|
|
Post by Anne on Jun 7, 2009 18:39:54 GMT 2
Spiderman "Simo"
Päiväkirja |
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 22, 2009 15:27:42 GMT 2
Sori Anne, mutta kirjotin tän sunnuntaina! :DD Meillä on selkeesti joku telepaattinen yhteys.
Tää on ehkä kököin tarina ikinä, mutta teki mieli skriivata jotain.
20.9. - Ryppyjä rakastumattomuudessa
Sunnuntaiaamu. Kello näyttää jo kymmentä, kun alan vasta hiljalleen heräillä. Sastun ansiosta minä ja Jaakko saamme koisia viikonloppuisin pitempään; myöhään herääminen onkin harvinaista herkkua, ja osaamme ottaa siitä kaiken irti. Etenkin Jaakko, joka tuskin krapulaltaan näyttäytyy ennen iltapäivää.
Venyttelen nautinnollisesti, puoliksi unessa. Päätän nukkua vielä hetken aikaa ennen tallille raahautumista. Lämmin vuode tuntuu paljon houkuttelevammalta kuin karsinoiden putsaaminen, joten suljen silmäni ja kaivaudun syvemmälle pehkuihin.
”They see me rollin, they hatin, patrolling they tryin to catch me ridin dirty, tryin to catch me ridin dirty, tryin to catch me ridin dirty...”
Puhelimen soittoääni ravistelee minut pehmeästä unesta, jossa laukkaan Toivon kanssa vaaleanpunaisella pellolla. Unenpöpperöisenä ja kiukkuisena tartun luuriin ja läväytän simpukan auki katsomatta, kuka tähän aikaan kilauttelee.
”Mm, Jossu?”
”No se on Tappi tässä moi”, kuuluu hermostunut ääni puhelimesta. ”Onks paha paikka?”
”Huomenta, Teletappi”, murahdan vähän äkeästi. ”Herätit mut kyllä, mutta kun tässä linjalla nyt kerran roikutaan, ni kakaise ulos vaan.”
”Sori”, Tappi sanoo, ja vaikuttaa oikeasti olevan pahoillaan. ”Sitä mä vaan, että viittisitsä mitenkään tulla käymään?”
”Miksi?” kysyn varuillani – viimekertaisen käyntini jälkeen visiitti ravitallille ei todellakaan houkuttele.
”No kun Artsilla on taas vaihteeks karsee darra, talli näyttää järkyttävältä ja mä en jaksais hoitaa kaikkea yksin, kun tuli itekin hörpittyä hiukan...”
Huokaisen. ”Kultarakas, tänään on sunnuntai. Mä en millään jaksais tulla lappamaan paskaa vapaaehtoisesti ilmatteeks vieraitten nurkkiin.”
”Pliiiiiis! Kävisit edes ajamassa mun kanssa yhdenkin hepan? Jooossuuu?”
Huokaisen raskaammin.
”Jossu?” Tappi inahtaa anelevasti.
”Okei”, myönnyn hetken emmittyäni. ”Mut tää on sit totally viimeinen kerta. Ja oot mulle taas palveluksen velkaa.”
”Jossu, sä oot enkeli”, Tappi henkäisee suunnattoman helpottuneena. ”Tuu heti kun pääset.”
”Vielä yks juttu. Mä en halua nähdä sun serkkua vilaukseltakaan.”
”Aha?” Tapin ääni muuttuu kummastuneeksi. ”Ei huolta, se ei varmaan saa itteensä kammettua ulos piiitkään aikaan. Ainakaan, ennenku mä oon tehny kaikki paskaduunit. Onks teillä ryppyjä rakkaudessa?”
”Missä rakkaudessa?” tiuskaisen. ”Ennemminkin ryppyjä rakastumattomuudessa. Ja jos auot mulle yhtään päätä aiheesta, mä en tuu olleskaan.”
”Hei, se oli läppä, relaa”, Tappi naurahtaa. ”Nähään pian?”
”Mm. Moi.”
Suljen puhelimen ja vääntäydyn ylös pedistäni, kiskoen ylleni jättimäiset collarit ja yli-ison hupparin. Tallustan keittiöön haukkaamaan jotain ennen lähtöä.
Kohta jo istun Fordissa matkalla ravitallille ristiriitaisissa fiiliksissä. Puidut pellot suhahtelevat ohi, eikä aikaakaan, kun jo käännyn ravitallin pihaan. Jätän autoni tällä kertaa varsinaiselle parkkipaikalle ja astelen pitkin harppauksin kaminahuoneen kautta talliin. Tappi on juuri putsaamassa ennätyksellisen likaisia bokseja, ja moikkaa minua hikisenä.
”Kiitti hirveesti, kun tulit”, miehenalku huoahtaa.
”No probs”, vastaan lyhyesti. ”Jouduin sit kummiskin tallitöihin?”
”Ei tässä ole kuin pari kopperoa enää, Kopseen ja Rambon karsinat tuolla päässä. Et millään viittis?”
”Pakkohan se on...” mutisen ja tartun toimeen.
Likaiseen työhön kuluu puolisen tuntia. Tappi on hyvällä tuulella saatuaan apulaisen, ja heittää jatkuvasti huulta. Kun viimein olemme valmiit, minä levähdän satulahuoneessa ja Tappi kipaisee hakemassa talliin ajettavan elikon. Kurkkaan käytävälle uteliaana kuullessani raudoitettujen kavioiden äänet betonilla. Tappi on taluttanut eteeni lihaksikkaan, nuoren ja pikimustan lämminverisen orin. Se on selvästi pienempi kuin suosikkini Kopse, mutta mukavan kokoinen kuitenkin.
”Simo?” varmistan ja pujahdan Tapin ohi käytävälle. Poika nyökkää ja alkaa harjata hevosta juuriharjan näköisellä pölyharjalla. (Tarkemmin ajateltuna ehkä se sittenkin on juuriharja.)
”Tää on mun hevonen”, Tappi selventää; äänestä kuultaa ylpeys. ”Artsi ei usko, että se mitään juoksee, mut mehän näytetään sille vanhalle juopolle, vai mitä, Simo?”
Hymähdän ja ojennan kättäni Simoa kohti, mutta vetäisen sormeni nopeasti pois, kun lämppäri nyökkää päällään minua kohti korvat luimussa ja hampaat irvessä.
”Onpas se äkäinen”, totean säikähtäneenä.
”Sittenhän teillä on jotain yhteistä...” Tappi virnistää parranhaiveniinsa.
”Mulle ei mopokortti-ikäiset kettuile”, vastaan kuivasti.
”Sorge, mut meitsi on jo kahdeksantoista ja inssi on jo läpi”, Tappi opastaa. ”Mennään viivalle joku päivä, sun kämänen Fordi jää alta aikayksikön mun peltoralli-Ladalle.”
”Haaste hyväksytty.”
Katselen kauempaa, miten Tappi sukii Simon hiukan kiireisesti ja iskee sitten oriille valjaat niskaan. Simo esittelee hammaskalustoaan ja uhkailee poikaa kehonkielellään minkä ehtii, mutta Tappi ei ole moksiskaan. Lopuksi hän taluttaa Simon ulos ja vilkaisee minuun odottavasti.
”Noni, pidä sä siitä kiinni niin mä kiskon kärrit perään.”
”Sehän syö mut!” piipitän.
”Ja paskat. Tuu ny.”
Epävarmasti lykkään sormeni Simon suupieleen. Se pyöräyttää silmiään ja jumittaa korvansa tuttuun takakenoon.
Herää varmaan kysymys, miksi aristelen Simoa; saanhan kestää omankin tallin kiukkupusseja – lähinnä Anttua ja Flooraa – päivittäin. Jostain kumman syystä kuitenkin Simon kaltaiset nuoret ja arvaamattomat, nimenomaan lämminveriset orit saavat minut varpailleni.
Pidän Simon puruvärkit mahdollisimman kaukana itsestäni ja seuraan, miten Tappi sitoo tottuneesti kärryt orin perään. Ori tempoo ja teutaroi otteessani, ja saan käyttää kaiken tahdonvoimani pitääkseen sen aloillani. Olen huojentunut, kun Tappi on hommansa hoitanut ja saan istahtaa kärryille pojan viereen.
Tappi ohjaa Simon raviradan ohittavalle metsäiselle tielle. Lämppäri ravaa halukkaasti, korviaan pyöritellen. Sen liikkeet ovat irtonaisia ja sähäköitä, mutta ajattelen mielessäni, ettei Simo kulje Kopsetta komeammin.
Käymme kiertämässä lyhyehkön mutta reippaan lenkin Sepän lammella. Simo saa purkaa energiaansa toden teolla, ja loppumatkasta se askeltaa jo rauhallisemmin. Juttelemme Tapin kanssa niitä näitä; kyselen pojalta neuvoja riiviö-Svanten koulutukseen, suunnittelemme Mulin ja Kopseen varsan tulevaisuutta ja höpisemme ravitallin hevosista yleensäkin.
Tallilla riisumme hikisen Simon valjaista. Koska Simo ei enää jaksa äksyillä, uskaltaudun kylmäämään sen jalat ja heittämään sen selkään ohkaisen fleece-loimen. Rohkenen jopa taluttaa orin tarhaan; musta lämppäri kirmaa laitsan toiseen päähän päätään heitellen ja jää sitten laiduntamaan aloilleen. Hymyillen lähden takaisin tallin suuntaan.
Jo kauempaa erotan puheensorinaa. Irvistän tunnistaessani matalan äänen; Artsi, kukas muukaan. Yritän mahdollisimman huomaamattomasti hivuttautua ladon ovensuun ohi parkkipaikalle, mutta lyön varpaani eteeni sattuneeseen kiveen ja pari ärräpäätä lipeää suustani.
”Ponityt- siis Jossu, oota!”
Pyöräytän silmiäni ja lähden loikkimaan ripeästi autolleni. Artsi kiirehtii perääni ja tarttuu olkapäästäni pysäyttääkseen minut.
”Vedä hanskaan”, tokaisen ja ravistelen itseni irti miehen otteesta.
”Mikä sua riivaa?” Artsi rähähtää takaisin; nyrpistän nenääni, kun sieraimiini tulvahtaa vanhan viinan löyhkä. ”Lähdit viimekskin niin kiireellä.”
”Mistähän johtui?” murahdan yrmeästi. ”En halunnut häiritä sun kosiopuuhia.”
”Ahaa, arvasinhan!” Artsin kasvoille kohoaa miltei voitonriemuinen ilme. ”Sä olet mustasukkainen musta.”
”Mustasukkainen?” toistan pöyristyneenä. ”Miksi olisin?”
”Niinpä, miksi olisit?” Artsi kohottaa kulmiaan ärsyttävä virne huulillaan.
”Mä en jaksais alentua tällaseen”, huoahdan ja yritän jatkaa matkaani, mutta Artsi tukkii tien.
”Itse asiassa mulla oli asiaakin”, hän yskäisee. ”Tän kuun lopussa ois ravit, meiltä juoksee Kopse, Lotta ja Harma. Ylimääränen käsipari ois tarpeen, mehän joskus puhuttiinkin että tulisit jelppaamaan. Miten ois?”
”Jaa-a. Missä ne ravit on?”
”Yuffin tallilla, Kuolonojako se oli.”
”Kuinka ollakaan...” mumisen.
”C'mon, älä jaksa olla möksmöks.” Artsi yrittää tavoitella pehmeää äänensävyä. ”Me ollaan Yuffin kanssa vaan kavereita.”
”Ei kiinnosta. Sitä paitsi Juhvi seurustelee.”
”Mutta minä en”, Artsi iskee silmää.
”Hemmetin sika”, tuhahdan. ”Mikä keskustelu tääkin on? Luuletko sä, että sun naisasiat oikeesti jaksaa innostaa mua? Keskity kuule vaan niihin hustlereihis.”
”Muru, sä oot niin läpinäkyvä.”
”Enkä oo.”
