Lotan Päivyri

19.6. - Ravihuumaa Charlotan kyydissä

”Onko ponityttö muhun niin kusessa, ettei voi olla täältä pois päivääkään?”
Virnuileva Artsi on tupakalla portaanpielessä. Olen juuri kaasuttanut pihaan kolhiintuneella Fordillani – taas vaihteeksi.
”Hyvää juhannusta vaan sullekki”, totean kuivasti ja nyökkään tallille päin. ”Läheks mun kans ajamaan?”
”Kenellä meinasit?” Artsi heittää tupakan maahan ja tallaa sen Adidaksillaan.
”Vaikka Lotalla?”
”No ei tässä nyt parempaakaan tekemistä oo. Tappi tuli kotiin neljältä yöllä naisensa kans, nyt ne koisaa yläkerrassa ja karjuu pää punasena jos vähänkin kolisuttaa kahvikuppeja.”
”Sittenhän sulla kävi hyvä tuuri, koska voiks olla parempaa tekemistä kuin viettää aikaa mun kanssa?” Hymyilen aurinkoisesti miehelle, joka vain pyöräyttää silmiään.

Hetken päästä Artsi on pukenut ylleen mustan neulepaidan, ja tallustamme tallin ohi ylätarhalle. Siellä laiduntaa kaunis, Kopsetta selvästi pienempi lämminverinen tamma. Se kohottaa päänsä tarkkaavaisesti nurmesta heti kuultuaan askeleet, hevosen koko kehon jännittyessä.
”Ootas, mä käyn nappaamassa sen.” Artsi aukaisee tarhan portin livahtaen sisään. Mies lähestyy jännittynyttä hevosta rauhallisesti jutellen. Tamma rentoutuu silminnähden ja hipsii Artsin luokse kutittaen miehen kaulaa ylähuulellaan. Artsi hutaisee Lotan pään pois naurahtaen ja napsauttaa riimunnarun kiinni sen riimuun.

”Millanen tää Lotta oikein on?” kysyn kun Artsi kiinnittää Lotan kiinni tallikäytävälle.
”No just tällanen perskutin vajaa riekkuja.” Mies nykäisee Lottaa riimusta, tamma kun riehuu yrittäen koko ajan repiä itseään irti ketjuista. Se pyörii ympyrää ja on malttamattoman oloinen.
”Se hoksas, että nyt päästään kärryjen eteen”, Artsi kommentoi ja ojentaa minulle Charlotan kuluneet harjat. ”Ponityttö saa hoitaa ton kiillotuspuolen, mä teen sit miesten työt.”
Huokaisen syvään. Artsi käy kieltämättä silloin tällöin hermoille. Oikeastaan aika useinkin. Tai vielä oikeammin, jatkuvasti.
Alan joka tapauksessa sukia Lottaa reippaasti. Sitä ei seisoskelu kiinnosta, vaan se pyrkii jatkuvasti eteen, taakse tai sivuille. Tamma ei muista minun olemassaoloani, ja välillä olen liiskautua seinää vasten Lotan innostuessa.
”Perkeleen elukka, rauhotu nyt!” Artsi rientää hätiin, ja Lotta asettuu heti.
”Mitä pelastavaa ritaria sä leikit”, hymähdän huvittuneena. ”Meinaatko, ettei ponityttö pärjää tälle?”
”Lotta nyt on vähän tommonen”, Artsi vastaa taputtaen ruunikkoa kaulalle. ”Muuten ihan kelpo juoksija, mut käsittelyssä vähän, no, levoton.”
”Ihanko totta?” Äänessäni on sarkasmia, kun saan jälleen väistää Lotan viuhuvia kavioita. Yritän sukia tamman mahdollisimman ripeästi. Kavioidennostossa se hätäilee: nostaa jalkansa sekunnin sadasosassa ja heti perään potkaisee sillä ilmaa ja laskee sen maahan. Pysyn kuitenkin tiukkana ja lopulta saan puhdistettua kaikki neljä kaviota.
Hikisenä lasken kivikautiselta näyttävän kaviokoukun Artsin tuomaan harjakoriin ja huoahdan raskaasti.
”Työntäyteinen juhannus, mä kävin jo kotona oman elukan reenaamassa.”
”Ai sulla on joku omaki kopukka? Millanen, joku helvetin pallomahanen shetlanninponi?”
”Vähän sä oot daiju”, parahdan. ”Mulla on islanninhevonen, tiedätsä millasia ne on?” kysyn ja rapsutan samalla Lotan kaulaa. Tamma tuuppii minua kärsimättömänä ja kuopii lattiaa etukavioillaan.
”No!” Artsi komentaa ensin ravuriaan, ja kääntää sitten katseensa minuun. ”Joo kai. Sellasia pikkuhevosia?”
”Mm, mut ei mitään poneja. Mun issikan nimi on Hilla ja se on about sataviiskytviis senttiä korkee.” Työnnän Lotan pään kauemmas, se kun tylsyyksissään jyystää minua hampaillaan. ”Ja se on useimmiten ihan skitso. Sellanen arka ja herkkä. Mut on se silti maailman paras heppa.”
”Ootsä ajanut sillä ikinä?” Artsi vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.
”En, ei oo tullut mieleen opettaa sitä ajolle, mutta vähän jäätävä idea”, henkäisen ihastuneena. Miten mieletöntä olisikaan painella talvella Hildalla pitkin lumista metsää reen kyydissä!
”Mä voisin auttaa sen opettamisessa”, Artsi tarjoutuu avokätisesti.
”Ai oikeesti?”
”Juu. Onhan sustakin tavallaan apua täällä.” Artsi hymyilee vinosti nojaillessaan seinään.
”Voi kiitti!” Halaan Artsia ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa, ja irrottaudun pikaisesti miehen kaulasta, lievästi punastuen. Artsi on yhtä tomaatti, ja mutisee äkkiä hakevansa Charlotan valjaat valjashuoneesta. Kun mies palaa sieltä, on hän taas normaali rempseä itsensä.
”Noniin, ja sitten laitetaan tää tummu valmiiks. Muistatsä jo, miten valjastetaan?”
”Annas ku meitsi koklaa.” Näplään Lotan valjaiden kanssa touhukkaana. Tuo tuossa on häntävyö ja tuo mahavyö – ja tuo ehkä rintaremmi, mutta entäs tuo? Lopulta joudun pyytämään myhäilevältä Artsilta apua.
”Kyllä sä opit vielä, ponityttö”, tämä vakuuttaa leppoisasti.

