan eri poni, lapsellisesta kiukuttelusta ei ollut enää tietoakaan, sen askel piteni ja korvat nousivat pystyyn. Russ painoi kaarteeseen hyvää vauhtia ja kiristi sitä vielä entisestään takasuoralla. Täyttä se ei mennyt, mutta liikkui irtonaisesti ja hyvässä rytmissä. Sen ravia ja iloa oli nautinto katsella – se muistutti päivä päivältä enemmän ponia, jollaiseksi halusin sen tulevan.
Paitsi että. Sen juostessa sen tumma ja karhea harja ei enää hulmunnut tuulessa, vaan sojotti pystyssä muutaman sentin mittaisena. Viha kuohahti minussa jälleen. Nappaisin sen idiootin, jonka syytä tämä oli, vaikka se olisi viimeinen tekoni.
”Helvetti”, parahdin kovaäänisesti ja suljin silmäni. Tämä ei voinut olla. Tämä ei ollut totta. Mutta kun avasin silmäni uudestaan, näkymä ei ollut vaihtunut miksikään. Ponini oli edelleenkin karmaisevan näköinen, harja kynittynä, kuten viidellä muulla ravitallin hevosella ennen sitä.
Olimme kykkineet pusikossa saatana soikoon koko illan, kunnes suolet olivat kiertyneet nälästä solmuun, käyneet pikapikaa ahtamassa leipää mahoihimme, palanneet asemiin, jatkaneet jäätymistä ja lähteneet lopulta saunalle vain havahtuaksemme Pepen haukkuun. Olimme koko jengi pyyhältäneet sata lasissa takaisin tallille, mutta eikös mystinen saksija ollut ehtinyt napsia Svanten harjan jenkiksi ja kaasutella karkuun.
Ponin ilme oli hämmentynyt, eikä ihme. Meitä oli melkein tusina ihmistä päivittelemässä tapahtunutta, kiroilemassa ja vannomassa kostoa sen tarhan edustalla kello puoli kaksitoista yöllä. Svante tuli portille hörisemään sieraimet väristen – se varmaan odotti yöpalaa tai muuta mukavaa yllätystä, eikä tuntunut olevan moksiskaan siitä, että joku hämäräheikki oli äskettäin käynyt kiskomassa sitä tukasta.
Ihmiset ympärilläni reagoivat jokainen pälättämällä omia mielipiteitään toisten päälle. Yksi käski Artsia kaivamaan ilmakkonsa ensi yöksi valmiiksi, toinen halusi soittaa poliisille, kolmas tyrmäsi tämän ehdotuksen. Neljäs suositteli kotiinlähtöä ja viides myöntyi tähän.
Minun teki mieli huutaa, itkeä, raivota ja jäädä istumaan Svanten tarhan eteen koko yöksi. Jos se roisto vielä saman yönä palaisin, näyttäisin vihan kasvattamilla voimilla, mitä mieltä olin moisesta. Tiesin kuitenkin sen olevan hyödytöntä – harja oli jo poissa, ja seuraava isku kohdistuisi sellaiseen hevoseen, jolla se oli yhä tallella. Vaihtoehtojahan vielä riitti, runsaastikin.
”Äläs nyt ota sitä noin raskaasti”, Tappi virnisti silmät väsymyksestä tai jostain muusta harittaen, ”toihan melkein sopii sille. Monellakin russilla on jenkki.” ”Mä tiedän myös monta lämpöistä, joilla on jenkki”, totesin synkästi. ”Varaudu. The Dark is rising. Kohta on varmaan Simollakin pystyharja.” Tappi mulkaisi minua ja otti muutamalla harppaisulla edempänä kulkevan Katin kiinni, joten jäin yksin murehtimaan iltaa. Ei se harja niinkään harmittanut, Svante ei kuitenkaan kävisi vielä pitkiin aikoihin ihmisten ilmoilla, mutta raivostutti, kun olimme päässeet niin lähelle huligaanin nappaamista ja siltikin epäonnistuneet.
Millainen ihminen todella leikkeli toisten hevosten harjoja iltahämärissä, ja miksi? Kenellä voisi viirata päässä niin pahasti? Jos ennen olinkin seurannut mysteeriä huvittuneena sivusta, nyt kiehuin raivoa ja olin valmis todella tekemään kaikkeni, antamaan satakymmenen prosenttia, jotta mokoma terrorisointi loppuisi.