”Ootpas”, Artsi inttää ja kaappaa minut syliinsä.
”PÄÄSTÄ IRTI! HULLU! AHISTELIJA! PERVERSSI!” kiljun korviahuumaavasti ja taon nyrkeilläni miehen rintaa.
”Rauhotu, sekopää”, Artsi älähtää ja astuu askeleen kauemmas. ”Eihän sun kanssa voi viritellä mitään romanttista.”
”Kyllä voi. Kandeis äijä nähdä vähän vaivaa”, vastaan kuivasti, ja tarvon Fordilleni. Artsi sytyttää tupakan ja jää katsomaan perääni mietteliäästi.
|
|
|
|
Post by Anne on Nov 17, 2009 23:37:20 GMT 2
17.11.2009
|
|
|
|
Post by Anne on Jan 16, 2010 18:58:09 GMT 2
Tapin kertomaa:
16.1.2010
Simo, Simeoni, Silli, Simpanssi. Mustalla oriillani oli monta nimeä, joskaan kaikki eivät niin imartelevia. Spiderman, Hämähäkkimies. Ei, Hämikseksi en hevostani kutsuisi, liian... liian ennalta-arvattavaa ja maalaismaista. Vaikka asuinkin juoppo-serkkuni (aivan kuin olisin ollut jotenkin raittiimpi... ) helmoissa räkäisellä maatilalla, olin kuitenkin ehta kaupunkilais-dude. Ajoinkin citylle hengailemaan aina kun mahdollista. Tänään ikävä kyllä en. Artsi oli lähtenyt Lotan ja Harman kanssa raveihin ja meikäpoika huolehti tallista. Ja Katista. Joskin Katin lämpimän kosteisiin suloihin pääsisin tutustumaan vasta illemmalla. Tällä hetkellä kuovin märkää purua irti Simon säteen tyvestä ruosteisella kaviokoukulla.
Olin sitonut Simon tiukasti riimunnarulla tallin oveen. En halunnut sen kuolemankeltaisia hampaita takalistooni siinä pyllistellessäni. Ori tempoi ja ärhenteli. Hyvä juoksija, mutta kelmi kuin mikä, jos sille päälle sattui. Ihan mahoton, sanoisi Tervalammen Luuri, joka ei juuri muita kuvailusanoja tiennytkään. Luuriksi -oikealta nimeltään Lauri- häiskää kutsuttiin, koska saattoi aika ajoin innostua soittelemaan random-tyypeille, niiden joiden numerot kännystä löytyi (inkluudin mii), yleensä kännissä, totta kai. Onneksi olin noina hetkinä usein myös itsekin känkyrässä, joten Luurin jutut eivät niin kovin eläväisesti jääneet mieleeni kummittelemaan. No, sen verran kuitenkin, että kaikki oli ihan mahooootonta.
Kun Simon kaviot olivat tyhjät ammoniakin hajuisesta töhnästä, harjailin sen mustaa karvaa. Kerrankin hevonen rauhoittui, painoi päätään alas ja nautti. Jos Simo olisi ollut kissa, se olisi kehrännyt. Kuin Katti viime yönä, kapoisessa sängyssäni. Hrrr hrr hrrr, jump jump jump, hrr hrrr hrr ja aah aah ahhhhh... Huomasin taas ajatusteni harhailevan. Mitä muutakaan saattoi odottaa 19-vuotiaalta jäpikältä? Hyvä jos sai arkiaskareet hoidettua tässä hormonien kiimaisessa ristiaallokossa.
Irrotin Simon solmuista ja suitsin sen. Talutin hevosen latoon ja valjastin sen pikaisesti. Ajoin kärrytetyn oriin ulos ladosta pihalle, jossa Yuff kiristeli Cadin satulavyötä.
- Radalleko menossa? Yuff kysyi.
- Jep. Aurasin sen aamulla, joten nyt siellä voi kunnolla spurttailla, vastasin.
- Hyvä, otetaan kisa! Yuff huudahti iloisesti.
- Mikäettei.
Ohjastimme hevosemme radan suuntaan. Saisi nähdä, kumpi voittaisi. Luultavasti minun uljas mustani, ainokaiseni (hevosista) ja ristiriitaisuuksien kyllästämä.
|
|
|
|
Post by Jusu on Aug 15, 2010 22:26:18 GMT 2
15. elokuuta
- No, tossa se Simpanssi ny sitte on.
- Aha, okei. Mitä mä sen kanssa teen?
Artsi katsoo minua kuin pahaista pikkulikkaa - joka minä kyllä saatan ollakin, myönnän itsekseni, tai ainakin sellaiseksi minä tunnen itseni vähän väliä - joka on esittänyt erittäin typerän, miltei kielletyn älyvapaan kysymyksen. Siis totta kai minun, joka on käynyt tilalla vasta muutaman kerran ja pyörinyt vain ja ainoastaan Cadin ympärillä, pitäisi tietää ilman erillisiä ohjeitakin, mitä minun tehtäviini Simon kanssa kuuluu.
- No kai sä ponityttö nyt hitto vie tiedät, mitä hevosenhoitoon kuuluu? Artsi kysyy ah-niin-aurinkoisena.
- Öö, joo, mutta siis kun, mä vaan, silleen...
Älä änkytä, sönkkö, murahdan itselleni mielessäni ja ryhdistäydyn. Katson Artsia hieman uhittelevasti silmiin osoittaakseni, etten anna miehen asenteen horjuttaa mieleni tasapainoa. Siitähän Artsi vasta saisikin naurunaihetta, kun alkaisin änkyttää.
- Mä vain mietin, että tarvitseeko mun ottaa jotakin erityistä huomioon Simon kanssa, sanon napakasti.
- Hampaat, Artsi sanoo ja antaa hitaan virneen levitä kasvoilleen. - Ne kannattaa ottaa huomioon. Ja se, että se ei ole pörröinen, pallomahainen poni, jota pitää paapoa ja lellitellä joka käänteessä. Se on ravihevonen, se on juoksija, ei ratsastuskoulun herttainen pullaponi. Ja se on ori, niin että olet sitten tarkkana. Se popsii tommosia pikkuflikkoja aamupalakseen, jos huomaa olevansa niskan päällä. No joo, ei se ny ihan, mutta se ei ole semmonen super-ihku-mamin-kultamussukkaponi joka tykkää halimisesta ja muuta ihanaa, tui tui.
Katson Artsia miltei loukkaantuneena ja mieleni tekee haistattaa tälle pitkät, mutta tyydyn vain tuhahtamaan paljonpuhuvasti. En hiilly, muistutan itseäni. En anna temperamenttini kuohahtaa enkä ainakaan päästä sitä roihahtamaan liekkeihin. Sen arvoinen Artsi ei toisinaan ääliömäisine juttuineenkaan ole, vakuutan itselleni ja pyöräytän hartioitani pienesti. Niistä kuuluu (kuulemma vähäisten nivelnesteiden tai joidenkin sellaisten takia) jumalattoman kova rutina, jolle Artsikin kohottaa kulmiaan.
- Tartteeko mun sitten liikutella Simoa? kysyn seuraavaksi.
- Osaatko sä edes ajaa? Artsi kysyy. - Oletko sä koskaan ajanut hevosta?
Katson häntä parhaalla et-ole-tosissasi -ilmeellä.
- Kyllähän mä Cadiakin ajoin. En mä ole radalla silleen oikeestaan ikinä ajanut, semmosta kevyttä hölköttelyä yhden suomenhevosen kanssa joo, mutta muuten en.
- No, jos sä olet varma, että hevonen pysyy sulla käsissä, sä voit hoitaa kevyet liikuttelupäivät... ja kun ei Tapista kuitenkaan ole nyt kuskiksi tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan, niin minä tai Chao voidaan ajaa tarvittaessa hiitit ja muut, Artsi toteaa ja saa vastaukseksi nyökkäyksen. - Eipä sitten muuta.
- Ja jos mä tarvitsen apua..., aloitan.
- ... kysyt Chaolta, jo taloa kohti talsiva Artsi täydentää olkansa yli.
- Jjjjust.
Minulla ei toki ole lainkaan epävarma olo, kun seison uuden vahdittavani tarhan vieressä kyseisen hevosen kyräillessä minua tarhan nurkasta mutaisena kuin mikä. Tutkailen Simoa hetken ja huokaisen sitten.
- Kai sut pitäisi harjata, sanon ja nappaan tarhan portin vieressä lojuvat päitset ja riimunvarren, joiden kanssa lähden urheasti metsästämään mustaa lämminveristä tarhasta.
Simo ei ilahdu siitä, että minä tunkeudun sen alueelle. Saan sen kuitenkin pyydystettyä ilman hampaan- tai kavionjälkiä tahi karannutta hevosta, ja sitten raahaan vastahakoisen hevosen perässäni talliin.
Simo ei pahemmin pidä minusta, mutta niskan päälle en anna sen päästä (sehän söisi minunkaltaiseni pikkuflikan aamupalaksi, mikäli sen tekisin, vai miten se nyt meni?). Hevosen harjaamisessa riittää hommaa, mutta se ei minua haittaa niin kauan kun saan säilyttää sormeni mustan orin uhitteluista huolimatta. Simoa harjatessani pohdiskelen tallin nykyistä tilannetta: Kat ja Kata ovat poissa, Tappi on kuin elävä ja ryyppäävä vainaja eikä kykene huolehtimaan hevosestaan. Porukkaa on aika vähän, mutta hevosmäärä ei ole vähentynyt mihinkään... Cadia lukuunottamatta.
Siitä syystä minä seison nyt tässä harjaamassa luimistelevaa hevosta, tuumaan. Siksi, että muuten aikaa ja käsipareja ei liene riittävästi kaiken mahdollisen hoitamiseen. Apu se on pienikin apu, ja minun on tarkoitus hoitaa oma pieni avunantoni kunnialla.
- Ja se tarkoittaa sitä, että sulla ei nyt oikein ole varaa syödä mua, ajattelen ääneen.
Simo vilkaisee minua nyrpeänä. Minä huokaisen jälleen kerran ja katsahdan kelloa. Parasta alkaa lopetella tallihommia ja painua kotiin siistiytymään ennen kaupungille lähtöä. Onneksi huomenna on vielä viimeinen lomapäivä ja varaa nukkua vähän pidempään myöhäisen valvomisen jäljiltä.
- Lynn
|
|
|
|
Post by Jusu on Aug 27, 2010 13:49:56 GMT 2
27. elokuuta - Syksy tekee tuloaanSataa, sataa, ropisee, tuulee, hämärtyy. Syksy loikkii lähemmäs suurine saappaineen. Uiskentelen läpi lätäköiden Artsila päämääränäni, tädiltä lainattu keltainen sadetakki ylläni auringon lailla loistaen ja turkoosit saappaat mutaa keräten. Ihastuttava musiikki kulkeutuu kuuluviin korvanapeistani, ja kaiken sen sateen ja harmauden keskellä minä hymyilen itsekseni. Syksy ei ole lainkaan hassumpaa aikaa. Joskus hieman masentavaa ehkä ja toisinaan pelottavaakin myrskyjen myötä, muttei varsinaisesti lainkaan hassumpaa. Artsilan päätönön ikkunoista hohkaava lämmin valonkajastus näyttää kutsuvalta, mutta minulla on tekemistä, enkä anna valon vetää minua puoleensa. Suuntaan kulkuni kohti velvollisuuksia: Simon hoitamista ja liikuttamista. Pieni sadehan ei hevosihmistä saa haitata, ja niinpä me olemme lähdössä Simon kanssa kevyelle lenkille. Se hevospoloinen on jo nyt alkanut kiipeillä seinille, kun liikunta on jäänyt turhan vähäiseksi: minä olen ajellut ja talutellut sitä metsäteitä pitkin, ja kertaalleen Artsi on käynyt näyttämässä sille rataa, mutta aivan varmasti Simo on tottunut enempään. Tappiakin sillä mahtaa olla ikävä. Sitä miestä ei ole pahemmin näkynyt, ja mikäli onkin, ei kovin hehkeässä kunnossa. Simo näyttää niin kertakaikkisen nyrpeältä lätäköiden keskellä seistessään, etten voi olla nauramatta sille. - Oot kuin mokomakin kaupunkilaissnobi, tokaisen hevoselle, joka mulkaisee minua äkeästi ennen kuin maiskauttaa kavionsa irti mutavellistä ja kävelee jalkojaan mielenosoituksellisesti märkään maahan läiskytellen luokseni. - Kas vain, onko sussa havaittavissa kissan vikaa? Eikö kastuminen innosta? hymyilen maireasti saadessani orin kerrankin kiinni ilman jahtaamista. Talutan mutaisen hevosen talliin ja arvelen joutuvani pesemään sen. Ei se mitään, tuumaan, minulla on aikaa.  Simosta tuli koipeliini.
|
|
|
|
Post by Jusu on Sept 19, 2010 22:27:27 GMT 2
19. syyskuuta - Ja se kylmä sunnuntai
Flunssa. Kylmä. Koeviikko. Sadetta. Myrskyä. Syksy. Pimeää. Ikävä.