Päävehkeet sentään minä osaan laittaa ilman avustusta, ja pian talutamme Lotan pihalle, jossa Artsi kiskoo kärryt sen perään. Huomaan, että nämä ovat uudemmat ja hienommat, ja katsahdan Artsiin ihmetellen.
”Voitais käydä raviradalla”, hän selittää. ”Näkisit vähän, miten tosimiehet ajaa.”
”Mutta eikö siellä oo joku tietyö menossa?” ihmettelen samalla kun autan Artsia kärryjen kiinnityksessä.
”Joo, mut sehän tarkottaa vaan sitä, että radalle ei pääse yleistä tietä pitkin. Kyllä ravimies keinot keksii”, Artsi sanoo rehvakkaasti ja jatkaa sitten: ”Tänään muuten on ihan perhanan varma, että mä ajan.”
”Ok.” En ala vastustelemaan, vaan kipuan tyytyväisenä kärryille Artsin viereen. Tämä maiskauttaa Lotalle ja tamma lähtee reippaasti matkaan.

Artsi paljastaa, että raviradalle menee oikotie, josta vain harvat ja valitut tietävät.
Istun tyytyväisenä kyydissä ja nautin maisemista.
”Lotta on vaikeempi ajaa ku Kopse”, Artsi juttelee. ”Oikeestaan aika hemmetin rasittava välillä. Se on joo herkempi suustaan, mutta nostaa laukan ku vähän mätkäsee perseelle.”
”Onko se pärjänny lähdöissä?” utelen samalla kun tartun tiukasti kärryn laitoihin, maantie kun on kuoppaista sorttia.
”Vaihtelevalla menestyksellä”, Artsi myöntää. ”Yleensä se just hylätään liikojen laukkojen takia. Mut kyllä se ihan jees juoksija on, voittanukki jotain. Sillä on tosi kova kilpailuvietti ja se tykkää juosta. Sille on kaavailtu jossain vaiheessa varsaakin, mutta saa nyt nähä.” Artsi kääntää ronskisti Lotan metsätielle ja virnistää minulle: ”Ootas, kun se tajuaa minne ollaan menossa.”
”Oi, vähän ois söpöä ku Lotta sais varsan!” huokaisen haaveillen.
Charlotta tunnistaa tien ja korskahtaa kovaäänisesti. Sen askel muuttuu pitemmäksi ja lennokkaammaksi. Artsi röhähtää nauruun ja antaa tamman kiihdyttää.
”Hidasta, hullu!” minä älähdän: metsätie röykyyttää vielä enemmän kuin maantie.
Artsi mutisee jotain tyyliin 'naiset', mutta toteuttaa pyyntöni.