”Mitkä on huomisen pläänit?” Lynn kysäisi saavuttuamme etupihalle. ”Kai me jotain tehdään tän asian eteen”, tokaisin synkästi. ”Väijytys?” henkäisi Reega. ”Me mietitään asiaa”, päätti Artsi ja vetäisi Josefiinan kainaloonsa. ”Puskaradio ilmoittaa huomenissa. Me poistumme takavasemmalle.”
”Noniin. Juoksihan se.” Artsi havahdutti minut muistelmistani ja ohjasi Svanten pois radalta. Hän tarjosi ohjasperiä minulle, hyppäsi kärryiltä ja hymyili itseriittoisena ottaessaan suunnan kohti kotiaan. ”Kiitos taas!” huusin miehen loittonevalle selälle. Hän heilautti kättään kääntymättä. Josefiinan luokse oli tietysti kiire.
Hymyilin toisella suupielellä itsekseni ja riisuin Svantelta kärryt. Poni puhalsi vielä vähän ja oli hiestä märkä, mutta sen silmät loistivat kirkkaina. Jenkkitukasta huolimatta.
- Fiia
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 9, 2010 20:29:45 GMT 2
Hypäytin siis vähän Svanten ikää eteenpäin, toivottavasti ei Fiia haittaa..
09.11.2010
“Onhan se vielä tosi vaiheessa... ku ei meillä oikein.... mutta siis on se kehittynyt paljon ja alkaa olla jo lupaava... ja onhan sillä jo vähän lihastakin...” Kuljetin hermostuneena sormiani parakkikakkosen pölyisillä tarvikehyllyköillä. Tiesin kuulostavani kaksitoistavuotiaalta ponitytöltä mutta hiljaisuus tuntui liian vaivaannuttavalta; mieluummin täytin äänettömyyden innostuneella, hermostuneella höpötykselläni. Koistisen jyhkeä selkä pysyi vaiti; mies seisoi Svanteen päin kääntyneenä, ilmeisesti treenistä puolikuolleen ponin syömäpuuhia tarkkaillen. Kolmenkin sekunnin hiljaisuus oli liikaa; se painoi, saartoi, ahdisti nurkkaan. Siispä jatkoin. “Mulla ois sille kyllä periaatteessa enemmänkin aikaa... ja sillä on toinenkin omistaja, yks mun oman tallin hoitajista, tää on sen hoitoponin var-” “Kaksi viikkoa.” Hämmennyin täydellisesti kun Koistinen keskeytti piipitykseni jurosti ja kääntyi hivenen minuun päin niin, että näin juuri ja juuri miehen jylhän sivuprofiilin. “Kaksi viikkoa?” toistin typertyneenä – olin täysin kassalla. Jos naisen logiikkaa kutsuttiinkin mutkikkaaksi, löi tämän kaksilahkeisen ajatustoiminta minutkin ällikällä. “Kaksi”, mies nyökkäsi ponnekkaasti ja harppoi sen kummempia selittelemättä ovesta ulos. Jäin hetkeksi paikalleni yrittäen yhdistellä lankoja, mutta lopulta jouduin pujahtamaan perään vaatimaan lisäselvitystä. “Hei anteeks!” kiljaisin kaikkonevalle selälle; mies pysähtyi kuin seinään ja kääntyi ympäri kyllästyneen näköisenä. “Mitä kaksi viikkoa?” “Ensimmäiseen starttiin.” Koistinen luotti kaksisanaisten lauseiden voimaan. “Starttiin?!” minä älähdin. “Mutta...” “Ei sen kärjessä tarvitse heti olla”, mies ärähti tuikeasti. “Tulen käymään huomenna kahdeksalta. Selvitämme treeniohjelman ja muun olennaisen.” “Illalla?” “Aamulla.” Ja niin katosi Koistinen vanhan, yskivän kotteronsa uumeniin.