Ei mikään varsinaisesti ole vialla, mutta silti ärsyttää ja haluan olla synkkä. Minun tekee mieli vetää veljeni raidalliset villasukat (jotka olen adoptoinut omikseni) jalkaan ja vetäytyä syvälle peittojen uumeniin omaan sänkyyni. Ei auta, tallille on lähdettävä, sillä niinhän minä jo lupasin. Otan sateenvarjon mukaan, mutta eipä siitä ole kovin paljoa iloa, sillä se hajoaa puolessa välissä matkaa ja saa minut tuntemaan oloni yhä harmistuneemmaksi. Kastun läpimäräksi äkkinäisessä, kylmässä kaatosateessa, enkä edes näe eteeni. Ja kaiken lisäksi minä vitisen joka asiasta, tuhahdan mielessäni ja hymyilen. Turha valitus saa jäädä; työnnän kitisemisenhaluni syrjään ja jatkan matkaa sateessa, mitään näkemättä tuulen riepoteltavana.
Valittamatta.
Artsilaan päästessäni marssin ensitöikseni siivoamaan Simon karsinan. Siinä riittää tekemistä, mutta minä vain viheltelen. En ehkä hyväntuulisesti, mutta yritän ainakin kovasti. Sade kuuluu taukoavan ulkona hetkeksi, kun kuuraan karsinan nurkkia mukavasti sisätiloissa. Kun lähden hakemaan Simoa talliin, sade kuitenkin alkaa jälleen.
Lämminveriori ei voisi juuri nyrpeämmältä näyttää kyyhöttäessään keskellä sadetta loimittamattomana ja yltä päältä mudan kuorruttamana. Ihmettelen loimenpuutetta, mutta kenties täällä ei ollut niin märkää, kun Simo tuotiin pihalle. Toivoisin kovasti, että hevonen olisi loimitettu, oli tilanne ollut mikä tahansa. Hammasta purren uiskentelen hakemaan hevosta, joka ei viitsi liikahtaa askeltakaan tullakseen lähemmäs minua, mutta joka ei myöskään lähde kauemmas. Se ei halua riskeerata sisäänpääsyään.
Simo kiskoo ja tempoo joka suuntaan yrittäessään päästä sisätilojen lämpöön mahdollisimman pian, ja muutamaan otteeseen saan tosissani ärähtää sille, jottei se vetäisi minua kumoon reuhatessaan. Jätämme tallin käytävälle hulppeat määrät kuraa, ja tiedän joutuvani lattiankuuraushommiin, jahka olen saanut hevosen puleerattua puhtaaksi. Talutan hevosen kohti karsinaansa, ja kun olemme astumassa sisään, sieltä hyökkää yhtäkkiä lihava, melko huonossa karvassa oleva kissa.
Simo säikähtää kattimuksen äkkinäistä esiintuloa, loikkaa taaksepäin ja on vähällä nykäistä narun irti käsistäni. Riuhtaisu tuntuu välittömästi olkapäässäni ja ranteessani, ja on pienestä kiinni, etteikö Simo pääsekään irti. Selviän kuitenkin säikähdyksellä ja pujautan mustan orin karsinaansa.
- Ole siellä nyt, mä tsekkaan josko pääsisin pesasemaan sut.
Ei vesipisteellä ketään ole, ja niin Simo päätyy pesulle. Ori ei ajatuksesta jaksa innostua, vaan kastelee minutkin läpimäräksi kiemurrellessaan, hypähdellessään ja vastustellessaan. Lopulta se tyytyy kohtaloonsa ja seisoo nyrpeänä aloillaan. Kuivatessani hevosta se on vähällä näykkäistä minua, mutta onnistun väistämään sen kellastuneita hampaita hevosen aiempien ilkeilyiden jäljiltä huipussaan olevalla reaktionopeudellani.
Talutan mustan lämminverisen jälleen karsinaansa, telkeän oven ja suunnistan loimenhakureissulle. Takaisinpalatessani minua odottaa loimitusurakka. Liekö sitten niin, että unohdun haaveksimaan hetkeksi loimi käsivarsillani, sillä yhtäkkiä tunnen kovien, voimakkaiden hampaiden pureutuvan käsivarteeni ja repäisevän kivuliaasti. Kiljahdan paitsi kivusta, myös säikähdyksestä: pieni herpaantuminen, pienen pieni herpaantuminen, ja se kostautui välittömästi. Tätä en osannut odottaa, enkä oikeastaan tajua vieläkään, mitä tapahtui: varmaa on, että Simo on loikannut kauemmaksi kiljaisuni johdosta ja suikale takkini hihaa roikkuu hevosen suupielessä.
- Simo! älähdän toivuttuani ensijärkytyksestä. - No jo nyt on perhana!
Hevonen pudottaa kankaansuikaleen ja minä heitän loimen pikavauhdilla sen niskaan, kiinnitän soljet ja pujahdan ulos karsinasta tutkimaan käsivarttani. Säikähdys on vaihtumassa kiukuksi: ei niinkään hevosta, vaan itseäni kohtaan. Pitäisi kai sitä jo pikkuhiljaa tajuta, ettei hevosten kanssa kuljeta silmät ummessa päiväunia uneksien. Koska tarvitsen jotakin, mihin kiukkuni purkaa, kipitän ulos tallista ja ryntään tuulispään lailla päärakennukseen.
- TAPPI! karjaisen ja kapuan kovaa vauhtia portaita ylös kohti pojan huonetta. - Tappi nyt jukoliste raahaat sen perseesi ylös sängynpohjalta, ryhdistäydyt ja alat hoitaa -
Lauseeni katkeaa kuin seinään, kun paukautan huoneen oven auki ja jään tuijottamaan edessäni aukeavaa näkyä. Näky tuijottaa takaisin kolmen silmäparin voimin. Pahus, tääkin vielä, manaan mielessäni tuijottaessani Tappia ja ilmeisesti tämän kahta kaveria. Kolme poikaa katsoa killittävät takaisin yllättyneen oloisina.
- Moi Lynn, Tappi sanoo hämmentyneen kuuloisena.
- Eeh... Moi vaan... tota, sori, mä en yhtään tajunnut... kun mä vaan... sori, sopertelen jotakin epämääräistä, mutten kykene hievahtamaankaan poistuakseni paikalta. - Häiritsinkö mä pahasti?
- Ehet kuule ollenkaan, me tultiin vaan piristämään tota Tapsaa, ku se on ollu nii mahoottoman allapäin, hoilauttaa Tapin sängyn ronskisti itselleen istumapaikaksi vallannut poika. - Mä olen Lauri.
- Luuriksi sitä sanotaan, ja mä oon Ville, kolmas pojista esittelee itsensä.
- Ee, moi... mä oon Lynn, sanon hivenen kiusaantuneena ja astun puolikkaan askeleen taaksepäin. - Mä tästä taidan mennä...
- Mitä asiaa sulla oli? Tappi kysyy, ennen kuin ehdin luikkia karkuun.
- Ei mulla varsinaisesti mitään, sanon totuudenmukaisesti. - Tai sitä vaan, että koska sä oot viimeksi käyny Simoa katsomassa? Olisi varmaan aika pikkuhiljaa käydä.
- Onko siinä jotain vikaa? Onko se kolhinu ittensä johonkin? Tappi tuntuu säikähtävän.
- Ei, mua se vaan on kolhinut. Itse asiassa mä sain ensimmäiset näkyvät muistoni siitä äsken, kun se kävi muhun käsiksi. Siis hampaiksi. Käsivarteen, tarkennan ja tunnen kevyen punan kohoavan poskilleni, kun Tapin kaverit katsoa muljottavat minua.
- Ottiko pahastikin kiinni? Tappi kysyy irvistäen vähän.
- No aika, kyllä siitä mustelmat ja varmaan joku ruhjekin jää, mutta oisi pahemminkin voinut käydä. Onko teillä missään täällä mitään puhdistusainetta? Ois varmaan ihan hyvä putsata nyt heti.
- Kai siellä kylppärin peilikaapissa pitäis jotain olla, käy kattomassa. Jos ei oo ni tallin lääkekaapissa sit varmaan, Tappi sanoo.
Minä nyökkään ja poistun paikalta jättäen poikakolmikon jatkamaan sitä, mitä nyt sitten ikinä olikaan tekemässä. Kortinpeluuseen, siis.
Minusta tuntuu hieman epäkohteliaalta mennä tonkimaan toisten kylppärin kaappeja, ja epäröinkin hetken, ennen kuin avaan peilikaapin ovet. Kaikenlaista sieltä löytyy ja yritän löytää etsimäni joutumatta koskemaan mihinkään muuhun. Kesken etsintäoperaation kylpyhuoneen ovi paukahtaa auki saaden minut säikähtämään ja iskemään silmäkulmani peilikaapin oveen. Lisää kolhuja!
- Lynn, voi jumalauta! Mitä helvettiä sä siinä olet? Mitä perkelettä sä oikein kaivelet? selvästikin juuri ulkoa tullut Artsi esittää kysymyksensä ah-niin-ystävälliseen-sävyyn.
- No kun Tappi kehotti etsimään puhdistusainetta täältä, en mä muuten teidän kaappeihin ja rojuihin koskisi, heittäydyn puolustuskannalle.
- Mitä puhdistusainetta? Artsi kysyy nyreän oloisena.
- Haavadesiä, tai jotain sellasta, sanon ja meinaan lipsauttaa jotakin Simon hampaista, mutta päätän, että se olisi jonkinnäköinen naula arkkuuni: saisipahan Artsi syyn nälviä, kun en kerta osaa olla edes tarkkaavainen.
- Mihin tarkotukseen? Tai antaa olla, anna mä etsin ja mene keittiöön putsaamaan, jotta mä pääsen kuselle ja vähän äkkiä, mies urahtaa. - Tässä.
Poistun kylppäristä keittiön puolelle. Käärin oikean käden hihani ylös ja tutkiskelen jo ikävästi sinertävää ruhjetta. Huoh, tupla-huoh ja tripla-huoh, tänään ei ole minun päiväni. Ehdin puhdistaa haavan, ennen kuin Artsi tulee tuvan puolelle, mutta hihaa en ehdi laskemaan.
- No kappas perkelettä, jo on hampaanjäljet! Tulitko sä purruksi? tilan pääjehu hämmästelee.
- Njoono... mumisen jotakin myöntäväntapaista kiskoessani hihaa jäljen peitoksi. - Oma vika, unohduin ajattelemaan.
- Näytäs sitä vähän, Artsi vaatii.
- Ei se ole paha, yritän inttää, mutta alistun huokaisten kohtalooni.
- On se aika mojovasti napannut. Simo, arvatenkin? Artsi tuumaa.
