Foxin Päivyri

11.07.2009

Josefiina virnisti minulle iloisesti ja työnsi edellään hiljaiseen, hämärään päätalliin. Josefiinahan oli käynyt jo useamman kerran auttamassa Artsilla, ja nyt olin lupautunut tulemaan mukaan, sillä muistin, kuinka mukavaa meillä oli ollut joskus viime vuonna – ravurit olivat niin erilaisia kuin tuntihevoset ja niiden kanssa touhusi mielellään.
- Jos hyvin käy niin nähdään Tappia ensiksi, Josefiina naurahti.
- Sillä Artsi se voi olla aika hankala ukko. Sun pitää vakuuttaa, että oot pätevä ja tehokas myöskin näiden ”isojen ja kallisarvoisten” luuskien kanssa, tyttö kritisoi äänessään kuitenkin himppu lempeyttä.
Nyökkäsin ja värähdin hiukan, mutta rohkaistuin sitten ja niin marssimme päätallin läpi.

Tappi ja Kat löytyivät toisiinsa painautuneena rehuvarastosta. He sinkoutuivat heti erilleen kun ovi kävi, mutta huomatessaan että tulija oli Josefiina ja minä, harmiton pikku apulainen, Tappi veti Katin taas syleilyynsä.
- Kröhöm, Josefiina äännähti ja sai Tapin irtautumaan hetkeksi Katista.
- Moi Jossu ja moi, Fiia, poika sanoi, ja Kat heilautti myös hymyillen kättään.
- Me tultiin aputytöiksi, Jossu ilmoitti ja Tappi nyökkäili tyytyväisenä.
- Mä ja Kat otetaan vaikka Simo lenkille, että jos haluutte mukaan niin Jose voit ajaa Kopseella ja Fiia istua kyydissä tai voit periaatteessa ratsastaa Foxilla, kun oothan sillä ennenkin menny.
Mietin hetken vaihtoehtoja ja päädyin sitten siihen, minkä parhaiten osasin eli ratsastamiseen.
- Jos mä otan sen Foxin, vastasin hiukan epäröiden, mutta Josefiina nyökkäsi reippaasti ja virnisti.
- Sitten mennään.

Purkauduimme takaisin pihalle ja kävimme Josefiinan kanssa hakemassa liikutettavamme.
- Mun onnekseni Fox taitaa olla aika rauhallinen ratsastettava, pohdiskelin.
- Niin, ja me varmaan mennään ihan rauhallisesti, voisin kuvitella… En usko että Tappi antaa mun painaltaa Kopseella niin kovaa kuin hevosesta lähtee.
- Toivottavasti mennäänkin hitaasti, huokaisin. Ei minua nyt suoranaisesti pelottanut, mutta ainahan uuden hevosen käsittely hiukan jännitti. Olin varma, etten osaisi laittaa puoliakaan niistä suojista ja varusteista, mitä Foxille tulisi, mutta sitten lopetin hermoilun ja päätin keskittyä asiaan. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua?

Fox oli yhtä hoikka ja yhtä punainen kuin ennenkin. Se katseli minua melko kopeasti eikä tehnyt turhaan tuttavuutta, mutta ei toisaalta ollut pahansuopakaan. Talutin sen omaan karsinaan ja hortoilin hetken ympäri tallia, ennen kuin silmäni osui oikeisiin varusteisiin. Nappasin mukaani harjat ja suojat, suitset lenkkiohjineen ja sen pienen montésatulan, jolla olin viimeksikin ratsastanut. Sitten palasin karsinaan, harjasin hermostuneesti liikehtivän ruunan nopsasti ja varustin sen vielä nopeammin. Suojat eivät olleetkaan niin hankalat kuin olin luullut – sama periaate niissä oli kuin ratsujenkin varusteissa. Olimme kaikki valmiita lähes yhtä aikaa ja lähdimme kolmen hevosen letkana kohti kärrytietä. Simo, Tappi ja Kat menivät edellä ja minä pidin perää. Puristin ohjia rystyset valkoisena ollen varma, että kohta Fox lähtee täyttä kiitos taivaanrantaan ja minä jään matkasta. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan hevonen lompsi menemään ihan kaikessa rauhassa.
- Mennään ravia! Tappi ilmoitti ja samassa Simo jo ampaisikin liikkeelle. Fox lennätti päänsä ylös, inahti innoissaan ja lähti Josefiinan selän perään reippaasti mutta ryntäämättä. Huokaisin helpotuksesta, lyhensin ohjaa ja nousin jalustimille jättäen selän vapaaksi venyttää askelta.

Jo hetken kuluttua reisiä ja pohkeita alkoi jälleen pakottaa. Aluksi se oli vain pientä kipua jonka kesti kyllä, sen jälkeen piti purra hammasta yhteen, mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä tunsin loppumatkasta. Pohkeet olivat tulessa ja reidet turtuneet paikoilleen. Ähkin epätoivoisesti jännittäen jalkojani, sillä Tappi oli viimeksikin nimenomaan varoittanut, ettei ohjasta saanut kiskoa tai harjasta nyppiä. Kun talli sitten viimein alkoi siintää edessä ja Tappi alkoi jarrutella vauhdilla paahtavaa Simoa, meinasin ruveta itkemään helpotuksesta. Talven ja kevään aikana kuntoni ei ollut ainakaan parantunut, pikemminkin päinvastoin! Tallin pihassa valuin jäykkänä alas Foxin kapeasta selästä. Ruuna ei ollut edes kostunut, eikä minullakaan nyt varsinaisesti kuuma ollut, mutta jalkojani polttivat yhä helvetilliset liekit.
- Sattuuko, Josefiina naurahti nähden vaivani.
Nyökkäsin huulta purren ja vedin samalla ohjia uljaan ratsuni pään yli. Hevonen ei välittänyt kärsimyksistäni vaan katseli kaivaten isoja vihreitä ruohotupsuja tallin nurkalla.
- Se on sitten kyykkyyn ylös –harjoituksia alettava tekemään, Jossu arveli hymy suupielessään ja rauhoitteli Kopsetta, jolle lenkki oli ollut ilmeisesti ihan liian lyhyt – se olisi halunnut painaltaa täysiä ja pidemmän matkaa. Tein kokeeksi yhden pienen kyykkyhypyn ja parahdin tuskasta.
- Tästä ei kyllä tulee mitään, uikutin virnistelevälle tytölle ja lähdin sitten ontumaan kohti Foxin karsinaa. Ruuna oli kiitettävän rauhallinen eikä stepannut ympäriinsä toisin kuin Simo ja Kopse, mistä olin kiitollinen.

Karsinassa riisuin hevosen ja kävin kostealla sienellä läpi ryntäät, kaulan ja satulan paikan, vaikka se ei tosiaan ollut yhtään sen hikisempi kuin ennen lenkkiäkään. Tapin käskystä jätin hevosen sisälle, katsoin että sillä on vettä ja laittelin sitten tavarat paikoilleen. Josefiina oli nopeampi ja kun viimein sain kaiken sinne mistä ne otinkin, hän jo odotteli minua ovenpieleen nojaten.
- Joko mennään?
Nyökkäsin ja niin jätimme Artsin ravitallin siltä erää.

- Fiia

LSH2009:




Fox + Tappi kärräävät muksuja.