Pyörähdin vielä ravitallin pihassa ilmoittamassa vuokraisännille järjestelyistä. Tappi seisoi tupakalla tallinnurkalla; stoppasin Fordin siihen ja rullasin ikkunan vaivalloisesti auki. “Tiedoksi, että yks Koistinen pyörii sitten Svanten kanssa tästä lähin enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Voit siis kertoa serkullesi, että meidän diili on purettu.” “Sä voit kyllä kertoa itsekin”, murahti tuttu ääni; Artsi oli ilmestynyt nojaamaan rähjäistä rakennusta varten. Häkellyin hetkeksi, jossain vihlaisi. “Koistinen?” Tappi lausahti mietteliäänä, pelastaen tukalan tilanteen joko tiedostamattaan tai epähuomiossa. “Tuttu nimi... mikäs mies se on?” “Armas Koistinen, sanooko mitään?” “Ai että sanooko!” Tappi älähti innostuneena. “Kyllä kai mä nyt ton verran entisiä huippuvalmentajia tiedän! Se meidän tallilla! Miten sä sen tänne sait suostuteltua, mä oon luullu että se on harvinaisen niuho äijä?” “No sitä se kyllä on”, hymähdin, “mut ihan asiallinen. Mä olin kattomassa sitä mun entistä juoksijaa, jos Impin muistat, ja ajauduin jotenkin sen kanssa juttusille. Rupattelin Svantesta ja en tiedä, se vaan jotenki kiinnostu. Enhän mä tienny yhtään kuka se oli, googletin jälkeenpäin. Ja nyt se sit alkaa valmentamaan Svantea.” “Heh, sä oot siis siirtyny parempiin piireihin”, Artsi, tahdikkuudestaan tunnettu, heittää kuin hyvänkin vitsin. Virheliike, jota seuraa jäätävä, pitkä hiljaisuus. Ensimmäisenä paineessa murtuu Tappi, joka yrittää epätoivoisesti pelastaa tilanteen. “No niin – eh – eiks se oo naimisissa... tai siis että tuskin Jossu... tai siis...” “No niin no, eihän se siviilisääty kaikille mitään merkkaa”, minä naurahdan huolettomasti ja heitän Artsille hyytävän katseen. Miehen kasvoille laskeutuu ilme, jota en osaa tulkita, eikä kiinnostakaan. Hymyilen Tapille, joka on kerrankin sanaton, ja suuntaan mieli kevyenä Seppeleeseen. Rappiorussin raviura saa viimein konkreettista jatkoa.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 27, 2010 0:00:52 GMT 2
Ei oikeen irtoo! Mut siis pointti oli että Svanten raviura on korkattu, ekassa lähdössä 3/8. 1609m matkalla 2.19,6 ja 50v€!
26.11.2010
Ihmeiden aika ei ollut ohi. Seisoimme Fiian kanssa nenät punaisina raviradan vieressä katsellen haltioituneina, miten harmaa poni ravasi raviradan valojen kelmeässä loisteessa hengitys höyryten. Se sama joka oli purrut, potkinut, liiskannut, karkaillut, kiukutellut, hyppinyt, hölmöillyt - yhdellä termillä ilmaistuna svanteillut, tehnyt kaikkensa ajaakseen meidät mentaalisen perikadon partaalle. Ja siinä se hölkötteli. Okei, ehkä se välillä pomppasi johonkin suuntaan ja pyöritteli silmiään ärsyyntyneenä saadessaan kurinpalautusta kuskilta, mutta hölkötteli kuitenkin. Näytti miltei nauttivankin siitä: ainakin pikkuoriin askel oli lennokas ja se vaikutti pirteältä. Vaihdoimme Fiian kanssa nopean katseen; molempien silmissä pilkotti ylpeyttä hipova tunne. Kaiken sen kiroilun ja itkun jälkeen alkoi tuntua siltä, että Santusta saattaisi tulla Ihan Oikea Ravuri. Tai ainakin se saattaisi kehittyä nykyisestä olemuksestaan, puolivillistä poninpirulainen.
Santtu oli yllättänyt kaikki tasan viisi päivää sitten ensimmäisessä lähdössään: se oli juossut kolmanneksi kahdeksasta ponista. Kolmanneksi! Olimme Fiian kanssa edelleen ekstaasissa, emmekä antaneet ravitallin hapannaamojen kyynisten kommenttien - ”ensikertalaisen tuuria”, ”onnenkantamoinen”, ”surkea taso” - himmentää onneamme. Voittosumma, viisikymmentä euroa, tuntui taivaalliselta ja tuuditti autuaasti unohduksiin ne summat, jotka oriin elättämiseen olivat tähän mennessä kuluneet. Olimme hipelöineet jo upouusia kärryjä, kiilteleviä kilpavaljaskompletteja, rohdosuutteita ja lisävalmisteita... Mistään ei tingittäisi menestykseen tähdättäessä - olihan nyt todistettu, että Svantessa kertakaikkiaan oli ainesta. Takkutukkaisesta torvelostamme tulisi tähtijuoksija, poniravien prinssi.