- Sepä se. Mutta mä olen tästä lähin tarkempi, kiiruhdan lupaamaan. - Tai siis, olenhan mä tähänkin asti, mutta... Niin. Mun pitää kyllä alkaa valua himaan, Simo on hoidettu, mutta mä en liikuttanut sitä tänään kun oli silloin puhetta, että joku ajaa sitä radalla.
- Chao heitti sillä joo vähän ratatreeniä. Pirskatti, kun tuo serkkupoika alkaisi pikkuhiljaa ryhdistäytyä...
- Niin no, mutta ottaa se varmaan aikansa. Kat lähti kuitenkin niin yllättäen ja aika vähän aikaa sitten, ei Tappi heti oo entisensä, sanon ja tiedän puhuvani lähinnä itsestäni: kyllä minullakin ottaa aikaa toipua ystävän äkillisestä katoamistempusta.
Lähden marssimaan kotia kohti ja huomaan, ettei ulkona sada enää. Aurinkokin pilkahtaa jo näkyville ja minä hymyilen huomatessani, kuinka kaunis syksy onkaan. Turha stressata, murehtia ja masennella - kaikkihan on oikeastaan sangen hyvin. Selviydyn koulussa, minulla on aikaa ystäville ja lisäksi saan tehdä paljon erilaisia asioita erilaisten hevosten kanssa. Keskustelu Artsin kanssa kuitenkin palautti mieleeni kysymyksen: entä sitten, kun Tappi on taas tolpillaan ja hoitaa itse oman hevosensa? Tarvitaanko minua enää?
- Lynn
|
|
|
|
Post by Jusu on Oct 24, 2010 20:37:38 GMT 2
24. lokakuuta
Simoa ei näy tarhassa. Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: joko se on tallissa, tai sitten joku on ajamassa sitä. Päätän käydä kurkkaamassa talliin saadakseni hoidettavani olinpaikan selville. Tallirakennukseen astuessani näenkin mustan turvan työntyvän tutun karsinanoven yli ja hymähdän. Siinähän se, itse Musta Orhi omassa luksuslukaalissaan.
- Heippa, Simpanssi, tervehdin hevosta kävellessäni sen karsinalle.
- No hei hei, hoitajaplikka, kuuluu karsinasta ääni, joka saa minut kiljahtamaan ja loikkaamaan taaksepäin.
Tapin nauravaisen näköinen naama ilmestyy näkyviin Simon pään oikealle puolelle.
- Hui jumaliste! Ei tarvitse säikytellä! parkaisen ja puristan sydänalaani saadakseni veripumpun päätähuimaavan tahdin rauhoittumaan. - Toi ei ollu reilua.
- Ei kukaan normaali ihminen säikähdä siksi, että joku sattuu vastaamaan tervehdykseen, Tappi puolustautuu.
- Mä en kyllä tervehtinyt sua, sanon ja jatkan tajuttuani kuulostaneeni tökeröltä: - ... kun en tiennyt, että sä olet siellä. Sä vaan pomppasit esiin. Vähemmästäkin saa slaagin!
- Kuka saa ja kuka ei saa, Tappi tuumaa.
- Kuka saa mitä? kysyy paikalle saapuva Artsi.
- No sä et ainakaan saa mitään, lipsautan, ennen kuin ehdin puntaroida sanojani.
- Mistä sä mitään mun saamisistani tiedät? Artsi tuhahtaa.
- Eiköhän sun toilailuistasi tiedä puoli pitäjää, Tappi säästää minut vastaamisen vaivalta. - Ja niiden seurauksista. Eipä ole Jii-blondiakaan täällä pahemmin näkynyt viime aikoina....
Artsi tyytyy murahtamaan ja poistuu paikalta tupakka-askia taskustaan kaivellen. Katselen tovin miehen perään ja käännyn sitten Simon ja sen omistajan puoleen.
- Mitäs sä oikein meinaat? kysyn.
- Öh, en mitään? Tappi häkeltyy.
- Siis mitä sä ajattelit tehdä Simon kanssa, tajuan tarkentaa.
- Kunhan saan sen laiteltua tässä valmiiksi, lähdetään käväsemään radalla.
- Ai, okei... Tarvitaanko mua sitten mihinkään? kysyn vähän pettyneenä - tulin sentään tänne asti hoitamaan Simon, ja nytkö saankin sitten kääntyä takaisin mitään tekemättä? Noh, jos ei muuta, sainpahan ainakin liikuntaa hölkätessäni tänne ja takaisin, ehdin tuumata mielessäni. Lenkkeilystä ei koidu mitään haittaa, mutta kieltämättä odotin todella hoitavani Simon enkä vain toteavani, ettei minua tarvita mihinkään.
- Eiköhän tässä riitä tekemistä sullekin, ja voisitkin kyllä sit hoitaa sen yökuntoon ajon jälkeen, kun nyt kerran satut olemaan paikalla, Tappi kuitenkin toteaa.
Harjaamme Simon loppuun yhdessä, ja kun minä tarjoudun putsaamaan hevosen kaviot, Tappi sanoo lähtevänsä hakemaan kärryjä valmiiksi valjastusta varten. Nyökkään. Tovin kuluttua Simo on valmis kärryjen eteen, ja kun Tappi hyppää kärryille ja lähtee ajelemaan hevosellaan kohti rataa, kävelen pikkuhiljaa perässä loimea mukanani kuljettaen. On jo melkoisen vilpoisaa, ja kun Tappi on saanut Simon ajettua, ori on hikinen ja tarvitsee loimen tallillekävelymatkan ajaksi.
- Simo tuntu tosi hyvältä ajettavalta tänään, Tappi tuumaa, kun olen istahtanut aisalle, ja kehottaa mustan hevosen käyntiin. - Viime viikolla se tuntu olevan jotenkin... tukossa. Nyt saatiin vähän hanoja auki, tai jotain.
- Se näytti paljon tyytyväisemmältä juostessaan, sanon minä vuorostani. - Meno oli kevyemmän näköstä, ei yhtään sellasta hampaat irvessä puurtamista.
Tappi on hiljaa ja tuijottelee mietteliäänä hevosensa hännäntyveä.
- Se juoksi hyvin, hän sanoo enemmän itsekseen kuin minulle.
Sen jälkeen olemme hiljaa. Tallin pihassa Tappi luovuttaa hevosen minulle ja painuu itse omille teilleen. Huollan hevosen vaitonaisena, enkä kiinnitä edes huomiota siihen, ettei se yritäkään säikytellä tai hätistellä minua. Lopulta ori on yökunnossa. Taputan sen lapaa kevyesti, ennen kuin poistun karsinasta ja suljen oven perässäni.
- Joku tuo sulle safkat myöhemmin, Simo, vakuutan hevoselle ennen kuin poistun tallista hämärtyneeseen alkuiltaan ja lähden talsimaan kotia kohti.
- Lynn
|
|
|
|
Post by Jusu on Dec 8, 2010 19:42:48 GMT 2
8. joulukuuta - Arkista puurtamista on elo joulunkin alla
- Mistä vetoa, ettei sillä stnan laiskiaisella mitään flunssaa ole - se on vaan laiska. Ja ehkä sillä on darrakin, mene ja tiedä.
- Mm.
- Ja sitten me joudutaan tekemään kaikki työt, kun herra Laaksonen vaan lojuu sohvalla kattomassa töllötintä ja hörppiessä kylmää bisseä ja lämmintä glögiä.
Rosin ja Chaon sananvaihto kantautuu tallin oven taakse, kun ojennan käteni avatakseni kyseisen oven.
- Yh, mikä yhdistelmä, siis lämmin glögi ja kylmä bisse, irvistän ja katsahdan Rosia ja Chaoa astuessani sisään talliin. - Ja jos te apua tarviitte hommienteossa, mä tuun kyllä jeesimään.
Naiset katsahtavat minua kuin sekopäätä, mutta nyökyttelevät sitten kiitollisina.
- Kaikki apu kelpaa kyllä. Me odotellaan justiinsa herraa itseään kertomaan, mitä päivän ohjelmassa on.
Liityn kaksikon seuraan odottamaan Artsia, joka saapuukin heti, kun Chao on ehtinyt epäillä tämän unohtaneen koko asian. Mies kyllä vaikuttaa oikeasti flunssaiselta vilttiin kietoutuneena ja reinotossut jalassaan. Reinoilla on kyllä varmasti viisasta kahlailla lumisen pihan poikki, tuumaan, mutten sano mitään, vaan kuuntelen työnjaon. Minulle lohkeaa osa sekä Rosille että Chaolle suunnitelluista tehtävistä.
- Mikä jako tää nyt muka on? Rosin hommat on paljon kevyempiä kuin meikäläisen, Chao nurkuu. - Haiskahtaa lahjonnalta. Haisevalta sellaiselta.
- Eikä haiskahda, Ros puuttuu puheeseen tuhahtaen. - Mä tein viimeksi suurimman osan noista sulle nyt osuneista töistä.
- Lapsed labset, älkää nyt kinastelko vaan käykää töihid, Artsi ehdottaa ja aivastaa.
Hän saa osakseen kaksi mulkaisua ja jupinaa, joka kuitenkin laimenee äkkiä, kun Artsi katoaa paikalta ja jättää meidät tekemään tallihommia. Aika hurahtaa melkoisen äkkiä, kun siivoamme, harjaamme, ajamme, loimitamme, luomme lunta, hiekoitamme ja niin edelleen, ja niin edelleen... ja yhä edelleen.
Kun yleiset työt on tehty, pääsen - vaiko sittenkin joudun? - hakemaan Simon tarhasta. Tappi on aikeissa lähteä radalle hiittaamaan hevostaan, ja orhi täytyy laittaa valmiiksi. Simon pyydystäminen vaatii hieman oveluutta, hippusen lahjontaa, ripauksen kiristystä ja vähän uhkailuakin. Lopulta jolkotamme tallillepäin. Sisällä harjaan mustan lämminverisen pikaisesti, ennen kuin alan valjastaa sitä.
- Lunni, onko Simo valmis? Tappi huhuilee marssiessaan lähemmäs.
- On. Ei. Melkein, pari sekkaa vaan, vastaan. - Paikoillas!
- Miksi? Tappi hämmentyy.
- Et sinä - tun aivokuollut älykääpiö - kun Simo, ja toi älykääpiökin oli suunnattu Simolle, murisen, kun hevonen pyörittelee silmiään ja räpsäyttää korvat takaisin niskaan. - Ei taida olla sun paras päiväsi, koni? No niin. Herra on hyvä ja tulee ottamaan kopukkansa, se on valmis ajettavaksi.
- Thänks, ja kiva kun nimittelet sitä, Tappi virnistää ja taputtaa Simoa tullessaan kohdalle.
- Eipä kestä ja mustakin on kiva, kun mä voin nimitellä edes jotakuta luupäälaamaksi ilman, että se suuttuu, totean.
- Mistä sä tiedät, ettei Simo suutu? Ei se iloseltakaan näytä, ku sitä haukutaan. Käy se ny kenen tahansa miehen itsetunnolle ja hermoille, ku muijat haukkuu tolleen. Hevosillakin on tunteet, Tappi tuumaa.
- Simo kyllä näyttää tasan kaksi tunnetilaa: sitä vituttaa ja sitä kyllästyttää seistä tässä, näpäytän.
- Kyllästyttääkö sua, koni? No mennään sitten!
Pudistelen päätäni kaksikon poistuessa raviradan suunnalle.
|
|
|
|
Post by Jusu on Dec 31, 2010 0:34:54 GMT 2
30. joulukuuta - Lynnin salattu elämä
Bemarin perä luiskahtaa hieman kaarteessa, ja niin luiskahtaa minun sydämenikin, kun pelästyn meidän painuvan suorinta tietä surman suuhun. Daniel saa auton kuitenkin hallintaan ja vilkaisee minua peilin kautta.
- Riläks, Lynnis, sä voit hengittää, hän toteaa ja painaa kaasua nähdessään pitkän suoran urkenevan edessä.