Pian ravirata aukeaa edessämme. Jännitys kutkuttaa mahanpohjaani ja istun tiiviimmin kärryjen kyytiin. Lotta on aivan mahdoton; minun käsissäni se ei pysyisi, niin täpinöissään se on. Tamma heittelehtii puolelta toiselle, pureskelee kuolainta, viskoo kaulaansa ja häntäänsä ja hypähtelee välillä takajaloilleen hiukan.
”Ootsä valmis?” Artsi vilkaisee minuun kysyvästi. En saa sanaa suustani, nyökkään vain.

Ja samassa Artsi maiskauttaa hiljaa – muuta hän ei ehdikään, kun Lotta sinkoutuu matkaan. Ruunikon tummat jalat iskeytyvät kovaan pohjaan kuin tikarit. Tuuli iskee vasten kasvojamme, tunnen miten vaaleat, lyhyet hiukseni hulmuavat villisti ja miten silmiini kihoaa kyyneleitä. Lotan korvat ovat luimussa ja häntä tiukkana viivana kun se juoksee silmitöntä vauhtia. Artsi nauraa ääneen ja läimäyttää kevyesti Lottaa ohjilla lautasille; jos mahdollista, tamma kiihdyttää vauhtiaan entisestään. Adrenaliinia syöksyy suoniini, vauhdin hurmos on jotain sanoinkuvaamatonta. Suljen silmäni ja vedän syvään henkeä, en kuule mitään muuta kuin oman, katkonaisen hengitykseni ja Lotan kavioiden tiheät iskut. Hetkessä on jotain käsinkosketeltavan maagista: hevonen, joka oikeasti rakastaa juoksemista, joka elää juoksemiselle, tuntuu nauttivan tilanteesta yhtä paljon kuin minäkin.

Sitten taika katoaa, kun Artsi hidastaa Lotan menoa ensin hitaampaan raviin ja sitten käyntiin. Tamma on yltä päältä hikinen ja puuskuttaa sieraimet levällään. Minäkin melkein huohotan, niin unohtumaton kokemus Lotan kyyti oli.
”No... mitäs tykkäsit?” Artsi hymyilee.
”Mä...” En keksi sanoja, millä kuvailla olotilaani, joten tyydyn vain nyökkäämään silmät säteillen. ”Mä tykkäsin.”
”Et sä kyllä ihan mitätön muija oo”, Artsi toteaa ja lisää heti perään: ”Ponitytöks, siis.”

Kierrämme raviradan vielä kerran, mutta hitaassa käynnissä, ja sitten Artsi kääntää tamman takaisin metsäpolulle.
”Ei se perhana nyt ees laukannut”, Artsi lausahtaa tyytyväisenä.
”Pääsenks mä oikeesti joskus sun ja Tapin kans raveihin?” kysyn yhtäkkiä. ”Niinku hoitajaks tai sillai?”
Artsi vilkaisee minua hämmästyneenä, ja miehen suupielissä kareilee hymy kun hän vastaa: ”Kyllä ilmanen työvoima kelpaa aina. Et terppatuloo vaan.”

Lopun matkaa olemme hiljaa, nautimme hiljaisuudesta ympärillämme ja hymyilemme itseksemme. Tallin pihassa Artsi hinaa kärryt takaisin heinälatoon ja minä talutan Lotan talliin. Riisun valjaat, vien ne satulahuoneeseen ja heitän tamman selkään loimen. Olen juuri kylmäämässä sen jalkoja, kun Artsi tulee sisään.
”Mikäs loimi toi on, helvetti soikoon?!” mies ärähtää oitis. ”Et perhana laita Lotalle Foxin lointa!”
”No anteeks nyt kauheesti, mutta tuolta sekasotkusta nyt ei löydä ees omia ajatuksiaan”, kivahdan takaisin ja kiskaisen kiukkuisesti loimen tamman päältä. Vien sen varustehuoneeseen ja löydänkin loimen, johon on kiinnitetty jeesusteipillä teksti Charlotta.
”Noni, nyt näyttää paremmalta”, Artsi murahtaa kun tulen kantamuksineni takaisin. En vastaa mitään, vaan heitän kankaan Charlotan ylle ja laitan sen nopeasti kiinni. Sitten taputan tammaa, joka on huomattavasti rauhallisempi kuin aikaisemmin.
Talutan Lotan takaisin ylätarhaan. Se ei vastustele, ja heti tarhaan päästyään hörppää aimo annoksen vettä saavista.