”Noh? Miltäs se vaikuttaa tänään?” tiedustelin yrittäen hillitä pikkutyttömäisen innostukseni kun Koistinen jarrutteli Svanten käyntiin kohdallamme. Juro, tyly mies oli saanut jonkinlaisen jumalolennon aseman minun ja Fiian silmissä, ja suhtauduimme häneen pelonsekaisella kunnioituksella. Mies oli ylivoimaisen vaikea tulkittava ja sai minutkin tuntemaan itseni osaamattomaksi vasta-alkajaksi – mitä kyllä ravimaailmassa olinkin. ”Surkealta, kuten yleensä”, Koistinen murahti samalla kun alkoi kaivaa tupakka-askia taskustaan. Minä ja Fiia vilkaisimme toisiamme hämmentyneinä, jälleen kerran. ”Siis... miten niin surkeelta?” Fiian ääni oli ohut. ”Tai... mä luulin et se on jo ihan ok?” ”No ei kyllä ole.” Miehen ääni oli miltei vihainen ja Fiia otti säikähtäneenä askeleen taaksepäin. Armas Koistinen, mysteerien mies. ”Levoton ja yliherkkä.” ”Musta se on kyllä jo kehittynyt”, minä tunsin velvollisuutta puolustaa poniparkaa, joka heilutteli kaulaansa ja kolisteli kuolainta. ”Ja juoksihan se upeesti sunnunt-” ”Ensimmäinen lähtö!” Koistinen keskeytti selvästi turhautuneena. ”Ei yksi lähtö tähteä tee. Se on nyt niin, että poni tarvitsee perkeleesti työtä ennen kuin siitä tulee kohtalainenkaan ravuri. Edes poniksi.” Kielelläni poltteli monta tulenkatkuista kommenttia, mutta nielin ne nöyränä. Tottahan se oli. Taisimme olla hiukan liian kietoutuneita pumpulisiin pilvilinnoihimme. Svante oli edelleen pitkälti vaiheessa. Mutta hyvässä sellaisessa. Koistinen nyökkäsi pienesti; ymmärsin tarttua Santun ohjille ja hypätä kärryille niin, että mies pääsi könyämään ähkien maankamaralle. ”Ihan lupaavahan se on.” Koistinen imi savukettaan kulmat kurtussa, katse tiiviisti ponissa. ”Vaikka hemmetin ruma.” Minä ja Fiia purskahdimme nauruun – Koistisen mielipide pullaponimme ulkonäöstä oli tullut moneen kertaan selväksi. Pakko myöntää, ettei se ollut parhaimmillaan: hontelo ja epämääräisiä karvatupsuja täynnä. Lisäksi ravitallia riivanneen saksikäden jäljiltä Santun kuontalo oli karmeassa kunnossa; hiljalleen kasvamassa ulos pystystä mallistaan, eikä erityisen hurmaava tässä välivaiheessaan. ”Pari kierrosta hissukseen, että se jäähtyy.” Köyryselkäinen, kovapintainen valmentajamme tipautti tupakkansa ja käänsi selkänsä sen kummempia hyvästelemättä. Että sellainen tapaus. Hyväntuulisina jäimme jäähdyttelemään ihan lupaavaa, vaikka hemmetin rumaa poniamme.
|
|
|
Post by Fiia on Dec 22, 2010 20:15:26 GMT 2
22.12.2010
- Nyt poni perk-, ehdin karjaista ennen kuin tajusin mitä olin tekemässä ja suljin suuni. Joulu on taas, kattilat täynnä puuroo, hoin mielessäni hetken. – Tarkoitan siis, että ihana suloinen Svante-kulta, käyttäytyisitkö?
Ori mulkaisi minua ja nytkäytti päätään valmiina ottamaan hihasta kiinni, mutta ehdin estää. Kirosanaliuta oli taas tuloillaan, joten annoin pääni tulvahtaa täyteen joululauluja. Olin luvannut itselleni, että viimeisen viikon ennen joulua kestäisin ponien temppuilua ilman perkeleitä, ihan vaikka vain joulumielen luomiseksi. Tosin tästä tosin oli joulumieli aika kaukana.