Lynnis. Dani se ei ikinä usko, etten halua olla mikään Lynnis.
- Niin mä hengitänkin, pihahdan ja vilkaisen vieressäni omalla korokepenkillään istuvaa pientä tyttöä, joka katselee ulos ikkunasta haaveksuvan näköisenä. - Käänny seuraavasta oikealle ja hidasta pliis vähän vauhtia. Jos joku tulee vastaan...
- Joo joo.
- Kiva kun sä kuuntelet mua.
Jälleen vilkaisu peilin kautta. Huvittunut sellainen. Minun tekisi mieli potkaista kuljettajan penkin selkämystä, mutta jätän sen tekemättä, kun pikkutyttö kääntyy puoleeni ja kysyy, ollaanko kohta jo perillä. Vakuutan meidän olevan, mutten voi mitään sille, että minun on lisättävä vastaukseen mielessäni sana toivottavasti.
- Tääkö se on? Daniel kysyy.
- Tää. Pysäytä tähän vaan, me hypätään tässä pois, sanon.
- Pitäkää hauskaa, mä tulen hakemaan teitä sitten treenien jälkeen.
- Taatusti pidetään, mutisen lähinnä itsekseni hypätessäni autosta ja kiertäessäni vapauttamaan pienen tallivieraan kenkkuilevasta turvavyöstä.
- Ja Jonna, ole kiltisti ja tottele Lynniä! Dani huikkaa pikkutytölle. - Isäs ei tykkää, jos kuulee, että sä oot kiukutellut täällä.
- Mitä se höpisi? Että sä muka voisit kiukutella? Höh, ihan mälsä tyyppi - miksi ihmeessä sä muka kiukuttelisit? hymyilen Jonnalle, kun vilkutamme pihasta pois kaasuttavalle Danielille. - Tule, viedään eväät jääkaappiin ja mennään sitten katsomaan heppoja.
- Heppoja! tyttö huudahtaa, ja minua naurattaa nähdä toisen suuri innostus; vastahan me tulimme Mallaspurosta, jossa niitä heppoja riittää. Ilmeisesti Jonna ei vaan voi saada niistä tarpeekseen.
Hevoset on pian esitelty Jonnalle, joka on kertakaikkisen haltioissaan, mutta siitä huolimatta käyttäytyy kiltisti eikä ryntäile suuna päänä paijailemaan Artsin ravureita. Kuljeskelemme käsi kädessä (varmuuden vuoksi) pitkin pihamaita ja -mantuja ja Jonna pääsee vähän silittämään Foxia, joka ei onneksi pistä pahakseen pienen tytön huomiota. Lopulta minun olisi kuitenkin oikeasti käytävä töihin, enkä ole ihan varma siitä, kuinka se sujuu Jonnan kanssa. Simon ja sen naapureiden karsinoiden siivouksen ajaksi keksin tytölle muuta tekemistä: hän on tyytyväinen saadessaan istua huovan päällä leikkimässä Simon harjoilla. Koska minun olisi tarkoitus myös harjata itse Simo ja käyttää se pienellä lenkillä, joudun käyttämään mielikuvitustani - mustan orhin jalkoihin en halua Jonnaa päästää, joten minun on keksittävä jotakin muuta.
- Tule Jonna, mennään käymään sisällä, sanon, kun päähäni pälkähtää ajatus.
Päärakennuksen keittiöstä löydän evästämään saapuneet Reegan ja Lexien, joilta pyydänkin pientä palvelusta. Tytöt katsovat Jonnaa hieman hämmentyneinä, mutta lupaavat pienen empimisen saattelemina pitää tyttöä silmällä sen aikaa, että minä ehdin käydä ajamassa pikkupikku lenkin Simolla, kuten edellisenä päivänä satuin lupaamaan Tapille.
- Tässä on Jonnan eväät ja repusta löytyy vähän tekemistä, jos meinaa tylsyys iskeä. Mä lupaan olla tosi nopea ja mulla on puhelin mukana, niin että soitatte heti jos jotain tulee... kai teillä molemmilla on mun numero?
Tytöt nyökkäilevät, ja niin minä jätän heidät hieman levottomana kolmisin Jonnan kanssa. Ei sillä, ettenkö luottaisi Lexieen ja Reegaan, mutta... olen kuitenkin vastuussa Jonnasta. Jos jotain tapahtuu, minä olen vastuussa siitä, enkä todennäköisesti kykene antamaan itselleni anteeksi, en sitten kuuna päivänä.
Harjaan Simon niin nopeasti kuin suinkin kykenen, valjastan sen ja ohjailen orhin pihalle. Olen juuri lähdössä pihasta, kun kuulen Tapin huikkaavan nimeni ja pysähdyn odottamaan.
- Mä olen lähössä ajamaan Harmalla pientä lenkkiä, poika ilmoittaa. - Voitais mennä samaa matkaa näiden kanssa.
- Mennään vaan, tuumaan olkiani kohauttaen, ja niin me lähdemme ajamaan hevosia. Alkumatka sujuu hiljaisuuden vallitessa, mutta lopulta Tappi ei kykene pitämään uteliaisuuttaan aisoissa.
- Pähee bemari sillä sun jätkälläsi. Mikä se muksu oikein on? Mä en ole kuvitellut sun olevan teiniäitityyppiä, hän huutelee Harman kärryiltä, kun hevoset ravailevat letkeästi melko hyväpohjaista tietä eteenpäin.
- Entäs teiniäitipuolityyppiä? kysyn ja olen tuntevinani Harman hengityksen kutittelevan niskaani. Kun vilkaisen taakseni, hevonen ei kuitenkaan ole niin lähellä, että tuntemus olisi voinut pitää paikkaansa. Tapin ilme on näkemisen arvoinen, kun hän sisäistää teiniäitipuoliletkautukseni.
- Ai se on sen sun bemarijätkän mukelo? Kuka se muuten on, se jätkä, musta tuntuu kuin mä olisin nähnyt sen jossain?
- Et varmaan ole voinut välttyä näkemiseltä... musta tuntuu, että puoli Suomea tuntee Danielin kaikkien sen tempausten jäljiltä, totean.
- Daniel... Ei suinkaan se oo se joku samainen tyyppi, josta kulkee vähän pelimiespuheita?
- Hyvin todennäköisesti on.
- Jumaliste, vai on silläkin joku kersa! Vahinkolapsi vai? Niin no, pakko kai sen on olla, eihä se lapsi mikään ihan tuore tapaus ollu eikä se taida olla kovin vanha se sun jätkäskään. Jännää kyllä, mä en oikeasti aatellut, että sä tolleen ryhtyisit kenenkään lapsen äitipuoleks ton ikäsenä.
Vai että mun jätkä, naureskelen mielessäni. Kiintoisaa. Toisaalta, ei liene ihmekään, että Tappi on käsittänyt asian niin - enhän minä ole kieltänyt väittämää millään lailla. Ja kun nyt ollaan alkuun päästy, miksen kerrankin järkyttäisi Tappia vähän lisää?
- Mussa taitaa sit olla enemmänkin yllättäviä puolia, naurahdan.
- Älä? Anna mä arvaan - sä oot salaa strippari! Tappi virnistää ja kuulen hänen puhkeavan nauruun Harman kärryillä.
- Kiva, tuhahdan loukkaantuneena. - Sä kuulostat siltä, niin kuin se olisi sula mahdottomuus. Sä et siis usko, että kukaan tulisi mua katsomaan.
Taakseni lankeaa hiljaisuus.
- Et oo tosissas, Tappi ähkäisee lopulta. - Siis ootko sä oikeesti - en mä tarkottanu, miksi naiset aina käsittää kaiken noin - heei hetkinen nyt... mitä hittoa? Nyt sä kyllä kusetat mua! Et sä vaan voi olla mikään strippari-teiniäitipuoli-bemariäijän muija -tyyppi!
En kykene olemaan hihittämättä vilkaistessani Tapin hölmistynyttä ilmettä.
- Oikeessa oot, en ole ikinä elämässäni stripannut missään enkä kenenkään nähden, en oo äitipuoli, en Danin muija, eikä Danilla ole lasta vaan pikkusiskopuoli joka tuli sen vahdittavaksi täksi päiväksi ja joka sysäytyi mun harteilleni, kun Danilla on treenit, ja sitä paitsi se ei edes ole mikään pesunkestävä bemarijätkä. Se on sen mutsin bemari, mutta kun Aikku ei kuulemma juurikaan tarvitse sitä, siitä on sitten tullut ikään kuin Danielin auto. Sen pitäisi olla meidän molempien käytössä, mutta ei se käytännössä kyllä ihan niin toimi.Niin joo, ja Aikku on mun enon vaimo, mä asun niiden luona Mallaspurossa, selvennän ja lisään hetken pohdiskeltuani: - Enkä mä käsitä, miten sä uskot musta tommosta edes hetken ajan.
- Ootko sä harkinnut teatterikorkeakoulua? Tappi kysyy virnistäen, ja minä naurahdan. - No okei, suoraan sanoen kyl mä epäilin koko ajan, mutta toisaalta sä olit kyllä ihan semivakuuttava, tai siis kun sä vaan totesit asioita etkä yhtään silleen... u know. Vetänyt överiksi. Sit ku ihmisistä ei vaan vissiin ikinä oikeesti tiedä... ne voi aina yllättää. Ni mä kelasin et mikset säkin sitte.
- Valitan, mä olen tylsä ja tasapaksu persoona vailla mitään suurempia salaisuuksia, hymähdän. - Ja jos mä mitenkään voin pyytää - onnistuisko sulta Simon hoito siinä Harman ohessa? Mun täytyisi vissiin käydä pelastamassa Regsu ja Lexu lapsenvahtivuorosta.
Luovutan Simon omistajansa hoteisiin ja luistelen päärakennukselle. Siellä törmäänkin heti eteisaulassa itse Archie the bossiin, joka katsoo minua jurosti.
- Osaatko sä selittää, miksi mun pleissini on muuttunut lastentarhaksi? mies kysyy.
- Osaan, mutten viitsi. Me lähdetään Jonnan kanssa ihan just, jahka meidän kyyti vaan saapuu, sanon ja pujahdan Artsin ohi keittiöön, missä Reega, Lexie ja Jonna ovat syventyneet piirtämään. Jonnan paperille on syntynyt jokun musta, jonka uskon olevan hevonen, ja sympaattinen tikkupallopiirros, jossa on etäisesti ihmismäisiä piirteitä. - Piirsitkö sä mut ja Simon? Vau. Se on tosi hieno kuva! Saanko mä sen itselleni? Voin laittaa sen mun huoneen seinälle.
Tarkastelen tikku-ukkominääni ja pohdin, että se ei ainakaan ole syönyt jouluna kovin paljoa.
- Lynn
|
|
|
|
Post by Ros on Jan 12, 2011 18:45:46 GMT 2
12.01.2011
Tappi piteli mustaa oria, joka näytti olevan lähinnä jossain ekstaasipöllyissä, kuin tässä maailmassa. Pienen matkan päässä oriista killitti pieni mustanruunikko tamma luimien laiskasti, ihan vaan muodon vuoksi.
- No eipä oo tätä herraa ennen näin rauhalliseen nähtykkä.., Tappi totesi maireasti hymyillen.
Kuten tästä arvata saattaa, olen jättänyt tästä tarinasta pahimmat k-18 osuuden pois ja tammani Bitsy oli siis juuri astutettu elämänsä ensimmäisen kerran tällä Arselan nuoremman osakkaan upealla oriilla.
- Ihan täys mulkero päästään tuosta noitten yhistelmästä kyllä tulee aivan varmana..., mutisin tupakka huulessa ja pitelin tammaa joka mulkoili minua kipakasti.
- No joo.. Mut luulis osaavan ainaki juosta..., Tappi totesi ja heilutteli kuvitteellista setelitukkoa kädessään.