”Mitäs juhannussuunnitelmia sulla on?” Artsi kysäisee vähän sovittelevaan sävyyn, kun olen hyppäämässä Fordiini. ”Tuumasin vaan, että ku ois tarkotus viettää iltaa täällä meillä vähän varttuneemmalla sakilla, ni jos kiinnostais...”
”Keitä siihen varttuneempaan sakkiin sitten kuuluu?”
”No minä, Tappi ja Katti, Jaakko ja Ros, Elliki sano pääsevänsä... niin ja Anne ja Krister tietty.” Artsi kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen tottuneesti. ”Nii et varataanko bisseä sullekki?”
”Emmä juo bisseä, mutta tulla voin”, lupaudun. ”Monelta meinasitte?”
”No jos siinä seittemän maissa...”
”SEITTEMÄN? Tajuaksä hyvä mies mitä kello on? Mun pitää ehtiä käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet ja meikata ja sitä ennen vielä tehä töitä tallilla, ja sit tehä ruokaa ja laittaa pyykit koneeseen ja siivota lattiat ja...” luettelen kauhistuneena.
”Wou-ou”, Artsi perääntyy pari askelta virnistäen. ”Riläks, hani, kyllä sä ehit, jooko?”
”Kattoo nyt”, vastaan epäillen. ”Nähään sit illalla... jos nähään.”
”Kun nähään”, Artsi korjaa. ”Pääset maistaa mun tuoretta pontikkaa, on muuten pirun hyvää”, hän vielä huikkaa ennenkuin ehdin sulkea auton oven.
Näytän miehelle kieltä lasin läpi ja lähden kohti Seppelettä, valmistautumaan iltaa varten.

14.3.10

Lotta liikkui reipasta käymäjalkaa keväisen lumiseen metsään auratulla polulla. Kaviot narisivat kevyesti suojalumeen tarttuen kenkiin tilsoiksi, jotka saivat hevosen liukastelemaan. En jaksanut stressata, tiesin että ravatessa tilsat kyllä lentelisivät pois ja samalla kirosin mielessäni sitä, etten ollut muistanut ottaa suojalaseja päähäni.

Saavuimme aukean reunalle, jossa pyysin Lottaa reippaampaan raviin. Tamma nakkeli innoissaan niskojaan ja loikahti eteenpäin reippaaseen raviin. Sen pää kohosi ja askel piteni kun se kiihdytti innoissaan aukean sivuitse ja takaisin metsään. Annoin tamman juosta pidemmällä ohjalla ja keskityin itse kärryillä väistelemään kasvojani kohti lenteleviä kivikovia jäätilsoja.

Annoin tamman juosta pitkän matkaa, kunnes tilsojen lisäksi kasvojani kohti alkoi lentelemään valkeaa vaahtoa, josta vasta tajusin kuinka pitkän matkaa - ja kuinka kovaa - olimmekaan juosseet. Hiljensin tamman ääniavuilla käyntiin, mikä kävi helposti, Lotta puuskutti jo höyryveturin lailla ja alkoi olla uuvuksissa. Käännyimme risteyksestä takaisin tallia kohti reippaassa käynnissä.

Tammasta nousi vielä tallipihallakin höyryä ja hiki valui sen jalkoihin asti. Se tipahteli pisaroina sen kyljiltä sulattaen maahan likaisen ruskeita laikkuja. Pitää kesällä pestäkin nää kaakit... Ajattelin irrottaessani kärryt ja taluttaessani tamman tallikäytävälle. Lotta seisoi päätä riiputtaen ja takastaan lepuuttaen käytävlle kun kävin sen lämpimällä vedellä ja sienellä läpi. Loimitin tamman kevyesti ja talutin sen tarhaan mutustamaan päiväheiniään. Olin ollut fiksu - kerrankin - ja vienyt hevosille päiväheinät valmiiksi tarhoihin, ennenkuin aloitin liikuttamista.

Suljin tarhan portin takanamme ja päästin lotan irti. Tamma raahusti rauhakseen heinilleen, minä tarkistin tamman vesitilanteen - sanko oli täynnä - ja siirryin talliin seuraavan uhrini luokse.

(He he, Lotalta on vasen jalka poikki =D)