Svante oli kuumissaan ja ennen kaikkea kiihdyksissä Koistisen vetämästä treenistä, eikä se näköjään ollut ihan lähiaikoina jäähtymässä. Ukko oli ravuuttanut ponia ympäri rataa minun yrittäessä nähdä jotain talvi-illan pimeydessä ja harjoituksen päätteeksi murahdellut jotain ponnettomasta ravista. Olin kiitellyt kovasti, kiskonut Svantelta kärryt perästä ja valjaat päältä, nakannut loimen sen selkään ja lähtenyt kävelyttämään russia pitkin ravirataa. Ilmiselvästikään Koistinen ei ollut ollut siihen tänään tyytyväinen, mutta minkäs teet. Hapannaamainen ravimies tuntui aina keksivän jotain poikkipuolista ipanasta, vaikka se olisi juossut kuin Varenne ikään. Toisaalta ei käynyt kieltäminen, etteikö Koistinen olisi tehnyt korvaamatonta työtä Svanten kanssa. Jokin aika sitten se oli sijoittunut kolmanneksi ensimmäisessä startissaan juostuaan mielestäni kerrassaan ilmiömäisesti, ja olin elänyt raviponintuoksuissa haaveissa viikkokaupalla.
Eikä myöskään käynyt sitä kieltäminen, että pelkäsin Koistista järjettömästi. Jopa muinaisina aikoina, itse Artsin kouliessa ponia, olin ollut koko ajan varpaillani, mutta tämä ei ollut mitään siihen verrattuna. Joka ikinen kerta, kun Koistinen aukaisi suunsa, pelkäsin kuulevani tulikivenkatkuisia kommentteja ponin hoidosta. Treenipäivinä harjasin Svantea kolme kertaa tavallista kauemmin ja tarkemmin, puhdistelin varusteita vähintään kerran viikossa ja pyrin pitämään parakin Hummankin osalta säädyllisessä kunnossa, vaikka kaikki tämä oli oikeastaan tarpeetonta – Koistinen tuli, otti valmiiksi varustetun ja kävelytetyn ponin, ajoi radalla, murahti kommenttinsa tai jotain ohjeita vastaisuuden varalle ja lähti. Pidemmät palaverit hän kävi Josefiinan kanssa, ja Jose sitten välitti tiedot edelleen minulle.
Takakaarteen tienoilla Svante viimein laski kipitysravinsa käynniksi. Taputin sitä hajamielisenä kaulalle. - Mainio poni, huokaisin ja laskin sitä hiukan pidemmälle narulle. – Ensi vuonna sitten näytät kaikille. Ihan ensinnäkin vaikka mulle, että osaat käyttäytyä. Oot koko vuoden kiltti poni, katsos. Svante vain pärskähti.
Parakeilla Artsi oli sekoittelemassa Humman ruokia vihellellen epävireisesti joululauluja. - Moi, tervehdin ja päästin Svanten ampaisemaan karsinaansa. Artsi nyökkäsi ja heitti Svantellekin siivun heinää, minä menin perässä riisumaan ponilta loimea. Artsi kaatoi väkirehut Hummalle. - Laitatsä ite ponille sapuskan? hän kysyi ja otti askeleen ovea kohti. - Joo toki, havahduin ja heilautin kättäni. – Hyvää joulua muuten. Jos ei nähdä. - Jouluja, Artsikin heltyi tokaisemaan ja katosi sitten pakkasiltaan.
Ripustin kostean loimen kuivumaan ja heitin Svanten selkään kuivan. Sen jälkeen valmistin pikkuorille ruuan, kaadoin sen kuppiin ja aloin lakaisemaan lattiaa. Näistä hetkistä nautin eniten – kun hevosilla oli kaikki hyvin, ulkona kylmä ja tallissa lämmin. Välillä oli mukava olla yksin eläinten kanssa, vaikka Svanten ollessa kyseessä Josefiina olikin ehdottoman tärkeä tuki ja turva, jonka puoleen sopi aina kääntyä. Ei tällaisen ponin kanssa olisi jaksanut, jos ei olisi ollut jotakuta, joka ymmärtäisi täydellisesti, kun puhuin huonoista päivistä ja svantemaisuuksista.
Saatuani paikat mieleiseeni järjestykseen istuin hetken heinäpaalilla karsinoiden edessä ja nautin rouskutuksen äänestä. Joulu olisi toden totta ylihuomenna. Vielä se kuulosti käsittämättömältä. Kotona riitti vielä puuhaa, mutta onneksi lahjat oli jo ostettu ja kuusi valittu. Tonttulakki päähän, joululaulut soimaan ja menoksi – eiköhän se joulutunnelma sieltä saavuttaisi minutkin.
|
|