Hymyilin vinosti ja tumppasin tupakan hankeen. Katsoin vielä tätä tummanpuhuvaa pariskuntaa. Simo alkoi palata viimein tähän maailmaan ja nyki jo riimunvarren päässä. Ori näytti valtavalta pienen ja siron tammani rinnalla. Olin koko toimituksen ajan pelännyt sen taittavan tamman selän, mutta heppapornoa seuraamaan tullut Artsi oli lohdutellut, että on sitä pahempaakin nähty. Irrotin astutusliinat tammalta ja taputin sen takamusta. Bitsy nosti koipeaan ja luimisti.
- Ihan on ku omistajansa siihe aikaan kuusta.. Tai no.. Tolla se aika taitaa olla koko ajan.. Artsi murjaisi ja sai lumipallon rinnuksilleen.
Lähdin viemään nuutuneen oloista tammaani kohti kuljetusvaunuamme. Tällä kertaa elikko ei edes liiemmin pistänyt hantttiin, vaan lampsi ramppia pitkin kuin unelma. Hymähdin ja sidoin tamman puomiin.
- Tuuppas kuule sitte Rosita parin tunnin päästä takasin ja ota vähä mökäöljyä mukaan!
- Jaa miksköhän..?
- Noku Simppa on viimein saanu!!, Artsi heitti ja sai Tapinkin yhtymään räkänauruunsa.
Pudistelin päätäni ja naurua pidätellen kipusin jeepin puikkoihin.
|
|
|
|
Post by Jusu on Feb 5, 2011 19:26:20 GMT 2
5. helmikuuta - Teoria miehistä
Teoria 1: Miehet uskovat omistavansa aikakoneen.
"Jätkät hei... kello on varttia yli kahdeksan, me ei todellakaan ehditä!"
"Riläks, kyl me keritään ku pistetään vaan konit koppiin ja lähetään."
"Meidän ois pitänyt lähteä puol tuntia sitten..."
"Chilläks. Mikä kiire tässä nyt muka on?"
"Ei mikään, jos sulla on joku salainen aikakone. Mulla ei ainakaan ole."
"Me keritään, muru."
Myöhemin kisapaikalla:
"Perrrskutti, joko ne kuuluttelee ekaa lähtöä? Jumantsukka, meiän pitää saada Pimatsu valmiiks tokaan lähtöön!"
Teoria 2: Miehet (ja heidän huumorintajunsa) ovat yksinkertaisia.
"Archie, ooks nähny mun ajohanskoja?!"
"Joo, vedä käteen, serkkupoika!"
Molemmat nauraa höröttelevät. Voi huoh.
Teoria 3: Miehet uskovat kaikkien nauravan vitseilleen.
"Onks piialla öljynvaihtopäivät, ku noin sitruunalta näyttää?"
Teoria 4: Miehet ovat huonoja häviäjiä.
"Vvvoiiii ny jjjumalauta, ei tää oo mahollista, tun luuska stna, siinä meni voittorahat sivu suun!"
Teoria 5: Miehet ovat huonoja häviäjiä erityisesti silloin, kun voittaja on nainen.
"Ai mitä? Oliko se sen ämmän ajokki? No voi ny pärrrkule, miten seki on saanu sen kaakin juoksemaan, syöttäny jotain mömmöjä vai?"
Teoria 6: Miehet ovat uusavuttomia.
"Blondi hei, ny nää suitset on solmussa! Tttu, ei aukee vaikka miten näpräis! Tuu ny säki kattoo!"
Kaksi sekuntia eivätkä suitset ole solmussa. Armotonta kiroilua (ks. teoria numero 5).
Teoria 7: Miehet eivät osaa pakata.
"Voi paskat! Missä Harman päävehkeet on?"
"En mä niistä tiedä, mutta mä löysin täältä vasaran."
"Kiva, siitäpä onkin apua..."
Teoria 8: Miehillä on aina nälkä...
"Lynskis! Käypä kipasemassa mulle hodari!"
"Justhan sä söit!"
"Joo, mutta kun hiukoo..."
"Tuo muollekin! Kaikilla mausteilla!"
"... okei. Mä tuon. Antakaa rahat. Multa loppu hilut jo edelliskerralla, kun mä hain teille safkaa."
Teoria 9: ... ja tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.
"Voi kulta, sä olet aarre!" *muiskis*
"Yhm... joo. Kiitos."
Teoria 10: Miehet eivät jännitä.
"Sä olet valkoinen kuin lakana."
"Tää on tärkee lähtö."
"Ai, jännittääkö sua sitten?"
"Ei, kun tossa hodarissa oli jotain vikaa."
"Ahaa, okei."
Teoria 11: Miehet eivät tee virheitä.
"Mitä paskaa toi oli olevinaan? Sähän meinasit pilata sen juoksun!"
"Ei kun se oli se hodari, siinä oli jotain vikaa."
"Se hodariko sitä hevosta ajoi vai sinä?"
"Minä, mutta se hodari alkoi potkia takaisin."
"Joo?"
"Niin että keskity siinä sitten ajamiseen. Perkeleen hodari."
Teoria 12: Miehet eivät ylensyö.
"No kai ne hodarit potkii takaisin, kun niitä syö liikaa."
"No enkä syönyt liikaa, mulla oli nälkä. Siinä oli joku vika!"
Teoria 13: Miesten kanssa ei kannata väitellä.
"Artsikin söi sellaisen hodarin, eikä se potkinut takaisin."
"Niin mutta se vika oli MUN hodarissa!"
"... okei okei, älä ny hiilly. Sun hodari oli viallinen, okei."
Teoria 14: Voittanut mies on iloinen mies.
"Jumaliste! Se voitti, Lynn, se voitti! Kato ny, se voitti! SE VOITTI!"
"... joo, mä huomasin..."
"Tsiisus kraist, se voitti!" *muiskis*
"Yhm... joo... hieno homma..."
Teoria 15: Miehet kiinnittävät aina huomionsa olennaiseen.
"Kato Artsi perkele!"
"No mutta, Heikkinenhän se siinä!"
"Minä itte! Kuulin että teiän Sarmanderi meni ja voitti lähdön, ja katos vaan, onkos uusi piikakin matkassa?"
"Onhan se."
"Sulla noita plikkoja riittää!"
Teoria 16: Miehet (ja heidän huumorintajunsa) todella ovat yksinkertaisia.
"Nooh, oikeastaan se on ton Tapin hoitajapimatsu."
"Jassoo, vai on Tappi päätynyt blondiin hoitsuun!"
Siinä ne taas hörähtelee. Voi huoh.
Teoria 17: Nämä eivät päde kaikkiin miehiin.
... noh, todistakoon sen ken kykenee.
|
|
|
|
Post by Jusu on Feb 12, 2011 13:39:38 GMT 2
12. helmikuuta - Hyppyyttämistä
Perhanan kännykkä, murahdan mielessäni mokoman kapulan pirahtaessa soimaan taskussani juuri parahiksi, kun ehdin motarille asti. Jos soittajalla on asiaa, joka tarkoittaa, että minun on käännyttävä takaisin, menetän järkeni. Koko aamupäivän ajan olen yrittänyt tehdä lähtöä ravitallille, mutta aina vain on ilmennyt jotakin läsnäoloani vaativaa jossain ihan muualla. Lupasin Tapille ajavani Simpanssin tänään, ja se lupaus pitää, joskin aikataulut kyllä venyvät ja paukkuvat. Kaivan luurin taskusta ja vilkaisen soittajan nimeä: Artsi. Mitähän nyt...
"Lynn", vastaan ja toivon kovasti, ettei kohdalle osu poliiseja.
"No Artsi tässä moro", toisesta päästä mörähdetään. "Tappi tossa jotain puheli, että oot tulossa tänne päin tänään..."
"Jep, mä oon parhaillaan tulossa, motarilla jo", sanon. "Kuis?"
"Kuule, et millään voisi käväistä tullessasi kaupassa ja tuoda vähän makkaraa ja ölkkiä? Mä unohdin itse, enkä mä kerkeä enää kauppaan, ja tänään olisi sitä paitsi tarkoitus saunoa", Artsi löpisee.
"Mites siinä nyt niin kävi, että tärkein unohtui?" kysyn hieman pistelevään sävyyn - mikä kaupassajuoksija minä muka olen?
"Unohtui, unohtui. Mä maksan kyllä takasin."
"Kai mä sit käyn."
"Ai niin, ja Tappi tossa käski sanoa, että se jo kaipaileekin sua, heh heh", Artsi röhähtelee vihjaavaan sävyyn ja kuulen jostain taustalta Tapin ehe ehe -äännähdyksen.
"No voi parkaa. Sano sille, ettei riudu ikäväänsä. Mä tulen heti kun kerkeän, ja syyttäköön sua jos mulla kestää liian kauan, kun pistit mutkia mun matkaani", tuhahdan.
"Sanon sanon", Artsi kuuluu vastaavan, ja hänen äänestään kuultaa virne, joka saa minut miettimään, mitä hän oikeasti sanoo minun käskeneen hänen sanoa serkkupojalleen. Artsi osaa olla kuin pahainen kakara ikään.
Pyörähdän siis matkalla vielä pienessä ja nuhjuisessa ruokakaupassa. Kassan takana istuu parinkympin kieppeillä luuhaava näppylänaamainen nörtinplanttu, joka kysyy paskantärkeänä papereitani ja virittelee alkeellista flirttiä ja saa siitä hyvästä osakseen tulenkatkuisen mulkaisun. Kehtaapa mokoma vielä kommentoida "viikonloppuevästystäni"; minulla on kuulemma äijämeininki viikonlopunviettotyylissäni.
"Parempi niin kuin viettää viikonloppu nenä kiinni ruudussa WoWia pelaten ja irkaten ES:n ja pakastepitsan kera", totean pirullisesti hymyillen, otan ostokseni messiin ja jatkan matkaani kassan mutristellessa huuliaan tyytymättömänä vastaukseeni.
Lopultakin perillä. Parkkeeraan Aikulta lainaan saamani auton pihan nurkkaan, hyppään ulos ja kaappaan kauppakassin takapenkiltä. Marssiessani pihan poikki olen vähällä luisua kumoon - pihan hiekoitusta on mitä ilmeisimmin laiminlyöty viime aikoina. Johan se kevät meinasikin tulla ja viedä lumet mukanaan, mutta kas, sitten pakastuikin taas ja maat paukahtivat takaisin jääkerroksen kuorruttamiksi. Nykäisen päämajan oven auki ja astun eteiseen samalla kun yhä edelleen mitä ilmeisimmin aamulookissaan ympäriinsä loikkiva Tappi avaa kylpyhuoneen oven ja astahtaa hiukset pörrössä ja yöpukeissa.
"Kato Lunni", Tappi tervehtii ja raapii päätään.
"Moi..." sanon vähän kiusaantuneena - siinä missä Tappia ei selvästikään häiritse tippaakaan seistä siinä bokserisillaan minun nenäni edessä, minua, ujoa ja siveellistä sielua, tilanne vaivaa hieman. Ihan pikkuisen vain, mutta kuitenkin. Eikö ketä tahansa hämmennä hienoisesti törmätä valmistautumatta puolialastomiin ja vieläpä puolituntemattomiin henkilöihin?
"Sä kuulemma kerkisit jo kaipailla", sanon toivottuani ensihämmennyksestä. "Mulla ei pitänyt mennä näin myöhään, mutta... tuli kaikkea."
"Joo, mä laadin Simpalle uuden valmennusohjelmasysteemin ja aattelin, että voitaisiin käydä se läpi, ennen kuin mä lähden piipahtamaan kylillä Luurin kanssa. Etkä sä ole myöhässä, mä luulin, että sulla menee paljon pidempään", Tappi tunnustaa.
"Ilmeisesti", tokaisen lyhyesti ja Tappi naurahtaa hieraisten jälleen takaraivoaan.
"Jooh... mä taidan mennä pukemaan, niin voidaan sitten mennä talliin, mulla on se ohjelma siellä varustehuoneessa", hän sanoo.
"Tehdään näin. Mä käväsen heittämässä nää ostokset keittiöön ja penäämässä korvaukseni, kai Artsi on siellä?"
"On se."
Niinhän se on, istuu tuvan sohvalla lukemassa jotakin ravijulkaisua eikä vilkaisekaan suuntaani. Yskäisen ilmaistakseni olevani paikalla ja sieltähän se katse kohoaa lehden takaa.
"Kato blondi! Toitko sä kaiken mitä mä pyysin?"
"Makkaraa ja bisseä ja sain siitä hyvästä kuulla vinoilua joltain pahaiselta nördeltä", sanon läväyttäessäni kauppakassin pöydälle niin että bisset takuulla kuohahtavat kevyesti tölkeissään.
"Hyvä, pistä sinne kylmään vaan, mä raivasinkin jo vähän tilaa", Artsi käskyttää.
"Pistä itse", sanon lievästi ärsyyntyneenä: minun on jälleen kysyttävä itseltäni, mikä keittiöpiika minä muka olen ja mikä oikeus Artsilla on hyppyyttää minua. "Saisinko mä nyt sit ne rahat?"
"Kai sä saat, paljonko?"
Lykkään tilan pääjehulle kuitin kouraan ja tovin kuluttua setyli on saanut kaivettua kuvetta ja penkonut esille sopivan määrän ränkylöitä. Samassa Tappi jo kurkkaakin eteisestä ja ilmoittaa olevansa valmis. Jätämme Artsin latomaan kauppakassin sisältöä jääkaappiin ja painumme liukkaan pihan poikki talliin.
"Tämmönen siis", Tappi päättää valmennusohjelman esittelyn. "Mitäs sanot?"
"Vaikuttaa... pätevältä", sanon, kun en muutakaan keksi. "Mun korvaani. Mä tosin en tiedä ravihevosten valmentamisesta mitään, niin että mun korvaani varmaan melkein mikä tahansa kuulostaa ihan pätevältä. Mutta tänään siis ihan vaan kevyt treeni, ei mitään ihmeellisiä kommervenkkejä?"
"Joo, ihan vaan sellanen kevyehkö reeni, reipasta hölkkäilyä, ei spurttailuja muttei mummokärryttelyäkään."
"Tämä selvä", tokaisen. "Mä voisin ajaa sen vaikka saman tien."
"Jeps, ja meikä lähtee kylille", Tappi toteaa, ja niin me lähdemme kumpainenkin omille teillemme: minä metsästämään Simoa tarhasta ja Tappi kaupungille heilumaan.
"Simpuraa", huhuilen mustaa hevosta, joka tuskin lotkauttaa korvaansa, mutustaa vaan heinää häntä minun suuntaani käännettynä. "Koni, tulehan tänne niin pääset säkin liikkumaan. Hop hop... äh. Älä nyt viitsi olla aasi, jooko? No niin. Mennääs sitten."
Raahaan uljaan mustan perässäni ulos tarhan portista. Kipittelen Simon rinnalla pihan poikki, ja yhtäkkiä iso ori saa päähänsä pistää vähän ranttaliksi. Tunnen lujan nykäisyn narussa, kun hevonen kohottaa päänsä korkealle ilmaan, nousee hienoisesti takastensa varaan ja loikkaa sitten sivulle. Koska minulla ei ole yksinkertaisesti lainkaan pitoa jäisellä pihamaalla, jalat vain luistavat alta ja niin minä sitten iskeydyn maahan kyljelleni. Otettani narusta en irrota, vaan raahaudun hypähtelevän Simon perässä pari hassua metriä, ennen kuin ori pysähtyy tepakoimaan paikoilleen ja pääsen kömpimään takaisin jaloilleni.
"Perhanan elukka, tossa olis voinut käydä huonostikin! Senkin kusipää", sihahdan hevoselle. "Ja nyt alat muuten tasan tulla nätisti perässä, mokoma paskiainen. Etkä irvistele yhtään tai mä syön sut!"
Onneksi kukaan ei nähnyt, mietin pälyillessäni ympärilleni. Ylpeys koko kolauksen jo muutenkin.
Artsi on tallissa Harmaa sukimassa ja saakin kuulla valituksen hiekoittamattomasta pihastaan. Mies kuuntelee minua välinpitämättömän oloisena ja voi että minua korpeaa, kun hän tokaisee vuodatukseni päätteeksi:
"Neiti on hyvä ja ottaa hiekoituslapion kauniisiin kätösiinsä, jos asia noin vaivaa. Ei mulla ole ollut mitään ongelmia pysytellä pystyssä."
Minun tekee kovasti mieli äsähtää jotakin pisteliästä, kekseliästä ja nasevaa, mutta mitään kyllin purevaa ei tule mieleen, joten tyydyn tuhahtamaan, jättämään Simon karsinaansa ja lähtemään ulos pihanhiekoitushommiin. Jos ei pääjehu saa aikaiseksi, kai minun täytyy, jotta vältytään suuremmilta tapaturmilta. Nyppii vain tuntea olonsa talliorjaksi ja pompoteltavaksi kotitontuksi.
Lopulta piha on turvallisesti hiekoitettu ja minä pääsen tekemään sitä, mitä tänne yleensäkin tulen tekemään: hoitamaan Simoa. Harjaan mustan lämminverisen riuskoin vedoin, heitän sille valjaat niskaan ja pian olemme valmiit lähtemään radalle, jolta Artsi on jo ehtinyt palata Harman kanssa. Tuntuu miltei kotoisalta istua Simon kärryillä ja katsella sen mustan hännän heilahtelua, kun orhi kopsuttelee menemään kohti ravirataa. Radalla pääsen fiilistelemään kaikessa rauhassa: tyhjä ravirata ja virtaviivainen lämminveriravuri edessäni saavat minut hetkeksi kuvittelemaan, että olen suurikin ravikuski. Vauhdin hurma nappaa minut mukaansa, vaikkemme me oikeastaan edes mene kovin kovaa. Simon askellus on niin sulavaa... toista se on kotipuolessa, missä voin ajella aasilla, shetlanninponilla ja parilla ratsastuskoulun ajokoulutetuista hevosista. Se ei ole menoa ja meininkiä, se on vain... mummokärryttelyä.
Artsi on saapunut radalle Kopseen kanssa, ja saan kuulla kommenttia ajamisestani, kun olen poistumassa Simon kanssa paikalta. Yllätyn, kun palaute ei olekaan naljailua ja "kyllä näkee selvästi, että on ponityttö kärryillä, tommosta himmailua kun ei muuten raviradalla näe" -papatusta.
"Hoi, enkelinkikkurapää! Venaas minuutti!" Artsi huutelee Kopseen kärryiltä. "Et haluaisi ajaa Foxia tänään? Näitä elikoita on aika paljon yhden miehen ajettavaksi ja kun ei Rositaakaan tänään näy ja Tappi on kylillä... Ja kun sulla näköjään on homma hanskassakin."
"Ai minä vai?" kysyn hoomoilasena.
"No montako blondia täällä on..." Artsi virnuilee silmiään pyöritellen. "Sinä justiin. Sillä on kevyt päivä tänään, niin että ihan hyvin sä voisit sen ajella."
"Kai mä sit ajan", lupaudun tehtävään ihmetellen, mistä nyt tuulee.
"Hyvä. Hoida se Simpanssi pois ja tuo Foxi radalle, niin mä kerron sit, mitä sen kanssa teet", Archie da boss käskyttää.
"Selvä homma", sanon ja lähden tekemään työtä käskettyä.
Niin minä sitten ajan Foxin. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni sen kärryillä, eikä se vaikuta yhtään pahalta ajettavalta: oikeastaan on ihan mukavaakin saada kokeilla jonkun muunkin kuin vain Simon ohjaksia. Tämä lienee ainutkertainen tilaisuus, tuumailen. Kun Ros ja Tappi ovat auttamassa Artsia elikoidensa ajamisessa, minua ei tarvita tuurailemaan. Foxin ajettuani saan vielä ohjeiksi laittaa Lotan kuntoon herra Laaksoselle. En edes jupise tehdessäni kuten pyydetään. On oikeastaan ihan kivaa saada tuntea olevansa hyödyksi, vaikka ei, en aio ottaa talliorjailua tavaksi. Olen tallilla hoitamassa Simoa, en toimittamassa yleisiä askareita, vaikka niitäkin toki tulee tehtyä aina silloin tällöin ihan tilalaisten avuksi.
"Thänks. Lodju onkin vika tältä päivältä. Voisit kuule vaikka siivoilla parit karsinat, jooko?" Artsi ehdottaa, ja minä nyökkään huokaisten hieman salaa itsekseni.
Kipittelen siis siivoamaan karsinoita, ja ehdinkin vallan hyvin siistiä lähestulkoon kaikki karsinat parakkibokseja lukuunottamatta, ennen kuin Artsi saapuu ruokkimaan hevosia. Hänellä olisi minulle taas tehtävää, ja minä kun en osaa sanoa ei, huomaan painuvani parakkibokseille heittämään heposille sapuskoja. Kun Artsi vielä soittaa perään ja toteaa, että voisin varmaan samalla reissulla käydä laittamassa saunan lämpiämään, minusta alkaa totisesti tuntua siltä, että minua ja minun kieltäytymistaidottomuuttani käytetään vain hyväksi.
"Sori, en käy", tuhahdan lyhyesti, mutta vaikka puhelimessa toisin väitänkin, menen joka tapauksessa kilttinä ja kuuliaisena tyttönä laittamaan kiuasta porisemaan.
Viskaisen pökköä tulipesään, kun Tappi ilmestyy paikalle ja katsoo minua hämmentyneenä.
"Artsi lähetti mut lämmittelemään saunaa siinä silmänräpäyksessä, kun mä tulin kotiin, kun sä et kuulemma suostunut", hän sanoo.
"Joo no kun mua vaan ärsytti sen tapa pompotella mua ja keksiä koko ajan lisää askareita. Kyllä mä aina auttaa voin, mutta ihan oikeasti, palkatkoon jonkun juoksemaan kaupassa puolestaan ja hiekoittamaan pihaa ja juoksemaan parakkien ja tallin väliä ja lämmittelemään saunaa ja laittamaan ostoksia jääkaappiin ja hyppimään raveissa mukana", vuodatan ärsyyntymistäni Tapin niskoille. "Mä olen täällä hoitamassa Simoa, en yleisenä talliorjana, toisin kuin sun serkkusi tuntuu kuvittelevan. Mua ei ihan oikeasti haittaa olla avuksi, on vaan kiva olla hyödyksi, mutta... äh, oma vikani kun en osaa sanoa ei."
Tappi on kuunnellut räpätystäni kulma koholla ja kun minä paukautan kiukaan luukun räväkästi kiinni pisteeksi vuodatukselleni, hän alkaa nauraa.
"Mitä hauskaa tässä nyt on?" kysyn vähän myrtyneenä.
"Sä olet niin tuohtunut", Tappi virnistää. "Kuule, sun pitää vaan oppia vetämään se raja ja sanomaan ei siinä kohtaa, kun susta tuntuu, että sua hyödynnetään liikaa. Ja hei, jäätkö sä nyt pitkän ja rankan päiväsi päätteeksi saunomaan?"
"En", sanon ja pudistan päätäni.
Tappia hymyilyttää.
"Kato nyt, sä osaat sanoa ei", hän toteaa.
Minun on pakko nauraa. Totta, osaanhan minä.
Käyn heittämässä ruokansa parempiin suihin vetäneen Simon ulos ennen lähtöäni. Muuta en tee, sen kun vain talutan mustan lämminveriorhin pihan poikki - tällä kertaa kaatumatta - ja päästän sen tarhaan, missä se ilmaisee omistavansa energiaa säntäämällä pukitellen ympäri tarhaa. Jään katselemaan hevosta, joka rauhoittuu pian ja tyytyy käyskentelemään hissuksiin ja tiirailemaan ympärilleen.
"Heipä hei, Simo", hymähdän aikani katseltuani ja lähden ajelemaan kotia kohti. Motarilla puhelin pirisee taas - siitähän alkaa tulla tapa - ja tällä kertaa siellä ei olekaan Artsi, vaan Ilpo-enoni. Joudun toteamaan olevani äärimmäisen väsynyt, kun minua alkaa väkisinkin naurattaa Ilpon pyytäessä minua pistäytymään kaupassa paluumatkallani. Pidän naamani peruslukemilla luvatessani käydä ABC:n marketissa, joka lienee ainoa paikka, joka on enää auki, kun ehdin sinne asti.
"Ai niin, ja Daniel käski sanoa kaipailevansa sua. Joku Roope kuulemma pitää tuparit tai jotain", Ilpo muistaa mainita, ja lopulta minun on pakko nauraa.
"Jeps, mä olen tulossa, mutta katsotaan jaksanko mä tän jälkeen lähteä seuraksi vai saako se painua keskenään", hymähdän ja pudistelen päätäni itsekseni.
|
|
|
|
Post by Jusu on Feb 15, 2011 20:10:38 GMT 2
 "Jos tää on viha-rakkaussuhde, mä olen kyllä missannut sen rakkauden..."Saatan väritellä jossain vaiheessa, tai sitten en... vähän laiskuutta ja nirsoutta ilmassa, piirtely innostaa, värittäminen ei. |
|
|
|
Post by Jusu on Mar 25, 2011 18:42:21 GMT 2
No nyt tulee sitä ajatusvirtaa... pikainen porautuminen Lynnin pääkoppaan, näppäimistö laulamaan mitä sylki suuhun tuo ja taustamusiikiksi jotakin tämän kaltaista. Hyppii, loikkii, pomppii, ei taatusti etene loogisesti eikä pitäydy asiassa  Iloista perjantaita!
Perjantai, 25. marraskuuta. Nyt se on virallista. Simo on ärsyttävä. Joo, eipä hevoshommat aina olekaan ruusuilla tanssimista. Ottaessani Simon kontolleni mä tiesin kyllä, ettei ori tulisi mua paljoa kiittelemään. Osa hevosista on kyllä sellasia, että niiltä saa sen kiitoksen jossain muodossa: ne ehkä oppii kunnioittamaan ja käyttäytymään paremmin fiksuiksi hevosiksi tai jopa ihan osoittavat kiintymystä. Hah! Simoko kunnioittaisi? Ei mua ainakaan. Tappia ehkä. Artsia kai ihan vähän. Mutta mua? Paskat. Mä en millään tajua sitä hevosta. Se lukeutuu kastiin turhauttavimmat luonnonoikut ikinä. Yhtenä päivänä se potkii mua kuin vierasta sikaa, seuraavat kaksi päivää se käyttäytyy kivasti ja sitten se on taas kuin helvetistä karannut peto. Ei liene epäselvää, miten se on tänään käyttäytynyt. Huokaus. Ei mua oikeastaan se ärsytä, että Simo on niin nuiva, vaan se, etten mä käsitä, miksi ihmeessä se on sellainen. Nyt se on rauhoittunut syömään. Kun mä päästin sen tarhaan, se oikein vinkaisi ja sinkosi saman tien pukkilaukassa omille teilleen. Sitten se remusi ympäri tarhaa, luimisteli ja irvisteli. Se näytti siinä pyörähdellessään välillä siltä, kuin se olisi ollut sotaratsu keskellä taistelutannerta ja haukkaillut toisinaan palasen vastustajaa sieltä, toisen täältä. Olisipa kiva tietää, mitä tollainen hevonen nyt yleisesti mietiskelee. Mitä kaikkea tuolla jossakin mustan otsatukan alla oikein liikkuukaan...? Joojoo. Artsi sanoisi nyt, että höpöhöpöjuttuja tuollaiset "konin kalloon porautumiset". Se sanoisi taas, että ihan sama mitä se elukka ajattelee ja ettei siellä pollassa todennäköisesti kyllä liiku yhtään mitään. Olkoon vaikka miten huonoluonteinen, kunhan vaan juoksee kovaa ja on hyvä ajettava. Niin se sanoi joskus... Mahtaakohan se ajatella samantyyppisesti naisistaan... Ei kun. Miksi mä edes mietin tällaisia asioita?! Mä en rehellisesti sanoen halua tietää, mitä Artsi naisistaan ajattelee - mä en ihan oikeasti halua edes arvailla. Hyh sentään. Mikä mun ajatuksiani oikein vaivaa...? Simo kohottaa päänsä heinäkasan ääreltä ja tuijottelee valppaana jonnekin. Sen korvat on ihan pystyssä, niin pystyssä ja äärimmilleen jännittyneinä, että se näyttää suorastaan tavoittelevan taivaita niillä. Pää kohoaa ylemmäs ja sitten koko paketti räjähtää käsiin ihan viuh vain - mustat jalat kohoavat maasta ja iskeytyvät takaisin, Simo loikkaa täyteen vauhtiin. Siinä se taas säntäilee ympäri tarhaa ja näyttää tosi jännittyneeltä. Mikähän siihen pisti vauhtia? Katselen hajamielisenä sinne, minne Simokin tuijotti ja jonka suuntaan se taas höristelee korviaan. Ehkä se kuuli jotain, tai haistoi. Mä en huomaa mitään, eikä Simokaan kai enää, kun se alkaa taas rauhoittua ja palailee hissuksiin heinäkasalleen. Kaikki hyvin ja ruoka maittaa... possu. Tyypillinen mies. Joo, tää päivä on ollut aikamoinen. Koska mä en kirjoittanut uskontoa, yhteiskuntaoppia, kemiaa ja mitä lie muita kirjoitettavia aineita tänään olisikaan ollut, olin tehnyt kotona kaikessa rauhassa aamutallin. Sitten mulla oli ollut kunnolla aikaa ratsastaa hevosia, kun ne oli syöneet (sillä välin mä olin opiskellut viimeistä koetusta, siis ranskaa, varten, kuinkas muuten - minä ahkera ja tunnollinen koulutyttö) ja mähän otin kaiken ilon irti. Mä sekä pylpersin menemään nysväyskoulua että hyppäsin ja kävin maastossa käpsyttelemässä. Oli kiva ratsastaa pitkästä aikaa myös parilla tuntipollella pelkän Indi-ponini sijaan ja Kaaoksenkin liikutin. Artsilassa odottivat normiduunit: lapoin vähän lisää paskaa (ihan kuin sitä ei kotona riittäisi tarpeeksi), innostuin vähän lakaisemaan, harjasin Simpanssin ja ajoin sen. Simo oli melkoisen menevällä päällä ja kova suustaan ja kallostaan. Meinasi kyllä päästä käpy kärvähtämään, kun iso ja vahva ori tuntui olevan sitä mieltä, että pientä ja hentoista kuskia voi viedä miten lystää - ja pihkurat! Muahan ei kiikuteta oman tahdon mukaan. Ajettiin ihan reipas lenkki ja vaikka välillä tiukkaa tekikin, Simo pysyi hanskassa. Mun on pakko sanoa, että mä olen aika ylpeä siitä saavutuksesta... kaiken sen jälkeen, mitä Simo kokeili. Uhmaikäinen kakara. Lenkin jälkeen mulla olikin käsissä hionnut hevonen, jonka hoidin ja jätin kuivumaan talliin. Jottei vaan olisi käynyt elo tylsäksi ja tekemättömyys alkanut käydä hermoille, mä sitten aloitin operaatio varustehuollon. Sitähänkään mä en saa tehdä tarpeeksi kotona... Niin no, mutta tulipahan taas tutkittua ravivermeitä. Mä en vieläkään osaisi nimetä remmeistä puoliakaan, jos joku tulisi kysymään, enkä mä varmaan osaisi sanoa, mihin niitä kaikkia rimpuloita edes tarvitaan, mutta kyllä mä osaan jo laittaa hevosen päälle ihan oikeaoppisesti vähän jännempiäkin viritelmiä. Mustahan tulee vielä todellinen superravihevoshoitajalikka! Ehkä. Tai sitten ei... No, mutta kyllä mä opin koko ajan kaikenlaista. Mitäs mä sitten teinkään? Ai niin, evästin vähän. Hevoshommissa tulee aina kamala nälkä! Musta tuntuu, että mä syön välillä kuin, no, hevonen. Kun on koko päivän tallilla, sitä vaan tulee niin hirmuinen leijonannälkä, että vatsa ulvoo kuin metsurin saha ja sitten voi olla hetken ajan hiljaista ja sitten se mylväisee taas. Joskus tuntuu, että mä voisin syödä vaikka pieniä peuroja. Onneksi mä olen huono metsästäjä... ei kun... mikä mun ajatuksiani nyt taas oikeasti vaivaa? Mutta niin, kyllä Danielkin välillä nauraa mun syömiselle. Mä vaan tuppaan loukkaantumaan - en mä muuten ota mitään kovin henkilökohtaisesti, mutta annas jos joku arvostelee mun syömistottumuksiani ja -tapojani! Kerran, kun mä menin viikonlopuksi Danin luo ja mulla oli nälkä, se erehtyi nauramaan ja sanomaan, että on se kumma, miten pieneen ihmiseen mahtuu niin paljon ruokaa. Hän on raavas urheilijamiäs joka treenaa melkein kuin ammattilainen ja syö varmasti paljon, mutta sitten tulen minä ja syön vielä enemmän. Enkä edes oikeasti syönyt enemmän, mutta se liioitteli ja voiiii että kun mua korpesi! Pitäkööt sapuskansa. Mä en oikeasti edes syö paljoa. Paitsi jos mulla on nälkä. Enkä silloinkaan oikeasti paljoa. Kai ihmiset olettaa, että mä elelen välipalan kokoisilla aterioilla ja yllättyvät, kun mä syön oikeaa ruokaa. Simo syö ja sen katseleminen alkaa käydä pikku hiljaa pitkästyttäväksi. Onhan se komea näky, hyvässä kunnossa oleva musta juoksijaorhi, mutta kun se ei tee mitään, ahtaa vaan heinää kitaansa. Ehkä se haluaa olla rauhassa. Annan sen olla ja menen itse keräilemään tavaroitani lähtöä varten. Tallissa pysähdyn merkkaamaan päivän tekemisiä Simon päivyriin - Tappi on pyytänyt mua tekemään niin, ja minähän rustailen ihan mielelläni parin lauseen kuvauksen tekemisistäni ja hevosen voinnista. Selailen päivyriä, sen sivuja, joille on kertynyt mun pienen ja tiiviin käsialani lisäksi Tapin kirjoituksia. Ne sisältävät pitkälti samanlaisia asioita kuin munkin merkinnät, mutta myös ohjeita, neuvoja ja suoranaisia käskyjä. Kätevä päivyri. Mun on pakko piirtää pieni kukkanen merkintäni perään, ihan vain sen kunniaksi kun odotan kevättä niin innolla! Sitä saadaan ehkä odotella, mutta ainakin mulla on tekemistä odotellessa, mä mietiskelen astuessani takaisin ulkoilmaan. Mä jatkan ravitallilla käyntiä ja mulla on työ Mallaspurossa, minkä lisäksi mä alan varmaan etsiä omaa asuntoa nyt kun ylioppilaskirjoitukset alkavat olla ohi. Sitten pitäisi tietty tehdä lopullinen päätös jatko-opiskeluista, ja oikeastaan mulla alkaakin olla suunta selvillä. Mä arvoin ja mietin pitkään, mutta joo, nyt mä olen ehkä tehnyt päätökseni. "Hei hei, Simo-Simpura", huikkaan orille kävellessäni sen tarhan ohi eikä hevonen edes vilkaise mun suuntaani. Ei sitten. Ehkä ensi kerralla. Tai ehkä ei. Samapa tuo. Melkein sama ainakin.
|
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2